YHTEISKUNTASOPIMUS on kaatunut. Tämä ei ole vain huono asia. Suomi on kriisissä joka tapauksessa, oli meillä yhteiskuntasopimusta tai ei. Kriisi on sekä taloudellinen että henkinen. Usko tulevaisuuteen on heikentynyt ja valtio velkaantuu edelleen huimaa vauhtia. On selvää, että tarvitsemme uusia sopeutustoimia ja mahdollisesti veronkorotuksia. Mutta ne ovat oireiden hoitamista, ei varsinaisen sairauden poistamista.
Yhteiskuntasopimuksen kaatuminen on siinä mielessä hyvä asia, että se pakottaa miettimään uudelleen niitä keinoja, joilla Suomi saadaan nousuun. Ennen kuin uutta esitetään, on kirkkaasti analysoitava hallituksen politiikkaa. Hallituksen poliittinen tietoisuus näkyy selvästi niissä odotuksissa, joita yhteiskuntasopimukseen pantiin, joten niitä on nyt käytävä kriittisesti läpi.
Yksikkötyökustannukset eivät ole ongelmamme
Sanottakoon heti alkuun, että Suomen perusongelmana eivät ole yksikkötyökustannukset. Yhteiskuntasopimuksellahan pyrittiin alentamaan yksikkötyökustannuksia viisi prosenttia. Tämän ajateltiin toteutuvan mm. lisäämällä palkatonta työtä. Täytyy sanoa, että koko yksikkötyökustannusten käsite on epäselvä ja soveltuu huonosti nykyaikaiseen työelämään.
Yksikkötyökustannus on yhden yksikön tuottamisen hinta työvoimakustannuksissa mitattuna. Miten tällaista käsittä voidaan soveltaa asiantuntijatyöhön, kuten johtamiseen, t&k-toimintaan (eli tutkimus- ja kehitystyöhön), suunnitteluun, tietointensiivisiin palveluihin tai edes teollisuuteen? Mikä on esimerkiksi laivanrakennuksen yksikkötyökustannus? Käsite soveltuu, jos soveltuu ylipäätänsä mihinkään, mekaanisiin suorituksiin, kuten jonkun komponentin kokoamiseen. Nykyaikainen osaamista painottava elinkeinoelämä ei kerta kaikkiaan alistu yksikkötyökustannuksiin.
Kustannustehokkuus on selvästi hyödyllisempi käsite, koska siinä otetaan huomioon kaikki tuotantoon vaikuttavat kustannukset, mukaan lukien työvoimakustannukset, raaka-ainekustannukset, energiakustannukset ja logistiset kustannukset sekä tietysti pääomakulut.
Jos katsotaan vientiteollisuuden kustannusrakennetta ja työkuluja, niin Suomen tilanne ei vaikuta erityisen huonolta. Vuonna 2011 työvoimakustannusten osuus tuotoksesta oli kaikilla toimialoilla 25,6 %, kun se oli Ruotsissa 28,5 % ja Saksassa 26,5 %. Tehdasteollisuudessa vastaavat luvut olivat Suomessa 14,7 %, Ruotsissa 16,5 % ja Saksassa 19,1 %.
Tilastoja on niin monenlaisia, että pitää olla varovainen ennen kuin menee väittämään, että Suomessa työvoimakustannukset ovat jotenkin erityisen korkeita. Tosiasiassa ne ovat eurooppalaista keskitasoa. On hyvin tärkeä huomata, että teollisuuden 5 %:n työvoimakustannusten laskemisen vaikutus lopputuotteiden kustannuksiin on alle prosentin luokkaa. Tästäkö on kiinni Suomen kilpailukyky?
Hallituksen tavoittelemaa tuottavuusloikkaa ei saavuteta ”yksikkötyökustannuksia” alentamalla. Tuottavuus nousee ennen kaikkea soveltamalla teknologiaa, kuten tieto- ja viestintäteknologiaa, tuotantoon. Uuden teknologian kehittäminen ja soveltaminen edellyttävät investointeja, ja juuri niitä teollisuus ei ole tehnyt. Investointiaste on laskenut, ja tämä johtuu hyvin paljon tulevaisuususkon puutteesta ja halusta mitata tuottoja ulos omistajille. Yritysten johtamisessakin on ongelmia.
Kilpailukykymme heikkouden ratkaisevin tekijä on kuitenkin innovaatioiden puuttuminen. Niistä ei yhteiskuntasopimuskeskustelussa puhuttu juuri mitään. Tuottavuus ei mitenkään korvaa innovaatioita. Tuottavuus nousee kun voimavaroja käytetään entistä tehokkaammin. Se ei siis pidä sisällään uudistumista. Innovaatioiden ytimenä on taas uudistuminen ja uusien asioiden tekeminen. Yritykset ovat panostaneet aivan liian vähän innovaatioiden luomiseen ja uusien tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen. Patenttihakemustenkin määrä on jatkuvasti laskenut Suomessa. Innovaatioiden puutteesta seuraa, että reaalinen kilpailukykymme on heikentynyt.
Reaalinen kilpailukyky haasteena
Taloustieto Oy luonnehtii reaalista kilpailukykyä seuraavasti:
”Tuote ei mene kaupaksi halvallakaan, jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteelle. Tärkeää on reaalisen kilpailukyvyn kehitys. Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan yrityksen tai tuotteen ylivertaisuutta, joka mahdollistaa korkeamman myyntihinnan sekä siten myös paremmat palkat.”
Reaalisessa kilpailukyvyssä on kysymys tuotteen kiinnostavuudesta ja haluttavuudesta, joka ei perustu (vain) hintaan vaan myös tuotteen ominaisuuksiin. Kun tuote kiinnostaa eli käy kaupaksi, siitä saadaan parempi hinta. Reaalista kilpailukykyä ei paranneta tuotteen hintaa alentamalla, vaan juuri innovaatioilla. Luulisi että globaalin talouden kehitys ja Kiinan nousu olisi opettanut tämän, mutta ei näköjään. Ruotsi on meitä paremmin oivaltanut reaalisen kilpailukyvyn merkityksen ja onnistunut luomaan globaalisti tunnettuja brändejä soveltamalla taitavasti uutta teknologiaa ja kehittämällä käytettävyyttä ja muotoilua. Olennainen osa uutta taloutta on asiakaskeskeinen suunnittelu ja tuotteiden muuttuminen palveluksi. Teollisuutemme on uudistuttava kykeneväksi vastaamaan tähän trendiin.
Suomen tulevaisuus riippuu taloutemme reaalisesta kilpailukyvystä. Sen takia maamme keskeinen haaste on nyt uudistaa elinkeinoelämää ja tuottaa innovaatioita.
Tutkimukseen ja tuotekehitykseen panostettava
Monet tutkimukset ovat osoittaneet t&k-panosten suuren merkityksen innovaatioille ja talouskasvulle. Vaikka innovaatiot syntyvätkin pääosin yrityksissä, taustalla ovat koulutus ja tutkimus. Erityisesti koska Suomi ei ole halvan työvoiman maa, meidän tulee keskittyä korkean arvonlisäyksen omaavaan tuotantoon. Sellainen perustuu yhä useammin tutkimuksen tuloksiin ja niiden soveltamiseen. Tällöin yliopistot ja korkeakoulut ovat avainasemassa.
Nyt kun yhteiskuntasopimusta ei syntynyt, niin hallituksen ja pääministerin aikaa ja energiaa jää enemmän käytettäväksi todellisten kysymysten ratkaisemiseen. Yhteiskuntasopimusneuvottelut ay-liikkeen kanssa olisivat olleet erittäin raskaat, aikaa vievät ja vesittyvät. Hallituksen fokukseen tulee nyt nostaa elinkeinoelämän uudistaminen, tutkimus- ja kehitystoiminta ja innovaatiolle otollisten ympäristöjen, ns. ekosysteemien luominen.
Monet asiantuntijat, kuten Matti Alahuhta ja Bengt Holmström Helsingin Sanomien haastatteluissa, ovat painottaneet tutkimuksen ja t&k-toiminnan merkitystä kilpailukyvylle. Näiden analyysien valossa näyttää problemaattiselta, että hallitus on leikannut merkittävästi yliopistojen, Suomen Akatemian ja Tekesin määrärahoja. Lienee turha enää toivoa, että nämä leikkaukset peruttaisiin, kun kaikkialta joudutaan leikkaamaan. Sen sijaan pääpaino on pantava hallituksen kärkihankkeisiin.
Reaalisen kilpailukyvyn kannalta erityisen kiinnostava kärkihanke liittyy korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön vahvistamiseen innovaatioiden kaupallistamiseksi. Kärkihanke sisältää monia merkittäviä tavoitteita ja huomattavia lisäpanoksia Tekesille ja Suomen Akatemialle tämän asian edistämiseen. Kärkihankkeen kantava tausta-ajatus on, että Suomessa on kehitettävä osaamiskeskuksia ja tuettava innovatiivisten ekosysteemien muodostamista.
Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri esittää 11.7. julkaistussa mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa, että leikkauksia on kohdennettava siten että ”tieteen kova ydin säilyy”. Tähän mielipiteeseen on syytä yhtyä, mutta tämän hetken peruskysymys on pikemminkin siinä, miten tämän ”kovan ytimen” vaikutuksia yhteiskuntaan voidaan vahvistaa. Sellaisessa kriittisessä tilassa, jossa nyt olemme, on aivan ensiarvoisen tärkeää hyödyntää täysimääräisesti tutkimuksen tuloksia.
Yliopistojen tehtävä on tutkimus ja koulutus, mutta yliopistojen pitää myös huolehtia tutkimustulosten hyödyntämisestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen hyödyntäminen kuuluu myös Suomen Akatemian lakisääteisiin tehtäviin.
Tutkimuksen hyödyntäminen on jäänyt pahasti valtion tuen maksimoinnin jalkoihin. Yliopistojen rahoitusmalli painottaa julkaisuja ja tutkintoja. Tutkijan ura on myöskin sidottu julkaisuihin. Tästä on seurannut, että yliopistojen ja tutkijoiden kannusteet ja motiivit suuntautuvat lähes yksinomaan akateemisten julkaisujen tuottamiseen. Esimerkiksi yliopistoissa esiintyy nihkeyttä Tekes-hankkeita kohtaan, koska niissä tähdätään sovelluksiin ja niiden puitteissa ei ole riittävästi mahdollisuuksia akateemisiin julkaisuihin.
Yliopistojen rahoitusmallia on pikaisesti muutettava ja etsittävä uusia tapoja tutkia asioita ongelmalähtöisesti. Erityisesti tarvitaan uusia tapoja toimia yhteistyössä yritysten kanssa. Tämä ei tarkoita tinkimistä ilmiöiden tieteellisestä käsittelystä, vaan yhteiskunnalle tärkeiden asioiden — ml. ilkeiden ongelmien kuten ilmaston muutoksen — ottamista vakavasti niin tieteessä kuin liiketoiminnassa.
Suomella on kiistattomia vahvuuksia
Vaikka yhteiskuntasopimus kaatuikin, Suomella on silti runsaasti vahvuuksia, joiden varaan tulevaisuus voidaan rakentaa. Hyvinvointiyhteiskuntamme perusteet ovat kunnossa, ihmisten koulutus- ja osaamistaso ovat korkealla ja olemme kokeilunhaluisia ja kekseliäitä. Erityisen positiivista on nuorten kiinnostus yrittämiseen. Myös nuorten muotoilijoiden luovuus on saanut kansainvälistä tunnustusta.
On selvää, että pitkään jatkunut taantuma ja korkea työttömyys ovat vetäneet mielialoja alaspäin. Edellinen hallitus ei pystynyt luomaan uskottavaa tulevaisuuskuvaa eikä tekemään tarvittavia päätöksiä.
Uusi hallitus aloitti päättäväisesti, mutta herätti heti ristiriitaisia tunteita. Leikkauslistat kauhistuttivat ja perussuomalaiset epäilyttivät monia. Hallituksella on nyt totuuden hetki: kykeneekö se esittämään positiivisen vision kriisin voittamiseksi ja Suomen nostamiseksi ylös kuopasta? Uskon, että kestämme leikkauksetkin, jos tiedämme, että asiat saadaan kuntoon ja reaalinen kilpailukykymme nousee tasolle, jolla meidän oikeasti pitäisi olla ottaen huomioon vahvuutemme.
Antti Hautamäki on filosofian tohtori ja emeritusprofessori, joka on toiminut Jyväskylän yliopiston Agora-keskuksen johtajana ja tutkimusprofessorina sekä Sitran tutkimus- ja innovaatiojohtajana. Hän työskentelee konsulttina yrityksessään Konsultointi Kestävä Innovaatio. Hänen bloginsa on osoitteessa http://anthauta.blogspot.fi/
| Päätoimittajan kommentti. Professori Antti Hautamäen kirjoituksesta käy ilmi, miten harhaanjohtavaa Elinkeinoelämän keskusliiton ja oikeistohallituksen kohkaaminen yksikkötyökustannusten — tai ylipäätään työvoimakustannusten — väitetyllä ratkaisevalla roolilla Suomen kilpailukyvyn kannalta on ollut. Pääministeri Sipilä SS-kavereineen ovat sen verran untuvikkoja politiikan saralla, että uskaltautuvat jatkamaan yritystään pakkolainsäädännöllä uhkaamalla. Tavoitteena on selvästikin murtaa ay-liikkeen selkäranka ja saavuttaa työnantajien ja poliittisen oikeiston hegemonia. Köyhien selkärankahan on murrettu jo aiemmin. Merkillepantavaa on se, että valtamedia on mennyt innolla ja täysin kritiikittömästi tämän hallituksen harhaisen politiikanteon tueksi. Valtamediasta ei ole voitu lukea, kuulla tai katsella yksikkötyökustannusten roolin kyseenalaistamista. Oikeistohallitus luottaakin valtamedian tukeen ja sen manipulatiivisen pohjustustyön tehoon. Kansalaisia tullaankin median ja hallituksen toimesta agitoimaan toimimaan oman toimeentulonsa heikennysten puolesta ay-liikettä vastaan. Varakkaathan eivät barrikaadeille lähde. Yksittäiset blogistit tähän tilanteen oikeaan analyysiin ovat kyllä kyenneet, muutkin kuin Antti Hautamäki. Keskustelu ohjautuukin Hautamäen puheenvuoron myötä oikeille raiteille. Suurin heikkous reaalisen kilpailukyvyn puutteelle on innovaatioiden ja tuotekehityksen riittämättömyydessä. Sitä ei voi oikein vakavalla naamalla asettaa työntekijöiden syyksi. Omistajat ja yritysjohto vastaavat siitä täysimääräisesti. Toinen puoli, joka kilpailukyvyn parantamisessa ja kasvun aikaansaamisessa mättää, on investointien puute. Varallisuusveron poistuttua vuonna 2006 ovat varallisuuden omistajat säästäneet näissä veroissa kumulatiivisesti arviolta 30–40 miljardia euroa EU:n keskimääräiseen verotukseen verrattuna. Pelkästään vuoden 2012 verotilastojen mukaan tämä ”säästö” oli 5,5 miljardia euroa. Yhdessä aiempien kokoomusjohtoisten hallitusten suorittamien yhteisöveron alennusten ja yritysten Kela-maksun poiston kanssa yritykset ja varallisuuden omistajat ovat säästyneet reilun 50 miljardin euron veronmaksulta kymmenen vuoden aikana. Tämä näkyy suoraan valtion velan määrässä. Yksin Jyrki Kataisen hallitsemiskaudella velan määrä taisi lisääntyä 41 miljardilla. Se velka on kulkeutunut varakkaiden ja yritysten hyväksi ”säästettyinä” veroina. Näin yksinkertaista tämä vero- ja velkatase on. Ja sitten joku Sauli Niinistö kehtaa moittia meitä, että olemme eläneet yli varojemme. Ne kansan hyvinvointiin aiemmin kerätyt varat on kokoomuksen johdolla ohjattu rikkaille. Tauno O. Mehtälä |
Itse olen tähänsaakka oppinut ymmärtämään tuottavuuden nousun, henkistenvoimavarojen ja niistäkin oivallistun tuottaman jalostusasteen nousun, en sitä että lorvailisimme sorvinääressä tarvittavaa pitempään.Helpoin tie sittenkin olisi lähteä Väyrysen viitoittamaatietä irti talous ja rahaliitosta,tosin mainitsemani tienviitan kanssa täytyy olla tarkkana, se voi helpoati johtaa myös harhateille. Ihanteellisin tilanne olisi jos yk alaisuudessa ryhdyttäisiin rakentamaan globaalia demokraatisessa ohjauksessa toimivaa maailmantalouden vakauttamis ja muutos järjestelmää,.Nykyiset imf ja kansainvälinen valuuttarahasto ovat toivottoman ikävästi uusliberalismin saastuttamia.
Bravo Hautamäki! Järkipuhetta kuuntelee aina mielikseen.
On aivan apuria hallituksen taholta hokea kilpailukykyä ja yksikkötyökustannuksia. Pienemmän palkan saajat kuluttavat vähemmän = raha ei kierrä. Tilastoista näkee, että palkkakustannukset ovat pieni osa (plusmiinus 10%) tuotannon kokonaiskustannuksista = palkkojen alentaminen ei paranna kilpailukykyä, sen sijaan se vähentää kyllä verotuloja ja tekee muutakin haittaa kansantaloudelle.
Suuri ongelma kansantalouden kannalta on se, että raha virtaa ulos Suomesta eikä palaa, ei missään muodossa. Mikäli Suomi aikoo nousta, rahan pitää saada jäämään tänne ja kiertämään Suomen taloudessa.
Kyseenalaistan edelleen sanan ”yhteiskuntasopimus” tässä yhteydessä. Neuvottelupöydästä puuttui monta yhteiskunnan vaikuttajaa. Pankkien edustajat eivät olleet kertomassa paljonko leikataan velkoja, ei niin verottaja edes verovuotoja tukkimassa. Näin pari esimerkkiä mainitakseni. Eikä kysymyksessä ollut edes sopimus, vaan hallituksen uhkaus pienentää palkansaajien tuloja pakkokeinoin ellei vapaaehtoisuus maistu.
Painostus palkansaajia kohtaan on käynyt sietämättömäksi mediankin ottaessa kantaa hallituksen puolesta. Ammattiyhdistykset näyttävät taipuvan. On heitä syyllistettykin. Tehdään siis sisäinen devalvaatio palkat edellä. Sitä tämä on. Vienti pitää saada ”vetämään”. Nyt on kiire, vienti on kasvussa hallituksen toimista huolimatta. Pisteet pitää saada hallitukselle. Kotimarkkinoilla toimivien yritysten konkurssit tulevat myöhemmin.
Ammattiyhdistykset ovat valmiita leikkaamaan lomarahoja, kuulemma. Muista miten lomarahat syntyivät, korvaus joka maksetaan kun palaa lomalta töihin. Alunperin sen nimikin oli ”lomaltapaluuraha”. Ei siis korotettu palkkoja, keksittiin lomaltapaluuraha.
Elettiin 70-luvun alkua. Suomessa palkat olivat pienet ja työttömyys ”korkea”. (vrt. tähän päivään). Ruotsissa oli työvoimapulaa ja palkat paremmat. Työvoimaa muutti Ruotsiin. Lomalla käyneet suomalaiset veivät Volvon takapenkillä työntekijöitä Ruotsiin sankoin joukoin. Tämä piti saada loppumaan. Lomaltapaluuraha oli täky. Ei korotettu palkkoja. Suomestahan on joutunut lähtemään ulkomaille aikojen saatossa noin pari miljoonaa duunaria leivän perässsä. Tämä huoli on nyt poistunut, toistaiseksi, lomarahat voi leikata. Puolimiljoonaa työtöntä näyttää muodostuneen alan standardiksi.
Bongasin Juha Sipilän haastattelun vuodelta 1997. Hän oli vastikään myynyt Solitran omistuksensa saaden siitä 73 miljoonaa markkaa. Verot veivät 20 miljoonaa, joten käteen jäi 53 miljoonaa markkaa, eli vajaat 9 miljoonaa euroa.
Tuolloin Sipilä lausahti: ”Hänen mielestään Suomi voi kilpailla vain osaamisella, ei työvoiman hinnalla.”
Eli itse asiassa oli tuolloin yllä olevan Antti Hautamäen kirjoituksen linjoilla. Mikä lie vienyt miehen uusiin ajatuksiin?
Uutinen uudelleen lämmitettynä löytyy osoitteesta http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/17/juha-sipila-tienasi-eniten-suomessa-vuonna-1996?ref=ydd-most-read-in-sp.
Aalto-yliopiston professori jatkaa tutulla arvostelulinjallaan: ”Professori: Suomen ongelma ovat huonot tuotteet” http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2015/09/19/professori-suomen-ongelma-ovat-huonot-tuotteet/201512163/12.
”Suomen viennin huono laatu suhteessa kilpailijoihin tulee hänen mukaansa selkeästi esiin Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n tietokannasta.”
Akateeminen talousblogi -sivustolla 19.9.2015 julkaistu blogikirjoituksensa löytyy kokonaisuudessaan osoitteessa http://blog.hse-econ.fi/?p=6798.
Yllä mainittu professori on siis Pertti Haaparanta, kuten linkeistä selviää. Nimi jäi esittelytekstistä pois epähuomiossa.
Täytyy kyseenalaistaa myös sana ”sopimus” tässä yhteydessä. Sopimus on neuvottelun tulos, yleensä kompromissi, jossa kaikkien osapuolten etu tulee otettua huomioon. Siihen ei nyt edes pyritä vaan tämä on sanelua hallituksen taholta. Muiden osapuolten on vetäydyttävä neuvotteluista ja annettava hallituksen tehdä kuten tähtoo, muuta ei nyt voida. Hallitus on voimainsa tunnossa. Katellaan minkälainen Suomi on neljän vuoden kuluttua. Sitä saa mitä tilaa, sanoi Soini.
Viennistä. Tullin tilastojen mukaan vienti on ”vetänyt”, ilmeisesti hyvällä katteellakin, lukuunottamatta paria notkahdusta 1990-luvun ja 2010 luvun taitteessa, joka johtui kansainvälisen kysynnän laskusta. Sen lisäksi 90-luvulla Suomessa tuhottiin yrityksiä pilvin pimein. Olisiko noista syntynyt muitakin kuin Nokia? Laatukin on siis kelvannut ulkomaisille ostajille, mutta tuotevalikoima viennissämme ei ole suuren suuri. Enimmäkseen se on ollut sellua ja paperia, bulkkituotteita. Sitä se näyttää olevan vieläkin.
Työssäni teollisuudessa jouduin paljon tekemisiin koneiden ja laitteiden kanssa ja jostain kumman syystä ne olivat miltei aina ”Made in Germany”. Tuotevalikomansa on laaja ulottuen pikkunippeleistä suuriin kokonaisuuksiin. He osaavat myös paketoida myyntinsä kotimaisilla valmistajilla. Korvaavia halvempia tuotteita heidän toimitustensa väliin on vaikea saada. Saksaan verrattuna tuotteiden valmistuksessa ja myynnissä Suomi on vain kurja kehitysmaa joka maksaa kaikesta erittäin kalliisti. Miksi näin on, pitäisi kysyä joltain muultakin taholta kuin duunarilta. Hänen tuloillansa ei suurta kehityspotentiaalia luoda vaikka kuinka syytellään. Vielä vähemmän työttömän peruspäivärahalla.
Suomessa on harjoitettu erittäin lyhytnäköistä tuloksen ulosmittaamista joka näkyy myös tuotteiden laadussa ja määrässä. Pari pelifirmaa on menestynyt kun eivät ole noudattaneet ”alan standardia”, siinä kaikki. Tuloksen maksimoinnissa on jopa tuotekehitystä siirretty valtiolle (veronmaksajille). Tekes maksaa yleensä jo vähintään puolet teollisuuden kehityskustannuksista. Paljonko mahtavat tehdä yliopistot? Tämänkin ”yhteiskuntasopimuksen” ainoa tarkoitus on saada suurempi tulos ulos palkkojen kustannuksella. Muuta tarkoitusta sillä ei ole. Ostovoiman alentuessa kotimarkkinoilla toimivat pk-yritykset menevät tietenkin konkkaan (taas) mutta heidän uskoansa tähän hallituskoalitioon ei horjuta kukaan eikä mikään. Palkkojen leikkaaminen kuulostaa jonkun mielestä niin hyvältä. Duunaritkin ovat pahoja, suomalaiset varsinkin. Palkan maksaminen työstä ei ole ollut muodissa enää aikoihin.