Toisen maailmansodan aikaisten humanitaarisen oikeuden loukkausten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten vuoksi liittoutuneet perustivat sodan jälkeen sotarikostuomioistuimet Nürnbergiin ja Tokioon. Tuomioistuimet olivat toimivaltaisia käsittelemään rikoksia rauhaa vastaan, sotarikoksia sekä rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Nürnbergin oikeudenkäynneiksi kutsutaan kolmentoista oikeudenkäynnin sarjaa, jossa toisen maailmansodan voittajavaltojen Lontoossa tekemän sopimuksen pohjalta perustetun Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen (International Military Tribunal) tehtävänä oli tuomita kukistuneen natsi-Saksan johtajisto. Ensimmäinen oikeudenkäynti (jäljempänä: Nürnbergin oikeudenkäynti), jossa syytettiin Saksan korkeinta johtoa, järjestettiin 20.11.1945–1.10.1946. Oikeudenkäyntiä seurasi kaksitoista muuta oikeudenkäyntiä, joista ensimmäistä kutsutaan lääkärioikeudenkäynniksi. Oikeudenkäynneissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota.

Nürnbergin oikeudenkäynnillä on yhteytensä myös Suomessa käytyyn sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Jatkosodan päättänyt välirauhansopimus yhtäältä Neuvostoliiton ja Ison-Britannian sekä toisaalta Suomen välillä allekirjoitettiin 19.9.1944. Suomen osalta sopimus saatettiin voimaan 23.9.1944 annetulla lailla (645/44). Sopimuksen 13 artikla kuuluu seuraavasti: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.”

Välirauhansopimusta lähinnä seuranneena aikana maassamme oli vallalla käsitys, että 13 artiklassa tarkoitettiin perinteisiä sotarikoksia. Liittoutuneiden valtojen taholta oli kuitenkin vuoden 1943 lopulta alkaen, muun ohessa Moskovan julistuksessa 30.10.1943, annettu lausumia, joiden mukaan sotarikoksiin syyllistyneiksi oli luettava myös sotaan liittyviä poliittisia rikoksia tehneet henkilöt. Moskovan julistuksesta alkaen puhuttiin suursotarikollisista (”major war criminals”). Sodan aloittamista ryhdyttiin pitämään poliittisluonteisena sotarikoksena.

Liittoutuneiden piirissä vallitsi asiasta erilaisia käsityksiä, joiden yhteen sovittaminen tapahtui kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustamista koskeneen, 8.8.1945 tehdyn Lontoon sopimuksen liitepöytäkirjassa. Siinä yhtenä kolmesta suursotarikosten lajista mainittiin ”rikokset rauhaa vastaan” (”crimes against peace”).

Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain (890/45) 1 §:n 1 momentti, jossa määritellään sen asiallinen soveltuvuus, kuuluu seuraavasti: ”Joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi vankeuteen enintään kahdeksaksi vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat, kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.” Lain 2 §:n mukaan tuossa laissa tarkoitetut syytteet käsitteli erityinen sotasyyllisyysoikeus.

Sotarikosten käsitteen määrittelemisen kannalta keskeinen on liittoutuneiden valtojen 8.8.1945 tekemä Lontoon sopimus, jonka liitepöytäkirjaksi otettiin kansainvälisen sotilastuomioistuimen (International Military Tribunal) peruskirja. Sen 6 artiklassa määriteltiin suursotarikokset (”major war crimes”), jotka jaoteltiin kolmeen ryhmään. Ensimmäisenä ryhmänä määriteltiin rikokset rauhaa vastaan (”crimes against peace”). Sellaisiksi oli luettava hyökkäyssodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen, kansainvälisten sopimusten ja vakuutusten vastaisen sodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen sekä osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan tai salaliittoon edellä mainittujen rikosten suorittamiseksi (”planning, preparation, initiation or waging of a war of aggression, or a war in violation of international treaties, agreements or assurances, or participation in a common plan or conspiracy for the accomplishment of any of the foregoing”).

Lontoon sopimus liiteasiakirjoineen oli pohjana liittoutuneiden aloitteesta tai toimesta maailmansodan päätyttyä vireille pannuissa sotarikosoikeudenkäynneissä hävinneellä puolella olleiden valtioiden sodanaikaiseen poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon kuuluneita henkilöitä vastaan. Näistä oikeudenkäynneistä tunnetuin on vuosina 1945–1946 kansainvälisen sotilastuomioistuimen edessä käyty Nürnbergin oikeudenkäynti natsi-Saksan poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon kuuluneita vastaan. Lontoon sopimuksen yhteydessä määritelty sotarikoskäsite vaikutti myös Suomen tekemän välirauhansopimuksen 13 artiklan tulkintaan ja soveltamiseen. Se muodosti näin ollen kansainvälisoikeudellisen ja -poliittisen perustan Suomenkin sotasyyllisyysoikeudenkäynnille.

Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina marraskuusta 1945 helmikuuhun 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, jossa tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Oikeudenkäynti pidettiin Säätytalossa, Helsingin Kruununhaassa (Snellmaninkatu 9–11).

Termillä sotasyyllisyys viitataan poliittiseen vastuuseen, esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas termit sotarikos ja sotarikollinen liittyvät sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomisiin, esimerkiksi vankien surmaamisiin. Termien erottelu on muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.

Liittoutuneet päättivät toisen maailmansodan kestäessä, että akselivaltojen poliittinen johto oli sodan aloittajina saatettava vastuuseen. Tästä sovittiin alustavasti jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943.
Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta: koskiko se vain sotarikollisia vai myös poliittista johtoa? Myös voittajavaltioilla oli asiasta ristiriitaisia mielipiteitä.

Tulkintaa, jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista, vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19. lokakuuta 1944 silloiselle pääministerille, Urho Castrénille, toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttamisen voimaan saattaminen sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota.

Valvontakomission poliittinen neuvonantaja, neuvostoliittolainen diplomaatti Pavel Orlov antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille lausunnon, jossa hän ei maininnut mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Orlov sanoi, että suomalaisten oli itse ratkaistava kysymys ”sotasyyllisistä”, sillä ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi.” Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa.

Tammikuun lopussa pääministeri Juho Kusti Paasikivi kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta ”hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi”, koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi.

Asia oli esillä Suomen poliittisessa keskustelussa jatkuvasti sodan jälkeen. Eduskuntakeskusteluun se nousi niin kutsuttujen kuutosten toimesta tammikuussa 1945 ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi, ettei mietintö tukenut sodanaikaisten poliitikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi presidentti Ståhlbergiltä pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta.


TILANNE MUUTTUI OLEELLISESTI, kun liittoutuneet solmivat 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite eli ”rikos rauhaa vastaan”. Myöhemmin näistä rikoksista syytettynä tuomittiin useita natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin tuomioita myös sotarikoksista eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.

Valvontakomission varajohtaja Savonenkov keskusteli asiasta 8. elokuuta pääministeri Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi hallituksen viivytelleen sotasyyllisyyskysymyksessä, ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaisisi, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan asiasta tuli tehdä uusi laki, mikäli sotasyyllisiä ei voimassa olevan lain mukaan kyettäisi syyttämään. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja kävi seuraavana päivänä Paasikiven luona.

Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla tai estänyt sodan aikana rauhan aikaan saamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti. 11. syyskuuta 1945 eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa suomenkielinen viesti, konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa, jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta.

Lakiehdotuksesta haettiin lausuntoja asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äänin 10–8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä.

Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä. Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä, ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi − eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin − lain sotaan syyllisten rankaisemisesta kolmannessa käsittelyssä äänin 129–11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä.

Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului muun muassa että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä ja että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä. Presidentti Mannerheimin ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” 6. marraskuuta ja Valpo pidätti nämä seuraavan vuorokauden aikana.


OIKEUTTA KÄYTIIN Säätytalossa 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946 kaikkiaan 23 istunnossa. Erikoistuomioistuimeen kuului kolme juristia: korkeimman oikeuden presidentti Hjalmar Neovius ja hänen erottuaan joulukuussa 1945 nimellisesti terveyssyistä (Yrjö Soinin mukaan omantunnonsyistä) hänen seuraajansa Oskar Möller, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén, professori Kaarlo Kaira sekä heidän lisäkseen 12 eduskunnan nimeämää jäsentä: SDP:n Otto Toivonen, Kalle Hakala ja Lauri af Heurlin; SKDL:n Eino Pekkala, Aaro Uusitalo ja Hertta Kuusinen; Maalaisliiton Lauri Riikonen, Juho Pilppula ja Anselm Alatalo; Kokoomuksen Arno Tuurna; RKP:n Tor Therman sekä Edistyspuolueen Heikki Kannisto. Eduskunnan valitsemista jäsenistä juristeja olivat af Heurlin, Pekkala, Riikonen, Tuurna ja Kannisto. Syyttäjänä toimi oikeuskansleri Toivo Tarjanne.

Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä säätytalossa marraskuussa 1945.
Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä Säätytalossa marraskuussa 1945. Kuva: Wikimedia Commons

Syytettyjen puolustusta johti entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Hjalmar J. Procopé ja lisäksi kullakin syytetyllä oli henkilökohtainen asianajaja. Asianajajiksi valittiin parhaat saatavilla olleet, ja puolustukselle varustettiin hotelli Andreaan oma toimisto, jota johti toimittaja-kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen. Oikeudenkäyntiä seurasi myös suuri joukko ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajia. Mannerheim ei ollut syytettyjen joukossa. Syyksi on arveltu suomalaisten Mannerheimia kohtaan tuntema kunnioitus, jolloin hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voineet olla arvaamattomia, sekä neuvostoliittolaisten tarve pitää Suomi rauhallisena ja toteuttamassa välirauhansopimuksen ehtoja.

Oikeuskansleri oli jakanut laatimansa syytekirjelmän seitsemään kohtaan, joista ensimmäinen käsitteli Suomen poliittisen johdon toimintaa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana ja toinen jatkosodan syttymisvaihetta. Loput viisi kohtaa koskivat jatkosodan aikaisia poliittisia ratkaisuja, joiden oikeuskansleri katsoi laajentaneen ja pitkittäneen sotaa.

Oikeudenkäyntihuoneena toimi Säätytalon entinen porvarissäädyn istuntosali. Lisäksi oli omat huoneet oikeuden jäsenille, syyttäjälle, syytetyille ja heidän asianajajilleen, valvontakomission edustajille sekä ulkomaisille kirjeenvaihtajille. Oikeussalista oli varattu paikkoja − paitsi syytettyjen omaisille, toimittajille ja ulkomaisille diplomaateille − myös kansanedustajille ja hallituksen jäsenille, mutta näistä vain sisäministeri Leino oli säännöllisesti mukana istunnoissa. Pääministeri Paasikivi, oikeusministeri Kekkonen ja ulkoministerit Enckell ja Svento sekä valvontakomission ylin johto eivät osallistuneet yhteenkään istuntoon koko oikeudenkäynnin aikana. Koska yksi syytetyistä − Antti Kukkonen − oli pappi, jokaisessa istunnossa oli läsnä tuomiokapitulin edustaja.

Oikeudenkäynnin kolmannessa istunnossa 17. marraskuuta T.M. Kivimäki, Kukkonen, Tyko Reinikka ja Väinö Tanner vapautettiin vankeudesta ehdolla, että heidän oli siitä lähtien vangitsemisen uhalla saavuttava kaikkiin tuleviin oikeuden istuntoihin. Samalla oikeudenkäyntiin tuli kolmen viikon tauko, jonka aikana myös oikeuden puheenjohtaja vaihtui. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov kutsui neljän syytetyn vapauttamisen vuoksi pääministeri Paasikiven luokseen Hotelli Torniin vielä samana päivänä ja esitti hänelle asiasta hyvin jyrkkäsanaisen paheksuntansa. Paasikivi vastasi Ždanoville, ettei hallituksella ollut Suomen lakien mukaan valtuuksia puuttua oikeudenkäyntiin, mutta sanoi olevansa henkilökohtaisesti tyytymätön asian saamaan käänteeseen. Viimeisessä istunnossa ennen joulutaukoa, 20. joulukuuta, Kivimäki, Reinikka ja Tanner vangittiin uudelleen.

Joulun jälkeen oikeudenkäynti jatkui 9. tammikuuta, kunnes sen keskeyttivät jälleen kaksi viikon pituista taukoa tammikuun aikana. Kun syytetyt ja heidän asianajajansa olivat esittäneet kaikki lausuntonsa, oikeudenkäynnin viimeinen istunto pidettiin 2. helmikuuta. Tämän jälkeen oikeuden jäsenet siirtyivät eduskuntataloon neuvottelemaan tuomioista.


SOTASYYLLISYYSOIKEUS NEUVOTTELI tuomioista runsaan viikon ajan käymällä läpi kertynyttä aineistoa, suoritti koeäänestyksen 15. helmikuuta ja sai seuraavana päivänä valmiiksi tuomion, joka oli tarkoitus julistaa 18. helmikuuta. Oikeuden ennakkopäätös, joka olisi vapauttanut Kivimäen ja tuominnut Rytin kahdeksan, Rangellin viiden ja muut 2–3½ vuoden vankeusrangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan tuomion lykkäämistä.

Oikeudelle tuli käsin kirjoitettu viesti, jonka kerrottiin olevan referaatti Paasikiven valvontakomission varapuheenjohtajalta Savonenkovilta 17. helmikuuta saamasta puhelinviestistä. Viesti oli kirjoitettu yläreunastaan vinoksi repäistylle lehtiön sivulle, eikä siinä ollut otsikkoa eikä allekirjoitusta. Viestin mukaan Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki oli tuomittava 5−10 vuoden vankeusrangaistuksiin. Valvontakomissiolla ei kerrottu olevan omaa mielipidettä Ramsayn, Kukkosen ja Reinikan suhteen, mutta näidenkään tuomioilla ei saanut olla ”vain symbolinen karaktääri”. Viesti päättyi varoitukseen, jonka mukaan vielä oikeuden viimeisessä istunnossa esitetty kanta Neuvostoliiton aloittamista sotatoimista Suomea vastaan olisi ”panettelua ja sillä on Neuvostoliiton vastainen karaktääri”.

Syytetyt ja heidän asianajajansa eivät saaneet nähdä paperia, joka pysyi salassa aina vuoteen 1956 asti, kunnes kirjailija Yrjö Soini löysi sen oikeudenkäyntiasiakirjojen joukosta. Soini on esittänyt että viesti olisi tosiasiassa ollut suomalaisten kommunistien, ei Valvontakomission työtä, koska se ei hänen mielestään ollut virallinen asiakirja.

Ennen kuin sotasyyllisyysoikeus sai valmiiksi lopullisen tuomion, oikeudelle toimitettiin 20. helmikuuta Suomen Lontoon-suurlähettilään sähke, jonka mukaan Britannian ulkoministeriö oli varoittanut Suomea Neuvostoliiton reaktioista, mikäli rangaistukset olisivat olleet liian lieviä.

Tämän jälkeen oikeus päätyi kannattamaan valvontakomission vaatimia vähimmäisrangaistuksia. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, sillä neljä oikeuden jäsentä – Toivonen, Hakala, af Heurlin ja Riikonen – katsoi ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt lainvastaisuuteen. Lopullisen tuomion perustelujen sanamuodoksi tuli oikeuden RKP:hen kuuluneen jäsenen Thermanin lausunto. Lopulliset, 21. helmikuuta 1946 julistetut tuomiot olivat:

Risto Ryti, tasavallan presidentti (10 vuotta kuritushuonetta)

J. W. Rangell, pääministeri (6 vuotta vankeutta)

Edwin Linkomies, pääministeri (5 vuotta 6 kuukautta vankeutta)

Väinö Tanner ministeri (5 vuotta 6 kuukautta vankeutta)

T. M. Kivimäki, suurlähettiläs (5 vuotta vankeutta)

Henrik Ramsay, ministeri (2 vuotta 6 kuukautta vankeutta)

Antti Kukkonen, ministeri (2 vuotta vankeutta)

Tyko Reinikka, ministeri (2 vuotta vankeutta)

Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Helsingin keskusvankilassa.

Oikeudenkäynnissä tuomitut Ramsay, Reinikka, Kukkonen, Linkomies, Rangell, Ryti, Tanner ja Kivimäki yhteiskuvassa Säätytalossa. Kuva: Wikimedia Commons
Oikeudenkäynnissä tuomitut Ramsay, Reinikka, Kukkonen, Linkomies, Rangell, Ryti, Tanner ja Kivimäki yhteiskuvassa Säätytalossa. Kuva: Wikimedia Commons

Sotasyyllisyysoikeuden syytteet valmistellutta tutkijalautakuntaa johtanut oikeusneuvos Onni Petäys ampui itsensä 17. maaliskuuta 1946. Petäyksen kerrottiin joutuneen ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana ylivoimaiseen hermopaineeseen ja neuvostoliittolaisten painostuksen kohteeksi.

(Kyseessä oli sama Onni Petäys, joka oli tullut tunnetuksi Martta Koskisen tapauksen yhteydessä. Martta Koskinen kuoli Malmin ampumaradalla, teloituskomppanian edessä 28. syyskuuta 1943. Koskisesta tuli viimeinen Suomen valtion teloittama nainen sen jälkeen kun tasavallan presidentti Risto Ryti oli hylännyt Koskisen armonanomuksen: ”Tämän anomuksen minä olen itselleni esittelyttänyt, mutta en ole katsonut olevan syytä siihen suostua.” Presidentille armonanomuksesta antoi lausunnon viisi korkeimman oikeuden tuomaria. Neljä heistä esitti anomuksen hylkäämistä ja kuolemantuomion vahvistamista. Eriävän mielipiteen jätti oikeusneuvos Onni Petäys.)

Neuvostoliiton ratifioitua Pariisin rauhansopimuksen 29. elokuuta 1947, lyhimmän vankeusrangaistuksen saaneet Kukkonen ja Reinikka päästettiin ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1947, jolloin he olivat suorittaneet 5/6 määrätystä rangaistuksesta. Kahden ja puolen vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta jouluna 1947. Loput miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaa kuin he olivat suorittaneet puolet rangaistuksestaan. Viimeisenä vankilasta ulos pääsi Rangell 21. helmikuuta 1949. Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti syksystä 1948 lähtien sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Rangellin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen.


SOTASYYLLISYYSTUOMIOITA on pyritty purkamaan, mutta oikeuskansleri on katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ollut tehty sellaisia oikeudellisia virheitä tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi.

Ensimmäinen yritys tuomioiden purkamiseksi tapahtui vuonna 1956, kun kansanedustajat Johannes Wirtanen ja Jaakko Hakala tekivät asiasta eduskuntakyselyn. Silloinen oikeusministeri Arvo Helminen myönsi vastauksessaan, että poikkeuksellisissa oloissa syntyneestä sotasyyllisyyslaista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä ”on varsin erilaisia käsityksiä vallalla”. Tuomioiden kumoamiseen ei ollut kuitenkaan syytä ryhtyä, koska se olisi hänen mukaansa ollut vastoin rauhansopimuksen velvoitteita.

Suomessa sotasyyllisyystuomioita on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että taannehtiva lainsäädäntö sekä valtionpäämiesten koskemattomuuden rikkominen olisi Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeuskäsityksen vastaista. Yrjö Soini esitti painavimmaksi perusteeksi tuomioiden purkamiselle sen, että ne olisivat vastoin YK:n hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklaa. Artiklan 2. kohdan mukaan ketään ei saa tuomita teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia niiden tekohetkellä.

Tutkijoista Markku Jokisipilä on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomittujen saamaa marttyyriasemaa, kun otetaan huomioon, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Jokisipilä on huomauttanut, että monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttavat olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema.

Ilkka Tanner haki korkeimmalta oikeudelta isoisänsä Väinö Tannerin saaman sotasyyllisyystuomion purkua vuonna 2007. Korkein oikeus jätti hakemuksen tutkimatta lokakuussa 2008 sillä perusteella, ettei oikeus ollut toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta.
Vuonna 2009 oikeusministeriö päätti tehdä selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Valmistunut selvitys julkaistiin keväällä 2010. Selvityksessä 2010 todettiin, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä noudatettu oikeusvaltion periaatteita. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta muun muassa rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Lisäksi tuomioistuimeen kohdistui myös voimakas ulkopuolinen painostus.

Kansainvälisoikeudellisesti sotasyyllisyysoikeuden tuomio näytti saaneen jälkikäteistä moraalista tukea 10.2.1947 tehdystä Pariisin rauhansopimuksesta. Sopimuksen johdannossa todetaan muun ohella, että ”Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta”.

Lähteet
  • Agreement by the Government of the United States of America, the Provisional Government of the French Republic, the Government of the United Kingdom of Great Britain and Northern Ireland and the Government of the Union of Soviet Socialist Republics for the Prosecution and Punishment of the Major War Criminals of the European Axis (London Agreement of August 8th 1945). [Lontoon sopimus 8.8.1945]
  • Armistice Agreement between the Union of Soviet Socialist Republics and the United Kingdom of Great Britain and Northern Ireland, on the one hand, and Finland on the other (Done in Moscow the nineteenth day of September, 1944).
  • Asetus Parisissa 27 päivänä elokuuta 1928 allekirjoitetun, sodan hylkäämistä kansallisen politiikan välikappaleena tarkoittavan yleissopimuksen voimaansaattamisesta (AsK 272/1929).
  • Charter of the International Military Tribunal – Annex to the Agreement for the prosecution and punishment of the major war criminals of the European Axis (”London Agreement”). [Kansainvälisen sotilastuomioistuimen perussääntö]
  • International Military Tribunal (Nüremberg). Judgment of 1 October 1946. [Kansainvälisen sotilastuomioistuimen tuomio 1.10.1946]
  • Korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2008:94 (20.10.2008 taltio 2265, diaarinumero H2007/266).
  • Kuosma, T.: Nürnbergin oikeudenkäynti. Helsinki 2013.
  • Kysymys sotasyyllisyystuomion purkamisesta. Valtioneuvoston oikeuskanslerin ratkaisu 27.11.1992 diaarinumero 904/1/90.
  • Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta (890/1945).
  • Lindstedt, Jukka ja Stiina Löytömäki: Sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Oikeusministeriön julkaisu OMSO 22/2010.
  • Paris Peace Treaty of 1947 between the Allied and Finland (10.2.1947).
  • Principles of International Law Recognized in the Charter of the Nüremberg Tribunal and in the Judgment of the Tribunal, 1950. Yearbook of the International Law Commission 1950 Vol. II ss. 374–380. [Nürnbergin periaatteet]
  • Sodan hylkäämistä kansallisen politiikan välikappaleena tarkoittava yleissopimus (Kellogg-Briand -sopimus) 27.8.1928.
  • Sotasyyllisyysoikeuden (SSO) tuomio 21.2.1946.
  • Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton, Yhdistyneen Kuningaskunnan, Austraalian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tsekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välinen rauhansopimus (tehty Pariisissa 10.2.1947). [Pariisin rauhansopimus 10.2.1947]
  • Välirauhansopimus toiselta puolen Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan sekä toiselta puolen Suomen välillä (tehty Moskovassa 19.9.1944). [Moskovan välirauhansopimus 19.9.1944]

Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.

LIITTYVÄT ARTIKKELITLISÄÄ TEKIJÄLTÄ

13 KOMMENTTIA

  1. ”Sotasyylllisyys” -teatteri, jota myös ”oikeudenkäynniksi” väitettiin, perustui kokonaan länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaiseen oikeuteen, lähin esikuva Neuvostoliitossa. Mitään oikeutta asiassa ei ollut, pelkkää kommunistien propagandaa. Naurettava farssi!

    • No mites Nurnbergin oikeudenkäynti? Oliko kommunistien propagandaa?

      Menihän täällä Suomessa syyttömiäkin linnaan, innoissaan kun olivat tuomarit silloin. Esimerkiksi A.F. Airo, jota suuresti kunnioitan, ja muutamia muitakin sotilashenkilöitä. He tekivät mitä käskettiin ja hyvin tekivätkin. Vastuu on päättäjillä, niillä jotkaa käskevät ja kapinoita aikaansaavat. Niitä on vaan joskus niin vaikea saada kiikkiin. Ovat liukkaita kuin saippuat.

      Jos noilta sotilailta olisi mahdollista kysyä, haluaisivatko ottaa saman uudestaan, niin veikkaisin, tuskinpa haluaisivat. Mutta uusia päättäjiä tulee kuin turkin hihasta.

  2. Käykääpäs katsomassa SCOTT net sivustolta tätäkin blogia ja sen teemaa koskettava nimimerkki Seppo Ilmarisen hyvä historiallisia kehityskulkuja koskeva kirjoitus. Se historian vaihe, joka alkoi kylmänsodan päättymisen jälkeen on nyt saamassa klimaksinsa. Juuri tuolloin alkoi jopa revanssia kaipailevien tahojen vaatimukset tuolloisten historialliseksi koettujen vääryyksien oikaisemiseksi. Noissa yrityksissä on huvittavasti samoja piirteitä, kuin muinoisen neuvostoliiton tavassa ensin tuhota jokin vääräksi jossain vaihheessa asvioitu taho ja sitten myöhemmin rehabilitoda tuo sama vääryyden kohteeksi joutunut onneton, Lisäksi noissa tuomioistuimissa oli myös läntisiä vapaanmaailman edustajia syyttävällä puolella.

  3. Mielenkiintoinen oli lukea: luin joka sanan. Kiitos kirjoittajalle!

    Nyt jälkeenpäin on myös käynyt ilmi, että Suomella oli Saksan kanssa salaista valmistautumista Saksan Barbarossa hyökkäykseen, muun muassa Viron rannikon miinoitusta sukellusveneillä ja Utin lentokenttä annettiin Saksalle käyttöön Leningradiin tehtävää hyökkäystä varten. Suomi siis kyllä osallistui sodan valmisteluun ja suunnitteluun, ja se oli myös salaliitto, sillä asiasta tiesi vain korkein valtion johto ja sotilasjohto.

    Neuvostoliiton uuden hyökkäyksen uhka oli tuolloin käsinkosketeltava, ja nyt tiedetään että Neuvostoliitto todella suunnitteli hyökkäävänsä uudestaan. Helppo se on nyt sanoa, että sodan ei pitäisi koskaan olla vaihtoehto (niin minäkin nyt sanoisin). Jatkosotaa edeltäneestä yhteistoiminnasta päättäneiden mielestä ehkä vaihtoehtoina oli vain valita kahdesta pahasta pienempi: joutua uuden vielä raskaamman hyökkäyksen kohteeksi tai ennaltaehkäistä se Saksan kumppanina.

  4. Kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustaminen

    Elokuun 8. päivänä 1945 tehdyllä Lontoon sopimuksella USA:n hallitus, Ranskan väliaikainen hallitus, Yhdistyneen kuningaskunnan (Britannia) hallitus ja Neuvostoliiton hallitus päättivät kansainvälisen sotilastuomioistuimen (International Military Tribunal) perustamisesta toisen maailmansodan sotarikollisten syytteeseenpanoa ja heidän tuomitsemistaan varten. Tuomioistuimen perussääntö, tuomiovalta ja tehtävät määriteltiin sopimukseen liitetyssä peruskirjassa (Charter of the International Military Tribunal). Mainitun peruskirjan mukaan kansainvälinen sotilastuomioistuin perustettiin Euroopan akselivaltojen [natsi-Saksa, Italia ja Japani] suursotarikollisten oikeudenmukaiseksi ja pikaiseksi tuomitsemiseksi ja rankaisemiseksi (ks. peruskirjan 1 artikla).

    Kansainvälisen sotilastuomioistuimen tuomiovalta käsitti seuraavat rikokset:

    (a) rikokset rauhaa vastaan (Crimes against Peace): namely, planning, preparation, initiation or waging of a war of aggression, or a war in violation of international treaties, agreements or assurances, or participation in a common plan or conspiracy for the accomplishment of any of the foregoing;

    (b) sotarikokset (War Crimes): nimittäin, sotalakien tai -tapojen loukkaukset. Sellaisiin loukkauksiin kuuluvat, niihin rajoittumatta, miehitetyn alueen tai miehitetyllä alueella olevan siviiliväestön murha, pahoinpitely tai karkotus orjatyöhön tai muuhun tarkoitukseen, sotavankien murha tai pahoinpitely, panttivankien tappaminen, julkisen tai yksityisen omaisuuden ryöstäminen, umpimähkäinen kaupunkien tai kylien tuhoaminen tai hävitys, jota sotilaallinen välttämättömyys ei oikeuta.

    (c) rikokset ihmisyyttä vastaan (Crimes against Humanity): nimittäin, murha, tuhoaminen, orjuuttaminen, karkotus ja muut epäinhimilliset teot, jotka suoritetaan mitä tahansa siviiliväestöä vastaan ennen sotaa tai sen kestäessä tai vainotoimet poliittisilla, rodullisilla tai uskonnollisilla perusteilla minkä tahansa sellaisen rikoksen toteuttamiseksi, joka kuuluu tuomioistuimen tuomiovaltaan riippumatta siitä, loukkaako teko sen maan sisäistä oikeutta, jossa teko on suoritettu.

    Tuomioistuimen peruskirjan 6 artiklassa määrättiin lisäksi seuraavaa: Johtajat, organisoijat, yllyttäjät ja rikostoverit, jotka osallistuvat yhteisen suunnitelman tai salaliiton toimeenpanoon minkä tahansa edellä tarkoitetun rikoksen suorittamiseksi, ovat vastuussa kaikista teoista, joita kuka tahansa henkilö suorittaa sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi. (”Leaders, organizers, instigators and accomplices participating in the formulation or execution of a common plan or conspiracy to commit any of the foregoing crimes are responsible for all acts performed by any persons in execution of such plan.”)

    Nürnbergin oikeudenkäynnit on nimitys kolmentoista oikeudenkäynnin sarjalle, jossa toisen maailmansodan voittajavaltojen Lontoossa tekemän sopimuksen pohjalta perustettu tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan johtajistoa toisen maailmansodan ja holokaustin takia.

    Ensimmäinen oikeudenkäynti, jossa syytettiin Saksan korkeinta johtoa, järjestettiin 20.11.1945 – 1.10.1946. Oikeudenkäyntiä seurasi kaksitoista muuta oikeudenkäyntiä, joista ensimmäistä kutsutaan lääkärioikeudenkäynniksi (1947). Oikeudenkäynneissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota.

    Kansallissosialistisen puolueen johto, Gestapo, SS ja SD julistettiin rikollisiksi, joten niiden jäseniä voitiin rangaista. Toisin sanoen tunnustetun Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan lain mukaan mahdollisesti lailliset teot määriteltiin jälkikäteen taannehtivaa oikeutta käyttäen rikollisiksi toteamalla Saksaa johtaneet organisaatiot rikollisjärjestöiksi. Näin menetellen rikosoikeudellista vastuuta kyettiin vierittämään myös valtion lakien mukaan toimineille yksilöille.

    Kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustamisen ja tuomioistuimen tuomiovallan keskeisen taustaperiaatteen muodosti Pariisissa 27.8.1928 allekirjoitettu sodan hylkäämistä kansallisen politiikan välikappaleena tarkoittava yleissopimus (Kellogg – Briand -sopimus). Heinäkuun 25. päivänä 1929 kansainvälisesti voimaan tulleessa yleissopimuksessa, jonka olivat päättäneet tehdä ”Saksan Valtakunnan Presidentti, Amerikan Yhdysvaltojen Presidentti, Hänen Majesteettinsa Belgialaisten Kuningas, Ranskan Tasavallan Presidentti, Hänen Majesteettinsa Suurbritannian, Irlannin ja merentakaisten Brittiläisten Dominioiden Kuningas, Intian Keisari, Hänen Majesteettinsa Italian Kuningas, Hänen Majesteettinsa Japanin Keisari, Puolan Tasavallan Presidentti, Tshekkoslovakian Tasavallan Presidentti”, todettiin, että ”Korkeat sopimuspuolet selittävät juhlallisesti kansojensa nimessä tuomitsevansa sotaan turvautumisen kansainvälisten riitaisuuksien ratkaisukeinona sekä hylkäävänsä sen kansallisen politiikkansa välikappaleena keskinäisissä suhteissaan” (1 artikla). Koska valtiosopimuksessa ei ollut säännöksiä tai menettelytapaa valtioiden sotapolitiikkaa toimeenpanevien henkilöiden tuomitsemiseksi, natsi- Saksan johdon toiminta päätettiin liittoutuneiden toimesta leimata järjestäytyneeksi rikollisuudeksi, jonka ytimenä oli salaliitto rauhaa vastaan.

    Natsi-Saksan korkein johto, muun muassa valtakunnankansleri Adolf Hitler, propagandaministeri Joseph Goebbels ja Reichsführer-SS Heinrich Himmler tekivät itsemurhan Saksan häviön ollessa selvä, joten he eivät olleet syytettyinä oikeudenkäynnissä.

    Syytetyiksi valikoitiin lopulta 24 henkilöä, jotka edustivat Saksan poliittisen ja sotilaallisen johdon eri haaroja. Heitä syytettiin neljästä eri rikoksesta: (1) ossallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; (2) tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; (3) sotarikokset ja (4) rikokset ihmisyyttä vastaan.

    Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan ja tuomion sisältämät kansainvälisen oikeuden periaatteet hyväksyttiin myöhemmin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa 95 (I) 11. joulukuuta 1946, ja niiden perusteella YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunta kirjasi ylös seitsemän periaatetta.

  5. Nürnbergin oikeudenkäynnin syyttäjät, tuomarit ja pyöveli

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä syyttäjinä toimivat seuraavat neljää voittajavaltiota edustaneet syyttäjät: Robert H. Jackson (USA), Hartley Shawcross (Britannia), Roman Rudenko (Neuvostoliitto) sekä François de Menthon ja Auguste Champetier de Ribes (Ranska).

    USA:n puolelta pääsyyttäjänä toimi presidentti Trumanin tehtävään nimittämä korkeimman oikeuden tuomari Robert H. Jackson (13.2.1892 – 9.10.1954). Neuvostoliittoa edusti maansa pääsyyttäjä, kenraaliluutnantti Roman Rudenko (30.7.1907 – 23.1.1981). Hänen väitetään puhuneen kuin suoraan Josif Stalinin suulla. Ranskaa syyttäjinä edustivat kenraali de Gaullen tehtäviinsä nimittämät juristit François de Menthon (8.1.1900 – 2.6.1984) ja Auguste Champetier de Ribes (30.7.1882 – 6.3.1947).

    Kansallissosialistisen Saksan johtomiesten vaarallisimpana vastustajana Nürnbergin oikeudenkäynnissä on pidetty Britannian syyttäjää, Hartley Shawcrossia (2.2.1902 – 10.7.2003). Shawcrossin ”viiltävät yhteenvetopuheet” varmistivat osaltaan, että monet syytetyt tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Brittisyyttäjän linjanvetoja on kutsuttu klassiseksi retoriikaksi. Nürnbergin istuntoja seurannut kirjailija Rebecca West on muistellut ”Shawcrossin loppusanojen suorastaan julman vaikutuksen”.

    Tuomareina Nürnbergin oikeudnekäynnissä toimivat seuraavar neljän voittajavaltion tuomarit: Iona Nikitšenko ja Aleksandr Volhov (Neuvostoliitto), Geoffrey Lawrence ja Norman Birkett (Britannia), Francis Biddle ja John Parker (USA) sekä Henri Donnedieu de Vabres ja Robert Falco (Ranska)

    Nürnbergissä kuolemanrangaistukseen tuomittujen natsirikollisten teloittajana toimi USA:n armeijan pyöveli John C. Woods, joka erään lähteen mukaan oli ”kuuluisa sadistisuudestaan” ja ”kidutti hirtettäviään”. Yhdysvaltalaiset käyttivät Nürnbergin teloituksissa kuuden jalan vakiopudotusta. Tämä johti moniin epäinhimillisiin teloituksiin. Sotamarsalkka Wilhelm Keitel joutui riippumaan köydessä peräti 24 minuuttia ennen kuolemaansa. Woodsin väitetään roikottaneen Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikköä ja Wilhelm Keitelin sijaista, kenraalieversti Alfred Jodlia hirressä 18 minuuttia. Teloituksen makaaberiutta korostaa tosiseikka, että 28.2.1953 müncheniläinen tuomioistuin kumosi Jodlin kuolemantuomion ja julisti hänet syyttömäksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. (Jodlin omaisuus, joka oli takavarikoitu 1945, palautettiin hänen leskelleen Luise Jodlille.) Ulkoministeri von Ribbentropin hirressä riiputtamisen aika venyi 10 minuuttiin. Väitetään, että Der Stürmer -sanomalehden julkaisija Julius Streicher ei kuollut hirttoon lainkaan. Tehtävänsä täyttääkseen Woodsin pitikin kuristaa Streicher hengiltä hirttolavan alla. (Paikalla olleen USA:n lehdistön edustajan, Howard Kingsbury Smithin mukaan ”Streicher sätki ja huohotti vielä köyden varaan pudottuaankin ja teloittaja ilmeisesti kuristi hänet hengiltä hirttolavan alla”.)

    Yhdysvaltalaisen pyöveli John C. Woodsin tehtävän suorittamisen arvioimiseksi on aiheellista todeta seuraavaa:

    Pyöveli on kuolemanrangaistuksen toimeenpanija, jonka toimenkuvaan kuului joissakin kulttuureissa myös rikollisten kidutus, kuolleiden eläinten korjaaminen kaduilta ja itsemurhaajien hautaaminen. Pyövelin ammattia pidettiin toisinaan halveksuttavana, joten hänelle esimerkiksi määrättiin erillinen istumapaikka kirkoissa. Teloituksessa tunaroivaa pyöveliä saattoi kohdata väkijoukkojen viha ja jopa lynkkaus, varsinkin jos teloitettava oli herättänyt jonkinlaista myötätuntoa. Toisaalta pyövelin ammatin tarpeellisuus tunnustettiin. Teloitettavat tuskattomasti ”parempaan maailmaan” lähettäneitä pyöveleitä kiiteltiin. USA:ssa tunnetaan monia tapahtumia, jolloin teloitus on epäonnistunut ja tämän seurauksena tuomitut on saatettu armahtaa. Kuuluisimpia tapauksia on Englannissa vuonna 1705 tapahtunut teloitusyritys, jossa John Smith oli määrätty hirtettäväksi. Smith roikkui köyden jatkeena jopa 15 minuuttia tukehtumatta. Paikalla olleet alkoivat protestoida tapahtunutta ja Smith armahdettiin. Toinen samanlainen tapaus sattui 23.2.1885 Britanniassa, kun John Lee oli tuomittu hirtettäväksi murhasta. Varmistuksista huolimatta hirttolavan luukku jumittui kolme kertaa, minkä jälkeen Leen tuomio muutettiin elinkautiseksi.

    Vertailun vuoksi todettakoon muutama sana Brittiläisestä pyövelistä Albert Pierrepointista (30.3.1905 Clayton, Bradford – 10.7.1992 Southport, Merseyside). Pierrepoint oli 1900-luvun Britannian tunnetuin pääpyöveli, jonka sanotaan urallaan vuosien 1932 ja 1956 välillä teloittaneen 433 miestä ja 17 naista mukaan lukien parisataa natsirikollista toisen maailmansodan jälkeen. Pierrepoint piti työstään matalaa profiilia, mutta hänestä tuli julkisuuden henkilö tultuaan valituksi hirttämään saksalaisia sotarikollisia. Pierrepoint käytti teloituksissaan tekniikkaa, joka takasi teloitettaville nopean ja tuskattoman kuoleman. Hän valitsi käytetyn köydenpituuden uhrin koon mukaan niin, että tämä kuoli välittömästi, mutta toisaalta teloitetun pää ei irronnut tapahtumassa. Tämä erosi huomattavasti yhdysvaltalaisten virkaveljien natsirikollisten teloittamisessa käyttämästä tekniikasta. Pierrepointin nimissä on nopein suoritettu hirttäminen. Tämä tapahtui Sid Dernleyn avustamanan Strangewaysissa Manchesterissä 8.5.1951. James Inglisin teloitustapahtuma sellistä ulosohjaamisesta hirttoluukun avaamiseen kesti vain kahdeksan sekuntia.

  6. Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt ja tuomiot

    Martin Bormann (kansallissosialistisen puolueen puoluesihteeri) todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Bormann tuomittiin poissa olevana kuolemaan hirttämällä. Bormannin ruumis löydettiin vuonna 1972. Hänen todettiin kuolleen jo vuonna 1945.

    Karl Dönitz (Kriegsmarinen ylipäällikkö vuodesta 1943, valtakunnanpresidentti Hitlerin kuoleman jälkeen) todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Dönitz tuomittiin vankeuteen 10 vuodeksi.

    Hans Frank (Saksan oikeusministeri vuosina 1933 – 1945, Puolan kenraalikuvernööri vuosina 1939 – 1945) todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Wilhelm Frick (Saksan sisäministeri vuosina 1933 – 1943, Böömin ja Määrin protektoraatin kenraalikuvernööri vuosina 1943 – 1945, Nürnbergin rotulakien säätäjä) todettiin syylliseksi sotarikoksiin rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnittelemiseen ja toteuttamiseen; sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Hans Fritzsche (Kolmannen valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriön lehdistöosaston päällikkö) julistettiin syyttömäksi syytekohdissa 1 – 3 tarkoitettuihin rikoksiin. (Fritzsche joutui syytetyksi kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin sijaisena. Goebbels oli tehnyt itsemurhan 1.5.1945.) Fritzscheä ei syytetty rikoksista ihmisyyttä vastaan.

    Walther Funk (Saksan valtiovarainministeri, Reichsbankin pääjohtaja) todettiin syylliseksi sotarikoksiin rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnittelemiseen ja toteuttamiseen; sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tuomittiin vankeuteen elinkaudeksi. Funk vapautettiin terveydellisistä syistä 16.5.1957.

    Hermann Göring (valtakunnanmarsalkka, Luftwaffen komentaja vuosina 1935 – 1945, Hitlerin sijainen) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Göring teki itsemurhan päivää ennen kuin tuomio oli määrä panna täytäntöön.

    Rudolf Hess (Hitlerin sijainen) todettiin syylliseksi syytekohdassa 1 tarkoitettuun rikokseen (osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi) ja syytekohdassa 2 tarkoitettuihin rikoksiin (tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen). Tuomittiin vankeuteen elinkaudeksi. (Hess oli vuonna 1941 lentänyt Skotlantiin keskustelemaan mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamisesta.) Hess oli viimeinen Spandaun vankilan vanki. Hän teki itsemurhan 93-vuotiaana vuonna 1987.

    Alfred Jodl (Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikkö vuosina 1939 – 1945) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Jodl tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Ernst Kaltenbrunner (Saksan valtakunnan pääturvallisuuspäällikkö vuosina 1943 – 1945) todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kaltenbrunner tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Wilhelm Keitel (Oberkommando der Wehrmachtin komentaja vuosina 1938 – 1945) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Keitel tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Gustav Krupp (Krupp AG:n toimitusjohtaja): Syytteistä Kruppia vastaan luovuttiin korkean iän ja heikon terveydentilan vuoksi.

    Robert Ley (Saksan työväenjärjestön puheenjohtaja): Syytteistä luovuttiin Leyn tehtyä itsemurhan 25. lokakuuta 1945 juuri ennen oikeudenkäyntiä.

    Konstantin von Neurath (Saksan ulkoministeri vuosina 1932 – 1938, Böömin ja Määrin protektoraatin kenraalikuvernööri vuosina 1939 – 1943) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Von Neurath tuomittiin vankeuteen 15 vuodeksi. (Von Neurath oli eronnut virastaan vuonna 1943 Hitlerin kanssa tulleen erimielisyyden takia.) Von Neurath vapautettiin 6.11.1954 korkean iän vuoksi.

    Franz von Papen (Saksan varakansleri vuosina 1933 – 1934, Itävallan suurlähettiläs vuosina 1934 – 1938, Turkin suurlähettiläs vuosina 1939 – 1944, Anschlussin suunnittelija). Von Papen julistettiin syyttömäksi syytekohdissa 1 – 2 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen). (Von Papenia ei syytetty syytekohdissa 3 – 4 tarkoitetuista rikoksista.) Von Papen vapautettiin kahden vuoden kuluttua. Hänet tuomittiin myöhemmin saksalaisessa oikeudessa pakkotyöhön kahdeksaksi vuodeksi.

    Erich Raeder (Kriegsmarinen ylipäällikkö vuosina 1928–1943) todettiin syylliseksi syytekohdissa 1 – 3 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset). Raeder tuomittiin vankeuteen elinkaudeksi. Hänet vapautettiin 26.9.1955 terveydellisistä syistä.

    Joachim von Ribbentrop (Lontoon suurlähettiläs vuosina 1936 – 1938, Saksan ulkoministeri vuosina 1938 – 1945) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Von Ribbentrop tuomittin kuolemaan hirttämällä.

    Alfred Rosenberg (rotuteorian luoja, kansallissosialistisen puolueen pää-äänenkannattajan Völkischer Beobachterin päätoimittaja vuosina 1923 – 1938, valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeri vuosina 1941 – 1945) todettiin syylliseksi syytekohdissa 3 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (3. sotarikokset; 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Rosenberg tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Fritz Sauckel (työvoiman hankinnan täysivaltainen päällikkö vuosina 1942 – 1945) todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohdissa 1 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (1. osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi; 2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset sekä 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Sauckel tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Hjalmar Schacht (Reichsbankin pääjohtaja vuosina 1923–1930, Saksan valtionvarainministeri vuosina 1934 – 1937) julistettiin syyttömäksi syytekohdissa 1 – 2 tarkoitettuihin rikoksiin. Schachtia ei syytetty syytekohdissa 3 – 4 tarkoitetuista rikoksista.

    Baldur von Schirach (Hitler-Jugendin puheenjohtaja vuosina 1933 – 1940, Wienin gauleiter vuosina 1940 – 1943) todettiin syylliseksi rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Von Schirach tuomittiin vankeuteen 20 vuodeksi.

    Arthur Seyss-Inquart (Anschlussin suunnittelija, Itävallan kansleri vuonna 1938, Alankomaiden miehityskomissaari vuosina 1940 – 1945) todettiin syylliseksi syytekohdissa 2 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (2. tietyt sotarikokset rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen; 3. sotarikokset; 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Seyss-Inquart tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

    Albert Speer (arkkitehti, varusteluministeri vuosina 1942 – 1945) todettiin syylliseksi syytekohdissa 3 – 4 tarkoitettuihin rikoksiin (3. sotarikokset; 4. rikokset ihmisyyttä vastaan). Speer tuomittiin vankeuteen 20 vuodeksi.

    Julius Streicher (Der Stürmer -sanomalehden päätoimittaja vuosina 1922 – 1940) todettiin syylliseksi rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Streicher tuomittiin kuolemaan hirttämällä.

  7. Ensimmäisen oikeudenkäynnin tuomioiden täytäntöönpano

    Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä (20.11.1945 – 1.10.1946) langetetut kuolemantuomiot pantiin toimeen Nürnbergin vankilan liikuntasalissa 16.10.1946 hirttämällä. Kahdestatoista kuolemaan tuomitusta yhteensä kymmenen teloitettiin yksi kerrallaan. Kuolemaan tuomituista kaksi välttyi tuomionsa täytäntöönpanolta:

    Martin Bormann katosi Berliinissä toukokuun alussa 1945, ja hänen uskotaan tehneen itsemurhan. Hänet tuomittiin poissa olevana kuolemaan, vaikka hänen asianajajansa yrittikin puolustuspuheessaan vastustaa tuomiota vetoamalla siihen, että syytetty oli jo kuollut. Bormannin jäännökset löydettiin Berliinistä vuonna 1972 ja kuolleeksi julistaminen tapahtui vuonna 1973.

    Hermann Göring teki itsemurhan kaksi tuntia ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa selliinsä kätkemällään syanidikapselilla.

    Oikeudenkäynnissä kuolemaan tuomitun ja sen jälkeen hirtetyn Alfred Jodlin kuolemantuomio kumottiin vuonna 1953.

    Vankeusrangaistukseen tuomitut sijoitettiin Länsi-Berliinissä sijainneseen Spandaun vankilaan. Vankila oli liittoutuneiden hallinnassa vuoteen 1987 saakka. Se purettiin sen jälkeen kun viimeinen elinkautisvanki, Rudolf Hess, oli kuollut.

    Kuolemanrangaistukseen tuomittujen natsirikollisten teloittajana toimi USA:n armeijan pyöveli John C. Woods, joka erään lähteen mukaan oli ”kuuluisa sadistisuudestaan” ja ”kidutti hirtettäviään”. Yhdysvaltalaiset käyttivät Nürnbergin teloituksissa kuuden jalan vakiopudotusta. Tämä johti moniin epäinhimillisiin teloituksiin. Sotamarsalkka Wilhelm Keitel joutui riiputetuksi köydessä peräti 24 minuuttia ennen kuolemaansa. Woodsin väitetään roikottaneen Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikköä ja Wilhelm Keitelin sijaista, kenraalieversti Alfred Jodlia hirressä 18 minuuttia. Ulkoministeri von Ribbentropin hirressä riiputtamisen aika venyi 10 minuuttiin.

    Der Stürmer -sanomalehden julkaisija Julius Streicher ei kuollut hirttoon lainkaan. Tehtävänsä täyttääkseen Woodsin pitikin kuristaa Streicher hengiltä hirttolavan alla. (Paikalla olleen USA:n lehdistön edustajan, Howard Kingsbury Smithin mukaan ”Streicher sätki ja huohotti vielä köyden varaan pudottuaankin ja teloittaja ilmeisesti kuristi hänet hengiltä hirttolavan alla”.)

    ¤

    Nürnbergin periaatteet

    Toisen maailmansodan päättyessä liittoutuneet tekivät Lontoossa 8.8.1945 sopimuksen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta. Sopimuksen liitteenä oli tuomioistuimen peruskirja. Sotarikostuomioistuin kokoontui 20.11.1945 alkaen Nürnbergissä, ja sen päätös julistettiin 30.9.-1.10.1946.

    Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokous hyväksyi 11.12.1946 päätöslauselman 95 (I), jossa vahvistettiin Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan ja tuomion sisältämät periaatteet (englanniksi: Nuremberg Principles; ranskaksi: Principes de Nuremberg). Seuraavana vuonna yleiskokous antoi päätöslauselmalla 177 (II) YK:n alaisen kansainvälisen oikeuden toimikunnan tehtäväksi muotoilla Nürnbergin sotarikostuomioistuimen peruskirjassa ja tuomiossa tunnustetut kansainvälisen oikeuden periaatteet. Toimikunta sai työnsä valmiiksi vuonna 1950, jolloin Nurnbergin periaatteet kirjattiin seuraavassa muodossa (Yearbook of the International Law Commission 1950 Vol. II ss. 374-380).

    I periaate: Jokainen, joka tekee teon, joka on kansainvälisen oikeuden mukaan rikos, on siitä vastuussa ja häntä voidaan rangaista..

    II periaate: Se seikka, ettei valtionsisäinen lainsäädäntö määrää rangaistusta teosta, joka on kansainvälisen oikeuden mukaan rikos, ei vapauta teon tekijää kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta.

    III periaate: Se seikka, että kansainvälisen oikeuden tarkoittaman rikoksen tekijä toimi valtionpäämiehen tai vastuullisena hallituksen toimihenkilönä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta.

    IV periaate: Se seikka, etta henkilö toimi hallituksensa tai esimiehensä käskystä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta, jos hänellä oli moraalisen valinnan tosiasiallinen mahdollisuus.

    V periaate: Jokaisella kansainvälisen oikeuden tarkoittamasta rikoksesta syytetyllä on oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä tosiseikka- että oikeuskysymysten osalta.

    VI periaate: Seuraavat rikokset ovat rangaistavia kansainvälisen oikeuden tarkoittamina rikoksina:

    (a) Rikokset rauhaa vastaan:
    (i) Hyökkäyssodan tai kansainvälisia sopimus- tai muita velvoitteita loukkaavan sodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen tai käyminen;
    (ii) Osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan tai salahankkeeseen minkä hyvänsä (i) kohdassa tarkoitetun teon toteuttamiseksi.

    (b) Sotarikokset: Sodankaynnin lakien ja tapojen loukkaukset mukaan lukien miehitetyllä alueella tapahtuva tai miehitetyn alueen siviiliväestön murhaaminen, kielletty kohtelu tai pakkosiirrot pakkotyöhön tai missä tahansa muussa tarkoituksessa, sotavankien tai merenkulkijoiden murhaaminen tai kielletty kohtelu, panttivankien surmaaminen, julkisen tai yksityisen omaisuuden ryöstaminen, kaupunkien tai kylien umpimähkäinen tuhoaminen ja muu kuin sotilaallisen välttämättömyyden perustelema tuhoaminen.

    (c) Rikokset ihmisyyttä vastaan: Murha, joukkomurha, orjuuttaminen, pakkosiirto tai muu epäinhimillinen teko mitä tahansa siviiliväestöä kohtaan sekä poliittinen, rodullinen tai uskonnollinen vaino, kun sellaiset teot tehdään yhteydessä rikokseen rauhaa vastaan tai sotarikokseen.

    VII periaate: Osallisuus VI periaatteessa tarkoitettuun rikokseen rauhaa vastaan, sotarikokseen tai rikokseen ihmisyytta vastaan on rikos kansainvälisen oikeuden mukaan.

  8. Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin

    Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin (International Military Tribunal for the Far East [IMTFE]; Tokyo War Crimes Tribunal) oli liittoutuneiden komentajan, kenraali MacArthurin käskystä muodostettu tuomioistuin, jonka tehtävänä oli tuomita Japanin keisarikunnan keskeiset johtajat sotarikoksista ja niihin liittyvistä rikoksista toisessa maailmansodassa. Japanin A-luokan sotarikolliset olivat ne 14 henkilöä, jotka tuomittiin rikoksista rauhaa vastaan, mikä käytännössä tarkoitti hyökkäyssodan suunnittelua. B-luokan sotarikolliset tuomittiin sotarikoksista per se ja C-luokan sotarikolliset rikoksista ihmisyyttä vastaan. Syytettyjen määrä kohosi yhteensä kahteenkymmeneenneljään.

    Tuomiot perustuivat Japaninkin allekirjoittamaan vuoden 1929 Kellogg – Briand -sopimukseen, joka kielsi sodan politiikan teon välineenä. Japani ei kuitenkaan tunnusta tuomittuja rikollisiksi eikä tuomion laillisuutta, vaikka se tunnustaa vaatimukset tuomioista, koska Kellogg–Briand-sopimuksessa ei määritelty rangaistuksia sopimuksen rikkomisesta, eikä San Franciscon rauhansopimuksessa (1952) vahvisteta oikeusistuimen laillisuutta.

    Oikeudenkäynti ja tuomiot: Yksi syytetyistä todettiin syyntakeettomaksi, minkä vuoksi syytteistä luovuttiin. Kaksi syytetyistä koki oikeudenkäynnin kestäessä luonnollisen kuoleman. Kuusi syytettyä todettiin syylliseksi sotarikoksiin sekä rikoksiin ihmisyyttä ja rauhaa vastaan. Heidät tuomittiin kuolemanrangaistukseen hirttämällä. Mainitut kuusi kuolemaantuomittua olivat kenraali Kenji Doihara, pääministeri Kōki Hirota, sotaministeri, kenraali Seishirō Itagaki, komentaja, kenraali Heitarō Kimura, esikuntapäällikkö, kenraaliluutnantti Akira Mutō ja komentaja, kenraali Hideki Tōjō.

    Kenji Doihara (1883–1948) toimi Kwantungin armeijan komentajana vuosina 1938 – 1940 ja Singaporen armeijan komentajana vuosina 1944 – 1945. Hän oli korkeimman sotaneuvoston jäsen ja hyväksyi hyökkäyksen Pearl Harboriin. Kōki Hirota (1878 – 1948) toimi pääministerinä vuosina 1936 – 1937. Hän solmi sopimuksen Saksan kanssa, suunnitteli hyökkäykset Kaakkois-Aasiaan ja Tyynellemerelle ja jatkoi sotaa Kiinan kanssa. Seishirō Itagaki (1885 – 1948) toimi Kwantungin esikuntapäällikkönä vuosina 1936 – 1937, sotaministerinä 1938 – 1939, sotavoimien esikuntapäällikkönä vuonna 1939, Korean komentajana 1941, korkeimmassa sotaneuvostossa 1943 ja Singaporen komentajana vuonna 1945. Heitarō Kimura (1888–1948) toimi Kwantungin armeijan esikuntapäällikkönä vuosina 1940 – 1941, varasotaministerinä 1941 – 1943, korkeimmassa sotaneuvostossa ja Burman armeijan komentajana vuosina 1944 – 1945. Akira Mutō (1883–1948) toimi komentaja, kenraali Hideki Tōjōn sotilasneuvonantajana, kesäkuussa 1943 toisen keisarillisen kaartin divisioonan komentajana Sumatralla ja lokakuusta 1943 esikuntapäällikkönä Filippiineillä. Hideki Tōjō (1884–1948) toimi sotaministerinä vuonna 1940, johti Japanin liittoon Saksan ja Italian kanssa, toimi vuosina 1941–1944 pääministerin ja ylipäällikkön tehtävissä.

    Yksi syytetyistä, kenraali Iwane Matsui, tuomittiin sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan kuolemanrangaistukseen hirttämällä. Iwane Matsui (1878–1948) oli johtanut Shanghain ryhmää ja suunnittellut Nanjingin hyökkäyksen, mikä johti Nanjingin verilöylyyn.

    Kuolemanrangaistukset pantiin täytänöön Sugamon vankilassa Ikebukurossa 23.12.1948.

    Kuusitoista syytettyä tuomittiin vankeuteen elinkaudeksi. Kolme heistä kuoli vankilassa, kun taas muut 13 tuomittua päästettiin ehdonalaiseen vapauteen vuosina 1954 – 1956. Ulkoministeri Shigenori Tōgō tuomittiin vankeuteen 20 vuodeksi ja hän kuoli vankilassa vuonna 1949. Ulkoministeri Mamoru Shigemitsu tuomittiin vankeuteen seitsemäksi vuodeksi.

  9. Nürnbergin oikeudenkäynnin syytettyjen elämäkertatiedot

    Hermann Wilhelm Göring
    Hermann Wilhelm Göring (12.1.1893 – 15.10.1946) oli natsi-Saksan ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja (Reichsminister der Luftfahrt und Oberbefehlshaber der Luftwaffe – Ilmailun valtakunnanministeri ja Luftwaffen ylikäskynhaltija). Hän lukeutui kansallissosialistisen puolueen korkeimpiin johtajiin. Göring oli ensimmäisessä maailmansodassa ansioitunut taistelulentäjä ja liittyi rauhan tultua kansallissosialistiseen puolueeseen ensimmäisten joukossa. Hänet tuomittiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan ennen tuomion täytäntöönpanoa.

    Göring syntyi Marienbadin hoitolassa Rosenheimissa, Baijerissa 1893. Hänen isänsä Heinrich Ernst Göring oli toiminut Saksan Lounais-Afrikan ensimmäisenä kenraalikuvernöörinä. Hermannin syntyessä isä toimi pääkonsulina Haitilla, josta palasi Saksaan jäätyään eläkkeelle vuoden 1896 aikoihin. Isän ollessa ulkomailla Göringin perheestä piti huolta Hermannin kummisetä Ritter Hermann von Epenstein, jonka pienessä linnassa perhe asui. Epenstein oli kristitty, jolla oli juutalaiset sukujuuret. Hänellä oli myös suhde Göringin äitiin Franziska Tiefenbrunniin.

    Koulun jälkeen Göring meni kadettikouluun Karlsruheen ja Lichtenfeldeen. Kadettikoulusta päästyään luutnantiksi ylennetty Göring siirtyi komppaniaupseeriksi 4. badenilaiseen jalkaväkirykmentti ”Prinz Wilhelmiin” tammikuussa 1914.

    Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Göring palveli pataljoonansa adjutanttina samassa rykmentissä. Pian palvelukseenastumisensa jälkeen hän sairastui reumatismiin ja tervehdyttyään todettiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Inttämällä hän sai toimen tähystäjänä. Vuoden 1915 puolessa välissä hän aloitti lentäjänkoulutuksensa. Hän johti von Richthofenin kaaduttua tämän yksikköä. Väitetään, että Göring ei sodan aikana oppinut kunnolla laskeutumaan lentokoneella ja särki useita koneita laskujen aikana. Sodan päättyessä hänellä oli tilillään 22 pudotettua viholliskonetta. Jo 19. pudotetun koneen jälkeen hänelle myönnettiin korkea preussilainen kunniamerkki Pour le Mérite. Kyseessä oli poikkeustapaus, sillä yleensä taistelulentäjältä edellytettiin vähintään 20 koneen pudottamista ennen kyseisen kunniamerkin myöntämistä. Tosin Pour le Mérite -kunniamerkin myöntämisperusteet vaihtelivat sodan kuluessa.

    Adolf Galland kertoo muistelmissaan, miten Göringin laivueen paluu kotiin sotatoimista oli yhtä näyttävä kuin hänen muutkin toimensa: Kun Göring miehineen saapui junalla Müncheniin, asemalla odotti joukko mellakoivia kommunisteja valmiina käymään kotiin palaavien sotilaiden kimppuun riistääkseen näiltä tunnukset ja kunniamerkit. Ennen lentokentältä lähtöä Göring oli kuitenkin varotoimena käskenyt irrottaa ja ottaa mukaan konekiväärejä yksikön lentokoneista. Konekiväärit työnnettiin esiin vaunun ikkunoista ja Göring komensi vaununportailta joukkoa hajaantumaan. Mellakka hajosi välittömästi ja lentäjät marssivat paraatina asemalta.

    Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Göring työskenteli liikennelentäjänä Tanskassa ja Ruotsissa sekä lentokonevalmistaja Fokkerilla. Ruotsissa ollessaan hän tutustui ensimmäiseen vaimoonsa paronitar Carin von Kantzowiin (syntyään von Fock). Pari vihittiin Münchenissä helmikuussa 1923. Hermann Göring rakasti vaimoaan syvästi ja intohimoisesti. Carin Göring kuoli sydänkohtaukseen 1931. Göring nimesi myöhemmin rakennuttamansa suuren kartanon edesmenneen vaimonsa mukaan Carinhalleksi.

    Pari vuotta myöhemmin Göring tutustui Weimarissa käydessään Kansallisteatterin näyttelijättäreen (hänen virallinen tittelinsä oli valtakunnannäyttelijätär) Emmy Sonnemanniin, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 10. huhtikuuta 1935 uuden Saksan suurimmissa häissä Berliinin tuomiokirkossa. Pariskunnalle syntyi yksi tytär, Edda Göring, 2. kesäkuuta 1938. Edda Göring elää vielä Münchenissä.

    Göring liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922. Hänen yläluokkainen taustansa ja sotasankarin menneisyytensä tekivät hänestä keskeisen henkilön nuoressa ja pienessä puolueessa. Joulukuussa 1922 Adolf Hitler nimitti Göringin vasta muodostamansa puolueen taistelujärjestön SA:n ensimmäiseksi johtajaksi. 9. marraskuuta 1923 Göring otti osaa kansallissosialistien Münchenissä järjestämään oluttupavallankaappaukseen, joka epäonnistui surkeasti. Göring haavoittui poliisin tulituksessa vaikeasti reiteen. Göringin puoluetoverit kantoivat runsaasti verta vuotavan toverinsa Hof Residenzstraße 25:een, jonka juutalainen omistaja Robert Ballin otti Göringin hoiviinsa pelastaen mahdollisesti tämän hengen. Ballin ja hänen vaimonsa säilyivät myöhemmin hengissä holokaustista, koska Göring suojeli heitä. Tuon ajan tavan mukaan Göringille annettiin kipuja vastaan runsaasti morfiinia, mikä oli alkuna hänen aina toisen maailmansodan loppuun jatkuneelle huumausaineriippuvuudelleen. Göring halusi välttää pidätyksen ja pakeni Saksasta Itävallan kautta Italiaan, jossa hän tutustui maan pääministeriin Benito Mussoliniin. Myöhemmin Göring asettui asumaan vaimonsa kotimaahan Ruotsiin, josta hän palasi takaisin Saksaan vuoden 1927 lopulla viranomaisten julistettua vallankaappausyritykseen osallistuneille yleisen armahduksen. Hän liittyi uudelleen kansallissosialistisen puolueen ja SA:n jäseneksi.

    Vuonna 1928 Göringistä tuli yksi kansallissosialistien ensimmäisistä valtiopäiväedustajista. Hitler antoi hänelle SA:ssa yliryhmänjohtajan (SA-Obergruppenführer) arvon. Täten Göring saavutti merkittävän avainaseman, jonka avulla hän saattoi edesauttaa kansallissosialistien valtaannousua.

    31. heinäkuuta 1932 pidetyt vaalit olivat kansallissosialisteille erittäin menestyksekkäät. Puolueesta tuli valtiopäivien suurin puolue. 30. elokuuta 1932 valtiopäivät valitsivat Hermann Göringin valtiopäivien puhemieheksi. Häntä äänestivät kansallissosialistien lisäksi myös kaikki katolisen Zentrum-puolueen ja Baijerin kansanpuolueen edustajat. Täten kansallissosialistit olivat saaneet haltuunsa tasavallan kolmanneksi korkeimman viran valtakunnanpresidentin ja valtakunnankanslerin jälkeen. Uuden asemansa myötä Göringillä oli myös oikeus päästä aina halutessaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin puheille. Jo seuraavassa valtiopäivien täysistunnossa 12. syyskuuta 1932 Göring käytti asemaansa ja esti presidentti von Hindenburgin allekirjoittaman valtiopäivien hajottamisen määräävän asetuksen lukemisen. Valtiopäivät antoi valtakunnankansleri Franz von Papenille selkeän epäluottamuslauseen, mikä mitätöi von Papenin ajaman valtiopäivien hajottamisen ja pakotti presidentin nimittämään maalle uuden valtakunnankanslerin. Tulevina kuukausina Göring (jolta perustuslaki edellytti täydellistä puolueettomuutta) käytti asemaansa häikäilemättä edistääkseen puolueensa asemaa.

    Adolf Hitlerin noustua valtaan 30. tammikuuta 1933 Hermann Göringistä tuli Hitlerin valtakunnanhallituksen salkuton ministeri. Hän oli yksi hallituksen kolmesta kansallissosialistisesta ministeristä. Hänelle oli kuitenkin luvattu ilmailuministerin virka, mikäli Saksalla tulevaisuudessa olisi ilmavoimat. Samalla Göringistä tuli myös Saksan suurimman osavaltion Preussin sisäministeri. Sisäministerin ominaisuudessa hän oli myös Preussin poliisin päällikkö. Täten hän saattoi vaikuttaa keskeisesti siihen, että Preussin hallinto yhdenmukaistettiin (Gleichschaltung) kansallissosialistien haluamalla tavalla ja uuden hallinnon vastustajat vangittiin ja toimitettiin keskitysleireihin. Muodollisen esimiehensä, Preussin pääministeri Franz von Papenin Göring yksinkertaisesti syrjäytti päätöksenteossa; myöhemmin hän otti itselleen myös Preussin pääministerin viran.

    Preussin sisäministerin ominaisuudessa Göring määräsi perustettaviksi ensimmäiset keskitysleirit, joihin hallituksen vastustajat toimitettiin hallinnollisilla päätöksillä turvasäilöön. Göringin aloitteesta perustettiin vuonna 1933 Preussin salainen valtionpoliisi Gestapa, joka laajeni muutaman vuoden kuluttua valtakunnalliseksi Gestapoksi. Gestapan ensimmäinen johtaja Rudolf Diels oli Göringin perhetuttu.

    Vuonna 1934 Göringistä tuli valtakunnan jahti- ja metsänhoitomestari. 30. elokuuta 1933 Göring sai jalkaväenkenraalin arvon. Tämä merkitsi viiden upseerinarvon ylittävää ylennystä, koska Göring oli aiemmin ollut valtakunnanarmeijan kapteeni. Ylennyksen tarkoituksena oli antaa Göringille riittävä sotilaallinen asema ja auktoriteetti hänen ryhtyessään rakentamaan Saksalle ilmavoimia, Luftwaffea. Toukokuussa 1935 Göring nimitettiin Luftwaffen komentajaksi, samalla hänelle myönnettiin ilmavoimien kenraalin arvo.

    Vuonna 1937 Göringistä tuli Saksan talouden uuden valtakunnallisen suunnitelman, nelivuotissuunnitelman, johtaja. Täten hän sai käytännössä diktatoriset valtuudet Saksan talouden johtamisessa. Nelivuotissuunnitelman johtajana Göringin pääasiallinen tehtävä oli saattaa Saksan talous sotakuntoon. Tässä tehtävässä hän kuitenkin epäonnistui; vuonna 1942 maan uusi varusteluministeri Albert Speer sai käytännössä Göringin valtuudet maan talouden johtamisessa. Saksan Wehrmachtia vuonna 1938 ravistelleen Blomberg–Fritsch-kriisin yhteydessä – jossa sekä valtakunnansotaministeri Werner von Blomberg että Wehrmachtin komentaja Werner von Fritsch pakotettiin eroamaan viroistaan tekaistujen moraalittomuussyytteiden avulla – Göring pyrki Blombergin seuraajaksi Wehrmachtin komentajaksi. Hitler kuitenkin noudatti Blombergin neuvoa ja otti itse Wehrmachtin komentajuuden. Eräänlaiseksi lohdutukseksi hän myönsi Göringille 4. helmikuuta 1938 marsalkan arvon. Blombergin eron jälkeen Göring oli vuoteen 1939 ainoa, jolla oli tämä arvo. Täten hän oli sotilasarvoltaan Wehrmachtin korkein upseeri.

    Lokakuussa 1938 Saksan juutalaisia kohdanneen pogromin, kristalliyön, jälkeen Göring kehitti suunnitelman, jonka mukaan Saksan juutalaisilta vaadittiin kollektiivinen miljardin valtakunnanmarkan vahingonkorvaus, koska pogromia pidettiin reaktiona juutalaisen Herschel Grynszpanin suorittamaan murhaan. Heinäkuussa 1941 Göring valtuutti Heydrichin laatimaan kokonaissuunnitelman juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun läpiviemiseksi. Hänen tuli laatia ohjelman organisaatio ja suunnitelma sekä arvioida sen kustannukset. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Göring väitti, ettei hän tiennyt mitään juutalaisten joukkomurhista.

    Hitlerin sotasuunnitelmiin Göring suhtautui skeptisesti, koska hän epäili Saksan mahdollisuuksia menestyä sodassa. Vuoden 1938 sudeettikriisin aikaan Göring järjesti yhdessä Benito Mussolinin kanssa ulkoministeri Joachim von Ribbentropin selän takana Münchenin konferenssin. Siinä kriisiin saavutettiin rauhanomainen neuvotteluratkaisu, jonka seurauksena Tšekkoslovakian Sudeettialueet liitettiin Saksaan. Toisen maailmansodan aattona Göring yritti vielä kerran saavuttaa neuvotteluratkaisun ruotsalaisen liikemiehen Birger Dahleruksen avulla. Hitler ei kuitenkaan suostunut neuvotteluihin, koska hän arveli Saksan voittavan Puolan sodassa helposti.

    Toisen maailmansodan alussa Göringin asema oli vahvimmillaan. 1. syyskuuta 1939 valtiopäivillä pitämässään puheessa Hitler määräsi Göringin toissijaiseksi seuraajakseen Rudolf Hessin jälkeen. Hän sai tehtäväkseen valmistaa Luftwaffen sotakuntoon ja järjestää Saksan ilmapuolustuksen. Sodan alussa Göring tokaisi: ”Jos liittoutuneiden koneet koskaan pommittavat Berliiniä, voitte kutsua minua Meyeriksi”. Kuitenkin jo alkuvuodesta 1940 liittoutuneiden koneet pommittivat Saksan kaupunkeja. Heinäkuussa 1940 Göring ylennettiin valtakunnanmarsalkaksi. Kyseessä oli keskiaikainen arvonimi, joka otettiin uudelleen käyttöön vain Göringiä varten.

    Göring lupasi nujertaa Ison-Britannian siirtoarmeijan Dunkerquessa, ennen kuin se ehditään evakuoida turvaan. Operaatio epäonnistui kuitenkin surkeasti. Yhtä epäonnistunut oli Göringin yritys nujertaa Iso-Britannia ilma-aseen avulla taistelussa Britanniasta. Suunnitelman epäonnistuttua pitkälti Göringin strategisten virheiden takia hänen valtansa natsihierarkiassa lähti laskuun. Lopullinen isku Göringin uralle oli hänen lupauksensa huoltaa Stalingradiin saarrettu Saksan 6. armeija ilmasta käsin. Göring tiesi tämän jo alun alkaen mahdottomaksi, mutta ei halunnut tuottaa johtajalleen pettymystä. Stalingradin taistelun ratkettua 6. armeijan antautumiseen 2. helmikuuta 1943 Göringin arvovalta oli lähes mennyttä.

    Sodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1945 Göring pakeni jo lähes saarretusta ja raunioituneesta Berliinistä Berchtesgadeniin, Baijeriin. Sieltä hän lähetti Hitlerille sähkeen, jossa hän ilmoitti ottavansa Saksan valtionjohdon käsiinsä, koska Hitler oli ilmoittanut pysyvänsä Berliinissä kuolemaansa saakka ja täten tosiasiallisesti luopunut valtion johdosta. Hessin lennettyä Isoon-Britanniaan Göring oli Hitlerin asetuksen mukaan hänen ensisijainen seuraajansa. Göringin sähke oli seuraavanlainen:

    »Johtajani, Ottaen huomioon päätöksenne pysytellä Berliinin linnoituksessa, suostutteko siihen, että otan heti haltuuni Valtakunnan täydellisen johdon täysine toiminnan valtuuksineen sekä kotimaassa että ulkomailla Teidän sijaisenanne vuoden 1941 kesäkuun 29. päivänä antamanne käskyn mukaisesti? Ellen saa mitään vastausta tähän iltaan klo 22 mennessä, pidän selvänä, että olette menettänyt toimintavapautenne ja katson että käskynne ehdot on täytetty ja olen toimiva maamme ja kansamme parhaiden etujen mukaisesti. Tiedän mitä tunnen Teitä kohtaan tänä elämäni raskaimpana hetkenä. Sanat eivät riitä kuvaamaan. Suojelkoon Jumala Teitä ja saattakoon kaikesta huolimatta pian tänne. Teidän uskollinen Hermann Göring»

    Hitler tulkitsi Göringin sähkeen kuitenkin vallankaappaukseksi ja valtiopetokseksi – pitkälti sihteerinsä Martin Bormannin esityksestä. Hän määräsi Berchtesgardenissa olevat SS-joukot pidättämään Göringin. Testamentissaan Hitler erotti Göringin kaikista viroista sekä puolueesta.

    Saksan ja Neuvostoliiton välinen Molotov–Ribbentrop-sopimus esti Saksaa julkisesti tukemasta Suomea talvisodan aikana. Suomen tuleva Berliinin lähettiläs Toivo Kivimäki lähetettiin kuitenkin helmikuussa 1940 Berliiniin hakemaan Saksalta tukea sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Suhtautuminen oli aluksi nihkeää, mutta tilanne muuttui äkisti Suomen ilmoitettua aikeestaan hyväksyä liittoutuneiden avuntarjous. Kivimäelle järjestettiin kiireesti 22. helmikuuta tapaaminen Göringin kanssa. Ragnar Nordströmin 1940-luvun lopulla kirjoittamien muistelmien mukaan Göring antoi Kivimäelle lupauksen Saksan tulevasta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.

    »Muistakaa, että teidän on tehtävä rauha millä ehdoin tahansa. Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.»

    Göringille myönnettiin juhannuksena 1941, kolme päivää operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen. Kunniamerkin luovutti Berliinissä suurlähettiläs Kivimäki. Ulkoministeri Rolf Wittingille lähettämässään ”hyvä veli” -kirjeessä Kivimäki kuvaa luovutustilaisuutta. Hän kiittää Göringiä talvisodan aikaisesta neuvosta ja ”koron kanssa” lupauksesta. Heikki Ylikangas arvioi, että kunniamerkin luovuttaminen Göringille on jo yksin osoitus Göringin lupauksen merkityksestä talvisodan päättäneissä neuvotteluissa. Hän myös arvioi, että Saksa oli tulkinnut Suomen ratkaisut seuraukseksi siitä, että Göringin ilmoitus otettiin vakavasti ja että sitä noudatettiin. Erkki Hautamäki kertoo teoksessaan Suomi Myrskyn Silmässä, joka perustuu Mannerheimin salaiseksi leimattuun S32-kansioon, että Mannerheim sai saksalaisilta 5. maaliskuuta 1940 kirjeen, jonka he olivat kaapanneet venäläiseltä kenraalikuriirilta tämän lentomatkalla Englantiin. Tämä dokumentti paljasti Englannin ja Neuvostoliiton jo 15. syyskuuta 1939 tekemän sotasopimuksen liittyen pohjoisrintaman muodostamiseksi Skandinaviaan tulevassa sodassa Saksaa vastaan. Englannin pääministeri Winston Churchill saikin kirjeen Suomesta, jonka presidentti Ryti ja Mannerheim olivat allekirjoittaneet 24. kesäkuuta 1941. Kirjeessä maan johto teki selväksi, että Suomessa oltiin tietoisia Englannin ja Neuvostoliiton salaisesta sopimuksesta..

    Göring tuli tunnetuksi ylitsepursuavasta mukavuudenhalustaan ja kalliista maustaan. Elämäntavoiltaan yleensä askeettisten natsijohtajien joukossa hän profiloitui hyvän ruoan, kalliiden viinien ja kauniiden naisten ystävänä. Eräiden arvioiden mukaan hän oli Hitlerin linkki kansallissosialistien ja vanhan saksalaisen sotilaseliitin välillä.

    Saksan kansa oppi yhtäältä tuntemaan hänet lupsakkana ja joviaalina, jos kohta myös rahvaanomaisena johtajana, joka ”laskeutui kansansa pariin” esimerkiksi talviapukeräyksen avajaisissa, ja joka piti lapsille puheita radiossa. Toisaalta Göringin koreilunhalusta revittiin Saksassa vitsejä. Koska hänen valtakunnanmarsalkan univormunsa oli koristeltu lukemattomin kunniamerkein, hänestä käytettiin nimitystä ”kultainen fasaani”. Göring tuli tunnetuksi myös innokkaana metsästäjänä, joka otti omikseen Saksan keisarien entisiä metsästysmaita.

    Göringillä oli useita hyväpalkkaisia virkoja, ja hän onnistui haalimaan itselleen runsaskätisesti ”vapaaehtoisia” lahjoja esimerkiksi häälahjoikseen vuonna 1935 tai 50-vuotislahjoikseen. Göring tuli myös tunnetuksi natseista suurimpana taiteenystävänä rohmuten taideaarteita sotasaaliin joukosta hulppean metsästyslinnansa Carinhallen kokoelmiin. Saksan museonjohtajat vapisivat Göringin vierailujen edellä, koska hän yleensä vaati lahjoituksia ja takavarikoi suoralta kädeltä itseään miellyttävät taideaarteet. Sodan aikana hän keräsi yksityiskokoelmiinsa Carinhalleen lukuisia taideaarteita miehitetyiltä alueilta.

    Sodan loppuvaiheessa Göringin julkinen maine kärsi paitsi Saksan kaupungit raunioittaneiden pommitusten johdosta, myös siksi, että hän Saksan kansan kärsimästä puutteesta huolimatta keräsi itselleen yhä uusia rikkauksia.

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä Göring oli korkea-arvoisin tuomiolle saatu kansallissosialisti. Oikeudenkäynnin kuluessa hän pääsi irti morfiiniriippuvuudestaan, laihtui lähes 20 kiloa ja sai terävän älynsä jälleen esiin. Hän puhui oikeudenkäynnissä varsin taitavasti ja puolusti itseään loppuun asti, mutta sai lopulta kuolemantuomion. Tuomion täytäntöönpanoa edeltäneenä yönä hän kuitenkin onnistui tekemään itsemurhan syanidilla ja vältti näin hirttämisen. Hän kuoli 53-vuotiaana. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta siitä, oliko Göringillä koko ajan syanidikapseli mukanaan vai toiko jokin ulkopuolinen taho myrkyn hänelle. On väitetty, että syanidi saatiin toimitettua hänelle amerikkalaisen sotapoliisin saksalaisen tyttöystävän avustuksella. Göring itse kertoo viimeisessä kirjeessään tuoneensa kolme syanidikapselia vankilaan. Yhden hän piilotti yhteen voidepurkeistansa. Toisen hän taas kätki selliin, mutta piti kapselia aina sukanvarressa oikeudenkäyntien ajan, ja vaatteisiinsa hän piilotti kolmannen, joka luonnollisesti löytyi ruumiintarkastuksessa. Tämä olikin Göringin tarkoitus, jotta luultaisiin, ettei hänellä olisi enää yhden kapselin jälkeen syanidia mukana.

    Rudolf Hess
    Rudolf Walter Rikhard Heß (yleensä Hess, 26.4.1894 Aleksandria, Egypti – 17.8.1987 Länsi-Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen puolueen varajohtaja ja natsi-Saksan merkittävä hahmo.

    Rudolf Hessin isä Fritz Hess oli lähinnä ulkomailla työskennellyt tukkukauppias. Hänen poikansa Rudolf syntyi Aleksandriassa, jossa hän myös aloitti koulunkäyntinsä saksalaisessa koulussa. Hessin äiti oli kreikkalaissyntyinen Georgiadis-suvun jäsen. Ylioppilastutkinnon jälkeen Hess aloitti kauppatieteiden opinnot Hampurissa. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vapaaehtoisena. Sodan jälkeen hän liittyi Franz von Eppin johtamiin Freikorps-joukkoihin ja osallistui muiden muassa Münchenin neuvostotasavallan murskaamiseen. Hess kuului myös useisiin kansallismielisiin yhdistyksiin.

    Hess opiskeli Münchenin yliopistossa oikeustiedettä ja geopolitiikkaa. Opiskeluaikoinaan hän kuuli Adolf Hitlerin puhuvan ja liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen kesällä 1920. Hänestä tuli eräs Hitlerin luotetuista ja hän osallistui myös kansallissosialistisen opiskelijajärjestön perustamiseen.

    Joulukuussa 1928 Hess solmi avioliiton opiskelija Ilse Pröhlin (1900–1995) kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Wolf Rüdiger vuonna 1937.

    Hess otti osaa vuonna 1923 Hitlerin epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen ja joutui vankilaan. Siellä hän auttoi Hitleriä Mein Kampfin (Taisteluni) kirjoittamisessa. Vapauduttuaan Hess alkoi työskennellä Hitlerille tämän yksityissihteerinä ja sai SS-kenraalin arvon vuonna 1932. Vuonna 1933 Hessistä tuli salkuton valtakunnanministeri ja 21. huhtikuuta 1933 Hitler nimitti Hessin kakkosmiehekseen kansallissosialistisessa puolueessa. Hess tultiin myöhemmin tuntemaan ”Johtajan seuraajana”. Toisen maailmansodan sytyttyä 1. syyskuuta 1939 Hitler nimitti puheessaan valtiopäiville Hessin seuraajakseen, mikäli hänelle sattuisi jotakin ”taistelussa”.

    Rudolf Hess profiloitui 1930-luvulla ”maltillisena kansallissosialistina”, minkä johdosta hänestä tuli ulkomailla hyvin suosittu. Hitler lähetti Hessin mielellään isännöimään erilaisia ulkovaltojen edustajille pidettyjä vastaanottoja. Yhtä mielellään hän lähetti Hessin ulkomaille erilaisiin neuvottelutehtäviin.

    Eräs toisen maailmansodan merkillisimpiä tapahtumia sattui 10. toukokuuta 1941, kun Hess lensi Messerschmitt Bf 110 -koneella Isoon-Britanniaan tapaamaan Hamiltonin herttuaa. Koneeseen tuli vika, ja laskuvarjolla pelastautunut Hess laskeutui Floorsin maatilalle Eagleshamiin, Glasgow’n eteläpuolelle.

    Hess halusi lentää Skotlantiin neuvotellakseen Hamiltonin kanssa rauhasta Saksan ja Britannian välillä. Hän ei halunnut keskustella suoraan Winston Churchillin ja tämän hallituksen kanssa. Hessin ehdotus oli, että Saksa voisi suojella brittiläistä imperiumia, jos tämä ei asettuisi Saksan tielle Manner-Euroopassa.

    Brittiläisille selvisi pian Hessin kummallisesta käytöksestä ja mahdottomista ehdotuksista, että tämä oli liikkeellä omin päin eikä virallisesti edustanut Saksaa. Hitler levitti ympäri Saksaa sanaa, että Hess oli tullut hulluksi ja toimi yksityisesti. Martin Bormannista tuli Hessin seuraaja.

    Hess vangittiin. Sota-ajan hän oli vangittuna Lontoon Towerissa.

    Sodan jälkeen Hessiä syytettiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä. Hänet vapautettiin syytteistä rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja sotarikossyytteistä, mutta katsottiin kuitenkin syylliseksi hyökkäyssodan suunnitteluun ja rikoksiin rauhaa vastaan.

    Hess sai elinkautisen vankeustuomion, jonka hän kärsi Spandaun vankilassa. Hänet tunnettiin siellä yksinkertaisesti vankina numero seitsemän. Hess osoitti vankeusaikanaan yhä enenevässä määrin omalaatuisia, osin selvästi vainoharhaisia piirteitä, jotka tekivät hänestä epäsuositun sekä vartijoiden että muiden vankien keskuudessa. Hess kieltäytyi kaikesta työnteosta, koska se oli hänen arvonsa alapuolella. Hän ei myöskään suostunut ottamaan osaa vankilan jumalanpalveluksiin. Hess valitti alati mitä erilaisimpia ruumiillisia vaivoja, jotka hänen vankitoverinsa tulkitsivat joko teeskentelyksi tai psykosomaattisiksi vaivoiksi. Lisäksi Hess väitti, että hänet yritettiin myrkyttää. Hän kieltäytyi myös kategorisesti ottamasta vastaan vierailijoita. Vasta vuonna 1969, jolloin Hess oli hoidettavana sairaalassa, hän tapasi vaimonsa ja lapsensa – ensi kertaa sodan jälkeen.

    Vuonna 1966 Spandausta vapautettiin Baldur von Schirach ja Albert Speer ja Hessistä tuli paikan ainoa vanki yli kahdeksi vuosikymmeneksi. (Erich Raeder ja Walter Funk, jotka myös oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, oli vapautettu terveydellisistä syistä, Raeder 1955 ja Funk 1957.) Hess oli luultavasti maailman tarkimmin vartioitu vanki – häntä vartioi samaan aikaan jopa sata liittoutuneiden sotilasta, jotka tulivat vuorokuukausin Isosta-Britanniasta, Neuvostoliitosta, Yhdysvalloista ja Ranskasta.

    Yksin jäätyään Hess sai tosin eräitä erioikeuksia. Hänen selliään ei enää lukittu, joten hän pääsi vapaasti saniteettitiloihin ja vankilan kirjastoon. Hän sai lisäksi oman vedenkeittimen, jolla pystyi keittämään itselleen teetä ja kahvia haluamaansa aikaan. Vartijoiden mukaan hänen mielenterveytensä järkkyi yhä enemmän vuosien aikana, ja hän menetti suurimman osan muististaan.

    Hess anoi usempaan kertaan armoa, mutta armonanomukset kariutuivat aina Neuvostoliiton vastustukseen. Useat poliitikot, joita ei mitenkään voida syyttää natsisympatioista – kuten Winston Churchill – tuomitsivat Hessin pitämisen vankeudessa. 1980-luvulla yhä useammat poliitikot ja kirkolliset edustajat alkoivat vaatia Hessin vapauttamista – osin humanitäärisistä syistä, osin siksi, että hänestä pelättiin tulevan uusnatsien marttyyri. Hess oli natsi-Saksan eräs tärkeimmistä miehistä heti Hitlerin jälkeen. Liittoutuneet pelkäsivät Hessin paljastavan liittoutuneita koskevia arkaluontoisia ja salassa pidettäviä tietoja julkisuuteen, kuten muun muassa Churchillin suunnitelma Skandinavian valloituksesta Suomen aseman turvaamisen nimissä. Vuonna 2017 on aiottu julkistaa Hessin paperit, mutta tästä on Britanniassa uutisoitu, että liittoutuneet siirtäisivät vielä papereiden julkaisua. Liittoutuneiden antaman tiedotteen mukaan Hess olisi tehnyt itsemurhan 93-vuotiaana.

    Hessin kuoleman jälkeen eurooppalaiset uusnatsit kokoontuivat ”muistomarssille” Wunsiedeliin, jonne Hess oli haudattu. Mielenosoituksia on ollut joka vuosi Hessin kuolinpäivänä. Ne olivat kiellettyjä Wunsiedelissä 1991–2000, jolloin uusnatsit marssivat muissa Saksan kaupungeissa ja muun muassa Hollannissa ja Tanskassa. Vuodesta 2001 uusnatsit ovat jälleen saaneet kokoontua Wunsiedeliin, ja marssiin osallistui yli 5 000 uusnatsia vuonna 2004. Nämä ovat olleet suurimpia natsien mielenosoituksia Saksassa sitten vuoden 1945. Tästä syystä johtuen heinäkuussa 2011 Hessin ruumis poistettiin haudasta ja hävitettiin polttamalla krematoriossa ja tuhka siroteltiin mereen omaisten läsnäollessa.
    Anthony Mastersin kirjan The Man Who Was M: The Life of Charles Henry Maxwell Knight mukaan Hessin lento Isoon-Britanniaan oli James Bond -kirjailija Ian Flemingin kehittämä ansa (Fleming toimi tuolloin Britannian tiedustelupalvelussa). Masters myös väitti, että Hess valitsi lentonsa päivän astrologinsa suositusten mukaan.

    Joachim von Ribbentrop
    Ulrich Friedrich Wilhelm Joachim Ribbentrop, vuodesta 1925 von Ribbentrop (30.4.1893 Wesel, Saksa – 16.10.1946 Nürnberg, Saksa) toimi natsi-Saksan ulkoministerinä vuosina 1938–1945.

    Joachim Ribbentropin isä oli yliluutnantti Richard Ribbentrop ja äiti Johanne Sophie (omaa sukua Hertwig). Toukokuun 15. päivänä 1925 Gertrud von Ribbentrop (1863–1943), jonka isä Karl Ribbentrop oli saanut aatelisarvon 1884, otti Joachim Ribbentropin ottopojakseen. Tästä lähtien Joachim sai käyttää sukunimensä edessä aatelisarvoa osoittavaa von-etuliitettä.

    Ribbentrop meni 5.7.1920 Wiesbadenissa naimisiin kuohuviinitehtailija Otto Henkellin tyttären Anna Elisabeth (Annelies) Henkellin (12.1.1896 Mainz – 5.10.1973) kanssa. Avioliiton myötä Ribbentrop siirtyi johtamaan yhtiön Berliinin edustustoa. Avioparille syntyi viisi lasta (Rudolf 10.5.1921, Bettina 20.7.1922, Ursula 19.12.1932, Adolf 2.9.1935 ja Barthold 27.12.1940).

    Vuosien 1908 ja 1914 välisenä aikana Ribbentrop vietti useita vuosia ulkomailla, vuodesta 1910 pääasiassa Kanadassa. Tuona aikana hän pelasi jääkiekkoa. Kanadan vuosinaan hän oppi myös puhumaan erinomaista ranskaa ja englantia. Vuonna 1914 hän palasi kotimaahansa astuakseen Saksan armeijaan ensimmäisessä maailmansodan alettua. Hänelle myönnettiin yliluutnantin arvo sekä 1. luokan rautaristi. Haavoituttuaan sodassa hänestä tuli diplomaatti, asemapaikkanaan Konstantinopoli.

    Vuonna 1930 Ribbentrop tapasi Adolf Hitlerin, johon teki vaikutuksen ulkoasiain tietämyksellään. Kaksi vuotta myöhemmin von Ribbentrop liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänestä tuli Hitlerin ulkopolitiikan asiantuntija ja Führerin suuri ihailija. Hänen yhteiskunnalliset suhteensa auttoivat Hitleriä saavuttamaan aseman Berliinin poliittisissa piireissä. Ribbentrop aloitti poliittisen uransa tarjoutumalla salaiseksi välikädeksi entisen sotatoverinsa, valtakunnankansleri Franz von Papenin ja Hitlerin välille. Vuonna 1933 von Ribbentropille myönnettiin SS-Standartenführerin arvo.

    Hitlerin tultua 30. tammikuuta 1933 valtakunnankansleriksi von Ribbentrop ei saanutkaan hänen valtakunnanhallituksessaan toivomaansa valtakunnanulkoministerin salkkua. Hitler oli kaavaillut tähän virkaan vanhaa puoluetoveriaan Alfred Rosenbergiä. Toisaalta myös hallituksen konservatiivit vaativat salkkua itselleen. Valtakunnanulkoministeriksi tulikin konservatiivien Konstantin von Neurath. Vuonna 1934 von Ribbentropista tuli ”ulkopoliittinen neuvonantaja ja valtakunnanhallituksen valtuutettu aseriisuntakysymyksissä”.

    Kesäkuussa 1935 hän sai ”Saksan valtakunnan täysivaltaisen erikoislähettilään” arvon. Tässä asemassa hän solmi Ison-Britannian kanssa 18.6.1935 englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Iso-Britannia antoi Saksalle vastoin Versailles’n rauhan pykäliä oikeuden pitää yllä laivastoa, joka oli kooltaan kolmasosa Britannian laivastosta. Marraskuun 25. päivänä 1936 hän solmi Japanin kanssa Neuvostoliiton johtamaa Kominterniä vastaan suunnatun Antikomintern-sopimuksen.

    Elokuussa 1936 von Ribbentrop nimettiin Britanniaan suurlähettilääksi, jossa tehtävässä hän toimi, kunnes seurasi Konstantin von Neurathia Saksan ulkoministerinä 1938. Hän oli tärkeässä roolissa Böömin ja Määrin liittämisessä Saksaan seuraavana vuonna.

    Elokuun 23. päivänä 1939 von Ribbentrop allekirjoitti Moskovassa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen, joka tunnetaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksena. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi oli Puolan itäosan ja Baltian maiden ohella luvattu Neuvostoliiton etupiiriin. Toisen maailmansodan puhjettua ja Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon von Ribbentrop piti Josif Stalinista ja välitti tälle venäläisen diplomaatin kautta viestin: ”Kertokaa Stalinille, että minä olin tätä sotaa vastaan ja tiedän, että se tuo suuren epäonnen Saksalle.”

    Toisen maailmansodan lopussa amiraali Karl Dönitz erotti von Ribbentropin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä hän oli syytettynä rikoksista rauhaa vastaan, rikoksista ihmisyyttä vastaan, sotarikoksista ja salaliitosta rauhaa vastaan. Oikeuskäsittelyn aikana von Ribbentrop ei osoittanut vähäisintäkään katumusta. Hänet katsottiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan ja tuomittiin kuolemaan. Koska Hermann Göring teki itsemurhan muutamaa tuntia ennen aiottua teloitusta, von Ribbentrop hirtettiin ensimmäisenä 16. lokakuuta 1946 kello 01:12.

    Kuolemanrangaistukseen tuomittujen natsirikollisten teloittajana toimi USA:n armeijan pyöveli John C. Woods, joka erään lähteen mukaan oli ”kuuluisa sadistisuudestaan” ja ”kidutti hirtettäviään”. Yhdysvaltalaiset käyttivät Nürnbergin teloituksissa kuuden jalan vakiopudotusta. Tämä johti, kuten todettu, moniin epäinhimillisiin teloituksiin. Ulkoministeri von Ribbentropin hirressä riiputtamisen aika venyi kymmeneen minuuttiin.

    Seitsemän vuotta von Ribbentropin kuoleman jälkeen hänen leskensä Anna Elisabeth von Ribbentrop julkaisi miehensä muistiinpanojen ja muistelmien pohjalta teoksen Zwischen London und Moskau (Lontoon ja Moskovan välissä). Myöhemmin hänen jäämistöstään koottiin vielä teos Die Kriegsschuld des Widerstandes (Vastarinnan sotasyyllisyys). Teoksen julkaisi hänen poikansa Rudolf von Ribbentrop.

    Wilhelm Keitel
    Wilhelm Bodewin Johann Gustav Keitel (22.9.1882 Hannover – 16.10.1946 Nürnberg) oli saksalainen sotamarsalkka ja OKW:n (Oberkommando der Wehrmacht) komentaja toisessa maailmansodassa.

    Keitel värväytyi armeijaan 1902 ja hänet ylennettiin vänrikiksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hän oli sotilasarvoltaan kapteeni. Keitel haavoittui
    vakavasti kranaatista syyskuussa 1914. Pian hänet nimitettiin pataljoonan komentajaksi ja hän palveli 199. jalkaväkirykmentissä vuonna 1917.

    Sodan jälkeen Keitel liittyi oikeistolaisiin vapaajoukkoihin. Keitel oli edelleen armeijan palveluksessa. Wilhelm Keitel ylennettiin everstiluutnantiksi helmikuussa 1929.

    Kun Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri 1933, hän nimitti Keitelin ystävän Werner von Blombergin puolustusministeriksi. Blomberg esitteli Keitelin Hitlerille. Hitler kertoi elintilan hankkimissuunnitelmansa asevoimien johtajille marraskuussa 1937. Blomberg kuului suunnitelmaa vastustaneisiin, joten hänestä hankkiuduttiin eroon Blomberg–Fritsch-kriisin avulla. Tilalle Hitler tarvitsi uskollisen, natsimyönteisen ja nöyristelevän upseerin. Hän valitsi Keitelin. Helmikuussa 1938 Keitel nimitettiin OKW:n (Wehrmachtin ylin johto) päälliköksi. Upseeritoverit käyttivät Keitelistä nimitystä ”LaKeitel”, lakeijan mukaan. Kun Ranskan kukistumisen johdosta uusia kenraalisotamarsalkkoja nimitettiin peräti kaksitoista, Keitel oli yksi näistä ”tusinoittain halvemmalla” nimitetyistä (kuten moni nuorempi upseeri nimitystä kommentoi).

    Sodan aikana hänestä tuli yksi OKW:n keskeimmistä henkilöistä. Sotaonni kääntyi Stalingradin taistelun myötä ja puna-armeijan lopulta saarrettua Berliinin. Ennen itsemurhaansa Hitler pyysi Keiteliä auttamaan suuramiraali Karl Dönitziä armeijan mobilisoimisessa. Saksan antautumisen jälkeen toukokuussa 1945 Keitel vangittiin.

    Wilhelm Keiteliä vastaan nostetut syytteet Nürnbergin oikeudenkäynnissä olivat: (1) osallistuminen salaliittoon rauhaa vastaan; (2) rikokset rauhaa vastaan; (3) sotarikokset ja (4) rikokset ihmiskuntaa vastaan. Keitel todettiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan ja tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Tuomio pantiin täytäntöön 16.10.1946. (Sotamarsalkka Wilhelm Keitel joutui riippumaan köydessä peräti 24 minuuttia ennen kuolemaansa.)

    Ernst Kaltenbrunner
    Ernst Kaltenbrunner (4. lokakuuta 1903 – 16. lokakuuta 1946) oli natsi-Saksan turvallisuusjohtaja ja RSHA:n päällikkö. Sotilasarvoltaan hän oli SS-Obergruppenführer.
    Lakimiehen poika Kaltenbrunner syntyi ja vietti lapsuutensa Itävallassa. Hän opiskeli isänsä ammatin ja valmistui Grazin yliopistosta 1926. Sen jälkeen hän työskenteli lakimiehenä Linzissä ja Salzburgissa. Ernst Kaltenbrunner oli yli kaksi metriä pitkä.

    Kaltenbrunner liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen ja Itävallan SS-joukkoihin vuonna 1932. Hän toimi kahdeksannen SS-divisioonan Gaurednerinä (alueen puhemies) ja Rechtsberaterina (lakiasianneuvoja).

    Tammikuussa 1934 Engelbert Dollfussin hallitus vangitsi Kaltenbrunnerin ja tämän puoluetovereita lyhyeksi aikaa Kaisersteinbruchin keskitysleirille. Myöhemmin hänet pidätettiin uudelleen epäiltynä Dollfussin salamurhasta. Syytteistä luovuttiin, mutta Kaltenbrunner tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi osallistumisesta salaliittoon.

    Vuoden 1935 puolesta välistä Kaltenbrunner toimi Itävallan SS:n johtajana. Hän avusti Anschlussissa 1938. Adolf Hitler ylensi hänet SS Brigadeführeriksi samana päivänä kun Itävallan miehitysoperaatio oli saatettu päätökseen. 11. syyskuuta 1938 hänestä tuli SS Gruppenführer ja huhtikuussa 1941 poliisivoimien ylipäällikkö. Kaltenbrunner nimitettiin 30.1.1943 RSHA:n päälliköksi korvaamaan kesäkuussa 1942 salamurhattu Reinhard Heydrich. Tässä tehtävässä hän pysyi toisen maailmansodan päättymiseen asti.

    Kaltenbrunnerin asema vahvistui sodan loppua kohden, erityisesti Hitlerin murhayrityksen 20. heinäkuuta 1944 jälkeen. Hänen välinsä tiivistyivät Hitleriin ja esimerkiksi Heinrich Himmlerin väitetään pelänneen Kaltenbrunneria. Joulukuun 9. päivänä 1944 Hitler myönsi hänelle rautaristin ja Kaltenbrunner sai SS-Obergruppenführerin arvon.

    Kaltenbrunner ei pystynyt osallistumaan Nürnbergin oikeudenkäyntiin marraskuussa 1945, koska hän oli saanut vakavan sairaskohtauksen muutamia päiviä ennen oikeudenkäynnin alkua. Kaltenbrunner saapui lopulta oikeudenkäyntiin pyörätuolia käyttäen joulukuussa 1945. Nürnbergin oikeudenkäynnissä hänet todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja hänet tuomittiin kuolemaan. Kaltenbrunner hirtettiin 16. lokakuuta 1946 kello 01.40.

    Alfred Rosenberg
    Alfred Rosenberg (12.1.1893 Tallinna – 16.10.1946 Nürnberg) oli saksalaisten kansallissosialistien ideologi ja poliitikko.

    Baltiansaksalainen Rosenberg syntyi Tallinnassa ja opiskeli Riian teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuuria vuodesta 1910 alkaen. Ensimmäisen maailmansodan takia korkeakoulu evakuoitiin Moskovaan vuonna 1915. Valmistuttuaan hän työskenteli Tallinnassa arkkitehtina ja opettajana. Rosenberg vastusti bolševikkeja ja heidän noustuaan valtaan Venäjän vallankumouksessa muutti Saksaan 1918. Hän pyrki Britanniaan mutta ei Venäjän keisarikunnan alamaisena saanut viisumia. Hän oli Saksan työväenpuolueen (myöhemmin Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue) ensimmäisiä jäseniä ja liittyi puolueeseen jo ennen Adolf Hitleriä.

    Rosenbergistä tuli kansallissosialistien puoluelehden Völkischer Beobachterin päätoimittaja 1921. Vuonna 1929 hän perusti Militantin Liigan Saksalaisen Kulttuurin Puolesta. Vuonna 1930 hän julkaisi rotuopillisen teoksen Der Mythus des 20. Jahrhunderts, joka vaikutti syvästi kansallissosialistiseen ideologiaan. Rosenberg nousikin nopeasti kansallissosialistisen Saksan uskonnollisen ja filosofisen koulutuksen johtoon. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon hänestä tehtiin myös Valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriön päällikkö, valtakunnanministeri. Hän myös kuljetutti huomattavan määrän saksalaisten joukkojen käsiin joutuneita taideaarteita valloitetuilta alueilta Saksaan.

    Liittoutuneiden joukot vangitsivat Rosenbergin sodan lopussa, ja hänet tuomittiin Nürnbergin kansainvälisessä sotilastuomioistuimessa. Hänet todettiin syylliseksi ”rikoksiin rauhaa vastaan”, hyökkäyssodankäynnin suunnitteluun, aloittamiseen ja käymiseen, sotarikoksiin ja ”rikoksiin ihmiskuntaa vastaan”. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin hirttämällä muiden Nürnbergin kuolemaantuomittujen kanssa 16.10.1946.

    Rosenbergiä pidetään Lebensraum-käsitteen, Versailles’n rauhansopimuksen purkamisen, juutalaisten ja kristittyjen kirkkojen vainon ohjelmallisena pääluojana.

    Hans Frank
    Hans Michael Frank (23.5.1900 Karlsruhe, Baden, Saksa – 16.10.1946 Nürnberg, Baijeri, USA:n vyöhyke) oli toisen maailmansodan aikana natsi-Saksassa korkea-arvoinen SS-upseeri sekä miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri.

    Hans Frank syntyi Karlsruhessa asianajajaperheeseen. Ylioppilastutkinnon jälkeen 1917 hän liittyi Saksan armeijaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän ei palannut siviiliin, vaan jäi äärioikeistolaisiin Freikorps-vapaajoukkoihin. Vuonna 1920 Frank liittyi Saksan työväenpuolueeseen (DAP), ja uudelleen perustettuun Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeeseen vuonna 1927. Frank osallistui SA-miehenä epäonnistuneeseen oluttupavallankaappaukseen.

    Vuonna 1924 Frank väitteli lakitieteen tohtoriksi julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä käsitelleellä väitöskirjallaan Die öffentliche Juristische Person – Ein Beitrag zur Lehre des Merkmals der öffentlichen Rechtsperson. Vuonna 1926 hän suoritti valtiollisen lakitieteen tutkinnon voidakseen toimia asianajajana Münchenissä. Hänestä tuli myös Adolf Hitlerin oikeusopillinen neuvonantaja. Joissakin artikkeleissa häntä kutsutaan kansallissosialistisen puolueen pääjuristiksi.

    Frank solmi 2.4.1925 avioliiton itseään viisi vuotta vanhemman Brigitte Herbstin kanssa, joka työskenteli Baijerin maapäivillä sihteerinä ja pikakirjoittajana.

    Liitosta syntyi viisi lasta: Sigrid (1927), Norman (1928), Brigitte (1935), Michael (1937) ja Niklas Frank (1939). Niklas Frank on kirjoittanut isästään kirjan Der Vater, Eine Abrechnung, jossa hän ottaa kriittisesti kantaa tämän toimintaan.

    Frankista tuli kansallissosialistisen puolueen ylimmän puoluejohdon oikeuspoliittisen osaston johtaja, ja siinä asemassa hän sai 1933 valtakunnanjohtajan (Reichsleiter) arvon. Vuodesta 1933 hän toimi Kansallissosialistisen lakimiesliiton puheenjohtajana. Hans Frank valittiin 1930 valtiopäiville, ja kansallissosialistien valtaannousun jälkeen hänestä tuli myös Baijerin oikeusministeri ja valtakunnan lakimieskomissaari. Lakimieskomissaarina hänen tehtävänsä oli Saksan oikeuslaitoksen uudistus ja eri osavaltioiden oikeusjärjestelmien yhdenmukaistaminen. Vuosina 1933–1942 hän oli myös Saksan oikeustieteellisen akatemian presidentti. Frank kritikoi lain ulkopuolella tapahtuneita surmia pitkien puukkojen yönä ja Dachaun keskitysleirillä.

    Toisen maailmansodan puhjettua syksyllä 1939 Frank nimitettiin 26. lokakuuta Puolan miehitettyjen keskiosien (Generalgouvernement für die besetzten polnischen Gebiete) kenraalikuvernööriksi. Puolan länsiosat oli liitetty suoraan Saksaan, itäosat oli 17. syyskuuta 1939 anastanut Neuvostoliitto, ja osaa hallittiin kenraalikuvernöörin alaisuudessa. Hän sai SS:n Obergruppenführerin arvon. Frank muutti perheineen ensin Varsovan Kuninkaanlinnaan ja sieltä 7. marraskuuta 1939 Wawelin kuninkaanlinnaan kenraalikuvernementin pääkaupungiksi nimettyssä Krakovassa. Linnasta tuli pian loisteliaiden vastaanottojen, päivällisten ja tanssiaisten pitopaikka. Frank ei pihistellyt edustuskuluissa, ja hän takavarikoi häpeämättä linnansa huonekaluja, mattoja, tauluja ja koriste-esineitä puolalaisista yksityiskodeista ja kokoelmista. Frank perheineen rikastui myös takavarikoimalla tai ostamalla pilkkahintaan juutalaisten omaisuutta. Puolalaisia kohtaan Frank noudatti ”kepin ja porkkanan” -periaatetta. Yhtäältä vähäisinkin vastarinta murskattiin säälimättä, toisaalta puolalaisille suotiin myös tiettyjä vapauksia. Juutalaisia kenraalikuvernementissä sen sijaan kohdeltiin täysin säälimättä. Frank valvoi juutalaisten siirtoa gettoihin ja siviilien käyttöä pakkotyössä. Vuonna 1942 hän menetti eri kunniatehtävänsä
    kenraalikuvernementin ulkopuolella ärsytettyään Hitleriä puheillaan, joissa hän arvosteli ankarin sanoin puolalaisväestön kohtelua ja saksalaisten toimia miehitetyssä maassa. Osaksi kyse oli myös sisäisestä valtakamppailusta Friedrich Wilhelm Krügerin kanssa. Ollessaan kenraalikuvernöörinä Frank pyysi Hitleriltä eroa 14 kertaa. Hän pakeni hallintoalueeltaan 17. tammikuuta 1945.

    Yhdysvaltalaiset ottivat Frankin kiinni Berchtesgadenin lähellä 4. toukokuuta 1945. Frank väitti Nürnbergin tuomioistuimessa, että Heinrich Himmler ja SS valvoivat täysin juutalaisten joukkotuhoa, eikä hän tiennyt operaatiosta ennen vuotta 1944. Oikeudenkäynnin aikana Frank, joka ensi alkuun oli kiistänyt syyllisyytensä, tunnusti olevansa syyllinen. Vangittuna ollessaan Frank kääntyi katolilaiseksi. Hänet tuomittiin kuolemaan sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja teloitettiin hirttämällä 16.10.1946.

    Frankin vaimo Brigitte pidätettiin vuonna 1947 ja toimitettiin useiden muiden sotarikosoikeudenkäynnissä tuomittujen vaimojen kanssa Augsburg-Göggingenin työleirille Augsburgin lähellä. Hänet vapautettiin jo seuraavana vuonna (1948). Brigitte Frank kuoli 9. maaliskuuta 1959 Münchenissä.

    Wilhelm Frick
    Wilhelm Frick (12.3.1877 Alsenz, Saksa – 16.10.1946 Nürnberg, Saksa) oli saksalainen kansallissosialistinen poliitiikko ja oikeustieteen tohtori, joka toimi muun muassa sisäministerinä vuosina 1933–1943.

    Frick syntyi 12. maaliskuuta 1877 Alsenzissa, Saksassa. Frick opiskeli yhden lukukauden filologiaa Münchenissä, jonka jälkeen hän opiskeli oikeustiedettä Göttingenin ja Berliinin yliopistoissa 1897–1900. Oikeustieteen tohtoriksi hän väitteli Heidelbergin yliopistosta vuonna 1901. Vuonna 1903 hän työskenteli juristina poliisin päämajassa Münchenissä. Hänestä tuli piiriassessori vuonna 1907 ja hän yleni hallitusassessoriksi 1917. Ollessaan Münchenin rikospoliisin johdossa Frick osallistui oluttupavallankaappaukseen. Hänet vangittiin vallankaappausyrityksen johdosta ja vapautettiin poliisitehtävistään. Hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1924 ja työskenteli vakuutusyhtiössä.

    Frick pääsi Saksan parlamenttiin Reichstagiin toukokuussa 1924. Hän teki yhteistyötä kansallissosialistisen puolueen vasemmistosiipeen kuuluneen radikaalin Gregor Strasserin kanssa. Strasser oli ollut puolueen puheenjohtajana vuodesta 1927. Frick nimitettiin Thüringenin osavaltion sisä- ja opetusministeriksi vuonna 1930.

    Adolf Hitlerin tullessa valtaan tammikuussa 1933 Frick nimitettiin sisäministeriksi ja hän oli vastuussa useista laeista, jotka vakiinnuttivat kansallissosialistista hallintoa. Aluksi, ollessaan sisäministerinä, hän johti Saksan poliisivoimia, mutta menetti sen toimen Heinrich Himmlerille vuonna 1936. Hän pysyi sisäministerinä ilman vastuullisia tehtäviä, kunnes lopulta hävisi valtataistelun Himmlerille. Hänet nimettiin seremonialliseen Saksan Böömin-Määrin valtakunnanprotektorin virkaan.

    Saksan hävittyä toisen maailmansodan Frick vangittiin ja Nürnbergin oikeudenkäynnissä hänet todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja tuomittiin kuolemaan. Hän oli ainoa syytetty, joka kieltäytyi puolustamasta itseään oikeudessa. Wilhelm Frick hirtettiin 16.10.1946.

    ( jatkuu = > )

  10. [Nürnbergin oikeudenkäynnin syytettyjen elämäkertatiedot; jatko-osa]

    Julius Streicher
    Julius Streicher (12.2.1885, Fleinhausen – 16.10.1946 Nürnberg) oli merkittävä kansallissosialisti ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Hän oli Der Stürmer -sanomalehden julkaisija. Lehdestä tuli kansallissosialistien propagandakoneiston tärkeä osa. Lehti oli kiistelty myös kansallissosialistien keskuudessa sen pornografisen materiaalin ja sensaatiohakuisuuden takia. Streicherin kustannusyhtiö julkaisi myös antisemitistisiä lastenkirjoja. Hän kutsui itseään ”juutalaistenpyydystäjä numero yhdeksi”.

    Streicher syntyi opettajaperheeseen Fleinhausenissa Baijerissa. Hän työskenteli kansakoulunopettajana kunnes liittyi Saksan armeijaan vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä 1918 hänelle oli myönnetty rautaristi ja luutnantin arvo.

    Vuonna 1919 Streicher toimi juutalaisvastaisessa järjestössä Schutz und Trutz Bund ja siirtyi 1920 vastaperustettiin puolueeseen Deutschsozialistische Partei, joka nimestään huolimatta oli oikeistolainen. Hänen erimielisyytensä muiden jäsenten kanssa saivat hänet liittymään juutalaisvastaiseen organisaatioon, Deutsche Werkgemeinschaftiin seuraavana vuonna. Vuonna 1922 hän liittyi seuraajineen Adolf Hitlerin johtamaan Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen, mikä lähes kaksinkertaisti kansallissosialistisen puolueen koon. Hän osallistui oluttupavallankaappaukseen 1923. Tämän johdosta hänet erotettiin kansakoulunopettajan virasta.
    Vuodesta 1925 vuoteen 1940 Julius Streicher toimi Mittelfrankenin (myöhemmin Frankenin) valtakunnangaun (kansallissosialistisen puolueen alueellinen osasto) johtajana eli gauleiterina. Vuosina 1924–1932 hän oli maapäiväedustajana Baijerin osavaltion maapäivillä Münchenissä, sen jälkeen hänestä tuli valtiopäiväedustaja valtiopäiville Berliiniin. Tämän lisäksi hänellä oli SA:ssa yliryhmänjohtajan eli Obergruppenführerin arvo.

    Vuonna 1923 Streicher perusti ja alkoi toimittaa antisemitistä sanomalehteä Der Stürmer (1923–1945), jonka tarkoituksena oli levittää syvää vihamielisyyttä juutalaisrotua vastaan. Parhaimmillaan lehdellä oli 800 000 tilaajaa. Sanomalehdessä Streicher syytti juutalaisia syyllisiksi lamaan, työttömyyteen ja inflaatioon. Hänen mukaansa juutalaiset olivat valkoisia orjuuttajia ja vastuussa yli 90 prosentista kaikesta maan prostituutiosta. Der Stürmer yhdisti juutalaisvastaisen propagandan avoimesti pornografiseen materiaaliin, mikä teki lehdestä yhtäältä suositun, mutta joka myös teki julkaisun monille vastenmieliseksi. Vuodesta 1927 Der Stürmerin etusivulle painettiin joka kerta lehden tunnuslauseeksi muodostunut ”Die Juden sind unser Unglück” (suom. Juutalaiset ovat meidän huono onnemme), joka on peräisin historioitsija Heinrich von Treitschkelta.

    Lehti julkaisi viikoittain nimilistoja juutalaisista, jotka oli pidätetty Nürnbergin rotulakien rikkomisesta. Lehteen saapui päivittäin noin 700 lukijakirjettä, joista monet sisälsivät ilmiantoja juutalaisia kohtaan. Jopa Gestapolla oli vaikeuksia kaikkien ilmiantojen tutkimisessa. Saksalaiset kaupungit ja kylät saivat uuden koristeen, kun teitten ja katujen varsille alkoi ilmestyä nk. Stürmer-laatikoita (”Stürmer-Kästen”), joissa lehden viimeisin numero oli esillä niin, että sen saattoi maksutta lukea. Berliinin olympialaisten aikana 1936 useimmat pääkaupungin Stürmer-laatikot joko irrotettiin tai jätettiin tyhjiksi, jotteivät kaupunkiin saapuneet ulkomaalaiset kisaturistit olisi saaneet natsi-Saksasta negatiivista kuvaa.

    Vuodesta 1936 Streicherin Stürmer-Verlag julkaisi lisäksi antisemiittisiä lastenkirjoja, joiden painos oli yli 100 000 kappaletta. Näitä julkaisuja olivat Elvira Bauerin ”Trau keinem Fuchs auf grüner Heid und keinem Jud bei seinem Eid – Ein Bilderbuch für Groß und Klein” (”Älä luota kettuun vihreällä niityllä ja valojaan vannovaan juutalaiseen – Kuvakirja isoille ja pienille”, 1936), Ernst Hiemerin ja Fipsin (Philipp Rupprechtin salanimi) ”Der Giftpilz” (”Myrkkysieni”, 1938) sekä Ernst Hiemerin ”Der Pudelmopsdackelpinscher” (1940). Lehdessään Streicher vaati juutalaisten kovaotteista kohtelua ja kuolemanrangaistusta juutalaisille ”rodunhäpäisijöille”, jotka olivat solmineet seksuaalisuhteita ei-juutalaisten kanssa. Epäsuorasti Streicher valitti jopa Hitlerin olevan liian pehmeä ja suvaitsevainen suhteessa juutalaisiin.

    Toisen maailmansodan sytyttyä 1939 julkinen antisemitismi väheni jonkin verran Saksan lehdistössä. Tämä johti Streicherin vaikeuksiin. Vuonna 1940 kansallissosialistisen puolueen sisäinen puolueoikeus päätti, että Streicher ”ei ole kykenevä johtamaan ihmisiä” ja erotti hänet kaikista viroistaan. Perusteena olivat hänen avoin vihamielisyytensä ja aggressiivisuutensa, jonka kohteeksi joutuivat myös muut gauleiterit, omien ja valtion sekä puolueen etujen sotkeminen ja talousepäselvyydet kristalliyön jälkeisen juutalaisten omaisuuden takavarikon yhteydessä. Streicheria syytettiin myös naisten – myös toisten miesten vaimojen – julkisesta ja häiritsevästä lähentelystä sekä siitä, että hän olisi levityttänyt lehdessään valheita Hermann Göringistä. Hitlerin käskystä Der Stürmer ja Stürmer-Verlag jätettiin kuitenkin rauhaan; lehti ilmestyi tämän jälkeen 300 000 kappaleen painoksena. Streicheria kiellettiin lisäksi astumasta Nürnbergin kaupunkiin. Hän asettui siksi maatilalleen kaupungin ulkopuolelle ja omistautui sodan aikana maalaustaiteelle sekä ekologiselle maanviljelylle.

    Julius Streicher pidätettiin sattumalta 23. toukokuuta 1945 eräässä alppikylässä. Berchtesgadeniin matkalla ollut juutalainen, USA:n armeijan majuri poikkesi tien vieressä olleeseen maalaistaloon, jossa valkeapartainen mies maalasi paraikaa kuvaa. Majuri puhutteli miestä pilanpäiten jiddišiksi ja sanoi hänelle: ”Te näytätte aivan Julius Streicherilta!” Tähän mies vastasi pelästyneenä: ”Mistä te minut tunnette?”

    Streicherin ihailijat olivat lähettäneet hänelle ja hänen lehdelleen sodan aikana lukuisia kuvia juutalaisten joukkoteloituksista ja heihin kohdistuneista julmuuksista. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Steicher väitti kuitenkin, ettei hän tiennyt mitään juutalaisiiin kohdistuneista kauhuteoista. Hän vakuutti olleensa aina suuri luonnon ystävä, joka oli vain halunnut, että Saksaan kuulumattomat ”vieraat” lähtevät maasta. Lisäksi hän kiisti lehtensä syyllistyneen kiihotukseen, hänen mielestään se oli vain jakanut asiallista informaatiota juutalaisista.

    Ollessaan vangittuna Nürnbergissä Streicher joutui oman kertomansa mukaan useaan otteeseen liittoutuneiden sotilaiden pahoinpitelemäksi. Useimmat hänen valituksistaan on pyyhitty pois sotarikosoikeudenkäynnin pöytäkirjoista, mutta ne ovat kuultavissa oikeudenkäyntien äänityksistä.

    Julius Streicher todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja tuomittiin kuolemaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä. 16. lokakuuta 1946 hänet teloitettiin hirttämällä useiden muiden kansallissosialististen johtajien kanssa. Kun Streicheriltä tiedusteltiin muodollisesti hänen nimeään ennen hirttolavalle astumista, tämä karjaisi ”Heil Hitler!” Kun kysymys esitettiin uudestaan Streicher huusi: ”Tiedätte nimeni varsin hyvin!” Kun tulkki esitti kysymyksen vielä kerran hän huusi viimein ”Julius Streicher!” Hirttolavalle päästyään Streicher huusi vielä: ”Jumalan haltuun!” ja ”Purim 1946!” Kun tulkki tiedusteli mitä hän halusi sanoa viimeisiksi sanoikseen Streicher karjaisi: ”Bolshevikit hirttävät seuraavaksi teidät kaikki!” Kun musta huppu oli painettu hänen päähänsä, sen alta kuului vielä vaimea ääni: ”Adele, rakas vaimoni.” Paikalla olleen USA:n lehdistön edustajan, Howard Kingsbury Smithin mukaan Streicher sätki ja huohotti vielä köyden varaan pudottuaankin ja teloittaja ilmeisesti kuristi hänet hengiltä hirttolavan alla.

    Vaikka Streicherin älykkyysosamäärä oli normaalia keskitasoa, 102, hän oli monien tarkkailijoiden mielestä henkisesti sairas. Tästä huolimatta hänen sanomalehtensä ja puhekiertueensa tekivät hänensä erään tunnetuimmista johtajista natsi-Saksassa.

    Walther Funk
    Walther Emanuel Funk (18.8.1890, Trakehnen, Itä-Preussi – 31.5.1960, Düsseldorf) oli saksalainen sanomalehtimies ja kansallissosialistinen poliitikko. Hän oli vuodesta 1938 valtiovarainministeri ja 1939 jälkeen myös valtionpankin johtaja.
    Funk syntyi kauppiasperheeseen Trakehnenissa Itä-Preussissa. Vuodesta 1908 Hän opiskeli Berliinin ja Leipzigin yliopistoissa oikeustiedettä, kansantaloustiedettä, kirjallisuustiedettä ja musiikkia. Vuonna 1912 hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi. Samalla hän hankki lehtimiehen koulutuksen työskentelemällä muiden muassa ”Berliner National-Zeitungissa”. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän liittyi armeijaan, mutta hänet kotiutettiin palvelukseen kelpaamattomana vuonna 1916. Sodan jälkeen hän ryhtyi journalistiksi ja vuonna 1922 hänestä tuli oikeistolais-sentristisen talouslehden, Berliner Börsenzeitung, toimittaja. Hän toimi lehden päätoimittajana vuodesta 1922 vuoteen 1930.

    Vuonna 1919 Funk meni naimisiin Luise Schmidt-Sieben kanssa. Vuonna 1920 hän julkaisi kirjoituksen pankkien asemasta konsernien muodostumisessa. Tämä tutkimus teki Funkin tunnetuksi talouspiireissä. Sittemmin hän julkaisi useita artikkeleita tieteellisissä julkaisuissa ja esitelmöi usein kansainvälisissä tieteellisissä konferensseissa. Julkaistuaan Saksan valuuttauudistusta käsittelevän kirjasen hän sai tilaisuuden esitellä finanssipoliittisia ajatuksiaan valtiovarainministeri Hans Lutherin ja Hjalmar Schachtin edessä. Vaikka Funk torjuikin vuoden 1924 Dawes-suunnitelman, häntä ei pidetty Weimarin tasavallan vastustajana.

    Vuonna 1927 Funkista tuli ”lehdistöasiain asiantuntijalautakunnan” puheenjohtaja Berliinin pörssissä sekä Berliinin teollisuus- ja kauppakamarissa. Vuodesta 1928 vuoteen 1932 hän oli jäsenenä ”Saksan talous- ja sosiaalipoliittisen seuran” johtokunnassa.

    Funk tapasi ensi kertaa Adolf Hitlerin vuonna 1931. Hän oli läheisessä kanssakäymisessä Gregor Strasserin kanssa, joka järjesti tapaamisen. Funk oli kertomansa mukaan syvästi vaikuttunut Hitlerin persoonasta. Hän liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Koska Funk tunsi useita Saksan talouselämän ja teollisuuden merkkihenkilöitä, hänestä tuli tärkeä mies puolueen kontaktien solmijana. Hän pystyi järjestämään puolueelle miljoonaluokan lahjoituksia useilta saksalaisilta teollisuusmiehiltä ja yrityksiltä.

    Hjalmar Schachtin suosituksesta Hitler kutsui Funkin henkilökohtaiseksi talouspoliittiseksi neuvonantajakseen vuonna 1931. Vuonna 1932 Funk valittiin puolueen talouspoliittisen valtakunnankomitean puheenjohtajaksi. Vuoteen 1933 hän oli myös puolueen keskuskomitean talouspoliittisen komission johtaja.

    Maaliskuussa 1933 Funk nimitettiin valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriön valtiosihteeriksi, samalla kun Joseph Goebbels nimitettiin kansanvalistus- ja propagandaministeriksi. Goebbels ei suinkaan ollut ihastunut nimityksestä, jonka pääasiallisena tarkoituksena olikin toimia tasapainottavana elementtinä radikaalina pidetyn Goebbelsin vastapainona. Arveltiin, että iäkäs valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg sietäisi paremmin Goebbelsiä, mikäli ministeriössä olisi hänen vastapainonaan porvarillinen ja perinteisen uran tehnyt Funk. Valtiosihteerinä Funk valvoi ennen kaikkea valtakunnan lehdistöä, hänen tittelinsä olikin ”valtakunnanhallituksen lehdistöpäällikkö”. 15. marraskuuta 1933 hänestä tuli myös valtakunnan kulttuurikamarin varapresidentti.

    Helmikuussa 1938 Funk nimitettiin virasta eronneen Hjalmar Schachtin tilalle valtakunnantalousministeriksi. Tammikuusta 1939 hän toimi myös Valtakunnanpankin johtajana, elokuusta 1939 hän oli jäsen valtakunnanpuolustuksen ministerineuvostossa, vastuualueenaan talous sotatilan aikana. Valtakunnanministerinä Funk oli myös pääasiallisesti vastuullinen juutalaisten sulkemisesta pois talouselämästä ja heidän omaisuutensa takavarikoinnista. ”Asetus juutalaisten omaisuuden ilmoittamisesta”, joka annettiin 6. heinäkuuta 1938 ja ”Kolmas asetus Valtakunnan kansallisuuslain toimeenpanosta”, joka annettiin 14. kesäkuuta 1938 rajoittivat juutalaisten omistusoikeutta ja ammatinharjoittamista, lopulta ne sulkivat juutalaiset kokonaan pois talouselämästä.

    Elokuun 9. päivänä 1940 Funk kielsi valtakunnantalousministerin ja Valtakunnanpankin pääjohtajan ominaisuudessa juutalaisia käyttämästä heidän pankkeihin ja muihin laitoksiin sijoittamaansa omaisuutta. Vuonna 1942 Funk teki Heinrich Himmlerin kanssa salaisen sopimuksen, jonka mukaan keskitysleireille lähetettyjen juutalaisten arvoesineet toimitettaisiin Valtakunnanpankkiin. Varat talletettiin SS:n hyödyksi erikoistilille, joka oli avattu nimellä ”Max Heiliger”.

    4. helmikuuta 1943 Funk kielsi kaiken käsityön ja kaupan, jolla ei ollut merkitystä maan sotaponnistuksille. Samalla hän määräsi kaikki ravitsemus- ja anniskeluliikkeet suljettaviksi, elleivät ne palvelleet armeijaa. Syyskuussa 1943 hänet nimitettiin jäseneksi valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin johtamaan suunnittelulautakuntaan. Käytännössä Funkin vaikutusvalta kuitenkin väheni. Yhä useammin kävi ilmi, ettei hän enää ollut tehtäviensä tasalla. Samalla hänen alkoholinkäyttönsä kerrottiin kasvaneen ongelmallisiin mittoihin.

    Huonosta terveydentilastaan huolimatta Funk tuomittiin muiden natsijohtajien kanssa Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä. Häntä syytettiin rikoksista rauhaa vastaan, sodan suunnittelusta ja sytyttämisestä, sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Funk kuitenkin väitti lukuisista titteleistään huolimatta, että hänellä ei ollut todellista valtaa ja Hermann Göring kuvailikin häntä ”merkityksettömäksi alaiseksi”. Lisäksi Funk selitti, ettei hän ollut seurannut Hitleriä vakaumuksesta vaan mukavuudenhalusta. Funkin sodan aikana kirjoittamaa elämäkertaa käytettiin todisteena häntä vastaan, ja Funk saikin elinkautisen vankeustuomion.

    Funkia pidettiin Spandaun vankilassa muiden natsijohtajien kanssa, kunnes hänet heikon terveydentilansa takia vapautettiin 16. toukokuuta 1957. Joulukuussa 1958 berliiniläinen valaoikeus tuomitsi Funkin 10.900 Saksan markan vahingonkorvauksiin. Korvausten oli määrä toimia symbolisena hyvityksenä hänen roolistaan juutalaisten vainoissa. Funk kuoli kolme vuotta myöhemmin, 31.5.1960.

    Karl Dönitz
    Karl Dönitz (16.9.1891 Grünau, nykyisin osa Berliiniä – 24.12.1980 Aumühle) toimi natsi-Saksan laivaston ylipäällikkönä toisen maailmansodan aikana.

    Vaikkei Dönitz koskaan liittynytkään kansallissosialistiseen puolueeseen, hän saavutti suuramiraalin arvon ja toimi sukellusvenelaivaston ylimpänä päällikkönä (Befehlshaber der Unterseeboote) ja myöhemmin itse Kriegsmarinen ylipäällikkönä (Oberbefehlshaber der Kriegsmarine).

    Hänen komennossaan U-venelaivasto kamppaili Atlantin hallinnasta vuonna 1940 yrittäessään nälkiinnyttää Yhdistyneen kuningaskunnan tuhoamalla sille elintärkeitä kauppalaivoja. Sukellusveneet tuhosivat laivoja Dönitzin jo ensimmäisen maailmansodan aikana kehittämän ”susilaumataktiikan” mukaisesti.

    Dönitz myös toimi vajaan kuukauden verran Saksan valtakunnanpresidenttinä Adolf Hitlerin kuoleman jälkeen.

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä Dönitz asetettiin syytteeseen sotarikoksista. Toisin kuin monia syytetyistä, häntä ei syytetty rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Vaikka Dönitz ei osallistunut käytännön toimin holokaustiin, hän oli kansallissosialistisen puolueen kunniajäsen, Hitlerin uskollinen kannattaja ja innokas antisemitisti.

    Häntä kuitenkin syytettiin osallistumisesta ”salaliittoon rauhaa vastaan” (kohta yksi), ”sodan suunnitteluun ja sytyttämiseen” (kohta kaksi) ja sotarikoksista (kohta kolme). Syytteeseen hänet asetettiin rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta ja Laconian tapausta seuranneesta käskystä olla pelastamatta sukellusvenehyökkäyksien uhreja.

    Oikeudenkäynnissä Dönitz sai apua yllättävältä taholta. USA:n laivaston amiraali Chester Nimitz – itsekin sukellusvenemies – todisti Dönitzin puolesta, että myös USA oli harjoittanut rajoittamatonta sukellusvenesotaa Tyynellämerellä ja etteivät heidänkään sukellusveneensä yrittäneet pelastaa selviytyneitä turvallisuutensa ollessa uhattuna. Useat muutkin liittoutuneiden merivoimien edustajat olivat Dönitzin tapauksen takia kiusaantuneita, sillä heidänkin tililtään löytyi sotarikoksiksi luokiteltavia tekoja. Tästä huolimatta tuomioistuin totesi Dönitzin syylliseksi syytekohtiin kaksi ja kolme ja hänet tuomittiin kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen, jonka hän suoritti Spandaun vankilassa.

    Dönitzin tuomio oli Nürnbergin oikeudenkäynnin tuomioista ehkä kiistanalaisin. Dönitz totesi toistuvasti toimineensa samoin kuten liittoutuneiden vastapelurinsa. Tuomion kiistanalaisuutta vahvistivat lukuisten liittoutuneiden upseerien Dönitzille lähettämät kirjeet, joissa paheksuttiin tuomioistuimen päätöstä.

    Vanhemmalla iällä Dönitzin maine palautettiin suurelta osin. Hän yritti mahdollisuuksiensa mukaan vastata hänelle osoitettuihin kirjeisiin ja nimikirjoituspyyntöihin. Dönitz kuoli vuoden 1980 jouluaattona Aumühlessä. Kunnianosoituksena entistä suuramiraalia kohtaan useat Dönitzin entiset alaiset ja ulkomaiset laivastoupseerit saapuivat hautajaisiin.

    Erich Raeder
    Erich Johann Albert Raeder (24.4.1876 – 6.11.1960) toimi natsi-Saksan laivaston komentajana toisessa maailmansodassa. Hän oli Saksan merivoimien komentaja (virka sai tämän nimityksen vuonna 1935) vuosina 1928–1943. Raeder ylennettiin suuramiraaliksi vuonna 1939. Samana vuonna hän sai tekniikan kunniatohtorin arvon.

    Raeder erosi virastaan 30. tammikuuta 1943 Adolf Hitlerin syytettyä häntä epäonnistumisista, erityisesti joulukuun 1942 liittoutuneiden Murmanskin-saattueen paosta. Hitler yritti lepytellä häntä, mutta suuramiraali ilmoitti kylmästi että hänen arvovaltansa oli tuhottu pelkuruussyytteellä, ja masentuneena Hitler pyysi nimeämään kaksi seuraajaehdokasta. Raeder valitsi ehdolle kenraaliamiraali Rolf Carlsin, jota pidettiin tuolloin hänen ”kruununprinssinään” eli varmimpana seuraajanaan sekä sukellusvenelaivaston komentajan Karl Dönitzin.

    Hitler teki päätöksen Dönitzin eduksi, koska tämän miehet ja alukset olivat saaneet aikaan jotain aivan muuta kuin pintalaivasto.

    Raeder tuomittiin Nürnbergissä elinkautiseen vankeuteen, mutta hänet vapautettiin 1955.

    Baldur von Schirach
    Baldur Benedikt von Schirach (9.5.1907 Berliini, Saksa – 8.8.1974 Kröv, Saksa) oli natsi-Saksan korkea-arvoinen virkamies, Hitler-Jugendin johtaja ja Wienin Gauleiter eli kansallissosialistisen puolueen aluejohtaja.

    Baldur von Schirach oli ratsumestari ja kamariherra Carl Baily von Schirachin (1873–1948) poika. Hän toimi Weimarissa sijaitsevan Saksan kansallisteatterin intendenttinä. Baldur von Schirachin äiti oli yhdysvaltalainen Emma Middleton Lynah Tillou von Schirach (1872–1944). Schirachin koti oli suhteellisen vapaamielinen ja valistunut, vaikkakin toisaalta isänmaallinen ja uskollinen keisarille. Baldur von Schirachin seitsemän vuotta vanhempi veli Karl teki itsemurhan vuonna 1919, ilmeisesti, koska Saksan antautuminen ja keisarin ero oli hänelle liian suuri koettelemus.

    Schirach meni 31. maaliskuuta 1932 Münchenissä naimisiin Henriette Hoffmannin (3. helmikuuta 1913 – 27. tammikuuta 1992) kanssa. Hoffmann oli Adolf Hitlerin hovivalokuvaajan, professori Heinrich Hoffmannin ja tämän vaimon Maria Theresia Baumannin tytär. Pariskunnalle syntyi vuosina 1933–1942 lapset Angelika, Klaus, Robert ja Richard. Schirachien avioliitto päättyi eroon 20. heinäkuuta 1949.

    Schirachin pojanpoika on kirjailija Ferdinand von Schirach.

    Schirach tapasi Hitlerin 17-vuotiaana. Hänestä tuli heti tämän innokas kannattaja, ja täysi-ikäistyttyään hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen 1925. Hän pääsi pian Adolf Hitlerin luotettujen joukkoon. Vuonna 1929 hänet nimitettiin kansallissosialististen saksalaisten opiskelijoiden liiton (Nationalsozialistischen Deutschen Studentenbunds) johtoon. 30. lokakuuta 1931 hän siirtyi johtamaan Hitler-Jugendia Gruppenführerin SA-arvolla.

    Hitlerin kaapattua vallan Saksassa Schirach nimitettiin 17. kesäkuuta 1933 Saksan valtakunnan nuorisojohtajaksi. Koska kansallissosialistiset vallanpitäjät olivat ”yhdenmukaistaneet” eli lakkauttaneet muut nuorisojärjestöt kuin Hitler-Jugendin, tuli Schirach käytännössä vastaamaan koko Saksassa tehtävästä nuorisotyöstä.

    Vuonna 1936 Schirachista tuli valtiosihteeri. Hän teki Hitler-Jugendin jäsenyydestä käytännössä pakollista (vain terveydellisesti tai rodullisesti ”epäkelvot” oli siitä vapautettu), niin että Hitler-Jugendin jäsenmäärä kasvoi yli kuuteen miljoonaan. Schirach joutui kuitenkin valtataisteluun nuorisoliiton johtajuudesta Arthur Axmannin kanssa. Vuonna 1939 ilmeisen turhautunut Schirach liittyi vapaaehtoisesti Wehrmachtiin ja palveli hetken rintamalla Ranskassa. Axmannista tuli 1. toukokuuta 1940 Schirachin sijainen, 7. elokuuta 1940 Hitler nimitti hänet Schirachin seuraajaksi Hitler-Jugendin johtoon. Korvaukseksi hän nimitti samalla Schirachin Wienin aluejohtajaksi eli Gauleiteriksi sekä käskynhaltijaksi. Schirach muutti perheineen entiseen keisarilliseen palatsiin Wienin Hofburgiin.

    Uudessa asemassaan Wienin käskynhaltijana Schirach vastasi myös Itävallan juutalaisväestön kuljetuksista keskitys- ja tuhoamisleireille. Kaiken kaikkiaan hänen vastuullaan on noin 185 000 juutalaisen karkotus. Schirach itse kutsui juutalaisten karkotusta ”osallisuudekseen länsimaisen kulttuurin pelastamiseen”. Schirach oli julkisesti antisemiitti, jos kohta hän vastusti kansallissosialistisen juutalaispolitiikan karkeimpia muotoja. Niinpä hän ei hyväksynyt esimerkiksi vuoden 1938 kristalliyön juutalaisvainoja ja kielsi Hitler-Jugendia osallistumasta siihen. 24. kesäkuuta 1943 pitämässään puheessa hän vaati saksalaisia kohtelemaan paremmin miehitetyn Itä-Euroopan asukkaita. Tämän johdosta hänen suhteensa Hitleriin huononi.

    Syyskuusta 1940 lähtien Schirach organisoi laajamittaisen lasten ja nuorten evakuoinnin Saksan pommitusten uhkaamista suurkaupungeista maaseudulle (n.k. Kinderlandverschickung). Noin 2,5 miljoonaa lasta evakuoitiin maalle. Operaatio lienee säästänyt kymmenien tuhansien lasten hengen.

    Vuonna 1945 Schirach kätkeytyi ensin liittoutuneilta, ja hänen arveltiin kuolleen. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin antautui liittoutuneiden vangiksi. Hänet asetettiin syytteeseen Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimessa Schirach kiisti tienneensä keskitysleireistä ja sanoutui irti Hitleristä. Hänet kuitenkin tuomittiin rikoksista rauhaa ja ihmisyyttä vastaan 20 vuodeksi vankeuteen.

    Hänet vapautettiin 1966, ja hän vetäytyi loppuelämäkseen pois julkisuudesta lukuun ottamatta julkaisemaansa muistelmateosta Ich glaubte an Hitler (Uskoin Hitleriin).

    Fritz Sauckel
    Fritz Sauckel (Ernst Friedrich Christoph Sauckel) (27.10.1894 – 16.10.1946) oli korkea-arvoinen virkamies ja Gauleiter natsi-Saksassa. Hän oli ”työvoiman hankinnan täysivaltainen päällikkö” vuodesta 1942 sodan loppuun asti.

    Sauckel syntyi Hassfurt-am-Mainissa lähellä Bambergia postimiehen ja ompelijattaren ainoana lapsena. Sauckelin koulunkäynti jäi lyhyeksi hänen äitinsä sairastuttua. Hän liittyi viisitoistavuotiaana Norjan ja Ruotsin kauppalaivastoon purjehtien ympäri maailmaa nousten täysmatruusiksi (Vollmatrose). Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Sauckel oli saksalaisessa aluksessa matkalla Australiaan, kun alus otettiin kiinni. Hän oli internoituna Ranskassa elokuusta 1914 aina marraskuuhun 1919.

    Palattuaan Saksaan Sauckel sai tehdastyötä Schweinfurtissa ja opiskeli tekniikkaa Ilmenaussa vuosina 1922–1923. Hän liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen vuonna 1923 (jäsen 1 395). Sauckel avioitui samana vuonna ja sai kaiken kaikkiaan kymmenen lasta. Hän pysyi puolueen jäsenenä sen lakkauttamisajan ja liittyi julkisesti uudelleen jäseneksi vuonna 1925. Sauckel nimitettiin puolueen Thüringenin aluejohtajaksi (Gauleiter) vuonna 1927 ja hänestä tuli osavaltion hallituksen jäsen 1929. Kansallissosialistisen puolueen valtaannousun jälkeen vuonna 1933 hänet ylennettiin Thüringenin valtionhoitajaksi ja Reichstagin jäseneksi. Sauckel sai myös SA:n ja SS:n Obergruppenführerin kunnia-arvon vuonna 1934.

    Toisen maailmansodan aikana Sauckel toimi Kasselin sotilaspiirin valtakunnan puolustuskomissaarina (Reichsverteidigungskommissar Wehrkreis IX) ennen nimitystään työvoiman hankinnan täysivaltaiseksi päälliköksi (Generalbevollmächtigter für den Arbeitseinsatz) 21. maaliskuuta 1942 Albert Speerin suosituksesta. Hän oli suoraan Adolf Hitlerin alainen nelivuotissuunnittelutoimiston kautta ohjaten ja määräten Saksan työvoimasta. Vastatakseen lisääntyneeseen työvoiman tarpeeseen Sauckel hankki väkeä vallatuilta alueilta. Vapaaehtoisen työväen määrä oli kuitenkin riittämätön ja pakkovärväys otettiin käyttöön muutaman kuukauden kuluessa. Viidestä miljoonasta Saksaan tuodusta työläisestä noin 200 000 oli vapaaehtoisesti tulleita. Pääosa hankituista työläisistä oli peräisin itäisiltä alueilta, jossa työvoiman hankintakeinot olivat useasti hyvin raakoja.
    Sauckel oli syytettynä Nürnbergin oikeudenkäynnissä salaliitosta rikosten tekemiseksi rauhaa vastaan, hyökkäyssodan suunnittelusta, käynnistämisestä ja käymisestä sekä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hän puolustautui väittämällä, ettei Arbeitseinsatzilla ”ollut mitään tekemistä hyväksikäytön kanssa. Se on taloudellinen prosessi työvoimatarpeen tyydyttämiseksi”. Hän kielsi, että kyseessä olisi ollut orjatyö tai että oli tarkoitus raadattaa ihmiset kuoliaiksi (työllä tuhoaminen) tai että työläisiä olisi kohdeltu huonosti.

    Sauckel todettiin syylliseksi sotarikoksiin sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön hirttämällä yhdeksän muun tuomitun kanssa 16.10.1946. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Ich sterbe unschuldig, mein Urteil ist ungerecht. Gott beschütze Deutschland!” (Kuolen viattomana, tuomioni on epäoikeudenmukainen. Jumala suojelkoon Saksaa!).

    Alfred Jodl
    Alfred Josef Ferdinand Jodl (10.5.1890 Würzburg – 16.10.1946 Nürnberg) oli saksalainen kenraalieversti toisessa maailmansodassa. Jodl toimi Wehrmachtin pääesikunnan eli OKW:n operaatiopäällikkönä ja Wilhelm Keitelin sijaisena. Jodl tapasi Adolf Hitlerin jo vuonna 1923 ja kuului myöhemmin tämän tärkeimpiin sotilasneuvonantajiin.

    Jodl opiskeli Münchenin kadettikoulussa, josta hän valmistui 1910, ja liittyi armeijaan tykistöupseerina. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi tykistöpatteriupseerina ja palveli länsirintamalla 1914–1916 haavoittuen kahdesti. Vuonna 1917 hän palveli lyhyen ajan itärintamalla kunnes palasi länteen esikuntaupseeriksi. Sodan jälkeen Jodl pysyi asevoimissa liittymällä Versailles’n rauhansopimuksella rajoitettuun Reichswehriin.

    Vuonna 1935 Jodl ylennettiin kenraalimajuriksi. Anschlussin jälkeen 1938 Jodl komennettiin Wieniin 44. tykistörykmentin komentajaksi. Samana vuonna Jodlista tuli pääesikunnan eli OKW:n operatiivisen osaston päällikkö ja sodan aikana johtoesikunnanpäällikkö. Jodlin tehtäviä oli pitää Hitler sotilaallisen tilanteen tasalla. Hänestä tuli kansallissosialistisen puolueen kannattaja. Hitler ylensi Alfred Jodlin kenraalieverstiksi vuonna 1944.
    Kenraalieversti Alfred Jodl allekirjoitti 7. toukokuuta 1945 Saksan ehdottoman antautumisen liittoutuneille. Jodl pidätettiin ja häntä syytettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä salaliitosta tarkoituksena tehdä rikoksia rauhaa vastaan, hyökkäyssodan suunnittelusta, käynnistämisestä ja käymisestä, sekä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hyvin merkityksellinen todiste häntä vastaan oli Hitlerin kansainvälisen oikeuden vastaisen Kommando-käskyn kumoamatta jättäminen. Käsky määräsi kaikki Saksan alueella tavatut kommandot – ilman sotilaspukua tavatut vihollissotilaat ja vakoojat – teloitettavaksi siinäkin tapauksessa että nämä antautuisivat.

    Alfred Jodl todettiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan ja tuomittiin kuolemaan. Hänen pyyntöään saada kuolla ampumalla ei otettu huomioon, vaan hänet hirtettiin 16. lokakuuta 1946. Jodl pyysi ja sai viimeiseksi asukseen saksalaisen jalkaväkisotilaan puvun ja saappaat. Viime töikseen hän itse äärimmäisen pikkutarkasti silitti pukunsa, kiillotti saappaansa ja siivosi vankisellinsä. Kurinalaisen sotilaan tavoin Jodl käveli suoraselkäisesti marssien viimeisen matkansa hirttolavalle. Ennen kuolemaantuomion täytäntöönpanoa hän lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Ich grüße Dich, mein ewiges Deutschland.” (”Tervehdin sinua, ikuinen Saksani”).

    Pyövelin väitetään roikottaneen Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikköä ja Wilhelm Keitelin sijaista, kenraalieversti Alfred Jodlia hirressä 18 minuuttia.

    Helmikuun 28. päivänä 1953 müncheniläinen tuomioistuin kumosi Jodlin kuolemantuomion julistaen hänet syyttömäksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Hänen omaisuutensa, joka oli takavarikoitu 1945, palautettiin hänen leskelleen Luise Jodlille.

    Arthur Seyss-Inquart
    Arthur Seyss-Inquart (syntyjään Arthur Zajtich) (22.7.1892 – 16.10.1946) oli huomattava natsivirkailija Itävallassa sekä toisen maailmansodan aikana Puolassa ja Alankomaissa.

    Seyss-Inquart syntyi Stonařovissa, Määrissä, joka silloin kuului Itävalta-Unkariin. Hän muutti vanhempiensa mukana Wieniin vuonna 1907, missä perhe muutti nimensä Seyss-Inquartiksi. Myöhemmin hän opiskeli lakia Wienin yliopistossa. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hän värväytyi Itävallan armeijaan elokuussa 1914 ja palveli Venäjän, Romanian ja Italian vastaisilla rintamilla. Hänet palkittiin urheudesta monia kertoja ja ollessaan toipilaana saamistaan vammoista hän suoritti tutkintonsa loppukokeet vuonna 1917.

    Sodan jälkeen hän toimi lakimiehenä ja 1921 perusti oman toimiston. Ensimmäisen tasavallan alkuvuosina hän oli poliittisesti lähellä Isänmaallista rintamaa (Vaterländische Front). Menestyvänä lakimiehenä hänet kutsuttiin mukaan kansleri Engelbert Dollfussin hallitukseen 1933. Hän liittyi Itävallan kansallissosialistiseen puolueeseen 1931, mutta vaikka hän pysyttäytyi etäämpänä puolueesta, kun se kiellettiin heinäkuussa 1934, hän uusi jäsenyytensä nopeasti vuonna 1936. Helmikuussa 1938 Seyss-Inquart nimitettiin sisäministeriksi Kurt von Schuschniggin hallitukseen sen jälkeen kun Adolf Hitler oli uhannut Schuschniggiä ja Itävaltaa sotilaallisilla toimenpiteillä, jollei Saksan vaatimuksiin suostuttaisi. Vain neljä viikkoa myöhemmin 11. maaliskuuta 1938 Saksan painostuksen alla Schuschnigg erosi kanslerin virasta ja Itävallan presidentti Wilhelm Miklas nimitti Seyss-Inquartin Itävallan kansleriksi. Seuraavana päivänä saksalaiset joukot ylittivät Itävallan rajan liittääkseen sen kolmanteen valtakuntaan.

    Seyss-Inquart ehdotti ja allekirjoitti 13. maaliskuuta (1938) lain, joka alisti Itävallan Saksan maakunnaksi. Hitlerin suostumuksella hän pysyi uudelleennimetyn Ostmarkin johtajana apunaan Ernst Kaltenbrunner johtavana ministerinä ja Burckel Itävallan jälleenyhdistymisen päällikkönä (vastuualueeseen kuului ”juutalaiskysymys”). Seyss-Inquart sai kunnianosoituksena SS-arvon Gruppenführer ja toukokuussa 1939 hänestä tuli salkuton ministeri Hitlerin hallintoon.

    Puolan miehityksen jälkeen Seyss-Inquartista tuli eteläisen Puolan hallinnollinen johtaja, mutta hän ei ottanut tointa vastaan ennen kuin kenraalikuvernementti perustettiin, jolloin hänestä tuli kenraalikuvernööri Hans Frankin sijainen.

    Nykyisten Benelux-maiden antauduttua Seyss-Inquart nimitettiin valtakunnankomissaariksi (Reichskommissar) Alankomaihin toukokuussa 1940 tehtävänään johtaa siviilihallintoa, mahdollistaa läheinen taloudellinen yhteistyö Saksan kanssa ja puolustaa Saksan etuja. Hän tuki Hollannin kansallissosialistista liikettä (Nationaal-Socialistische Beweging) ja salli heidän muodostaa puolisotilaallisia joukkoja, jotka toimivat poliisivoimien apuna. Muut poliittiset puolueet kiellettiin vuoden 1941 loppupuolella ja monet entiset virkamiehet vangittiin. Seyss-Inquart johti itse hallintoa lähes joka tasolla ja pyrki politisoimaan kaikkea shakkiyhdistyksistä lähtien.

    Seyss-Inquart vastasi toukokuussa 1943 puhjenneisiin laajoihin lakkoihin terrorikampanjalla ja summittaisilla sotaoikeudenkäynneillä sekä kollektiivisella 18 miljoonan guldenin sakolla. Alankomaiden vapauttamiseen mennessä hän oli vahvistanut noin 800 ihmisen teloituksen, joissain lähteissä yli 3 500 mukaan lukien ”panttivankilain” perusteella teloitetut, lähellä vapautumista olevien poliittisten vankien kuolemat, Puttenin tapauksen ja SS-poliisijohtaja H. Rauteria vastaan tehdystä hyökkäyksestä kostoksi teloitetut 230 hollantilaista. Heinäkuussa 1944 suurin osa hänen valtaoikeuksistaan siirrettiin Alankomaiden sotilaskomentajalle ja Gestapolle.

    Alankomaissa oli kolme suurta keskitysleiriä – Vught, Amersfoort ja ”juutalaisten kokoamisleiri” Westerborkissa; myös useita muita pienempiä leirejä oli eri hallinonalojen hoidettavana. Näihin kuului ”vapaaehtoisen työvoiman rekrytointi” -leiri Ommenissa. Yhteensä kaikkiaan noin 530 000 hollantilaista siviiliä työskenteli saksalaisille ja näistä 250 000 lähettiin tehdastyöhön Saksaan. Seyss-Inquart yritti lähettää kaikki 21–23-vuotiaat työläiset Saksaan, mutta yritys ei onnistunut, vaikkakin hän torjui vuonna 1944 vaatimukset lähettää 250 000 työläistä lisää ja yhteensä tuona vuonna lähetettiin vain 12 000 ihmistä.

    Seyss-Inquart oli avoimesti antisemitisti ja saapuessaan Alankomaihin hän pyrki välittömästi poistamaan kaikki juutalaiset virkamiehistöstä, tiedotusvälineistä ja johtavista asemista yrityksissä. Juutalaisvastaiset toimenpiteet kiihtyivät vuodesta 1941 alkaen ja 140 000 juutalaista rekisteröitiin sekä aloitettiin juutalaisten eristäminen ghettoihin ja leireille. Helmikuussa 1941 tuhat juutalaista lähetettiin Buchenwaldin and Mauthausenin keskitysleireihin. Myöhemmin Hollannin juutalaiset lähetettiin Auschwitzin tuhoamisleirille. Sodasta selvisi vain 13 500 kaikista 140 000 rekisteröidystä.

    Kun liittoutuneet etenivät Alankomaihin, käynnisti natsihallinto poltetun maan taktiikan ja päästi veden tulvimaan alaville maille, mitä suurin osa maata oli. Siviiliväestö joutui kärsimään lähes nälänhätää syyskuusta 1944 vuoden 1945 alkupuolelle, sillä suurin osa viljelysmaata oli käyttökelvotonta ja kuljetuskalustoa siviilien ruokakuljetuksiin oli niukasti, jonka seurauksena lähes 30 000 hollantilaista kuoli nälkään. Seyss-Inquart pysyi valtakunnankomissaarina aina 8. toukokuuta 1945 saakka, jolloin hänet, Karl Dönitzin tapaamisen jälkeen, pidätettiin Hampurissa.

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä Seyss-Inquartia syytettiin salaliitosta rikosten tekemiseksi rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnittelusta, käynnistämisestä ja käymisestä sekä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Häntä puolusti Gustav Steinbauer. Seyss-Inquart todettiin syylliseksi kaikkiin muihin syytteisiin paitsi salaliittoon ja tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Tuomio pantiin täytäntöön 16. lokakuuta 1946.

    Albert Speer
    Bethold Konrad Hermann Albert Speer (19.3.1905 Mannheim, Saksa – 1.9.1981 Lontoo, Iso-Britannia) oli natsi-Saksan pääarkkitehti ja myöhemmin teollisuudesta vastaava varusteluministeri Fritz Todtin seuraajana.
    Speer liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen 1931 ja nousi nopeasti Adolf Hitlerin lähipiiriin. Hänet nimitettiin puolueen viralliseksi arkkitehdiksi 1934. Speer suunnitteli muun muassa Nürnbergin puoluepäivien rakennelmat ja Berliinin uuden valtakunnankanslian sekä laati suunnitelmat Berliinin muuttamiseksi Welthauptstadt Germaniaksi. Vuonna 1942 Hitler nimitti Speerin varusteluministeriksi kuolleen Fritz Todtin tilalle. Speer huolehti toisen maailmansodan viimeiset vuodet Saksan sotatarviketuotannosta, käyttäen apunaan sotavanki- ja keskitysleirien työvoimaa.

    Albert Speer seurasi isänsä ja isoisänsä jälkiä arkkitehdiksi, opiskellen alaa Berliinin teknillisessä instituutissa. Opiskeluidensa jälkeen hän siirtyi itse luennoimaan. Vuonna 1928 Speer meni naimisiin Margarete ”Margret” Weberin kanssa. Vuosien saatossa pariskunnalle syntyi kuusi lasta (Albert, Hilde, Margarete, Arnold, Fritz ja Ernst). Albert Speer Jr. seurasi myöhemmin isänsä jalanjälkiä. Hänestä tuli kuuluisa kaupunkisuunnittelija. Vuonna 1932 Speer jätti Berliinin ja muutti synnyinkaupunkiinsa Mannheimiin. Hän perusti sinne arkkitehtitoimiston, muttei saanut yhtään suunnittelutehtävää.

    Vuonna 1931 muutamat hänen oppilaansa houkuttelivat hänet mukaansa kansallissosialistisen puolueen kokoukseen, jossa puhuneen Adolf Hitlerin sanat tekivät häneen suuren vaikutuksen ja hän liittyi puolueeseen.

    Speerin ensimmäinen työ puolueen sisällä oli Joseph Goebbelsin tilaama propagandaministeriön uudistus. Se onnistui niin hyvin, että Goebbels suositteli Speeriä Hitlerille.

    Kun valtakunnan entinen pääarkkitehti Paul Troost kuoli 1934, Speer valittiin hänen sijaisekseen puolueen ykkösarkkitehtinä. Speer toteuttikin monia kansallissosialistien kuuluisista töistä – kuten Nürnbergin puoluepäivien rakenteet ja ilmavalvontavalonheittimien yötaivaalle heittämien sinisten kiilojen muodostaman ”katedraalin”, joka mykisti muun muassa Olavi Paavolaisen, kuten hän kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana kertoo. Hitler, joka nuorukaisena oli itse haaveillut arkkitehdin urasta, ihastui Speeriin ja hänen ideoihinsa. Speeristä tuli Hitlerin luotettu, jonka kanssa tämä keskusteli tuntikausia arkkitehtuurista ja taiteesta.

    Suurinta osaa kansallissosialistien mahtipontisista rakennushankkeista ei kuitenkaan koskaan rakennettu. Hitlerin käskystä Speer teki suunnitelmat Berliinin uudelleenrakentamiseksi ”maailmanpääkaupunki Germaniaksi” (Welthaupstadt Germania), josta tulisi koko Euroopan pääkaupunki ja maailman mahtavin metropoli Saksan voitettua toisen maailmansodan. Suunnitelmasta ehti toteutua vain yksittäisiä osia – kuten valtava valtakunnankanslia – ja ne pääsääntöisesti tuhottiin sodan jälkeen.

    Vuonna 1942 Hitler, joka oli henkilökohtaisesti mieltynyt Speeriin, nimitti hänet varusteluministeriksi lento-onnettomuudessa kuolleen Fritz Todtin tilalle. Speer ryhtyikin määrätietoisesti työskennellen parantamaan valtakunnan teollisuustuotantoa, käyttäen useimmiten apuna sota- ja keskitysleirivankien orjatyövoimaa.

    Varusteluministerinä Speer vieraili Suomessa vuodenvaihteessa 1943–1944. Hän lensi Rovaniemelle ja matkusti sieltä autokyydillä 500 kilometriä pohjoisemmaksi Petsamoon, jossa tutustui nikkelikaivosten tuotantotilanteeseen, ja kaivoksen rakennusten teräsbetonisen suojakuvun rakentamiseen. Speer kävi myös Wehrmachtin pohjoisimmassa tukikohdassa Kalastajasaarennossa. Matkan aikana hän näki ensimmäistä kertaa sodan aikana omakohtaisesti sotilaan kaatuvan, kun korpraali hänen viereltään kuoli tarkka-ampujan luotiin. Järkyttävä kokemus teki Speeriin voimakkaan vaikutuksen.

    Liittoutuneiden joukkojen lähestyessä Berliiniä 1945 Speer esti toiminnallaan Hitlerin määräämän poltetun maan taktiikan toteutumisen, joka olisi tarkoittanut Saksan valtakunnan siltojen, tehtaiden ja kulkuyhteyksien tuhoamista. Omien sanojensa mukaan Speer kertoi tästä suoraan Hitlerille sodan viimeisinä hetkinä, mutta lopulta Hitler piti Speeriä lojaalina ystävänään, aina loppuun saakka.

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä Speer osoitti avointa katumusta ja poikkesi siten muista natsijohtajista. Hän kuitenkin väitti olleensa tietämätön holokaustista ja juutalaisten tuhoamisesta, vaikka olikin käyttänyt keskitysleirivankeja työvoimanaan. Speer tuomittiin pääasiallisesti orjatyövoiman käytöstä 20 vuoden vankeusrangaistukseen Spandaun vankilaan. Vapauduttuaan 1966 hän julkaisi useita osin elämäkerrallisia kirjoja ennen kuolemaansa Lontoossa 1981.

    Konstantin von Neurath
    Konstantin von Neurath (2.2.1873 Kleinglattbach Vaihingen an der Enz, Württemberg, Saksa – 14.8.1956 Enzweihingen, Württemberg, Saksa) oli saksalainen aatelinen ja diplomaatti, joka toimi toisen maailmansodan aikaan poliitikkona ja korkea-arvoisena virkamiehenä natsi-Saksan hallinnossa. Vuosina 1932–1938 von Neurath toimi ulkoministerinä, ja toisen maailmansodan aikaan vuodesta 1939 vuoteen 1941 saksalaisten miehittämän Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatin käskynhaltijana nykyisessä Tšekissä.

    Vapaaherra von Neurath syntyi aatelissukuisen kartanonomistajan perheeseen Württembergissä vuonna 1873. Opiskeltuaan oikeustiedettä Tübingenin ja Berliinin yliopistoissa ja valmistuttuaan lakitieteen tohtoriksi hän asettui Württembergin oikeuslaitoksen palvelukseen vuonna 1892.

    Konstantin von Neurath avioitui 30. toukokuuta 1901 Stuttgartissa Marie Auguste Moser von Filseckin (1875–1960) kanssa. Avioliitosta syntyivät lapset Konstantin (s. 1902) ja Winifred (s. 1904).

    Vuonna 1901 von Neurathista tuli lainoppinut asessori Saksan keisarikunnan ulkoasianministeriöön Berliiniin. Vuonna 1903 hänestä tuli Lontoon varakonsuli, jonka aseman hän säilytti vuoteen 1908. Vuonna 1909 hänet nimitettiin attašeaksi Lontoon suurlähetystöön. Vuonna 1914 von Neurath siirrettiin Turkin tuolloiseen pääkaupunkiin Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli lähetystöneuvos. Tässä asemassa hän toimi vuoteen 1916. Vuonna 1917 von Neurath vetäytyi omasta toivomuksestaan diplomaattisesta palveluksesta. Hänestä tuli Württembergin hallituksen päämies, ja hän sai Württembergin kuninkaallisen kamariherran arvonimen. Hänet nimitettiin kuitenkin joulukuussa 1919 valtakunnanpresidentti Friedrich Ebertin suostumuksella takaisin diplomaatiksi, Saksan Kööpenhaminan suurlähettilääksi. Vuosina 1921–1930 von neurath toimi lähettiläänä Roomassa, ja vuosina 1930–1932 vanhassa asemapaikassaan Lontoossa.

    Ulkoministeri Gustav Stresemannin kuoltua 1929 valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg olisi halunnut nimittää von Neurathin valtakunnan ulkoministeriksi. Nimitys ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollinen, koska valtakunnanhallitukselta puuttui valtiopäivien parlamentaarinen tuki. Vuonna 1932 von Neurath toimi ulkoministerinä sekä Franz von Papenin éttä Kurt von Schleicherin hallituksissa.

    Von Neurath edusti viranhoidossaan konservatiivista ja kansallismielistä ulkopolitiikkaa, joka pyrki Versailles’n rauhansopimuksen mitätöimiseen. Adolf Hitlerin tultua valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933 hän antoi von Neurathin pitää edelleen ulkoministerin virkansa. Hitlerin mielestä kokenut von Neurath, jolla oli runsaasti kansainvälisiä suhteita ja jota arvostettiin kansainvälisesti, antoi hänen uudelle hallitukselleen arvovaltaa ja painoarvoa. Käytännössä von Neurathin toimintavapautta kuitenkin rajoitti Joachim von Ribbentropin vetämä Büro Ribbentropp.

    Vuonna 1937 von Neurath liittyi natsien kansallissosialistiseen puolueeseen ja sai SS-ryhmänjohtajan arvon. 4. helmikuuta 1938 hän kuitenkin joutui jättämään ulkoministerin paikkansa jouduttuaan Hitlerin epäsuosioon Blomberg–Fritsch-kriisin myötä. Hän jäi kuitenkin hallitukseen salkuttomaksi ministeriksi, ja säilytti tämän aseman aina sodan loppuvaiheisiin 30. huhtikuuta 1945 asti.

    Saksan miehitettyä Tšekkoslovakian 15. maaliskuuta 1939 von Neurathista tuli Böömin–Määrin protektoraatin käskynhaltija. Hän oli vastuussa muiden muassa tšekkien poliittisen elämän tukahduttamisesta ja Nürnbergin rotulakien käyttöönottamisesta protektoraatin alueella. Adolf Hitlerin mielestä von Neurath oli kuitenkin lepsu ja aikaansaamaton. Hän lomautti tämän vuonna 1941 ja nimitti sijaiseksi kovaotteisen Reinhard Heydrichin. Korvaukseksi von Neurath sai SS-Obergruppenführerin arvon, mikä vastasi armeijan kenraalia. Vuonna 1942 tapahtuneen Heydrichin murhan jälkeen protektoraatin johtoon nimitettiin Kurt Daluege ja tämän muodollisen eron jälkeen vuonna 1943 Wilhelm Frick.

    Toukokuun 6. päivänä 1945 ranskalaiset joukot vangitsivat von Neurathin ja luovuttivat hänet Nürnbergin sotarikostuomioistuimelle. Vuonna 1946 hänet tuomittiin vankeuteen 15 vuodeksi ”salaliitosta maailmanrauhaa vastaan, rikoksista rauhaa vastaan, hyökkäyssodan suunnittelusta ja valmistelusta, sotarikoksista sekä rikoksista ihmiskuntaa vastaan”. Marraskuun 6. päivänä 1954 hänet vapautettiin terveydellisistä syistä Spandaun vankilasta Berliinissä. Hän eli vielä vajaat kaksi vuotta syrjässä julkisuudesta.

    Martin Bormann
    Martin Bormann (17.6.1900 Wegeleben, Saksa – oletetusti 2.5.1945 Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian johtaja valtakunnanministerin valtuuksin sekä Adolf Hitlerin yksityissihteeri.
    Martin Bormann oli postivirkailijan poika, joka keskeytti koulunsa ja meni töihin maatilalle Mecklenburgiin. Palveltuaan lyhyen aikaa ensimmäisen maailmansodan lopussa Bormann liittyi Freikorps Mecklenburgiin. Bormann oli naimisissa Gerda Bormannin kanssa, joka oli puoluetuomari Walter Buchin vanhin tytär. Avioliitosta syntyi yhdeksän lasta, joista yksi tosin kuoli jo lapsena. Gerda Bormann kuoli 1946 syöpään.

    Maaliskuussa 1924 Bormann tuomittiin vuodeksi vankilaan yhdessä Rudolf Hössin kanssa Walther Kadowin murhasta. Bormann selvisi vuodella, Hössin tuomio oli kymmenen vuotta. Vapauduttuaan hän liittyi pian kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänet nimettiin paikalliseksi lehdistöupseeriksi ja vuonna 1928 puolueen vakuutusyhtiön johtajaksi huolimatta puutteellisista kyvyistään ja karkeista käytöstavoistaan. Myöhemmin Bormann laajensi vakuutusyhtiön puolueen apukassaksi ja sai näin laajaa taloudellista vaikutusvaltaa.

    Hitler nimitti Bormannin myös henkilökohtaisen omaisuutensa hoitajaksi; palkkatulojen lisäksi Hitlerillä oli miljoonatulot kirjansa Taisteluni (Mein Kampf) myynnistä. Bormann myös valvoi Hitlerin kesäasunnon Obersalzbergin rakennustöitä Berchtesgadenissa.

    Lokakuussa 1933 Bormannista tuli kansallissosialistisen puolueen Reichsleiter eli valtakunnanjohtaja sekä marraskuussa Reichstagin jäsen. Heinäkuusta 1933 vuoteen 1941 hän toimi Rudolf Hessin yksityissihteerinä. Hessin lennettyä Englantiin Bormann siirtyi puoluekanslian (Parteikanzlei) päälliköksi valtakunnanministerin valtuuksin toukokuussa 1941.

    Bormann sai 12. toukokuuta 1943 virallisen arvonimen ”Johtajan sihteeri”. Hänestä tuli Hitlerin luottomies, joka oli vastuussa Führerin paperitöistä ja tapaamisista. Hän valvoi kaikkea materiaalia, jonka Hitler sai nähtäväkseen, ja hänellä oli täysi valta siihen, kuka pääsi Hitlerin puheille. Ilman Bormannin tahtoa ei tapahtunut paljon, ja vastoin hänen tahtoaan ei käytännössä mitään. Samalla Hitlerin vanhat luottomiehet Hermann Göring ja Joseph Goebbels menettivät asemiaan. Koska Hitler sodan kuluessa siirtyi yhä enemmän johtamaan sotatoimia, Bormann sai yhä enemmän vastuuta siviiliasioista. Bormann oli puhdasoppinen kansallissosialisti, joka suunnitteli ja oli vastuussa monista natsien sodan aikana tekemistä tuhotöistä.

    Sodan loppuvaiheessa Bormann jäi ihailemansa Hitlerin luo piiritettyyn ja tuhoutuneeseen Berliiniin. Hän oli toinen Hitlerin avioliiton todistajista, samoin hän todisti oikeaksi Hitlerin testamentin. Testamentissaan Hitler nimitti Bormannin, ”uskollisimman puoluetoverinsa”, puolueministeriksi. Hitlerin tehtyä itsemurhan, Bormann lähti Führerbunkerista 1. toukokuuta 1945 yhdessä SS-lääkäri Ludwig Stumpfeggerin kanssa. Kumpikaan ei selvinnyt hengissä, ja on melko varmaa, että Bormann teki pian bunkkerista poistuttuaan itsemurhan yritettyään päästä tuloksetta länteen puna-armeijan saartorenkaan läpi. Toisen teorian mukaan hän kuoli puna-armeijan tulituksessa. Kolmannen teorian mukaan Bormannista tehtiin viimeinen havainto Spree-joen ylittävällä sillalla, jossa panssarivaunu räjähti juuri hänen vieressään, eikä kukaan enää nähnyt Bormannia.

    Nürnbergin oikeudenkäynnissä Bormannille langetettiinn lokakuussa 1946 poissa olevana kuolemanrangaistus. Hänelle määrätty asianajaja yritti perustaa epätavallisen puolustuksensa siihen, ettei Bormannia voi tuomita, koska tämä oli jo kuollut, mutta epäonnistui. ”Kaikki syyttäjät, niihin luettuina venäläiset, käsittelivät Bormannin tapausta Nürnbergissä aivan kuin Hitlerin viimeinen sihteeri yhä olisi ollut elossa ja piileskellyt tuntemattomassa paikassa” (Hans Fritzsche: Nürnbergin vangit, s. 330). ”Tuomioistuin lausui päätöksessään, ettei tämän syytetyn kuolemaa ollut todistettu” (ibid.).

    Seuraavien vuosikymmenten aikana Bormannista väitettiin tehdyn useita silminnäkijähavaintoja Euroopassa ja eri puolilla Etelä-Amerikkaa. Huhujen mukaan Bormann olisi läpikäynyt epäonnistuneen plastiikkakirurgian ja hänen kasvonsa olisivat vaurioituneet. Adolf Eichmannin poika väitti Bormannin sukkuloineen Etelä-Amerikassa eri maiden välillä ja tavanneen myös isäänsä silloin tällöin. Asialle ei kuitenkaan löytynyt pitäviä todisteita.

    Heinz Linge kuitenkin sanoi nähneensä Bormanin ja Stumpfeggerin kuolleen Weidendammerin sillan luona käsikranaattiin, joka oli heitetty panssarivaunun sisään heidän astuessaan sen kyytiin. Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972 löydetyt luurangot tunnistettiin virallisesti Stumpfeggerille ja Bormannille kuuluviksi, ja Saksan liittotasavallan Korkein oikeus julisti Bormannin kuolleeksi huhtikuussa 1973. Bormannin perheen pyynnöstä tunnistus vahvistettiin DNA-testillä vuonna 1998.

  11. ”13. maaliskuuta”

    ”1940 – Toinen maailmansota: talvisota päättyi edellisenä iltana solmitun Moskovan rauhansopimuksen mukaisesti.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/13._maaliskuuta)
    ¤
    Moskovan rauhansopimus 12.3.1940

    Asetus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välisen rauhansopimuksen voimaansaattamisesta (3/1940)

    Sitten kuin Eduskunta on päättänyt antaa suostumuksensa Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Moskovassa 12 päivänä maaliskuuta 1940 allekirjoitettuun rauhansopimukseen sekä sopimus ja siihen liittyvä pöytäkirja on ratifioitu ja ratifioimisasiakirjat 20 päivänä maaliskuuta 1940 vaihdettu, säädetään ulkoasiainministerin esittelystä, että sanottu sopimus on voimassa niinkuin siitä on sovittu.

    Helsingissä 21 päivänä maaliskuuta 1940.
    #
    Rauhansopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä

    Suomen Tasavallan hallitus toiselta ja

    Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio toiselta puolen

    haluten lopettaa molempien valtioiden välillä syntyneet sotatoimet ja luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken

    sekä vakuuttuneina siitä, että molemminpuolisen turvallisuuden tarkkojen edellytysten luominen, niiden joukossa Leningradin ja Muurmanin kaupunkien sekä Muurmanin rautatien turvallisuuden takaaminen, on kummankin sopimuspuolen etujen mukainen,

    ovat pitäneet siinä tarkoituksessa välttämättömänä tehdä rauhansopimus ja ovat sitä varten määränneet valtuutetuikseen

    Suomen Tasavallan Hallitus:

    Risto Rydin, Suomen Tasavallan pääministerin,

    Juho Kusti Paasikiven, ministerin,

    Rudolf Waldenin, kenraalin,

    Väinö Voionmaan, professorin.

    Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio:

    Vjatsheslav Mihailovitsh Molotovin, SNTL:n Kansankomisarien Neuvoston puheenjohtajan ja Ulkoasiain kansankomisarin.

    Andrei Aleksandrovitsh Zhdanovin, SNTL:n Ylimmän Neuvoston Presidion jäsenen,

    Aleksander Mihailovitsh Vasilevskin, prikaatinkomentajan.

    Mainitut valtuutetut, esitettyään toisilleen oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavasti:

    1 Artikla.
    Sotatoimet Suomen ja SNTL:n välillä lopetetaan viipymättä siinä järjestyksessä kuin tähän Sopimukseen liittyvässä Pöytäkirjassa on määrätty.

    2 Artikla.
    Valtakunnanraja Suomen Tasavallan ja SNTL:n välillä on kulkeva uutta rajalinjaa pitkin siten, että SNTL:n alueeseen liitetään koko Karjalan Kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Viipurinlahti saarineen, Laatokan järven läntinen ja pohjoinen rannikkoseutu ynnä Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Suojärven kirkonkylä, joukko Suomenlahden saaria, Märkäjärveltä itään oleva alue ynnä Kuolajärven kirkonkylä sekä osa Kalastaja- ja Srednisaarentoja – tähän Sopimukseen liitetyn kartan mukaisesti.
    Rajalinjan tarkemman määräämisen ja vahvistamisen toimittaa Sopimuspuolten edustajista kokoonpantu sekakomitea, joka on asetettava kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen allekirjoittamisesta.

    3 Artikla.
    Molemmat Sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan ja olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitio-liittymiin, jotka ovat suunnatut jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan.

    4 Artikla.
    Suomen Tasavalta suostuu vuokraamaan Neuvostoliitolle kolmeksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliiton suorittamaa kahdeksan miljoonan Suomen markan suuruista vuotuista vuokramaksua vastaan Hangon niemimaan ja sitä ympäröivän merialueen, jonka säde ulottuu viisi meripenikulmaa etelään ja itään sekä kolme meripenikulmaa länteen ja pohjoiseen päin siitä, joukon siihen sisältyviä saaria, tähän Sopimukseen liittyvän kartan mukaisesti – sotilaallisen meritukikohdan perustamiseksi, joka kykenee puolustamaan Suomenlahden suuta hyökkäyksiä vastaan, minkä ohella meritukikohdan puolustamiseksi Neuvostoliitolle myönnetään oikeus pitää siellä omalla kustannuksellaan tarpeellinen määrä aseellisia maa- ja lentovoimia.
    Suomen Hallitus poistaa kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen voimaankäymisestä Hangon niemimaalta kaikki sotavoimansa ja Hangon niemimaa siihen liittyvine saarineen siirtyvät SNTL:n hallintoon, Sopimuksen tämän artiklan mukaisesti.

    5 Artikla.
    SNTL sitoutuu poistamaan sotajoukkonsa Petsamon alueelta, jonka Neuvostovaltakunta vapaaehtoisesti on luovuttanut Suomelle 1920 vuoden rauhansopimuksessa.
    Suomi sitoutuu, niin kuin 1920 vuoden rauhansopimuksessa määrättiin, olemaan pitämättä niillä vesillä, jotka kuuluvat sen omistamaan Pohjois-Jäämeren rannikkoon, sotalaivoja ja muita aseistettuja laivoja, lukuun ottamatta sataa tonnia pienempiä varustettuja laivoja, joita Suomella on oikeus pitää ilman rajoitusta, sekä enintään viittätoista kappaletta sota- ja muita aseistettuja laivoja, joiden minkään kantavuus ei ole suurempi kuin neljäsataa tonnia.
    Suomi sitoutuu, kuten samassa sopimuksessa määrättiin olemaan pitämättä mainituilla vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita.
    Myös sitoutuu Suomi, kuten samassa sopimuksessa määrättiin, olemaan rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia ja sotakorjausverstaita, jotka laajuudeltaan ovat suurempia kuin mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen.

    6 Artikla.
    Neuvostoliitolle ja sen kansalaisille, kuten 1920 vuoden sopimuksessa määrättiin, myönnetään vapaa kauttakulkuoikeus Petsamon alueen kautta Norjaan ja sieltä takaisin, minkä ohella Neuvostoliitolle annetaan oikeus konsulinviraston perustamiseen Petsamon alueelle.
    Tavarat, jotka kuljetetaan Petsamon alueen kautta Neuvostoliitosta Norjaan, samoin kuin tavarat, jotka kuljetetaan saman alueen kautta Norjasta Neuvostoliittoon, ovat vapautetut tarkastuksesta ja valvonnasta, lukuun ottamatta sitä valvontaa, joka on välttämätön kauttakulkuliikenteen järjestämistä varten; ei myöskään kanneta tullia eikä kauttakulku- eikä muita maksuja.
    Yllämainittu kauttakulkutavarain valvonta on sallittu ainoastaan siinä muodossa, jota kansainvälisessä liikenteessä vakiintuneen tavan mukaan tällaisissa tapauksissa noudatetaan.
    Neuvostoliiton kansalaisilla, jotka matkustavat Petsamon alueen kautta Norjaan ja Norjasta takaisin Neuvostoliittoon, on oikeus vapaaseen kauttakulkuun asianomaisten Neuvostoliiton viranomaisten antamalla passilla.
    Noudattamalla voimassa olevia yleisiä määräyksiä on aseistamattomilla Neuvostoliiton lentokoneilla oikeus ylläpitää Petsamon alueen kautta lentoliikennettä Neuvostoliiton ja Norjan välillä.

    7 Artikla.
    Suomen hallitus myöntää Neuvostoliitolle oikeuden tavarain kauttakulkuun Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä, ja tämän kauttakulun kehittämiseksi lyhintä rautatietä pitkin Neuvostoliitto ja Suomi pitävät välttämättömänä rakentaa kumpikin omalla alueellaan, mikäli mahdollista 1940 vuoden aikana, rautatien, joka yhdistää Kantalahden Kemijärven kanssa.

    8 Artikla.
    Tämän Sopimuksen voimaankäytyä uudistetaan taloudelliset suhteet Sopimuspuolten välillä ja tässä tarkoituksessa Sopimuspuolet ryhtyvät neuvotteluihin kauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

    9 Artikla.
    Tämä Rauhansopimus tulee voimaan heti sen allekirjoitettua ja on se myöhemmin ratifioitava.
    Ratifioimiskirjojen vaihto tapahtuu kymmenen päivän kuluessa Moskovan kaupungissa.

    Tämä Sopimus on laadittu kahtena alkuperäiskappaleena, suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisinä, Moskovan kaupungissa, 12 päivänä maaliskuuta 1940.

  12. Moskovan rauhansopimus 12.3.1940 on monestakin syystä kiintoisaa luettavaa.

    Sopimuksen osapuolet halusivat ”lopettaa molempien valtioiden välillä syntyneet sotatoimet ja luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken”. Sopimuspuolet pitivät ”välttämättömänä tehdä rauhansopimus” ja olivat vakuuttuneita siitä, että ”molemminpuolisen turvallisuuden tarkkojen edellytysten luominen, niiden joukossa Leningradin ja Muurmanin kaupunkien sekä Muurmanin rautatien turvallisuuden takaaminen, on kummankin sopimuspuolen etujen mukainen”.

    Erittäin kiinnostava on sopimuksen 3 artikla: ”Molemmat Sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan ja olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitio-liittymiin, jotka ovat suunnatut jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan.”

    Jokainen voi tykönään miettiä, pitivätkö sopimuskumppanit kiinni 3 artiklan sopimusmääräyksistä, kun otetaan huomioon sopimuksen voimaantulon jälkeiset tapahtumat.
    ¤
    Jatkosodassa Mannerheim piti huolta ettei Suomen armeija hyökännyt Leningradiin ja ettei Muurmannin rataa katkaistu.
    ¤
    ”Kannaksen taistelujen [1941] raivotessa kuumimmillaan sain kenraalisotamarsalkka Keitelilta (…) kirjeen, jossa hän ehdotti, että Suomen armeija hyökkäisi Pietaria vastaan pohjoisesta käsin samanaikaisesti, kun saksalaiset aloittaisivat hyökkäyksen etelästä” (Mannerheim).
    ”Tasavallan presidentin saavuttua pyynnöstäni päämajaan esitin hänelle Saksan sodanjohdon vetoomuksen, toistaen ottaneeni vastaan ylipäällikkyyden sillä nimenomaisella ehdolla, että hyökkäykseen Pietaria vastaan ei ryhdyttäisi. Huomautin myös, että käsitykseni mukaan oli tuskin maan etujen mukaista ylittää Syväri” (Mannerheim).
    ”Presidentti Ryti yhtyi esittämiini näkökantoihin, ja 28. elokuuta [1941] lähetin kenraalisotamarsalkka Keitelille kieltävän vastauksen” (Mannerheim).

    Marraskuun 11. päivänä 1941 Suomen päämaja kielsi salaa jatkamasta hyökkäystä Kiestingistä Muurmannin radalle.
    ”Milloinkaan ei ollut aikomuksenani ollut jatkaa etenemistä Maaselän kannakselta Muurmannin rataa kohti” (Mannerheim).
    ¤
    Ja jottei totuus unohtuisi:

    Talvisodasta lausuttua: [Mannerheim:] ”5. maaliskuuta 1939 ulkoasiainkomissaari Litvinov teki Suomen Moskovan lähettilään ministeri Yrjö-Koskisen kautta aloitteen uusiin neuvotteluihin. Tällä kertaa Neuvostoliitto vaati saada vuokrata 30 vuodeksi Suomenlahden saaret Suursaaren, Lavansaaren, Seiskarin ja molemmat Tytärsaaret. (…)
    8. maaliskuuta annetussa vastauksessaan Suomen hallitus selitti että se ei voinut keskustella saarien luovuttamisesta vieraalle vallalle, (…).
    Ulkoasiainkomissaari tuntui odottaneen sellaista vastausta ja ehdotti suoralta kädeltä, että Suomi saisi korvaukseksi alueen Itä-Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta. Tämä ehdotus torjuttiin 13. maaliskuuta. (…)
    Enempiä keskusteluja varten neuvostohallitus oli lähettänyt Helsinkiin Rooman-suurlähettiläänsä Steinin, (…) ja tämä oli jo 11. maaliskuuta ottanut yhteyden ulkoministeri Erkkoon. Entisin perusteluin Stein väitti, että Pietarin turvallisuus Suomenlahdelta tapahtuvan hyökkäyksen sattuessa riippui kyseisten saarien antamisesta Neuvostoliiton käytettäväksi ja suositteli vuokrasopimusta parhaana ratkaisuna. (…) Neuvostohallitus oli myös valmis vaihtamaan saaret itärajamme viereiseen 183 neliökilometriä laajaan alueeseen. (…) Suomen hallitus pysyi kuitenkin torjuvalla kannallaan.
    Minun mielipiteeni oli, että meidän ehdottomasti pitäisi tavalla tai toisella osoittaa venäläisille myöntyväisyyttä, jos siten saataisiin suhteitamme mahtavaan naapuriimme parannetuiksi. Keskustelin Steinin ehdotuksesta ulkoministeri Erkon kanssa, mutta en onnistunut taivuttamaan häntä. Kävin myös tasavallan presidentin ja pääministeri Cajanderin luona henkilökohtaisesti esittämässä näkökohtiani. Huomautin, että saarista ei ollut maallemme mitään hyötyä ja että kun ne oli neutralisoitu, meidän ei ollut mahdollista puolustaa niitä. Suomen arvonanto ei käsittääkseni myöskään joutuisi kärsimään, jos suostuisimme vaihtoon. Venäläisille sitä vastoin näillä saarillamme, jotka sulkivat pääsyn heidän Laukaanlahden meritukikohtaansa, oli todellista merkitystä, ja siksi meidän tulisi koettaa hyötyä niistä harvoista valteista, mitä meillä oli hallussamme.
    Mielipiteeni eivät saavuttaneet mitään ymmärtämystä. (…)
    Varoitin vakavasti antamasta suurlähettiläs Steinin matkustaa tyhjin käsin. Niin kuitenkin kävi – 6. huhtikuuta hän lähti Helsingistä saamatta asiaansa toimitetuksi.
    Eduskunta jätettiin tietämättömäksi Steinin käynnin tarkoituksesta. Ei voi kyllin valittaa tätä lyhytnäköistä pimitystä. (…)
    Suomen valtion johto oli jättänyt ottamatta varteen eräitä erittäin kiitollisia tilaisuuksia ja siten menettänyt mahdollisuutensa.”

    Paasikiven mukaan ”[o]limme antaneet valtakuntamme liukua sotaan Neuvosto-Venäjän jättiläisen kanssa, vaikka edessämme olivat seuraavat tosiasiat: 1) Meillä ei ollut luvassa mistään apua. 2) Neuvostoliitolla oli vapaat kädet. 3) Puolustuslaitoksemme oli suuresti puutteellinen. Se totta tosiaan tuskin oli tarkoituksenmukaista ulkopolitiikkaa. – Valtiolaivaltamme puuttui johto. Luisuimme neuvottomina sotaan ja onnettomuuteen”.
    Paasikivi kirjoitti: ”Pelasimme pienelle kansalle vaarallista uhkapeliä.”
    Iltapäivällä 30. marraskuuta presidentti Kallio saapui Paasikiven luokse keskustelemaan syntyneestä vakavasta tilanteesta. Päiväkirjamerkintöjen mukaan Paasikivi oli todennut, ”ettei Erkko kykene selvittämään tätä vyyhteä”. ”Hän oli koko ajan väärin arvioinut ja arvostellut asemaa. Tehnyt erehdyksen toisensa jälkeen.”

    Talvisota olikin Paasikiven mielestä ’Erkon sota’.

    Entä mikä oli Erkon mielestä Mannerheim? ”Mannerheim oli täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan” (poliitikko, sanomalehtimies, russofobi Eljas Erkko, Cajanderin III hallituksen ulkoasiainministeri 12.12.1938-1.12.1939).
    ¤
    ”Hän oli suuri sotilas, Marsalkkamme, mutta hän ei silti rakastanut sotaa. Sotainen kiihko ja sodan lietsonta olivat hänelle vieraita. Avoimesti hän seitsemänkymmenvuotispäivänään, kesäkuun neljäntenä 1937, sanoi, ettei ’sotilaskunnia houkutellut sitä, joka oli nähnyt sodan kauhujen käyvän yli monien maiden ja viimeksi yli oman maansa’. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä merkitsi sodan mukanaan tuoma kurjuus. Kun hän uudelleen joutui astumaan sotapolulle, ei se tapahtunut riemumielin. Hän täytti vain velvollisuutensa. – Loistavana tulee hänen nimensä säilymään sotilaallisten mainetekojen historiassa, mutta yhtä ylevän kunniapaikan on aikakirjoissa saava hänen rauhantyönsä valtiomiehenä. Sekin on loistava. – (…)
    Niinpä on kenraali, sotamarsalkka ja Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim ihmeellisellä tavalla tullut keskeiseksi hahmoksi Suomen historiassa. Kukaan toinen ei ole hänen laillaan joutunut tarttumaan isänmaan kohtaloihin ratkaisun hetkellä. – Suuren persoonallisuutensa mahdilla hän on tämän kaiken tehnyt. Itseään tyrkyttämättä hän on aina ollut palveluksiin altis” (ote Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin muistopuheesta 4.2.1951).

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here