Kansainvälinen liittouma terrorismin tukijana Lähi-idässä

Vielä joitain vuosia sitten ei monikaan ollut kuullut terroriristijärjestö Isisistä. Viimeistään sen jälkeen, kun Yhdysvaltain presidentti Barack Obama syyskuussa 2014 ilmoitti¹ ilmaiskujen aloittamisesta kyseistä järjestöä vastaan Syyriassa, on se viihtynyt otsikoissa hyvinkin ahkerasti. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on pyrkinyt valottamaan järjestön taustoja.²

Vaikka HS:n artikkelissa todetaankin Yhdysvaltojen aikanaan tukeneen terroristiverkosto al-Qaidan riveissä taistelleita jihadisteja, jostain syystä Yhdysvaltojen ja kumppaneiden osallisuus Isisin tukemiseen sivuutetaan täysin. Eikä maamme laajalevikkisin päivittäislehti ole tämän jälkeenkään tainnut ottaa asiakseen raportoida aiheesta lukijoilleen. Tässä kirjoituksessa onkin tarkoitus pureutua juuri siihen, mitä Helsingin Sanomat ja muu eturivin mediamme jättää joko kokonaan mainitsematta tai varsin vähäiselle huomiolle.

Helsingin Sanomat antaa ymmärtää Isisin ja Israelin olevan vihollisia, mikä sinällään vaikuttaisikin loogiselta. Mutta onko asia näin yksinkertainen? Onhan Isis todennut³, ettei se ole tällä hetkellä kiinnostunut taistelemaan Israelia vastaan, koska pitää ”vääräuskoisia” muslimeja suurempana uhkana. Toisaalta Israelin väitetään jopa tukeneen ääri-islamistisia vihollisiaan. Oli kyse sitten Israelin julkisuuskuvan kiillottamisesta ”laupiaana samarialaisena” esiintyen tai Syyrian presidentti Bashar al-Assadin vastaisten joukkojen tukemisesta, niin Syyriassa tuhoa aiheuttaville al-Qaidaan linkittyville taistelijoille maa on todistetusti tarjonnut ainakin sairaanhoitoa.⁴

Yhdysvaltain ja Israelin suunnitelmia Lähi-idän varalle

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu totesi⁵ NBC:n Meet the Press -ohjelmassa 22.7.2014 shiia- ja sunniradikaaleihin viitaten, että ”kun vihollisesi taistelevat keskenään, älä vahvista kumpaakaan heistä, vaan heikennä molempia”. Naapurivaltioiden heikentäminen ja balkanisointi ei ole kuitenkaan mikään uusi oivallus Israelille. Esimerkkinä mainittakoon maan ulkoministeriöönkin tiivistä yhteyttä pitäneen journalisti Oded Yinonin vuonna 1982 laatima suunnitelma A Strategy for Israel in the 1980s. Siinä todettiin, että Israelin selviytymisen takaamiseksi alueen arabivaltioissa olisi aiheutettava kaaosta. Sisäisiä ristiriitoja lietsomalla ne olisi hajotettava sisältä päin. Päivitettynä versiona suunnitelmasta pidetään israelilaisen ajatushautomon Institute for Advanced Strategic and Political Studies vuonna 1996 julkaisemaa strategiapaperia A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm⁶, joka oli tarkoitettu poliittiseksi toimintasuunnitelmaksi Netanjahun tulevalle hallinnolle.

Israelilaistutkija Israel Shahakin englanniksi kääntämässä⁷ Yinonin kirjoituksessa mm. esitetään, että ”Syyrian ja myöhemmin Irakin hajottaminen etnisesti tai uskonnollisesti eriäviin alueisiin, kuten Libanonissa, on Israelin pääasiallinen pitkän aikavälin tavoite itäisellä rintamallaan”. Syyrian todetaan hajoavan palasiksi etnisen ja uskonnollisen rakenteensa mukaisesti. Irakia pidetään Syyriaa suurempana uhkana ja näin ollen sen hajottamista vieläkin tärkeämpänä. Positiivisena asiana nähdään, että Irakin ja Iranin välinen sota tulisi runtelemaan Irakia. Lyhyellä tähtäimellä kaikenlaiset arabien väliset sisäiset selkkaukset auttaisivat Israelia tavoitteidensa saavuttamisessa.

Uuskonservatiivien laatimassa Clean Breakissa puhutaan Saddam Husseinin poistamisesta vallasta ”tärkeänä strategisena tavoitteena Israelille”. Maata rohkaistaan suorittamaan ilmaiskuja Syyriaa vastaan ja todetaan, että Syyria ”ei ole immuuni Libanonista peräisin oleville Israelin sijaistaistelijoiden suorittamille hyökkäyksille”. Amerikkalainen ulkopoliittinen ajatushautomo RAND Corporation puolestaan toteaa⁸ ”hajota ja hallitse” -strategian olevan ”edullinen tapa ostaa aikaa Yhdysvalloille ja sen liittolaisille, kunnes Yhdysvallat jälleen kykenee kohdistamaan täyden huomion pitkäkestoiseen sotaan”. Raportin mukaan ”amerikkalaisjohtajat voisivat myös halutessaan hyödyntää jatkuvaa shiiojen ja sunnien välistä konfliktia asettumalla konservatiivisten sunnihallintojen puolelle”.

Olisi tietysti helppoa kuitata edellä mainitut dokumentit toteamalla niiden edustavan vain ääriajattelua. Mutta eivätkö niissä kuvatut asiat ole juuri sen kaltaisia, joita olemme nähneet Lähi-idässä tapahtuneen — ja voiko se olla vain sattumaa? Irakiin hyökättiin valheellisin perustein, Saddam Hussein poistettiin vallasta ja maa ajettiin sekasortoiseen tilaan. Afrikkalaisvaltioitakaan ei ole jätetty rauhaan, vaan Libya koki saman kohtalon. Syyrian hajottaminen on ollut jo pitkään meneillään. Ilmaiskuihin viitaten Assad on väittänyt⁹ Tel Avivin tukeneen Syyrian kapinallisia kuvaillen Israelia al-Qaidan ilmavoimiksi. Lisäksi Russia Today kertoo¹⁰, että YK:n tarkkailijoiden mukaan Israelin puolustusvoimat eivät olisi ainoastaan hoitaneet haavoittuneita kapinallistaistelijoita, vaan mahdollisesti toimittaneet heille aseitakin.

Eikä pidä unohtaa, että israelilaisjohtajat ovat itsekin esittäneet dokumenteissa asetettuja tavoitteita tukevia vaatimuksia. Esimerkiksi Irakin sodan ollessa aluillaan Israelin silloinen pääministeri Ariel Sharon vaati¹¹ Yhdysvaltoja aloittamaan toimet myös Irania, Libyaa ja Syyriaa vastaan. Toimittaja Arnaud de Borchgrave kuvailikin¹² Lähi-itää keilaradaksi, jossa Saddam Husseinia kohden tähdätyllä pallolla on tarkoitus tehdä myös Iranin, Syyrian ja Saudi-Arabian hallintoja horjuttava täyskaato. Naapurivaltioiden horjuttaminen ei siis ole jäänyt ainoastaan suunnittelutasolle, vaan Sharonin ja Netanjahun kaltaiset poliitikot ovat ahkerasti sen puolesta kampanjoineet ja toisinaan saaneetkin tahtonsa läpi.

Kirjassaan Open Secrets (1997) Shahak esittääkin Israelin olevan militaristinen valtio, jonka politiikan sanelevat sen sotilas- ja tiedustelueliittiä hallitsevat uskonnollisesti fanaattiset fundamentalistit. Lisäksi Shahak toteaa sekä Likud- että Labor-puolueiden tähtäävän koko Lähi-itää hallinnoivan Suur-Israelin luomiseen. Vaikka emme voikaan yleistää jokaisen israelilaisen seisovan maansa imperialististen ja militarististen pyrkimysten takana, on huolestuttavaa, että poliittisen eliitin keskuudessa tällaisilla ideologioilla vaikuttaisi olevan vankkaa jalansijaa. Sillä mikä olisikaan parempi tapa ”hajota ja hallitse” -strategian harjoittamiseksi, kuin Isisin kaltaisten kaaosta levittävien järjestöjen tukeminen?

Israel ei kuitenkaan kykenisi saavuttamaan tavoitteitaan, ellei se saisi tukea Yhdysvalloilta ja muilta länsimailta. Yhdysvalloissa näitä pyrkimyksiä tukevat erityisesti uuskonservatiivit¹³, jotka koostuvat enimmäkseen sionisteista ja fundamentalistikristityistä. Tokihan maa on aina ollut puolueellinen Lähi-idän tilanteen suhteen, mutta presidentti George W. Bushin aikakaudella sen ulkopolitiikka muovautui lähes identtiseksi Sharonin Israelin kanssa. Kirjassaan Made in Texas: George W. Bush and the Southern Takeover of American Politics (2003) Michael Lind näkeekin tämän olleen yksi uuskonservatiivien tavoitteista. Kolumnisti Joe Klein puolestaan katsoo¹⁴, että “vahvempi Israel” oli merkittävä syy Irakin sodalle. Netanjahu onkin ollut hyvin luottavainen sen suhteen, että amerikkalaiset saadaan tukemaan Israelia. The Washington Post kuvailee¹⁵, kuinka hän – selvästikin tietämättä, että hänen sanojaan nauhoitetaan – kehuskeli olevan helppoa liikuttaa Amerikkaa ”oikeaan suuntaan”.

Israelin ja uuskonservatiivien asettamien tavoitteiden mukaisesti Irakin sotaa seurasivat Libyan ja Syyrian konfliktit. Myös Iranin hallinnon vaihtamista on pohdittu esim. Brookings-instituutin raportissa Which Path to Persia? (2009)¹⁶, mutta vielä siihen ei ole ryhdytty. Raportissa esitetään joka tapauksessa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vallanvaihdon toteuttamiseksi. Yksi näistä on terrorismin tukeminen. Ehdotetaan jopa erään järjestön poistamista ulkomaisten terroristijärjestöjen listalta, jotta Washington voisi ”tehdä tiiviimpää yhteistyötä” sen kanssa. Valitettavasti tämän kaltaiset skenaariot eivät ole jääneet vain joidenkin fanaatikkojen kaistapäisiksi ehdotuksiksi, vaan Yhdysvallat vaikuttaisi todella tukeneen esimerkiksi Isisiä aiheuttaakseen kaaosta Syyriassa tai jopa suorittaakseen vallanvaihdon.

Länsi pelaa jälleen kaksin kortein Lähi-idässä

Yhdysvallat on perinteisesti pelannut kaksin kortein. Kuten todettua, se tuki al-Qaidan jihadisteja niiden taistellessa Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa 1980-luvulla. Victor Ostrovsky on kirjassaan The Other Side of Deception (1994) väittänyt entisen työnantajansa, Israelin tiedustelupalvelu Mossadin olleen CIA:n ohella osallisena tässä operaatiossa. Terrorismiin ja Lähi-itään erikoistunut tomittaja John K. Cooley toteaakin kirjassaan Unholy Wars: Afghanistan, America and International Terrorism (2000), että israelilaiset ovat onnistuneet peittelemään jälkensä huomattavasti menestyksekkäämmin kuin amerikkalaiset ja brittiläiset kollegansa. Joka tapauksessa viimeistään syyskuun 11:nnen iskujen jälkeen al-Qaidasta sitten muovattiin vihollinen, kunnes taas Libyan sodan aikaan alettiin jälleen tukea al-Qaida-terroristeja — nyt taistelussa Libyan hallintoa vastaan.

Israelkaan ei ole jäänyt liittolaistaan huonommaksi, vaikka Mossadin rooli al-Qaidan suhteen ei olisikaan aivan yhtä selkeä kuin CIA:n. Kokenut kirjeenvaihtaja Richard Sale – siteeraten useita USA:n hallituksen entisiä ja silloisia jäseniä sekä Israel-taustaisen Institute for Counter-Terrorism -järjestön dokumentteja – huomautti UPI:lle tekemässään artikkelissa¹⁷, että Ariel Sharonin julistaessa Hamasin kaikkien aikojen tappavimmaksi terroristiryhmäksi jätti hän jotain mainitsematta. 1970-luvulla nimittäin Tel Aviv tarjosi vuosikausien ajan suoraa ja epäsuoraa taloudellista apua Hamasille. Sale myös totesi, kuinka amerikkalaisanalyytikot kokivat vastenmieliseksi Israelin teeskentelyn ja manipuloinnin sen vaatiessa nyt USA:ta ja muuta maailmaa taistelemaan puolestaan tätä itse kasvattamaansa vihollista vastaan.

Yhdysvalloille terroristiryhmien tukeminen on kätevä keino perustella invaasioitaan Lähi-idässä sekä horjuttaa vastapuolta ja suorittaa vallanvaihtoja, joiden suhteen Israelillakaan ei liene valittamista. Ostrovsky selittää Israelin antamaa tukea vihollisilleen myös sillä, että peräänantamattomimmat Mossad-hahmot uskovat maan selviytymisen nojaavan sen sotilaalliseen vahvuuteen, joka pysyy yllä vain, jos sillä on tarvetta vastata pysyvään sodan uhkaan.

Kun sitten Yhdysvallat väittää suorittavansa ilmaiskuja Isis-taistelijoita vastaan, esittää¹⁸ Brandon Martinez aiheellisia kysymyksiä kirjassaan The ISIS Conspiracy (2015), joka koostuu hänen kirjoittamistaan artikkeleista Isisiin liittyen. Miten tiedämme, että Yhdysvallat todella on kohdistanut iskunsa Isisiin eikä esimerkiksi heitä vastaan taisteleviin Syyrian hallinnon joukkoihin? Tai ”kuinka yhdysvaltalaisjoukot tietävät, kuka kuuluu Isisiin ja kuka ei? Ovatko Isisin jäsenet pukeutuneet kirkkaisiin vaaleanpunaisiin asuihin erottuakseen joukosta ja ollakseen maalitauluja amerikkalaishävittäjille?”

Sekin on mielenkiintoinen sattuma, että Isis on kohdistanut toimenpiteensä ennen kaikkea Libyaa, Syyriaa, Irakia ja Libanonia vastaan. Sen sijaan Yhdysvaltojen tukemat maat, kuten Jordanian, Qatarin, Kuwaitin ja Saudi-Arabian, se on jättänyt rauhaan. Puhumattakaan siitä, ettei se ole hyökännyt Yhdysvaltoja tai Israelia vastaan, vaikka se onkin julkaissut uhkailuvideoita. Isisin julkaisemien videoiden aitous on tosin aina kyseenalaista, sillä asiantuntijat ovat todenneet joidenkin niistä olevan väärennettyjä.¹⁹ Marraskuussa 2015 tapahtuneista Pariisin terrori-iskuista Isisin väitetään olevan vastuussa, mutta niihinkin liittyy paljon epäselvyyksiä²⁰, joihin emme ole saaneet vastauksia.

Yhdysvalloissa ja muuallakin on toki suoritettu tai aiottu suorittaa joitakin pienemmän mittakaavan terroritekoja, joita on yritetty yhdistää Isisiin väittämällä niiden olleen sen innoittamia. Esim. The Intercept kirjoittaa²¹ pidätetystä kansasilaismiehestä, jota syytettiin aikomuksesta tarjota materiaalista tukea Isisille ja pommi-iskun suunnittelemisesta. Hän oli ollut FBI:n tarkkailun alaisena ja kirjannut itsensä sisään psykiatriseen sairaalaan vuosi ennen pidätystään. Kaksi FBI:n ilmiantajaa oli ottanut yhteyttä mieheen hänen päästyään pois sairaalasta. Nämä olivat hankkineet hänelle tarvikkeet ja tuen sen iskun toteuttamiseen, jonka suunnittelusta häntä syytettiin.

Martinez mainitsee kirjassaan muutamia muitakin tapauksia, joissa tiedustelupalvelut vaikuttaisivat hääränneen taustalla. Hänen mukaansa²² kaavana tuntuisi olevan, että FBI:n ilmiantajat soluttautuvat muslimiyhteisöihin pyrkien sitten yllyttämään vaikutuksille alttiita musliminuorukaisia jo ennalta tuhoon tuomittuihin terrorihankkeisiin. The Vancouver Sun kertoo²³, kuinka myös Kanadassa ratsupoliisin agentti ääri-islamistia esittäen käytti yli neljä kuukautta koettaen saada eräitä vähävaraisia huumeaddikteja innostumaan terrorisuunnitelmasta.

Terrorismiturismi vain muslimien harjoittamaa toimintaa?

Varsinaisten terroritekojen lisäksi media pelottelee²⁴, että merkittävä määrä länsimaalaisia maahanmuuttajia tai islamiin kääntyneitä olisi liittynyt Isisiin tai muihin Syyriassa taisteleviin terroristiryhmiin. Tiedostaen länsimaisten tiedustelupalveluiden tarkkailevan ahkerasti muslimiyhteisöjä ja muutoinkin urkkivan kansalaisiaan, Martinez pitää vaikeana uskoa, että tiedustelupalvelut olisivat niinkin kykenemättömiä pysäyttämään näitä henkilöitä. Tilannettahan tietenkin hyödynnetään oikeuttamalla valvonnan lisäämistä entisestään.

Toki pidätyksiäkin on tapahtunut. Niiden Martinez katsoo pitävän yllä valheellista kuvaa, että länsi todella yrittäisi estää ihmisiä liittymästä Isisiin eikä katsoisi toimintaa läpi sormiensa tai jopa avustaisi näitä henkilöitä. Ottawa Citizen kirjoittaa²⁵, kuinka turkkilaismedian mukaan Kanadan tiedustelupalvelu CSIS:lle työskentelevä henkilö olisi väitetysti auttanut kolmea brittiläistä tyttöä matkustamaan Syyriaan liittyäkseen Isisiin.

Martinez huomauttaa myös, ettei länsimaissa olla tasapuolisesti huolissaan kaikista Lähi-itään suuntaavista, joiden tarkoituksena on liittyä väkivaltaa harjoittaviin ryhmiin. Kanadalaiskirjoittaja Yves Engler toteaakin²⁶, että kun kanadalainen jättää maansa taistellakseen ulkomailla, hänet nimetään ”terrorismimatkailijaksi” ja passitetaan vankilaan ”vain silloin, kun tämä henkilö liittyy aseellisiin joukkoihin, joita konservatiivinen [Kanadan] hallitus vastustaa”. Tällä hän viittaa siihen, että Kanadan somaleille on laitonta lähteä taistelemaan Somaliaan, mutta Kanadan juutalaisia suorastaan kannustetaan ”ilmaisemaan sionismiaan”.

Esimerkiksi Israelin tammikuussa 2009 Gazan kaistalle kohdistuneessa hyökkäyksessä, jossa 1400 palestiinalaista sai surmansa, ainakin 25 kanadalaisvapaaehtoista taisteli Israelin riveissä. Kuten rauhanjärjestö ICAHD (Israeli Committee Against House Demolitions) Finlandin puheenjohtaja Bruno Jäntti toteaa²⁷, ”Israelin armeijan ansioluettelo ei ole häikäisevä”, vaan ”loppujen lopuksi kyseessä on instituutio, joka ylläpitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan pitkäkestoisinta laitonta ja väkivaltaista miehitystä”. Näin ollen Jäntti kysyykin, ”onko oikeutettua määritellä radikalisaation käsite siten, että se kattaa esimerkiksi eurooppalaiset muslimit, jotka liittyvät Isikseen tai muihin takfiriliikkeisiin, mutta ei esimerkiksi Euroopan juutalaisia, jotka liittyvät Israelin armeijaan?”

Yhdysvaltojen rooli Isisin taustalla

Kuinka sitten Isis saattoi vain ilmaantua hyvin aseistautuneena ja koulutettuna ja ottaa haltuunsa laajoja alueita Irakissa ja Syyriassa ilman, että CIA, NSA ja Mossad olisivat saaneet vihiä asiasta, jolloin sen eteneminen olisi pysäytetty jo alkuunsa? Ehkäpä siksi, että Yhdysvalloilla kumppaneineen vaikuttaisi olevan sormensa pelissä Isisin menestyksessä.

Brandon Martinez kirjoittaa, että joidenkin huhujen mukaan Isis-johtaja Abu Bakr al-Baghdadi olisi saanut koulutusta Mossadilta. Martinezinkin viittaamaan lähteeseen tukeutuen myös Global Research on uutisoinut²⁸ NSA-vuotaja Edward Snowdenin paljastamien dokumenttien paljastaneen, että Britannian, Yhdysvaltojen ja Israelin tiedustelupalvelut olisivat yhteisvoimin luoneet Isisin. Global Research kuitenkin huomauttaa tietojen olevan vahvistamattomia, ja juttu vaikuttaisikin olevan perätön. Alan Kurtz on blogikirjoituksessaan²⁹ selvittänyt, kuinka huhu sai alkunsa.

Mutta vaikka Snowdenin dokumentit eivät tiettävästi sisälläkään mitään paljastuksia Isisiin liittyen, tästä ei seuraa, etteikö Yhdysvaltoja ja sen kumppaneita voisi pitää vastuullisena Isisin noususta parrasvaloihin. Entinen Ison-Britannian ulkoministeri David Miliband on myöntänyt³⁰, että Yhdysvaltojen kumppaninsa Ison-Britannian kanssa suorittama invaasio epävakautti Irakia johtaen ääriryhmä Isisin nousuun. The Guardian kirjoittaa³¹ Yhdysvaltojen aiheuttaneen Isisin menestyksen Irakissa ja Syyriassa. Lehti viittaa Yhdysvaltojen tiedustelun raporttiin elokuulta 2012, jossa ennakoidaan ja jopa toivotetaan tervetulleeksi salafistisen ruhtinaskunnan perustaminen Syyriaan sekä al-Qaidan hallinnoima ”Islamilainen valtio”.

Sotilastiedustelu Defense Intelligence Agency (DIA) siis todellakin ennusti Isisin nousun jo vuonna 2012 (ellei aiemminkin), eikä se näin ollen päässyt yllättämään Yhdysvaltoja. Mihinkään toimenpiteisiin sitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. DIA:n raportissa päinvastoin nähdään Irakin al-Qaida (joka myöhemmin otti nimekseen Isis) ja siihen linkittyvät salafistit tärkeinä Syyrian kapinaa ajavina voimina. Länsimaat, Persianlahden valtiot ja Turkki tukivat ns. opposition ponnisteluja itäisen Syyrian haltuunotossa, ja näkivät salafistisen ruhtinaskunnan perustamisen oivallisena keinona Syyrian hallinnon eristämiseen. Kuten The Guardian asian ilmaisee, ”USA ja sen kumppanit eivät ainoastaan tukeneet ja aseistaneet oppositiota, jonka tiesivät olevan ääriryhmien dominoima, vaan ne olivat myös valmiita kannattamaan jonkinlaisen ’Islamilaisen valtion’ luomista”.

Britanniassa eräs oikeudenkäynti terrorismin tukemisesta syytettyä miestä vastaan kaatuikin³² siihen, että brittiläistiedustelu oli aseistanut samoja kapinallisryhmiä, joita syytetyn väitettiin tukeneen. Syyttäjän oli hylättävä tapaus, jottei olisi saattanut tiedustelupalveluita kiusalliseen asemaan. Kuten The Guardian jatkaa, kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, että Yhdysvallat kumppaneineen olisi suoranaisesti luonut Isisin, mutta joka tapauksessa Irakin al-Qaidaa ei ollut ennen USA:n ja Britannian invaasiota Irakiin. Länsi antoi Isisille mahdollisuuden kukoistaa ja on sitten häikäilemättä käyttänyt sitä hyväkseen taistellessaan Syyrian hallinnon joukkoja vastaan.

Terrorismin tukeminen ”harkittu päätös”

Tutkiva journalisti Nafeez Ahmed kertoo³³ DIA:n entisen johtajan Michael Flynnin vahvistaneen Al-Jazeera-kanavan haastattelussa DIA:n raportissa esitettyjen tietojen pitävän paikkansa. Lisäksi muutamat muutkin Yhdysvaltojen ja Britannian tiedustelupalveluissa työskennelleet henkilöt ovat vahvistaneet³⁴ raportin todenmukaisuuden. Flynn kertoo yrittäneensä tuloksetta saada Valkoista taloa luopumaan suunnitelmistaan. Hänen mukaansa tämän kaltaista tiedustelutietoa oli itse asiassa saatavilla jo ennen kuin päätös vetää joukot Irakista tehtiin. Toisin sanoen jo vuonna 2008 yhdysvaltalaistiedustelu olisi ollut tietoinen Irakin al-Qaidaan ja muihin vastaaviin ryhmiin liittyvästä uhasta.

Tukiessaan Bashar al-Assadin vastaisia kapinallisia Yhdysvallat ei kuitenkaan ainoastaan sulkenut silmiään kapinallisten yhteyksiltä al-Qaidaan. Flynnin mukaan kyseessä oli ”harkittu päätös” tukea al-Qaidasta, Muslimiveljeskunnasta ja muista ääriaineksista koostuvia kapinallisryhmiä. Ranskan entinen ulkoministeri Roland Dumas puolestaan on televisiohaastattelussa väittänyt Yhdysvaltojen tärkeän liittolaisen Ison-Britannian valmistelleen aseellista operaatiota Syyriaan jo vuonna 2009. Tässä yhteydessä lienee syytä muistuttaa, että väitetysti Isisin suorittamien terrori-iskujen uhriksi joutunut Ranskakin on tukenut ja aseistanut Syyriassa toimivia jihadisteja.³⁵

Entinen Israelin Yhdysvaltain-suurlähettiläs Michael Oren paljasti³⁶ The Jerusalem Postille Syyrian hallituksen vaihdon olleen Israelin tavoitteena jo pitkään ennen kuin väkivaltaisuudet Syyriassa edes alkoivat. ”Halusimme aina päästä Bashar al-Assadista eroon, olemme aina pitäneet parempana sellaisia ’pahiksia’, jotka eivät ole Iranin tukemia, kuin niitä jotka ovat Iranin tukemia”, Oren toteaa jatkaen, että ”tämä oli kantamme jo hyvissä ajoin ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista Syyriassa”.

Ahmed kirjoittaa, että koska vuosina 2008–2011 Yhdysvaltojen ja Irakin terrorismin vastaisten operaatioiden seurauksena Irakin al-Qaida oli menettänyt merkittävästi vaikutusvaltaansa ja taistelijoitaan, on väitetty Yhdysvaltain päätöksen vetää joukkonsa Irakista olleen virhe. Tämän suuntaisia päätelmiä on esitetty myös Helsingin Sanomissa. Esimerkiksi Laura Saarikoski on kirjoittanut: ”Amerikkalaiset lähtivät Irakista, mutta se ei ratkaissut alueen ongelmia. Syntyi valtatyhjiö, jonka täytti Isis. […] Yhdysvaltoja haukutaan, kun se puuttuu asioihin, mutta seurauksensa on silläkin, kun se päättää olla puuttumatta.”³⁷

Ensinnäkään Saarikoski ei ota huomioon sellaista mahdollisuutta, että ehkäpä hänen mainitsemaansa valtatyhjiötä ei olisi päässyt syntymään, jos Yhdysvallat ei alun perinkään olisi lähtenyt Irakiin sotaretkelleen, josta seurasi ääri-islamististen ryhmien nousu, kuten David Milibandkin edellä myöntää. Toisekseen, Saarikosken päätelmä ei mene aivan nappiin. Sillä kuten Nafeez Ahmed toteaa, Isisin nousu ei johtunut niinkään USA:n vetäytymisen synnyttämästä valtatyhjiöstä, vaan sen liittolaisineen Irakin al-Qaidalle kanavoimasta rahoituksesta ja aseistuksesta.

USA:n vetäytyminen ei siis missään nimessä tarkoittanut, että se teki päätöksen olla puuttumatta asioihin, vaan se jatkoi asioihin puuttumista tukemalla ääriryhmiä. Vetäytyminen oli myöskin tietoinen päätös, vaikka Yhdysvallat oli hyvin perillä jihadistiryhmien muodostamasta uhasta jo päätöstä tehtäessä. Kuten todettua, ääri-islamististen ryhmien kehittyminen nähtiin tervetulleena ilmiönä, koska niitä oli tarkoitus käyttää Assadin hallinnon horjuttamiseksi. On siis mahdollista, että joukkojen vetäminen olikin silmänkääntötemppu, jonka tarkoituksena oli osaltaan tarjota jihadisteille paremmat toimintaedellytykset.

Vuoden 2012 aikana Irakin al-Qaidan suorittamien pommi-iskujen määrä Irakissa kaksinkertaistui, ja se alkoi samanaikaisesti tukea Syyriassa toimivaa al-Nusran rintamaa. Huhtikuussa 2013 järjestö – joka tosin ei itse koskaan kutsunut itseään Irakin al-Qaidaksi – otti nimekseen ”Islamic State of Iraq and Syria” (Irakin ja Syyrian islamilainen valtio). Nimen kääntäminen arabian kielestä englannin kielelle on aiheuttanut jonkin verran kiistelyä, ja myös nimitystä ”Islamic State of Iraq and the Levant” (ISIL) sekä joitain muitakin muunnoksia on käytetty. Tässä kirjoituksessa ei takerruta siihen, millä nimellä järjestöä tulisi oikeaoppisesti kutsua, vaan siitä käytetään ainoastaan lyhennettä Isis.

Samassa kuussa Euroopan Unioni äänesti Syyrian kauppasaarron höllentämisestä. Tämä antoi al-Qaidan ja Isisin hallinnoimille kapinallisille mahdollisuuden alkaa myydä öljyä kansainvälisillä markkinoilla. Monet eurooppalaiset yhtiöt ostivatkin öljyä, joka oli peräisin Isisin hallussa olevilta öljykentiltä Syyriasta. Ahmed tekee sen johtopäätöksen, että Yhdysvaltojen Assadin vastainen strategia Persianlahden maita ja Turkkia hyödyntäen on vahvistanut juurikin niitä samoja al-Qaida-ryhmittymiä, joita vastaan se oli Irakissa taistellut.

Länsi tekee ”vilpillisen täyskäännöksen”

Martinez muistuttaa³⁸, kuinka Syyrian konfliktin tavoin länsi tuki al-Qaidasta ja nykyisin Isisinä tunnetusta järjestöstä koostuneita kapinallisryhmiä myös vallanvaihtoon päättyneessä Libyan sodassa. ”Me tulimme, me näimme, hän kuoli”, totesi silloinen Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton, kun nämä Naton sijaistaistelijoina toimineet terroristit olivat tappaneet Libyan johtajan Muammar Gaddafin. Clintonia ei olekaan turhaan tituleerattu³⁹ ”sotakoneiston ehdokkaaksi” vuoden 2016 presidentinvaaleissa, sillä hän on antanut varauksettoman tukensa niin Irakin kuin Libyan ja Syyrian sodillekin.

Mitään hyväähän ei Libyan sodasta seurannut, vaan nykyisin maassa mm. liehuu Isisin mustia lippuja hallintorakennusten yllä ja jalkapallostadioneilla suoritetaan julkisia teloituksia⁴⁰. Tässä kirjoituksessa ei Libyan sotaan kuitenkaan syvennytä tämän enempää. Aiheesta kirjoittaa tarkemmin esimerkiksi Vesa Raiskila Vastavalkeassa julkaistussa artikkelissaan.⁴¹ Joka tapauksessa Syyrian skenaario muistuttaa hyvin paljon Libyaa. Gaddafin kaadon jälkeen monet lännen tukemista jihadisteista keräsivätkin kamppeensa ja matkasivat Syyriaan taistelemaan Assadin hallitusta vastaan.

Eläkepäiviään viettävä yhdysvaltalaiskenraali Thomas McInerney myönsi Fox Newsille maansa hallituksen auttaneen Isisin rakentamisessa ”tukemalla vääriä ihmisiä” ja toimittamalla al-Qaidaan linkittyneille Libyan kapinallisille aseita, jotka sitten päätyivät Isis-taistelijoille Syyriaan. Kun kenraali Martin Dempseyltä kysyttiin, tietääkö hän yhtäkään ”keskeistä Yhdysvaltojen arabiliittolaista, joka syleilisi Isisiä”, vastasi hän tietävänsä ”keskeisiä arabiliittolaisia, jotka rahoittavat [sitä]”.⁴² Ja eihän se tosiaan mikään salaisuus olekaan, kun varapresidentti Joe Bidenkin on asian myöntänyt.⁴³

Bidenin kommentti USA:n arabiliittolaisten innokkuudesta syrjäyttää Assadin hallinto hinnalla millä hyvänsä haiskahtaa kuitenkin yritykseltä vierittää vastuuta Isisin noususta toisten harteille. Washingtonhan on koettanut väittää tukeneensa ainoastaan ”maltillisia” kapinallisia, kuten Vapaan Syyrian armeijaa (Free Syrian Army – FSA). Syyrian kapinallisryhmiin perehtynyt Aron Lund on kuitenkin kyseenalaistanut⁴⁴ FSA:n olemassaolon. Hänen mukaansa FSA oli alun alkaen ennemminkin brändäysoperaatio.

FSA:n alkuperäiset komentajathan pidettiin tiukasti erillään muista syyrialaispakolaisista turkkilaisella pakolaisleirillä, ja Lund ei pidäkään mahdottomana, että kyseessä olisi ollut Turkin tiedustelupalveluiden operaatio. Sitä hän ei epäile, etteivätkö jotkin taistelijat alkuun olisi voineet toimiakin vilpittömästi, mutta kuten Martinez toteaa, melkein kaikki kapinallisryhmät Syyriassa kutsuivat itseään FSA:ksi — ja aseita saatuaan veivät ne suoraan Isisille ja al-Nusralle. Myös Foreign Policy -julkaisu on vihjannut, ettei maltillisia Assadin hallituksen vastaisia ryhmiä ole.⁴⁵

Yrittikö länsi sitten korjata virheensä julistamalla sodan Isisiä vastaan loppuvuodesta 2014? Martinez kuvailee tätä kampanjaa ”vilpilliseksi täyskäännökseksi”, jonka tarkoituksena on ”valkopestä kaikki edellä mainitut tosiasiat lännen likaisista toimista Isisin taustalla”. Lännen iskut Isisiä vastaan ovatkin olleet melkoisen tehottomia sen pommittaessa mm. tyhjiä rakennuksia, joista terroriristit juuri sopivasti olivat ehtineet lähteä.⁴⁶ Lisäksi USA:n lentokoneistaan pudottamia aseita ja lääkintätarvikkeita on päätynyt Isisille. Pentagon on myöntänyt tämän, mutta väittää tietenkin tapausten olleen vahinkoja ja tarkoituksen olleen toimittaa aseet ja tarvikkeet kurdeille.⁴⁷

Isis sai alkunsa amerikkalaisilla vankileireillä Irakissa

”Kuten edeltäjänsä al-Qaida, myös Isis synnytettiin Yhdysvaltain sotilas- ja tiedusteluyhteisön valvovan silmän alla”, kirjoittaa⁴⁸ Brandon Martinez. Irakin al-Qaidana tunnetun ryhmän juuret juontavat jordanialaisen Abu Musab al-Zarqawin vuonna 1999 perustamaan järjestöön, joka alkoi toimia Irakissa vuonna 2003. Hänen kuoltuaan vuonna 2006 ja ryhmän yhdistyttyä muiden kapinallisryhmien kanssa alettiin käyttää myös nimeä ”Islamic State in Iraq” (Islamilainen valtio Irakissa). Tämän ryhmän sanotaan muodostaneen suurimman uhan amerikkalaisjoukoille Irakin sodan aikaan. Vuonna 2007 prikaatinkenraali Kevin Bergner väitti⁴⁹ al-Zarqawin seuraajan Abu Omar al-Baghdadin olevan pelkästään fiktionaalinen henkilö, jonka äänenä tämän julkilausumissa toimi irakilaisnäyttelijä.

Bergnerin mukaan juonen olisi kehittänyt al-Qaida-johtajana Mesopotamiassa toiminut egyptiläissyntyinen Abu Ayyub al-Masri yrittäessään peitellä ulkomaalaisten roolia kapinallisryhmässä. Amerikkalaisten vangitsema irakilainen Khalid Abdul Fatah Daud Mahmud al-Mashadani vahvisti, että irakilaisten sijaan al-Masri yhdessä ulkomaisten johtajien kanssa teki operatiiviset päätökset al-Qaidan toimista Mesopotamiassa. Joidenkin arvioiden mukaan kenraali Bergnerin paljastuksen oli tarkoitus sekoittaa pakkaa uskottelemalla irakilaisille al-Qaidan kannattajille, että he ovat vain ulkomaalaisjohtajien käskyläisiä. Jossain vaiheessa al-Baghdadista ilmeisesti tuli jälleen todellinen henkilö, sillä huhtikuussa 2010 väitettiin sekä hänen että al-Masrin saaneen surmansa Yhdysvaltojen ja Irakin yhteisoperaatiossa.⁵⁰

Oli totuus al-Baghdadista mikä hyvänsä, Martinez puolestaan näkee jihadistien läsnäolon Irakissa olennaisena osana Yhdysvaltojen psykologista sodankäyntiä, jonka tarkoituksena oli saattaa huonoon valoon maahantunkeutujia vastustavat irakilaiset yhdistämällä heidät uskonnollisiin fundamentalisteihin. ”Maailman vaarallisimmaksi mieheksi” ja ”uudeksi bin Ladeniksi” kutsuttu⁵¹ nykyinen Isis-johtaja Abu Bakr al-Baghdadi – jota ei samankaltaisesta nimestään huolimatta pidä sekoittaa Abu Omar al-Baghdadiin – on myöskin hyvin salaperäinen hahmo, josta ei täydellä varmuudella tiedetä kovinkaan paljoa.

Joulukuussa 2014 The Guardian julkaisi korkea-arvoisen Isis-komentajan haastattelun.⁵² Hänen mukaansa terroristiryhmä sai alkunsa amerikkalaisella Camp Buccan vankileirillä Irakissa. Salanimellä Abu Ahmed esiintynyt komentaja kertoi vankileirin tarjonneen heille oivalliset puitteet. Missään muualla he eivät olisi voineet kokoontua samalla tavoin, vaan kokoontuminen olisi ollut erittäin vaarallista. Camp Buccassa he eivät ainoastaan olleet turvassa, vaan myös ”vain muutaman sadan metrin päässä koko al-Qaidan johtajistosta”. Andrew Thompson ja Jeremi Suri kuvailevat⁵³ The New York Timesissa vankiloiden olleen kuin ”terrorismiyliopistoja”, joissa radikaaleimmat vangit olivat kuin professoreita vaikutuksille alttiiden nuorukaisten omaksuessa heidän oppejaan.

Ahmedin mukaan Abu Bakr al-Baghdadi oli vankileirillä ollessaan hiljainen ja etäinen persoona, josta muiden vankien oli vaikea saada selkoa, mutta jota vartijat tuntuivat arvostavan. Kun vankien kesken syntyi erimielisyyksiä, hänet kutsuttiin auttamaan tilanteen selvittämisessä. Al-Baghdadilla oli myös erityisoikeuksia. Jos hän halusi vierailla eri leireillä olevien henkilöiden luona, se sallittiin hänelle. Al-Baghdadi pystyi rakentamaan perustuksia Isisille aivan amerikkalaisten vangitsijoidensa nenän alla. ”Ellei olisi ollut amerikkalaisvankiloita Irakissa, ei olisi Isisiäkään nyt”, toteaa Abu Ahmed kuvaillen Camp Buccaa ”tehtaaksi”, joka rakensi heidän ideologiaansa.

Isisin 25 tärkeimmästä johtajasta 17 oli jossain vaiheessa vangittuna amerikkalaisvankiloissa. Ahmed katsookin Yhdys­valtojen ”aliarvioineen osuutensa [al-Baghdadin] muokkaa­misessa sellaiseksi kuin hän nyt on”. Ahmed ei sellaista väitä, mutta Martinez ei pidä mahdottomana, että Yhdysvallat olisi jopa tarkoituksellisesti avustanut Isisin luomisessa. Sillä kuulostaahan se uskomattomalta, että al-Baghdadi pystyi salaisesti rakentamaan ja organisoimaan Isisiä amerikkalais­vankilassa ilman, että viranomaisilla oli vähäisintäkään aavistusta tästä. Ja sitten hänet tuosta vain vapautettiin satojen muiden potentiaalisten militanttien tavoin, koska häntä pidettiin vaarattomana.

Vuonna 2008 Syyrian hallitus oli vielä huomioimatta tai mahdollisesti avustikin Irakiin suuntaavia jihadisteja. Abu Ahmed kertoo, että kaikki hänen tuntemansa ulkomaalaiset tulivat Damaskoksen kautta, josta sotilasvirkailijat saattoivat heidät rajalle. The Guardianin kirjoituksen mukaan Irakin tiedustelun päällikkönä toiminut kenraalimajuri Hussein Ali Kamal on esittänyt materiaalia, johon sisältyy Syyrian armeijan keskitason upseerien osallisuuteen viittaavia tunnustuksia sekä karttoja, joihin jihadistien matkareittejä on merkitty. Tilanne aiheutti kitkaa silloisen Irakin pääministeri Nuri al-Malikin ja Syyrian presidentti Bashar al-Assadin välillä. Maliki uskoi Assadin yrittävän heikentää hänen hallintoaan amerikkalaisten kiusaksi.

Vahvistuksia epäilyilleen Maliki uskoi saaneensa 19. elokuuta 2009 Bagdadissa tehdyistä, yli sata kuolonuhria vaatineista terrori-iskuista. Kamal kertoo, että syyrialaiset eivät kyenneet väittämään vastaan hänen esittäessään heille materiaaliaan Turkissa järjestetyssä tapaamisessa. Syyrian turvallisuuspäällikkö Ali Mamlouk oli hänen mukaansa vain todennut, ettei tunnusta yhtäkään viranhaltijaa ”maasta, joka on USA:n miehityksen alaisena”. Myös Nafeez Ahmed toteaa⁵⁴, että kenraalimajuri John Kellyn mukaan Irakin al-Qaidan taistelijat olivat ryhmittäytyneet Syyrian rajalle, jossa heillä oli turvapaikka. West Pointin raporttiin viitaten Ahmedin kirjoituksessa arvellaan Assadin sietäneen heitä pelätessään mahdollista aseellista hyökkäystä Syyrian hallintoa kohtaan.

Lopuksi

Yhdysvalloille liittolaisineen terrorismin tukeminen tuntuisi olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Nafeez Ahmed mainitsee, että entisen yhdysvaltalaisdiplomaatin J. Michael Springmannin mukaan al-Qaidan ja Isisin kaltaisia operaatioita on suoritettu mm. Libyassa ja entisen Jugoslavian alueella. Isisin tukemisen ei siis pitäisikään tulla yllätyksenä kenellekään. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajille näiden asioiden tiedostaminen vaikuttaisi kuitenkin olevan haastavaa, sillä kyseisestä lehdestähän olemme saaneet lukea älyttömyyksiä Isisistä ”Syyrian sodan synnyttämänä hirviönä” ja Assadista suurimpana häpeätahrana tässä tapahtumaketjussa⁵⁵. Lehden lukijat ovatkin harmillisesti saattaneet jäädä uutispimentoon tässä kirjoituksessa esitettyjen asioiden suhteen.

Ei sillä, etteikö Assadiakin saisi kritisoida, mutta häpeätahraksi ei siis suinkaan nimetä esimerkiksi Isisiä tukeneita ja sen menestyksen mahdollistaneita valtiollisia tahoja länsimaissa. Ei, vaikka esimerkiksi Vietnamin sotaa edeltänyttä päätöksentekoa käsittelevät ”Pentagonin paperit” aikanaan vuotanut entinen sotilasanalyytikko Daniel Ellsberg on todennut⁵⁶ lännen strategian Syyriassa antaneen jalansijaa Isisille. Palataksemme vielä siihen, miksi Isis ei hyökkää Yhdysvaltojen tukemia maita vastaan, Ellsberg huomauttaa saudien tukevan ääri-islamisteja, jotka vastapalveluksena eivät yritä kaataa Saudi-Arabian korruptoitunutta hallitusta.

Kun Helsingin Sanomat kirjoittaa⁵⁷, että ”Isis onkin mahdollista tuhota sotilaallisesti”, on se periaatteessa oikeassa, mutta The Guardianin sanoin⁵⁸ ”Isisiä eivät voi kukistaa samat voimat, jotka toivat sen Irakiin ja Syyriaan”. Se toteaa vertauskuvallisesti, että ”vain alueen ihmiset voivat parantaa taudin – eivät ne, jotka laittoivat viruksen itämään.” Helsingin Sanomat jatkaa, että ”hankalampi kysymys on se, kuinka Isisin väkivaltaa ja vihaa uhkuvan ideologian leviäminen pysäytetään”. Ainakaan tässä ei ole auttanut, että länsimedia on toiminut kuin olisi suorastaan Isisin markkinointitoimisto. Järjestö on jatkuvasti otsikoissa, ja kaikki terroriteot pyritään assosioimaan siihen, kun taas valtiollisten tahojen mahdolliset ja osin ilmeiset kytkennät terrorismiin pyritään lakaisemaan maton alle.

Isisin pysäyttämisessä ei ole auttanut myöskään Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Israelin, Turkin, Saudi-Arabian ja näiden kumppaneiden muodostaman kansainvälisen liittouman tarjoama runsaskätinen tuki Isisille.

Lähdeviitteet