Globaalin ajatushautomon Carnegie Europen tutkijat Heather Grabbe ja Stefan Lehne listaavat artikkelissa ”Emotional Intelligence for EU Democracy” syitä ja seurauksia sille, miksi Euroopan unioni menettää nopeasti kannatustaan niissäkin maissa, joissa Euroopan unionia pidettiin aiemmin hyvänä asiana.

Vuonna 2014 yli puolet Euroopan unionin väestöstä piti europarlamenttivaaleja niin mihinkään vaikuttamattomina, merkityksettöminä ja ikävystyttävinä, ettei äänestänyt. Yksi neljästä äänestyspaikalle vaivautuneesta äänesti EU-vastaista puoluetta.

Eurooppalaisilla poliitikoilla ei ole yhteyttä väestöön, he eivät tiedä mitä väestö ajattelee ja tämä on tehnyt ihmisistä vihaisia ja apaattisia, paperissa todetaan. Grabbe ja Lehne pitävät Euroopan unionin tilannetta niin huonona, epäluottamusta niin suurena, että edes demokratiaa EU-tasolla lisäävät sopimusmuutokset eivät tällä hetkellä menisi läpi kansanäänestyksessä useissa EU-maissa.

Epäyhtenäinen Eurooppa

Vain 46 prosenttia eurooppalaisista tuntee kytkeytyneisyyttä Euroopan unioniin, kun taas 52 prosentilla tällaista tuntemusta ei ole. Identiteetti ja yhteenkuuluvaisuuden tunteet kohdistuvat toisaalle: 87% tuntee yhteenkuuluvaisuutta kotikuntaansa/-kaupunkiinsa ja 91% kotimaahansa. Eurooppalainen identiteetti on hyvin heikko. Vain 9% eurooppalaisista identifioi itsensä ensisijaisesti Eurooppaan. Vastaavasti 87% mainitsee kansallisuuden ensisijaisena identifioitumisen kohteena.

Vahvinta samaistuminen Euroopan unioniin on maissa, joiden kansallinen järjestelmä ei toimi, joissa luottamus omaan poliittiseen eliittiin on heikkoa tai joilla on heikko kansallinen itsetunto. Siis maissa, joiden väestö toivoo Brysselin kasvottomien byrokraattien laittavan kuriin maan oman roistomaiseksi koetun poliittisen eliitin.

Euroopan unionin yritykset nostattaa unionimielisyyttä kansallisvaltioiden perinteisin keinoin, kuten yhteisellä lipulla ja hymnillä, ovat epäonnistuneet.

Osittain yhteenkuuluvuuden tunteen puuttumiseen vaikuttaa se, että Euroopassa ei ole homogeenistä kulttuuria. Joka maa on kulttuurisesti erilainen. Eurooppa ei ole kodikas, se ei ole kansan koti. Eurooppa on kansojen aluetta. Euroopan unionissa puhutaan kolmea tusinaa eri kieltä. EU-huippukokouksista uutisointi ei tuo väestölle tunnetta, että heille kerrotaan jostain, minkä osa he ovat, että he saavat tietoa edustajiensa työstä, vaan pikemminkin päinvastoin. Yhteinen ja osallistava yleiseurooppalainen julkisen keskustelun areena puuttuu kokonaan. Poliittisen unionin puuttuessa edes yhteisvaluutta euro ei toimi kunnolla.

Etäinen Eurooppa

Päätöksenteon etäisyys on seurausta tavasta, jolla Euroopan unioni synnytettiin: Toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen eliitti päätti integraatioprosessin aloittamisesta lähes täysin ilman julkista keskustelua. Euroopan integraatio luotiin elitistisellä päätöksenteolla.

EU-instituutioissa näkyy edelleen jäänteitä 1950-luvun mentaliteetista: päätöksenteko on jäykkää ja joustamatonta, prosessisuuntautunutta, ylhäältä alas sanelevaa ja perustuu olettamukseen, että Brysselissä tiedetään parhaiten, mikä on eurooppalaisille hyväksi. Virkamiehistöstä tehtiin tarkoituksella eliitin teknokraattitoimijoiden ”papillinen kasti”, jota rohkaistiin unohtamaan kansallisuutensa ja omistautumaan ”Euroopan asialle”. Perusajatus on, että sisäpiiriläiset pysyvät uskollisina instituutiolle – ja hierarkialle.

Euroopan unioni on perusrakenteeltaan pois-sulkeva osallistavan sijaan; unionin lait pikemminkin estävät kuin mahdollistavat; unionin autoritäärinen luonne herättää vastustusta yksilötasolla. Europarlamenttiakaan ei synnytetty yleisön vaatimuksesta, vaan se saneltiin ylhäältä käsin liittovaltion muodostamista silmällä pitäen, Lehne ja Grabbe havainnoivat.

Eurokriisi ja sen ratkaisukokeilut ovat pahentaneet tilannetta. Eurokriisi konkretisoi demokratian puutteen miljoonille eurooppalaisille, joille EU-tasolla tehdyt päätökset, joihin he eivät voineet vaikuttaa, aiheuttivat negatiivisia taloudellisia seurauksia. Talouskurin ikävien seurausten vastapainona he eivät ole kokeneet saaneensa vastapainoksi mitään positiivista. EU:n puolustajat vetoavat siihen, että EU on jo tuonut vuosikymmenien aikana rauhaa, vakautta ja hyvinvointia, mikä on totta, mutta näitä asioita pidetään nyt selviöinä. Niistä jankuttamalla ei kyetä pitämään yllä riittävää kannatusta yläpainotteiselle poliittiselle järjestelmälle, tutkijat pohdiskelevat.

Eriarvoinen Eurooppa

Euroopan unionin edut ovat asymmetrisiä ja jakautuvat epätasaisesti. Komission omien laskelmien mukaan Erasmus-opintohjelma on hyödyttänyt 30-vuotisen toimintansa aikana kolmea miljoonaa eurooppalaista nuorta (6% nuorista) – niitä, joiden vanhemmilla oli varaa rahoittaa ohjelmaan osallistuminen.

Vapaa liikkuvuus ei näyttäydy etuna niille, joiden on työpulan vuoksi pakko jättää kotinsa tai niille, joilla ei ole varaa matkustella.

Yhteismarkkina-alue ja pääomien vapaa liikkuvuus ovat hyödyttäneet niitä yrityksiä, jotka olivat jo ennestään taloudellisesti vahvoilla ja hyvin organisoituneita. Pk-yritykset sen sijaan kokevat haittana harmonisoituihin säännöksiin ja standardeihin sopeutumisen, koska se vie kohtuuttomasti niiden resursseja. Se vähäinen suoja, minkä haavoittuvimmat EU:ssa saavat, tulee kansallisista sosiaaliturvaohjelmista, ei Euroopan unionilta.

Yksilöiden kokemuksissa väitteet siitä, että EU turvaa ja luo sosiaalista hyvinvointia, ovat hataralla pohjalla. Euroopan unionin taloussopeuttaminen so. talouskuri, jolla pankkien tukemisen aiheuttamaa julkista velkaa yritetään supistaa, on pakottanut EU-valtiot tekemään massiivisia leikkauksia sosiaaliturvaan. Julkisen sektorin työntekijöitä on irtisanottu joukoittain. EU-maiden hallitukset olivat voimattomia pehmentämään keskinäisriippuvuuden vaikutusten seurauksia omissa maissaan. Eurokriisin myötä poliittiset vastuunkantajat ulkoistivat päätöksenteon ja resurssien hallinnan yhdelle ainoalle instituutiolle, Euroopan keskuspankki EKP:lle. EKP on ”riippumaton” toimija, jonka riippumattomuus perustuu siihen, ettei se ole parlamentaarisessa, demokraattisessa kontrollissa.

Palauttaakseen Euroopan unionin legitimiteetin poliittisten päättäjien tulisi osoittaa tunneälyä: Euroopan unionin uudistamiseksi tehtyjä aloitteita tulisi arvostella siltä kannalta, miten ne vaikuttavat kansalaisten kokemukseen demokratiasta. Ihmiset eivät koe hyötyvänsä Euroopan unionista. Kansallisten hallitusten toimet saattavat suututtaa ja herättää halun ”heittää ne paskiaiset ulos”, mutta kansallisen hallituksen tarvetta ei kyseenalaisteta. Vastakohtana — kun yksilö on vihainen EU:n pakottamille toimille — hän todennäköisesti hylkää koko Eu-projektin, instituutioineen sopimuksineen kaikkineen. EU:n poliittisilla instituutioilla ei ole samanlaista asemaa poliittisessa tilassa kuin kansallisilla instituutioilla. Euroopan unioni nähdään globalisaation edistäjänä ja valtioiden suvereniteetin menetyksen symbolina. Brysselin instituutiot nähdään osasyyllisinä siihen, että kansallisvaltiot ovat markkinoiden armoilla.

Eriytyvä Eurooppa

Kolme strategiaa hallitsee Euroopan tulevaisuudesta käytävää keskustelua: lisää samaa, eroon koko projektista ja pikasiirtymä liittovaltioon.

Lisää sitä samaa -lähestymistavassa EU-asioiden eurokriisin jälkeinen uusi normaali on, että EU-instituutiot jatkavat yhteisöpohjaisen lähestymistavan promoamista ja jäsenvaltiot tekevät kaikessa hiljaisuudessa omia keskinäisiä sopimuksiaan. Tällä lähestymistavalla ei ole pitkää elinkaarta, arvioivat Lehne ja Grabbe, koska eurooppalaisen väestön luottamus politiikkaan on hiipumassa ja kuilu jäsenmaiden kesken sekä jäsenmaiden suhteissa EU-instituutioihin on kasvamassa. Kansalliset poliitikot tietävät, että eivät saa kansalaisten tukea EU-politiikalle. Kansalaisten herättyä EU ei voi enää pysyä eliitin projektina.

EU-vastainen koulukunta esittää, että demokratian voi pelastaa ainoastaan palauttamalla kaiken vallan kansallisvaltioille ja hylkäämällä euron. Lehnen ja Grabben mielestä tämä strategia ei toimi globalisoituvassa maailmassa.

Liittovaltioitumista kannattavat federalistit haluavat siirtää pääosan taloudellisesta ja poliittisesta vallasta EU-tasolle, muuttaa komission hallitukseksi jonka valitsee europarlamentti ja joka on vastuussa europarlamentille. Liittovaltiomalli ei, ennustavat tutkijat, tule saavuttamaan suuren yleisön suosiota, koska epäluottamus poliittisiin instituutioihin on kasvanut koko mantereella. Europarlamentin valtaa on kasvatettu ja vastuuta lisätty moneen eri otteeseen; samassa suhteessa kiinnostus europarlamenttivaaleihin on laskenut. Äänestäjät eivät tunne europarlamentin edustavan heitä. Äänestäjien silmissä europarlamentaarikot, mepit, ovat kaukana ja toissijaisia edustajia kotoisiin kansanedustajiin verrattuna.

Kirjoittajien parannusehdotusten arviointia

Grabbe ja Lehne ehdottavat väestön osallistamista meppien ahkerammalla viestinnällä, esimerkiksi twiittaamalla. Mutta mitä meppien twiittailu hyödyttää, jos eurooppalaisilla ei ole varaa ostaa älypuhelinta tai he elävät alueella, jossa internet ei toimi kunnolla? Tai väestö ei edes tiedä, ketä meppejä parlamentissa istuu ja miten europarlamentin poliittisten ryhmien koostumus vaikuttaa päätöksenteossa? Euroopan maiden elintaso, infrastruktuurin määrä, laatu ja saatavuus eroavat liikaa toisistaan. Myös maiden sisällä on suuria alueellisia eroja, kulttuurisista ja kielellisistä eroista puhumattakaan.

Sen sijaan ehdotus antaa kansallisille parlamenteille oikeus tehdä EU-tason aloitteita komission harkittaviksi sekä sellaisten uusien mekanismien luominen, joiden kautta alueelliset ja paikalliset päättäjät voisivat osallistua päätöksentekoon, on kannatettava. Tämä tosin edellyttää vapaakauppasopimus TTIP:n allekirjoittamisesta luopumista sen sisältämien, vastakkaiseen suuntaan vievien lausekkeiden takia.

Lehne ja Grabbe ehdottavat monia erilaisia tapoja parantaa EU:n toimintaa, joita en kaikkia käy tässä läpi. Maininnan arvoinen ehdotus on kuitenkin roolin antaminen kansallisille parlamenteille euroalueen ja Euroopan vakausmekanismi EVM:n toiminnan valvomisessa.

Henkilökohtaisesti ajattelen, että ainoa tapa palauttaa ja kasvattaa Euroopan unionin uskottavuutta ja oikeutusta eurooppalaisten silmissä on ryhtyä välittömästi konkreettisiin käytännön toimenpiteisiin, joilla parannetaan suoraan eurooppalaisten elinolosuhteita. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi panostaminen edullisten vuokra-auntojen rakentamiseen sekä yleiseurooppalainen perustulo (jolla olisi suotuisia vaikutuksia kokonaiskysyntälamasta kärsivään Eurooppaan), joka olisi helposti toteutettavissa EKP:n avulla. Sen sijaan, että EKP syytää rahaa rahoitussektorille ja kuplien puhaltajille kvantitatiivisella kevennyksellä, sama raha tulisi jakaa eurooppalaisille kotitalouksille.

Keskustelupaperin yhteenveto:
  • Euroopan unioni näyttäytyy tavalliselle kansalaiselle etäisenä, elitistisenä ja vaikeana ymmärtää. Eurokriisin myötä on lisätty teknokraattisia ratkaisuja demokratian kustannuksella.
  • Euroopan unionin täytyy muuttaa suhtautumistaan julkiseen keskusteluun, lakata kohtelemasta sitä ongelmana. Välittömän palautteen aikakautena ei riitä, että on olemassa ikävystyttäviä, eurojargonilla kirjoitettuja nettisivuja.
  • Kansalaisaloitemenettely (ECI) on ollut floppi. Kaikista yleisön tekemistä aloitteista komissio on suostunut ottamaan käsiteltäväksi vain yhden aloitteen, ja kieltäytynyt muiden käsittelystä.
  • Interaktiivisen online-kulttuurin aikana EU:n tapa neuvotella suljettujen ovien takana on vanhanaikainen eikä edistä tunnekokemusta eurooppalaisesta demokratiasta. EU on jäänyt ajan virrasta. Väestö ei tunne Euroopan unionia omakseen.
  • Euroopan unionilla on enemmän tarkastusmekanismeja ja vastuuvalvontaa kuin millään muulla hallinnon tasolla Euroopassa, mutta järjestelmän monimutkaisuus tekee siitä entistä etäisemmän ja epämääräisemmän tavalliselle ihmiselle. EU-lainsäädäntö (acquis) on 170 000 -sivuinen könttä teknistä lakijargonia.
  • Eurooppalainen päätöksenteko on sen monikansallisesta luonteesta johtuen skleroottista, sekavaa ja tehotonta, ja se koetaan vastuuttomaksi. Takahuonesopimukset tekevät EU:nn päätöksistä läpinäkymättömiä. Euroopan unionin neuvoston eli ministerineuvoston, Eurooppa-neuvoston eli pääministerien ja presidenttien EU-huippukokouksen, Euroopan keskuspankki EKP:n sekä europarlamentin päätöksenteko on komissionkin päätöksentekoa läpinäkymättömämpää.
  • Eurokriisi keskitti päätöksentekoa entistä enemmän entistä pienemmälle ryhmälle. Tehdyistä päätöksistä ei konsultoitu europarlamenttia eikä kansallisia parlamentteja, niitä ainoastaan informoitiin jo tehdyistä päätöksistä. Eurokriisin perintönä syntyi ja vahvistui legitiimejä asianosaisia elimiä poissulkeva klikki-päätöksenteon malli.
  • Eurokriisin aikana myös komissio menetti valtaansa, ja todellinen valta siirtyi EU:n suurille jäsenmaille, jotka velka-aseella uhkaillen kiristävät velallismaita ja tekevät tosiasialliset päätökset EU:nn talousasioissa.
  • Valtasuhteiden muutoksista johtuen Euroopan unionilla ei ole yhtenäistä talous-, ulko- sisä- tai sosiaalipolitiikkaa eikä yhteisiä tavoitteita. Tämä on vaikuttanut Euroopan unionin uskottavuuteen sekä eurooppalaisten silmissä että EU:n ulkosuhteissa muiden maiden kanssa.
  • EU-huippukokouksen jälkeen annetut tiedotteet ja kansallisille parlamenteille tehdyt selonteot päätöksistä poikkeavat eri maissa toisistaan, koska joka maan edustaja esittää tehdyn päätöksen oman maansa kannalta edullisessa valossa (ja omana ansionaan). Niille eurooppalaisille, joiden kielitaito on heikko, kerrotun tarkistaminen vertailemalla on vaikeaa.
  • Useat Euroopan integraation hyödyistä koskevat yksilöitä ja yrityksiä, jotka olivat jo ennestään menestyksekkäitä. Yhteiskunnan haavoittuvimmat jäsenet näkevät Euroopan unionin uhkana jäljellä oleville hyvinvointivaltion tarjoamille suojajärjestelmille.
  • Europarlamentin vallan kasvattaminen ei ratkaise ongelmia. Kansallisvaltioiden paikalliset parlamenttivaalit ovat rinnakkaistoimintaa, jossa korostuvat kansalliset politiikat. Näin ollen europarlamentti on kykenemätön saamaan yhteyttä väestöön.
Lähde:

LIITTYVÄT ARTIKKELITLISÄÄ TEKIJÄLTÄ

1 KOMMENTTI

  1. Muistelen EU:n markkinointipuheissa käytetyn sellaista termiä kuin ”läheisyysperiaate” (sub…jotakin). Nyt tuo kuullostaa lähinnä irvokkaalta. Maailmassa on selvästi kahdenlaista demokratiavajetta: meidän, joka on hyväksyttävää, ”hyvää” vajetta) ja sitten niiden, jota ei voida hyväksyä ja jota meidän sopii arvostella aika ajoin. Muutenkin EU harjoittaa samanlaista kaksoisstandardia kuin isäntämaansakin. Tekopyhyys kuuluu selvästi ”eurooppalaisiin arvoihin”.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here