Hajota ja hallitse, osa I: Lähi-idän energiasota

Ken hallitsee öljyä, hallitsee paljon enemmän kuin pelkkää öljyä.

— senaattori John McCain, puhe, 17.6.2008

 

Johdanto

Hajota ja hallitse -artikkelikokonaisuus on Vastavalkean moniosainen raportti, jossa selvitetään liekehtivän Lähi-idän konfliktien tausta ja nykytilanne.

Tutkimalla konfliktien historiaa ja valtioiden toimia konflikteissa voimme hahmottaa toimintakaavoja ja pitkäaikaisia strategioita. Raportin edetessä kohti nykyaikaa voimme tämän historiallisen tiedon pohjalta paremmin ymmärtää nykyisiä konflikteja ja tiettyjen tekijöiden vaikutusta kehitykseen. Näin kokonaiskuva selkenee ja motiiveja on helpompi havaita.

Tässä artikkelissa tarkastelemme uuskolonialismin ilmiötä sekä luonnonvaroja konfliktien motiivina. Syvennymme niihin keinoihin, joita suurvallat käyttävät säilyttääkseen ylivaltansa entisissä siirtomaissa, ja selvitämme näiden toimien tarkoituksen. Lopuksi tutkimme konflikteja 1980- ja 1990- luvuilta.

Punaisen viivan sopimus

Ensimmäisessä maailmansodassa valtioiden sodankäynnin strategistit ymmärsivät öljyn todellisen arvon. Kun Ranskan ja Ison-Britannian armeijat kärsivät öljyn puutteesta vuosina 1917–1918, valtionpäämiehet ja kenraalit tiedostivat luonnonvaran korvaamattoman strategisen merkityksen (1). Ilman tätä resurssia tankit eivät ryömi, sotalaivat eivät seilaa, pommikoneet eivät lennä. Strategistit ymmärsivät, että sotilaallisen arvon ohella öljystä tulisi pian myös siviilimaailmassa mittaamattoman vaurauden lähde, ja sillä tulisi olemaan suuri rooli taloudessa. Olihan yhdysvaltalaisen Standard Oil -yhtiön perustaja John D. Rockefeller maailman kaikkien aikojen rikkain mies (2).

Iso-Britannia ja Ranska olivat jakaneet Lähi-idän keskenään Sykes–Picot-sopimuksessa vuonna 1916. Britannian epäonneksi tässä sopimuksessa Irakin mahdollisesti öljyrikas pohjoinen — jonka maantiede oli samanlaista kuin Iranin, jossa oli löydetty öljyä jo vuonna 1908 — oli jäänyt Ranskalle.

Vuonna 1918 Maurice Hankey, Ison-Britannian sota-ajan hallituksen pääministeri, kirjoitti kirjeessä ulkoministeri Arthur Balfurille Iranin ja Irakin öljyn tärkeydestä: ”Nämä öljyvarannot ovat ensisijalla Ison-Britannian sotilaallisissa tavoitteissa” (3). Niinpä — vain viikko ennen maailmansodan tulitauon voimaantuloa — Ison-Britannian joukot kiirehtivät valloittamaan Pohjois-Irakissa sijaitsevan Mosulin kaupungin.

Tapahtunut raivostutti ranskalaiset. Tulitaukoa seuraavina kuukausina mikään muu aihe ei aiheuttanut yhtä paljon kitkaa liittolaisten kesken kuin öljy. Silminnäkijöiden mukaan Versaillesin rauhanneuvotteluissa Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George ja Ranskan pääministeri Georges Clemenceau lähes nyrkkeilivät Irakin öljyn hallitsemisesta (4). Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson onnistui juuri ja juuri estämään käsirysyn.

On huomionarvoista, miten paljon kinastelua öljy aiheutti liittolaisissa, vaikka kiistanalaisilla alueilla ei vielä edes varmuudella tiedetty olevan tippaakaan öljyä. ”Mustaa kultaa” löydettiinkin Irakista vasta vuonna 1927. Riitely ranskalaisten, brittiläisten ja amerikkalaisten kesken jatkui aina vuoteen 1928 asti. Lopulta kolme suurvaltaa pääsivät yhteisymmärrykseen, joka tunnetaan nimellä Punaisen viivan sopimus (5). Sopimuksessa Lähi-idän öljyvarat Egyptistä Iraniin, Kuwaitia lukuunottamatta, jaettiin Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan öljy-yhtiöiden kesken.

Kolonialismi

Suurvallat saapuivat siis ensimmäisen maailmansodan myötä Lähi-itään ryhtyen hajottamaan ja hallitsemaan aluetta sen luonnonvarojen riistämiseksi. Yhdysvaltalaisen Bloomingtonin yliopiston Lähi-idän kulttuurien ja kielten professori Asma Afsaruddin luennoi tästä Notre Damen yliopistolle seuraavasti (6):

”Monissa tapauksissa nämä kansallisvaltiot luotiin täysin umpimähkäisellä ja mielivaltaisella tavalla, joka palveli isäntämaita. Esimerkiksi Ison-Britannian öljy-intressit Persianlahdella johtivat Kuwaitin syntyyn, Ranska leikkasi Libanonin irti Syyriasta luodakseen itselleen mieleisen kristityn arabivaltion ja Iso-Britannia loi Jordanian palkitakseen kuningas Abdullahin, joka soti brittiläisten puolella ensimmäisessä maailmansodassa.”

Massachussets Institute of Technologyn kielitieteen emeritusprofessori Noam Chomskyn kirjassa Deterring Democracy on mielenkiintoinen sitaatti julkiseksi luokitelluista sähkeistä vuodelta 1958. Niissä Ison-Britannian ulkoministeri Selwyn Lloyd summaa Ison-Britannian ja lännen politiikan Lähi-idässä seuraavasti (7):

”(a) Persianlahden öljyn rajoittamattoman käyttöoikeuden turvaaminen Isolle-Britannialle ja muille länsimaille. (b) Tämän öljyn käyttöoikeuden jatkuvuuden turvaaminen suotuisilla ehdoilla, sterlingiä [Englannin puntaa, eli paperirahaa] vasten, sekä Kuwaitin ylijäämäisen varallisuuden järjestelyistä sopiminen. (c) Kommunismin ja pseudokommunismin alueelle leviämisen estäminen ja laajemmin, sekä edellytyksenä tälle, alueen puolustaminen arabinationalismilta, minkä puitteissa Neuvostoliitto tällä hetkellä alueella suotuisasti etenee.”

Yhdysvalloilla oli ollut kolonialistinen rooli Latinalaisessa Amerikassa 1800-luvulta lähtien Monroe-doktriinin myötä. Lähi-idässä Yhdysvaltain rooli kasvoi toisen maailmansodan jälkeen kun Adolf A. Berle, presidentti Franklin Rooseveltin lähin neuvonantaja, viitaten sodan jälkeiseen maailmaan oli todennut, että Lähi-idän öljyn hallitseminen merkitsee ”lähes koko maailman hallitsemista” (8).

Kysymys kuuluu: ovatko nämä intressit jääneet menneisyyteen? Kolonialismista Lähi-idässä luovuttiin virallisesti vuonna 1971, mutta loppuiko suurvaltojen omien intressien häikäilemätön edistäminen entisissä siirtomaissa? Vilkaisu Yhdysvaltain armeijan strategisiin linjauksiin vastaa kysymykseen.

Yhdysvaltain ilmavoimien ajatushautomo RAND Corporation, jonka tavoite on omien sanojensa mukaan ”parantaa päätöksentekoa tutkimuksen kautta”, kuvailee Persianlahden öljyn hallintaa ensisijaisen tärkeäksi Yhdysvalloille (9). Randin vuonna 2008 Yhdysvaltain armeijalle julkaisemassa merkittävässä tutkimuksessa ”Unfolding the Future of the Long War” kirjoitetaan:

”Ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa Persianlahti hallitsee maailman öljyntuotannon kasvua ja kokonaistuotantoa[…] Sen vuoksi alueen ensisijainen strateginen painoarvo säilyy ja kytkeytyy vahvasti pitkän sodan käymiseen.”

Uuskolonialismi

Ghanan itsenäisyyden isähahmo presidentti Kwame Nkurmah, joka oli Afrikan ensimmäisen itsenäisen valtion ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, esitti vuonna 1965 kirjassaan Neo-Colonialism: The Last Stage of Imperialism hypoteesin, että kolonialismista on luovuttu ainoastaan näennäisesti (10):

”Kohdatessaan entisten siirtomaiden kansakuntien vastarinnan Aasiassa, Afrikassa, Karibialla ja Latinalaisessa Amerikassa imperialismi yksinkertaisesti vaihtaa taktiikkaa. Ilman tunnontuskia se syrjäyttää lippunsa ja jopa eräät vihatuimmista virkamiehistään. Imperialismin mukaan tämä tarkoittaa, että se on antanut ’itsenäisyyden’ entisille alamaisilleen, minkä jälkeen heidän kehitystään varten lähetetään ’apua’. Tämänkaltaisten lausuntojen suojassa se kuitenkin kehittää lukemattomia tapoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Samoja tavoitteita, joita aiemmin saavutettiin alastomalla kolonialismilla. Samalla kun puhutaan ’vapaudesta’, yritetään toteuttaa kolonialismia, ja näiden kaikkien modernien keinojen yhteissummasta muodostuu uuskolonialismi.”

Tutkitaan Nkurmahin aluksi ehkä hieman pöyristyttävältäkin kuulostavaa väitettä, että entiset kolonialistiset vallat kehitysavunkin muodossa vahingoittavat entisiä siirtomaitaan.

Suomalainen lehmä tuottaa keskimäärin 7000 litraa maitoa vuodessa. Afrikkalainen lehmä tuottaa samassa ajassa alle 1800 litraa. EU:n maatalalouspolitiikan ansiosta me eurooppalaiset kuluttajat maksamme ylihintaa ruuasta kotimaissamme samalla kun EU dumppaa alihintaan, joskus peräti ilmaiseksi, ruokaa kehitysmaihin.

Maanviljelijä, jonka lehmä tuottaa muutenkin vain murto-osan ulkomaiseen kilpailijaansa nähden, ei voi kilpailla kotimaansa markkinoilla ”kehitysavun” vuoksi – hän ei voi myydä tuotetta, jota on saatavilla ilmaiseksi.

Tämän seurauksna kehitysmaiden maatalous ei kehity, ja maat vajoavat vuosi toisensa jälkeen syvempään taloudelliseen ahdinkoon. Tämän voisi katsoa olevan juurikin EU:n ja Yhdysvaltain politiikan tavoite. On pitkälti tutkittu tosiasia, ettei kehitysapu auta maita kehittymään, vaan päin vastoin hidastaa niiden talouskasvua (11).

Nkurmahin syytöksessä on tieteellisesti tutkittua totuutta. Syytökset kuitenkin jatkuvat.

”Uuskolonialismin edelläkävijä on Yhdysvallat, joka on pitkään harjoittanut valtaansa Latinalaisessa Amerikassa. Se kääntyi Eurooppaan päin aluksi hapuillen, mutta toisen maailmansodan jälkeen entistä itsevarmemmin, kun useimmat tämän mantereen maista olivat sille velkaa. Tämän jälkeen, metodologisella tarkkuudella ja yksityiskohdat huomioiden, Pentagon ryhtyi vakiinnuttamaan noususuhdanteista asemaansa, ja todisteet tästä ovat näkyvissä ympäri maailmaa.”

Nkurmah syrjäytettiin vallankaappauksessa vain kuukausia kirjan julkaisun jälkeen. Hänen syytöksensä suurvaltoja kohtaan on vakava, ja sitä täytyy tutkia. Asian selvittämiseksi on syytä paneutua strategian laatijoiden ajatuksiin.

Divide et Impera

”Hajoittaminen ja hallitseminen on yhtä vanha strategia kuin itse sodankäynti”, kirjoitti tutkija Thomas H. Henriksen Hoover-instituutin ajatushautomolle sekä Yhdysvaltain erityisoperaatioiden yliopistolle vuonna 2005 (12):

”Afganistanissa ja Irakissa heimojen lojaliteetit, paikalliset kiintymykset, muuttuvat liittolaisuudet, etniset eripurat ja uskonnolliset vihamielisyydet ovat moninaisia. Tämä tekee erikoisjoukkojen operatiivien työn helpommaksi. Edelliset hallitukset Kabulissa ja Bagdadissa kävivät kauppaa etnisillä ja uskonnollisilla eroilla pysyäkseen vallassa, mutta nämä jakaumat jättivät ne haavoittuviksi ulkomaiselle manipuloinille ja viime kädessä vallan vaihdolle.”

Henriksen kertoo, kuinka jordanialaistaustainen terroristijohtaja Abu Musab al-Zarqawi oli muuttanut Fallujan kaupungin Irakissa käytännössä Taliban-tyyliseksi äärimielisyyden pesäkkeeksi autopommien, kidnappausten ja kurkunleikkaamisten avulla. Hän selittää, miten Zarqawin salafistiset uskomukset olivat ristiriidassa kaupungin suufilaisuuteen taipuvien sunniasukkaiden näkemysten kanssa.

Vaikka kumpikin leiri tahtoi amerikkalaiset pois kaupungista, ne olivat erimielisiä menetelmistä. Toisin kuin Zarqawin joukot, Fallujan asukkaat vastustivat toimittajien kidnappaamista, infrastruktuurin tuhoamista ja irakilaisten tappamista. Henriksen toteaa, että Yhdysvaltain psykologisen sodankäynnin asiantuntijat hyödynsivät tätä sisäistä ristiriitaa Fallujassa. Taistelut Yhdysvaltoja vastustavien kapinallisten kesken kiihtyivät ja lisäsivät suuntausten eripuraa.

Henriksenin teksti tarjoaa eräänlaisen kehyksen strategialle, jota käytetään konfliktien ohjaamiseen Lähi-idässä: häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, juonittelua ja manipulaatiota.

Lähi-idän energiasota on todellisuus, jota alueen kansat eivät pysty pakenemaan. Niin kauan kuin suurvallat näkevät oman asemansa riippuvan öljyn hallitsemisesta, ovat öljyn kannalta geopoliittisesti merkittävät maat suurvaltojen intressien tärkeysjärjestyksen huipulla.

Seuraavaksi tutkimme konflikteja 1980- ja 90-luvuilta, Iranin vallankumouksesta siihen asti kun Yhdysvallat veti joukkonsa Irakista. Tarkoituksena on tuoda esille öljyn rooli näiden konfliktien taustalla ja selvittää, mitä kaikkia keinoja länsimaat olivat valmiita käyttämään öljyintressiensä turvaamiseksi.

”Olkoon kantamme täydellisen selkeä: mikä tahansa yritys ulkopuolisen tahon vaikutusvallan kasvattamiseksi Persianlahden alueella koetaan hyökkäykseksi Yhdysvaltain elintärkeitä etuja vastaan, ja mikä tahansa tämänkaltainen hyökkäys torjutaan keinolla millä hyvänsä, myös sotilaallisella voimalla.”

                                     – presidentti Jimmy Carter, puhe, 23.1.1980

 

 Irakin–Iranin sota 1980–1988

Vuosina 1950–1953 Iranin demokraattisesti valittu pääministeri Mohammad Mossadegh ja uskonnollinen johtaja ajatollah Kashani työskentelivät shaahi Reza Pahlavin vallan supistamiseksi. Tavoitteena oli Iranin siirtyminen kohti demokratiaa sekä maan öljyn kansallistaminen (13).

Maaliskuussa 1951 Iranin eduskunta kansallisti maan öljyn. Syyskuussa 1951 Iso-Britannia asetti yksipuoliset pakotteet Iranin öljyntuotannolle ja painosti kansainvälisiä kumppaneitaan boikotoimaan iranilaista öljyä. Britannia vei öljykiistan Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, jossa Iran voitti (14). Tästä huolimatta Iranin talous kärsi yksipuolisista ja laittomista talouspakotteista, ja maa syöksyi syvempään kamppailuun shaahin ja hänen vastustajiensa kesken.

Öljyn kansallistamisen seurauksena Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA suoritti vallankaappauksen Iranissa. USA asetti valtaan entisen shaahin pojan, Mohammad Reza Pahlavin. 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2013, CIA myönsi roolinsa tässä vallankaappauksessa (15).

Vuonna 1979 Iranissa tapahtui uskonnollisen johtajan ajatollah Ruhollah Khomeinin johdolla islamilainen vallankumous, joka loi maahan teokratian ja kaatoi Yhdysvaltain nukkehallituksen.

Vallankumouksen yksi merkittävä tapahtuma oli iranilaisten opiskelijoiden tunkeutuminen Yhdysvaltain Teheranin-suurlähetystöön. Suurlähetystöstä löytyi valtavia määriä silputtuja papereita, jotka opiskelijat kärsivällisesti sovittivat ja liimasivat takaisin yhteen. Raskauttavat dokumentit paljastivat vuosikausien järjestelmällisen sekaantumisen maan sisäisiin asioihin, ja suurlähetystöä alettiin kutsua ”vakoilijoiden pesäkkeeksi”.

Elokuun viidentenä vuonna 1980 Irakin presidentti Saddam Hussein kävi vierailulla Saudi-Arabian pääkaupungissa Riadissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun irakilainen valtionpäämies kutsuttiin Saudi-Arabiaan. Keskustelut koostuivat Saddamin sotasuunitelmista Irania vastaan. Elokuun 12. päivänä Saudi-Arabia ja Kuwait allekirjoittivat salaiset sopimukset Bagdadin kanssa ja lupasivat nostaa öljyntuotantoaan merkittävästi ohjatakseen ylimääräiset tulot Saddamin sotakassaan (16). Kymmenen päivää myöhemmin Saddam hyökkäsi Iraniin.

Saddamin tapaamiset Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun agenttien kanssa useissa arabimaissa juuri ennen sodan alkua viittaavat siihen, että presidentti Jimmy Carter näytti Persianlahden petromonarkioiden kautta Saddamille vihreää valoa sodan aloittamiselle (17). Tapaamisissa myös taattiin Saddamille taloudellista tukea sekä asetoimituksia.

(Toim. huom. Persianlahden petromonarkiat ovat Saudi-Arabia, Kuwait, Qatar, Bahrain, Yhdistyneet Arabiemiraatit sekä Oman. Nämä ovat öljyrikkaita kuningaskuntia, mistä lyhennys petromonarkia.)

Sodan alettua, ja koko sen ajan, Saddam sai sotilaallista tukea ja tiedusteluapua Yhdysvalloilta. USA jopa auttoi Saddamia käyttämään kemiallisia aseita Irania vastaan (18).

Nykyään osittain julkiseksi luokitelluista Yhdysvaltain ulkoministeriön dokumenteista paljastuu, että Yhdysvallat suojeli Saddamia YK:n kemiallisten aseiden käyttöä koskeneilta päätöslauselmilta (19).

Vuonna 1983 Reaganin hallituksen Lähi-idän erityislähettiläs, Donald Rumsfeld, tapasi Bagdadissa Saddamin hallituksen ulkoministerin Tariq Azizin. Nykyään kokonaan julkiseksi luokitellusta Yhdysvaltain ulkoministeriön tapaamista käsittelevästä raportista käy ilmi, kuinka Yhdysvallat ja Saddam olivat huolissaan Iranista, Syyriasta ja Libanonista, mutta Aziz vähätteli Syyrian ja Libanonin roolia arabimaailmassa (20).

Azizin kanta oli, että niin kauan kuin Irak, Saudi-Arabia ja Egypti ovat ”hallinnassa”, asiat hoituvat. Hän myös kehui Rumsfeldille, ettei rakennus, jossa he juttelevat, olisi niin hieno ja moderni, jollei Irakilla olisi Yhdysvaltain, Ranskan, Saksan ja Japanin tukea.

Kolmas kiinnostava Yhdysvaltain ulkoministeriön nykyään julkiseksi luokittelema dokumentti koskee Saddamin kemiallisten aseiden käyttöä Irania vastaan. Raportti toteaa, että Irak ”käyttää kemiallisia aseita lähes päivittäin”. Siinä myös kerrotaan, että Saddam on saanut kemiallisten aseiden varastonsa länsimaisilta, mm. yhdysvaltalaisilta, yrityksiltä. Raportissa todetaan, että Irak on jäänyt sodassa alakynteen, ja kehotetaan Yhdysvaltoja etsimään uusia keinoja Saddamin avustamiseksi (21).

Irakin ja Iranin välisen sodan aikana Persianlahden petromonarkiat, Saudi-Arabia ja jopa Kuwait mukaan lukien, antoivat täyden poliittisen ja taloudellisen tukensa Saddamille. Iranin ainoa liittolainen oli Syyria. Sodan loppuvuosina Yhdysvallat itse osallistui suoraan sotatoimiin Irania vastaan Persianlahdella,  suurimmassa merisotaoperaatiossaan sitten toisen maailmansodan (Operation Praying Mantis). Vakavin tapaus oli, kun Yhdysvallat ampui alas iranilaisen matkustajalentokoneen tappaen 290 siviiliä.

Yhdysvaltalainen Brookings-ajatushautomo kutsuu Irakin ja Iranin välistä sotaa ”Yhdysvaltain ensimmäiseksi sodaksi Irania vastaan” (22).

Persianlahden sota 1990–1991

Yhdysvallat ei halunnut Saddamin voittavan Irakin ja Iranin välistä sotaa tai muutoinkaan vahvistuvan. Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tavoite oli puhtaasti Iranin vallankumouksen leviämisen estäminen ja Iranin saartaminen. Iran oli vaarallinen esimerkki siitä, että aito itsenäistyminen on mahdollista. Kuitenkin Saddam oli saanut sodassa Irania vastaan länsimailta modernia aseistusta. Tämä vääristi alueen voimatasapainoa.

Irak oli sodan jälkeen taloudellisissa vaikeuksissa, ja rahaa tarvittiin jälleenrakentamiseen. Saddamin entiset liittolaiset eivät kuitenkaan auttaneet. Saddamilla oli myös osin legitiimejä huolia Kuwaitista. Maa porasi Irakin öljyä ja myi paljon enemmän öljyä kuin mitä öljykartelli Opecin kanssa oli sovittu (23).

Presidentti George H.W. Bushin hallinnon suurlähettiläs April Glaspie tapasi Saddamin heinäkuun 25. päivä 1990 – viikko ennen Irakin hyökkäystä Kuwaitiin. Wikileaksin vuotama dokumentti paljastaa, että Yhdysvallat antoi Saddamin ymmärtää, että Yhdysvallat tulisi tukemaan Saddamia hänen aikomuksissaan ratkaista ongelmansa Kuwaitin kanssa sotilaallisesti (24).

Glaspie kertoi, että Bush on kumonnut Irakia vastaan kaavailtuja pakotteita YK:ssa, ja ettei Yhdysvallat ota kantaa Irakin ja Kuwaitin väliseen rajakiistaan. Hän kertoi myös, että Bush on innokas laajentamaan suhteitaan Irakin kanssa.

Edesmennyt kuuluisa tutkiva journalisti Michael Emery, lainaten Jordanian kuningas Husseinia sekä muita lähteitä, paljasti teoksessaan How Mr. Bush Got His War, kuinka Saddamin entiset liittolaiset olivat muutaman vuoden sisällä muuttuneet ystävistä selkäänpuukottajiksi (25):

”Kuwait oli innokkaasti osallistunut salaiseen länsimaisten tiedustelupalvelujen luotsaamaan talouskampanjaan Irakin etuja vastaan. Kuwaitilaiset menivät jopa niin pitkälle, että dumppasivat öljyä alihintaan[…] mikä heikensi rahapulassa olevan Bagdadin öljytuloja. Todisteet kertovat, kuinka presidentti George Bush, Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher, Egyptin presidentti Hosni Mubarak ja muut arabijohtajat tekivät usein salaisesti yhteistyötä elokuun 1988 jälkeen estääkseen Saddam Husseinilta sen taloudellisen avun, mitä hän tarvitsi maansa jälleenrakentamiseen.”

Toisessa Emeryn haastattelussa Jordanian kuningas Hussein katsoo, että Persianlahden sodalta olisi voitu välttyä helposti, jos länsimaat olisivat olleet yhteistyöhaluisia (26). Husseinin mukaan Yhdysvaltain ja Ison-Britannian hallitukset sabotoivat egyptiläisten ja kuwaitilaisten avustuksella kaikki mahdollisuudet kiistojen rauhanomaiseen selvittelyyn.

Ansa oli viritetty. Saddam miehitti Kuwaitin, minkä jälkeen Yhdysvallat tuhosi Irakin.

Sodan aikana Yhdysvallat kehotti avoimesti Irakin kansalaisia kapinoimaan Saddamia vastaan. Presidentti Bush yllytti henkilökohtaisesti kaksi kertaa irakilaisia kapinaan. Saddam kukisti kapinat verisesti, vaikka oli pahimmillaan menettänyt hallinnan 14:sta Irakin kaikkiaan 18:sta maakunnasta. Tämän jälkeen Yhdysvallat ilmoitti julkisesti — ja ilmeisen totuudenmukaisesti — ettei sen tavoite koskaan ollut Saddamin vallasta suistaminen (27). Yhdysvallat keskittyi sodassa modernien, lännen antamien asejärjestelmien tuhoamiseen, samalla kun Saddamin joukot keskittyivät kukistamaan maan toisinajattelijat.

Saddam hyökkäsi sodan aikana Saudi-Arabiaa ja Israelia vastaan. Bushin hallinto onnistui taivuttelemaan Israelin olemaan vastaamatta Saddamin iskuihin ja piti siten elossa huteralla pohjalla olevan arabimaista koostuneen liittouman. Persianlahden petromonarkit olisivat joutuneet sisäpoliittisiin ongelmiin, jos heidän armeijoidensa olisi nähty taistelevan Israelin puolella arabijohtajaa vastaan.

Saddamin hyökkäys Saudi-Arabian maaperälle oli kuitenkin Yhdysvaltain suurin strateginen voitto sodassa. Hyökkäys torjuttiin Yhdysvaltain, Qatarin ja Saudi-Arabian yhteisvoimin. Sen lisäksi, että Yhdysvallat sai pysyvät tukikohdat Kuwaitiin, se oli nyt saanut selkeän perusteen pysyville sotilaallisille tukikohdille Saudi-Arabiassa.

Amerikkalaisjoukot olisivat voineet edetä Bagdadiin. Sota kuitenkin keskeytettiin, ja Saddam sai jäädä valtaan impotenttina. Yhdysvallat tiukensi pelon ja väkivallan otettaan Persianlahden öljyrikkaista alueista.

Lopuksi

Ihmiskunta elää yhä miekan maailmassa, eivätkä sotilaallisesti vahvat valtiot epäröi käyttää voimaa etujensa edistämiseksi. Machiavellilainen valtiotiede on kehittynyt hienosyisemmäksi, mutta häikäilemättömyyden periaate ei ole vaihtunut — mitään filosofista muutosta ei ole tapahtunut. Raaka sotilaallinen voima on säilynyt keskeisenä vallan mittana. Suurin ero muinaisiin aikoihin on teknologinen kehitys. Ennen vanhaan aseet valmistettiin puusta ja raudasta; nykyään tarvitaan alumiinia ja öljyä.

Öljyn hallitseminen on modernin suurvallan edellytys. Koska ilman öljyä ei voida saavuttaa taloudellista ja sotilaallista ylivaltaa, on sen saanti varmistettava keinolla millä hyvänsä. Kolonialismista on virallisesti luovuttu, mutta esimerkiksi presidentti Barack Obaman esiintuoma ajatus ”Yhdysvaltain erityislaadusta” (American exceptionalism) on vähintäänkin alitajuinen tunnustus 1800-luvun Monroe-doktriinin jatkuvasta kelpoisuudesta maan ulkopolitiikassa. Suurvallalla on mielestään luontainen ja synnynnäinen oikeus toisen omaisuuteen. Tätä oikeutta ei kyseenalaisteta, eikä se ole neuvoteltavissa. Mikään määrä inhimillistä kärsimystä ei muuta strategisia päämääriä, ja ainoastaan sotilaallinen vastavoima voi pysäyttää riiston.

---

 

Lähteet

1. Kuisel, R.F. (1967). Ernest Mercier; French Technocrat. University of California Press. E-lähde (1.1.2015), sivut 21–24.
2. O’Donnel, C. (2014). Forbes: The Rockefellers: The Legacy of History’s Richest Man. E-lähde (11.7.2014)
3. Muttit, G. (2005). Crude Designs: The Rip-off of Iraq’s Oil Wealth. Platform. E-lähde (1.1.2015), sivu 7.
4. Yergin, D. (1991). The Prize: The Epic Quest for Oil, Money and Power. Simon & Schuster. E-lähde (1.1.2015), sivu 173.
5. Bamberg, J.H. (1994). The History of the British Petrolium Company. Cambridge University Press. E-lähde (1.1.2015), sivu 162.
6. Afsaruddin, A. (2014). University of Notre Dame: Modern Period: The Rise of Colonial Interests in the Middle East. E-lähde (14.11.2012).
7. Chomsky, N. (1991). Deterring Democracy. Verso. E-lähde (1.1.2015), sivut 183–184.
8. Gardner, L.C. (2009). Three Kings: The Rise of an American Empire in the Middle East After World War 2. The New Press. E-lähde (1.1.2015), sivu 96.
9. Pernin, C.G. & Nichiporuk, B. & Stahl, D. & Beck, J. & Radaelli-Sanchez, R. (2008). Unfolding the Future of the Long War. RAND Corporation. E-lähde (1.1.2015), sivu 174.
10. Nkurmah, K. (1965). Neo-Colonialism: The Last Stage of Imperialism. Thomas Nelson & Sons Ltd. E-lähde (1.1.2015), sivu 239.
11. Bandow, D. (1997). Help or Hindrance: Can Foreign Aid Prevent International Crises. Cato Policy Analysis no. 237. E-lähde (25.4.1997)
12. Henriksen, T.H. (2006). Hoover Institution: Divide et Impera. E-lähde (30.1.2006)
13. Kressin, W.K. (1991). Prime Minister Mossadegh and Ayatullah Kashani from Unity to Enmity. University of Texas at Austin. E-lähde (1.1.2015), sivut 10–50.
14. Kinzer, S. (2003). All the Shah’s Men: An American Coup and the Roots of Middle East Terror. John Wiley & Sons. E-lähde (1.1.2015), sivut 134–149.
15. Dehghan, S.K. & Norton-Taylor (2013). The Guardian: CIA admits role in 1953 Iranian coup. E-lähde (19.8.2013)
16. Hiro, D. (2002). War Without End: The Rise of Islamist Terrorism and Global Response. Psychology Press. E-lähde (1.1.2015), sivu 150.
17. Aburish, S.K. (2000). Saddam Hussein: The Politics of Revenge. Bloomsbury USA. E-lähde (1.1.2015), sivu 168.
18. Harris, S. & Aid, M.M. (2013). Foreign Policy: Exclusive: CIA Files Prove America Helped Saddam as He Gassed Iran. E-lähde (26.8.2013)
19. Department of State, telegram, http://www2.gwu.edu/~nsarchiv/NSAEBB/NSAEBB82/iraq47.pdf. NSA Archives (23.12.2003).
20. Department of State, telegram, http://www2.gwu.edu/~nsarchiv/NSAEBB/NSAEBB82/iraq32.pdf. NSA Archives (6.8.2003).
21. Department of State, telegram, http://www2.gwu.edu/~nsarchiv/NSAEBB/NSAEBB82/iraq32.pdf. NSA Archives (9.4.2003).
22. Riedel, B. (2013). Brookings Institute: Lessons From America’s First War with Iran. E-lähde (22.5.2013).
23. Hayes, T.C. (1990). The New York Times: Confrontation in the Gulf; The Oilfield Lying Below the Iraq–Kuwait Dispute. E-lähde (7.4.2012)
24. WikiLeaks cable 90BAGHDAD4237. https://wikileaks.org/cable/1990/07/90BAGHDAD4237.html (27.5.2011)
25. Emery, M. (1991). How Mr. Bush Got His War. Open Magazine Pamphlet Series. E-lähde (1.1.2015), sivu 73.
26. Emery, M. (1991). Los Angeles Times: King Hussein: The Man in the Middle Is Now the Man in Deep Water. E-lähde (1.1.2015)
27. BBC (2007). Flashback: the 1991 Iraqi Revolt. E-lähde (21.8.2007)