Vuoden 2014 keväästä alkaen Venäjän toimintaa Ukrainassa ja Suomen lähialueilla on käsitelty päivittäin maamme mediassa. Venäjän toimet nousivat uutisoinnin keskeiseksi aiheeksi viimeistään maaliskuussa 2014, kun Krimillä järjestettiin kiistelty kansanäänestys itsenäistymisestä ja alue liitettiin Venäjään. Venäjän toiminta on tuomittu laajasti niin Suomessa kuin länsimaissa, ja median uutisointi on — joitain näyttäviä poikkeuksia lukuun ottamatta — ollut varsin yhdensuuntaista.

Sotaa informaatiosta

Keskeinen käsite tarkastelussa on ollut ”informaatiosota”, jolla on viitattu lähinnä Venäjän johdon lausuntoihin ja venäläismedian uutisointiin. Käsitteen käyttöä tyypittää STT-Lehtikuvan uutispäätoimittaja Minna Holopaisen 21.9.2014 Aamulehdessä julkaistu artikkeli ”Oletko informaatiosodan uhri?” Siinä päätoimittaja varoittaa, että jollet voi olla varma, mikä Ukraina-uutisoinnissa ylipäänsä pitää paikkansa tai kuka puhuu totta, sinun ”kannattaa huolestua: olet informaatiosodan uhri”. Hän muistuttaa, että informaatiosodassa voivat olla vastakkain ”täysi totuus ja tahallinen vale”.

Informaatiosotaa laajempi käsite on mediaseksikkäältä kuulostava ”hybridisota”. Siinä voidaan käyttää virheellisten tai tarkoitushakuisten tietojen levittämisen ohella myös esimerkiksi sotilaallista painostusta ja kyberhyökkäyksiä. Uudenlaiset sodankäynnin muodot on todellakin nostettu kansakunnan puolustuksen yhdeksi kivijalaksi: Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö totesi äskettäin Puolan-vierailullaan, että ”uudenlaisessa hybridisodankäynnissä jokainen kansalainen on isänmaan puolustaja ja sekä puolalaisilla että suomalaisilla on vahva tahto puolustaa ja rakastaa isänmaataan”.

Eduskunnan informaatiosodankäyntiä koskeneessa kuulemistilaisuudessa Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen toi esiin informaatiosodan vaikutuksia uutisointiin. Hän käytti ”Venäjä kiistää”-lauseen lisäämispakkoa esimerkkinä tilanteesta, jossa uutislähetyksissä joudutaan tuomaan esiin toisenkin osapuolen näkemys, vaikka totuus tiedettäisiinkin ”95 prosentin todennäköisyydellä”. Jääskeläisen mukaan informaatiosodankäyntiä ilmentävät esimerkiksi toimituksen työaikaa sitovat kantelut, joita vieraan vallan manipuloinnin kohteeksi joutuneet kansalaiset tekevät median uutisoinnista — kantelut, joihin on vastattava asiallisesti, jottei vastauksia käytettäisi hyväksi julkisuudessa.

Tämänkaltaisten näkemysten ilmentämä varmuus on kuitenkin journalistisesti hieman huolestuttavaa. Näin siksi, että kaikilla kriisien ja sotien osapuolilla on omat intressinsä, ja kaikki pyrkivät tiedotuksen keinoin palvelemaan ensisijaisesti omia etujaan. Kun mediassa on Ukrainan kriisin yhteydessä puhuttu informaatiosodasta, on korkeintaan yksittäisellä lauseella ja ikään kuin ohimennen mainittu, että muutkin valtiot kuin Venäjä harjoittavat sellaista.

Propagandaa harjoittavat toisetkin

Esimerkkinä Yhdysvaltain informaatiovaikuttamisesta voidaan mainita vuonna 2008 paljastunut operaatio, jossa Yhdysvaltain puolustusministeriö oli valjastanut television uutiskanavien usein käyttämistä sotilasasiantuntijoista propagandaryhmän muokkaamaan kansalaisten mielipiteitä mm. Irakin sodasta ja Guantanamon vankileirin olosuhteista.

Tuoreempana esimerkkinä voidaan mainita Frankfurter Allgemeine Zeitungin toimittaja Udo Ulfkotte, joka kirjoittaa kirjassaan Gekaufte Journalisten (ostetut toimittajat), että CIA ja Saksan tiedustelupalvelu BND lahjovat saksalaisia journalisteja kirjoittamaan Nato-myönteisiä propaganda-artikkeleita ja tuomaan eri aiheita esille tietyssä valossa. Ulfkotten mukaan on yleisesti tunnettua, että toimittaja voi menettää työnsä, jos hän ei suostu mukautumaan ”länsimyönteiseen agendaan”.

Britannian armeija on puolestaan nyt huhtikuussa virallisesti perustamassa 2000 informaatiosotilaasta koostuvaa joukko-osastoa, joka osallistuu psykologisiin operaatioihin Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa.

Ottaen huomioon eri osapuolten eturistiriidat ja keskinäiset liittoumat medioiden olisi pitänyt, ja pitäisi, käsitellä kaikkien osapuolten esittämiä näkemyksiä ja väittämiä mahdollisena propagandana. Sen kuvan antaminen, että Ukrainan kriisissä ainoastaan Venäjä harjoittaa noteeraamisen arvoista propagandaa – eivät mitkään EU-maat, ei Yhdysvallat eikä edes Ukraina (jota on muissa yhteyksissä pidetty Euroopan korruptoituneimpiin kuuluvana valtiona) – on journalistisesti niin naiivia, että sitä on vaikea pitää minään muuna kuin itsessään informaatiosotaan kuuluvana toimintana.

Mistä kerrotaan ja mistä ei

Ukraina-uutisoinnin valikoivuus — eli se, mitä uutisoidaan ja mitä ei uutisoida — on ollut silmiinpistävää. Esimerkiksi Kiovan hallinnon lausunnot esitetään yleisesti kommenteitta siinä missä Moskovan näkemyksiin liitetään lähes poikkeuksetta toimituksellisia varaumia. Havainnollisen esimerkin valikoivuudesta tarjoaa se, että mediassa ei uutisoitu Ukrainan asevoimien komentaja Viktor Muzhenkon tammikuun lopussa esittämästä lausunnosta, jonka mukaan Ukrainan armeija ei käy taisteluita Venäjän armeijan yksiköiden kanssa. Sen sijaan mediassa uutisoitiin maan pääministeri Arseni Jatsenjukin muutama päivä tämän jälkeen esittämästä lausunnosta, että Ukrainan armeija taistelee venäläisiä joukko-osastoja vastaan. Naton tammikuun puolivälissä tehty analyysi, jonka mukaan Itä-Ukrainassa ei silloin toiminut järjestäytyneitä Venäjän armeijan yksiköitä, tuki Muzhenkon lausuntoa.

Toisen esimerkin uutisoinnin valikoivuudesta tarjoaa tapaus Krim, joka on esitetty pelkistetysti Venäjän toteuttamana sotilaallisena haltuunottona, jota pyrittiin oikeuttamaan kyseenalaisella kansanäänestyksellä. Krimin liittäminen Venäjään on nähty yllättävänäkin sotilaallisena aggressiona motiivinaan halu palauttaa Venäjä entisen Neuvostoliiton mittoihin. Voima-lehden julkaisemat Wikileaksin vuotamat diplomaattisähkeet kuitenkin viittaavat siihen, että Putin toimi strategisesti ja täysin ennakoitavasti. Tilanteessa, jossa Ukrainassa oli noussut vallankumouksessa valtaan Venäjän näkökulmasta vihamielinen hallinto, Venäjä halusi turvata Krimin niemimaalla sijaitsevan Sevastopolin laivastotukikohtansa. Tämä oli ennakoitavissa myös aiempien vuosien kokemusten perusteella. Esimerkiksi kun Ukraina vuonna 2008 pyrki Viktor Justsenkon ja Julia Timošenkon johdolla Naton jäseneksi, tunnetun yksityisen tiedusteluyhtiö Stratforin sähkeessä viitattiin mediaraportteihin, joiden mukaan presidentti Putin sanoi suljettujen ovien takana pidetyssä kokouksessa Nato-johtajille, että Venäjä palauttaa Krimin takaisin itselleen, jos Ukraina liittyy Natoon.

Mediassa ei ole toisaalta käsitelty lainkaan sitä, että jo useat riippumattomat kyselytutkimukset ovat vahvistaneet Krimin kansanäänestyksen tulokset. Niihin kuuluu Yhdysvaltain hallituksen alaisen Broadcasting Board of Governors -instituutin kyselytutkimus vuoden 2014 kesäkuussa sekä saksalaisen GfK-tutkimuslaitoksen kyselytutkimus tammikuussa 2015. Kummassakin kyselytutkimuksissa yli 80 prosenttia vastaajista ja vaihteleva enemmistö eri kansanryhmistä kannatti Venäjään liittymistä.

Tapauksen historiallisesta vertailukohdasta käy Kosovon itsenäistyminen entisestä emämaastaan Serbiasta sen tahdon vastaisesti. Itsenäistymiseen riitti lopulta pelkkä yksipuolinen itsenäisyysjulistus vuonna 2008. Vuosia aiemmin järjestetyssä, varsin epäuskottavassa kansanäänestyksessä huikeat 99,98 prosenttia äänestäneistä oli virallisten tulosten mukaan kannattanut itsenäisyyttä.

Suomen median olisi odottanut uutisoivan huomattavasti taustoittavammin ja objektiivisemmin Krimin tilanteesta ottaen huomioon alueen historia, krimiläisten selvän enemmistön kanta ja tapauksen kansainvälisoikeudelliset esikuvat.

Kiinnostus uhreja kohtaan riippuu asiayhteydestä

Odessan toukokuun 2014 verilöylystä, jossa ammattiyhdistyksen rakennuksessa poltettiin ja hakattiin pesäpallomailoin kuoliaaksi jopa lähemmäs sata ihmistä, joukossa naisia ja lapsia, Suomen media uutisoi varsin niukasti. Eräs maailman kriisejä tarkkaan seuraava aktiivi kertoi havainnoistaan näin:

”Kun seurasin Odessan ammattiyhdistysten talon murhapolttoa, aloitin katsomalla useaa eri livelähetystä kaupungin mellakoista ja väkivaltaisuuksista jo tunteja ennen tragediaa. Hyvin pian oli myös Youtube täynnä videoita tapahtuneesta ja keskustelupalstat kävivät kuumina. Länsimediat reagoivat vasta myöhemmin ja monen viesti taisikin olla se, että venäjänkieliset polttivat talossa itse itsensä. Muun väittäminen oli Venäjän propagandaa. Näin siitäkin huolimatta, että näin kymmenien uusnatsien tunkeutumisen taloon pesäpallomailoineen, Kiovan kannattajien ampuvan palavasta talosta ulospyrkiviä ja paljon muuta, mistä länsimedia vaikeni täysin. Täällä kukaan tuskin edes muistaa kymmeniä taloon kuolleita venäjänkielisiä. Asiasta ei kerrottu tarpeeksi ja se leimattiin monilta osin Venäjän propagandaksi.”

Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi 29.3. allekirjoittaneelle sähköpostitse, että Suomen ulkoministeriö on ”koko ajan” vaatinut Odessan tapahtumista puolueetonta selvitystä. Hänen mukaansa Euroopan neuvoston pitäisi vastata tämän samoin kuin Maidanin verilöylyn tutkinnasta, mutta asia ”ei tunnu etenevän”.

Saksalaisdokumentti ”Lauffeuer” Odessan verilöylystä. Englanninkielinen tekstitys.

Maamme mediaakaan näiden joukkomurhien selvittely ei ole näyttänyt liiemmälti kiinnostavan. Kun Paavo Väyrynen viittasi kirjoituksessaan mm. BBC:n esittämiin todisteisiin siitä, että ainakin osa Maidanin aukion tarkka-ampujien luodeista oli lähtöisin länsimielisiä mielenosoittajia tukeneiden aseista, ja kritisoi Suomen mediaa Ukrainan tapahtumien yksipuolisesta uutisoinnista, vain harvat mediat uutisoivat hänen näkemyksistään. Mediahiljaisuuteen on verhottu myös Ukrainan armeijan keväällä 2014 Itä-Ukrainassa aloittaman ”terrorismivastaisen operaation” lukemattomat siviiliuhrit, siinä missä natsihenkiseksi ryhmittymäksi aiemmin kuvatun, mm. rotujen sekoittumista vastustavaan ideologiseen liikkeeseen kytkeytyvän Azov-pataljoonan toimia ei nykyään juurikaan ruodita — ja niiden tuomitseminen saatetaan esittää lähestulkoon venäläispropagandaksi.

Vastapropaganda ja sananvapaus

Venäjän propagandan torjuntaponnistukset ovat luoneet ilmapiirin, jossa toimittajuuteen perinteisesti yhdistetty ajatus asioiden viileästä pohdinnasta ja tosiasioiden selvittämisestä näyttää jääneen taka-alalle. Yhdessä Suomen mediahistorian noloimmista episodeista, Yle Puheen lähetyksessä 3. huhtikuuta, uutismedioiden toimittajat saattoivat avoimesti pilkata ohjelmaan soittaneita, toista mieltä olevia kansalaisia ja jopa kuitata Venäjä-mielisenä propagandana tiedot, jotka perustuvat EU:n vuonna 2009 julkaisemaan yli 1000-sivuiseen tutkimukseen.

Kun asiallista keskustelua yrittänyt soittaja kritisoi Alexander Stubbia väärän väitteen toistuvasta esittämisestä Georgian ja Venäjän vuoden 2008 sodan aloittajasta, ohjelman juontaja kiisti Georgian aloittaneen sodan hyökkäämällä Etelä-Ossetiaan ja siellä kansainvälisellä mandaatilla toimineita venäläisiä rauhanturvaajia vastaan. Studiovieraisiin kuulunut Helsingin Sanomien Laura Halminen tokaisi ”Stubb sentään kävi Georgiassa. Kävitkö sinä?” Toimittaja Ali Jahangiri jatkoi, että ”jos ollaan täysin rehellisiä, niin siinä ei ollut kansainvälistä mandaattia ja sehän on yksi niistä aiheista, mikä on levinnyt trolliarmeijan käsissä vääränä tietona”,  samalla kun Halminen ja Ylen Jessikka Aro alkoivat ratketa vinoiluun ja naurunpyrskähdyksiin. Toimittajat eivät ilmeisesti tienneet, että rauhanturvaajien kansainvälinen mandaatti todetaan EU:n raportissakin eikä vain oletetun mystisen ”trolliarmeijan” väitteissä.

Kun luuri oli pian tämän jälkeen lyöty soittajan korvaan, lähetyksessä jatkettiin irvailun säestyksellä ”voi olla, että kyseinen henkilö ei aidosti ollut trolli, vaan hän aidosti uskoi [kertomaansa]”. Studiossa niin ikään ollut Venäjän-tuntija Jarmo Koponen ei oikaissut toimittajan väitettä rauhanturvajoukkojen mandaatin puuttumisesta. Ohjelman jälkeen Halminen esitti Twitterissä pahoittelunsa soittajan kohtelusta.

Taistelu propagandaa vastaan on ironisesti johtanut vastapropagandaan, jossa tosiasiatkin taivutetaan valitun hyvä–paha-asetelman mukaisiksi.

Tämän asetelman rikkomisesta voivat toimittajatkin joutua leimaamisen kohteiksi. Kun Ylen kirjeenvaihtaja Marja Manninen totesi A-Studion raportissa Krimiltä, että suurin osa sikäläisistä aidosti piti Venäjään liittymistä parempana ratkaisuna kuin Ukrainassa pysymistä, häntä soimattiin Venäjän propagandan levittämisestä. Manninen huomauttikin, että ”Suomessa ei saisi kertoa mitään, mikä on Venäjälle edullista”.

Harva kiistää sitä, että Venäjä harjoittaa propagandaa. Mutta se, että maamme valtamedia uutisoi de facto ikään kuin mikään muu maa ei sitä harjoittaisi, on huolestuttavaa — erityisesti yhdistyessään sellaisen näkemyksen pönkittämiseen, että jokainen Venäjän toimintaa ymmärtävä tai lännen toimia kritisoiva on potentiaalinen ”Venäjän trolli”. Tästä seurannut ihmisten leimaaminen mielipiteidensä johdosta tai vaikeneminen leimautumisen pelossa on jotain, jota sananvapauden mallimaana itseään esittävässä Suomessa ei toivoisi kokevansa, ja jota vielä muutama vuosi sitten ei olisi uskonut voivansa kokeakaan.

 

*  *  *


Post scriptum.
Minna Holopainen päättää edellä viitatun Aamulehden-artikkelinsa kertomalla, että Venäjän viimevuotinen avustussaattue paljasti Venäjän propagandan valheeksi:

”Edes valkoiset kuorma-autot eivät lopulta olleet menestys. Saattue houkutteli Ukrainan rajalle lukuisia länsitoimittajia. Juuri he todistivat omin silmin, miten Ukrainan rajan tuntumaan ja sen yli ajettiin sotakalustoa. Venäjän osallisuudesta Ukrainan sotaan ei enää jäänyt epäselvyyttä.”

Paitsi että jäi. Ainokainen väitettyyn rajanylitykseen liittyvä valokuva — alla näkyvä, toimittaja Shaun Walkerin ottamaksi kerrottu kuva — on otettu sotilasajoneuvokolonnan mukana kulkeneesta ajoneuvosta käsin paikassa, jonka sijaintia ei kerrota. Presidentti Petro Poroshenkon seuraavana päivänä esittämää väitettä, että Ukrainan tykistö tuhosi suurimman osan tarinassa Ukrainaan tunkeutuneista 23:sta sotilasajoneuvosta, ei myöskään koskaan todistettu ainoallakaan valokuvalla.

 

Panssariajoneuvot liikkeellä. Kuva: Shaun Walker
Panssariajoneuvot liikkeellä. Kuva: Shaun Walker
Lähteitä

 

Tallenna

Tallenna

6 KOMMENTTIA

  1. Asiallisesti kirjoitettu artikkeli. Mutta Vesan kommentteja pidin aina arvossa Verkkomediassakin. Vasta muuten löysin tämän VastaValkean, ja tämä oli ensimmäinen lukemani juttu. Olinpa positiivisesti yllättynyt, kuin näin Taunon nimen päätoimittajana! Vai tänne sinä katositkin…

    Kypsyin viimeisen puolen vuoden aikana täysin Verkkomedian kommenttisensuuriin ja propagandaan, toivottavasti löysin nyt paremman julkaisun!

  2. Samaa toivon myös. Pelkään tietysti, että ”uutisjulkaisu” tarvitsee prinsessoita ja tosi-TV-tähtiä, tai eihän sitä lue kuin muutama harva. Viihde kiinnostaa ihmisä enemmän kuin politiikka: NWO on päässyt tavoitteeseensa. Toivotaan että siihen tulee muutos, ennen kuin kaikkien tulee tosi paha olla.

    Ah, periaatteesta en käytä Facebookia: jos en itse boikotoi sitä, kuinka voisin neuvoa muille että jättäisivät mokoman.

  3. Kuuntelin myös tuon puheen ohjelman , aro varsinkin oli omissa liekeisään uskonsoturina ,a ihmettelen Koposta joka aikaisemmin on ollut analyyttisempi kommentaattori.Koko puhe pietarintrollitehtaasta ja varsinkin sen vaikutuksesta meille on typeryyden huippu, jos sellainenon ylipäätään olemassa sen kohde luultavimmin on venäläinen yleisö.Keskustelun tyrmääjänä termi kyllä meillä toimii olemme palaneet siinäsuhteessa kylmänsodan aikakauteen. Varsinkin iltalehdessä on nykyisin venäjää koskevien juttujen kommenteissa sellaista tekstiä jotka täyttävät kansanryhmää kohtaan viharikoksen tunnusmerkit.

  4. Tuo trollinimikkeen lanseeraus todella tehosi jonkin aikaa,sillä itsekin varoin hetkeen ottamasta kantaa mihinkään.
    Ties mille listalle tässä päätyy.
    Vaan kun vyörytys valtamedian osalta senkun äityi,alkoi ymmärtää,että kuinka tarkoin harkittua kaikki onkaan.
    Nyt muistellaan kovasti suomettumisen aikoja ja kuvitellaan oltavan kovastikin rohkeita mutta ei huomata sitä,
    että koskaan ei olla oltu näin rähmällään ja kaukana kriittisyydestä mitä tulee länsitiedotukseen.
    En todellakaan ymmärrä sitä mihin tällä sodanlietsonnalla pyritään muuhun kuin saamaan täälläkin samanlainen
    hajaannus kansalaisten keskuudessa kuin Ukrainassa.
    Mehän olemme tässä naapureita ison valtion kanssa kuten hekin ja jollain on kiihkeä halu päästä vaihtamaan
    taas yksi hallinto,viemään ”demokratiaa”.
    Sen vientihän onkin onnistunut niin hyvin,että kansat pakenevat sen alta.
    Kyllä Venäjää saa haukkua jos on aihetta mutta eipä ole tullut ainoatakaan juttua ainakaan Ylestä edes
    nyt kun Englannissa julkaistiin tutkimus Irakin sodasta.Olisiko silläkin suunnalla jotain arvosteltavaa varsinkin
    kun me eurooppalaiset olemme joutuneet näiden sotien vastuunkantajiksi.
    Varsinkin se harmittaa,että yhteisesti pakkoverolla rahoitettu Yle on muuttunut täysin yksisilmäiseksi julistuksessaan,
    ja olisin sitä mieltä,että on korkein aika alkaa kysellä sen motiivien perään.

  5. Pitäiskös Lappi liittää Suomeen, vaikka siellä puhutaankin ”korostuksella”. Mitenkä olisi Ahvenanmaa ? En ole siellä, käynyt, enkä luultavasti ”toista kertaa mene”. Puhutaanko siellä Suomea ollenkaan ? Krimillä puhutaan alkuperäisempää Venäjää, sekä noin 11 prosenttia TATAR kieltä. Ukrainassakin 59 % ovat Venäjänkielisiä, siis enemmistönä, ilman minkäänlaista ääntä maansa asioissa. Siitä selviää ettei enemmistön tahtoa noudateta missään muodossa. Suomi-EUusta maininta tarpeetonta. Turhaa hyrinää, kun ruumiille veisataan.

JÄTÄ VASTAUS