Suomen heikon valtiojohdon menetetty mahdollisuus

SUOMEN ROOLI kansainvälisissä kiistakysymyksissä on ollut seurailijan ja jopa myötäjuoksijan rooli. Sellaista itsenäistä ulkopoliittista aloitteellisuutta, joka aikoinaan kokosi ETYK:in Helsinkiin, on maan nykyiseltä ulkopoliittiselta johdolta ollut turha odottaa.

EU:sta on tullut pyhä lehmä, jonka taivallusta pihattonavetassaan on seurailtu uskollisen paimenpojan tavoin. Lypsää sitä ei ole saanut, vaan se on pikemminkin lypsänyt meitä, milloin minkin vasikkansa tarpeisiin. Nyt on ruokintavuorossa ollut Kreikka-niminen sonnivasikka.

Yhteisvastuuta tässä ruokinnassa on ajettu kuin käärmettä pyssyyn, vaikkei navettatalkoisiin lähtiessä sellaisesta ollut puhettakaan. Pikemminkin päin vastoin, ”no bailout” sanottiin oikein Lontoon murteella. Pääministeri Jyrki Kataisen kestovitsi veronmaksajien rahaa maailmalle jakaessaan oli, että Suomi lähtee pelastamaan työllisyyttään. Ainoa, joka selkeästi työllistyi, oli Katainen itse. Hän lähti livohkaan palkkiovirkaan epäonnistuttuaan hallituksensa monissa suunnitelluissa rakenneuudistuksissa.

Tässä EU-euforiassa on unohtunut myös EU:n alkuperäinen tarkoitus: luoda rauhanprojektina pysyvää rauhaa. Suomenkin sotilasapua on tarvittu puolen miljardin euron edestä Afganistanissa, josta palkkiona Yhdysvallat sai haluamansa sotilastukikohdat. Pienemmässä määrin suomalaisia sotilaskouluttajia on tarvittu Malissa ja Keski-Afrikan Tasavallassa, jossa Ranska valvoo jälkikolonialistisia etujaan. Asein toteutettuja ”rauhanprojekteja” nekin.

Kaikkein pahiten ulkopoliittinen johtomme on sössinyt Ukrainan kriisin hoidossa.

Ukrainassa Suomen valtiojohdolla olisi ollut tuhannen taalan paikka hyödyntää Suomen omaa historiallista kokemusta. Ukrainan perusongelmahan on periaatteessa sama, minkä Suomikin omassa historiallisessa kehityksessään hanskasi. Eli entisen siirtomaaisännän, Ruotsin, maahamme jääneiden kielisukulaisten integrointi suomalaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtui antamalla ruotsinkieliselle väestölle laajoja kielierioikeuksia ja sen väestökeskittymälle Ahvenanmaalle pitkälle menevä autonomia.

Tämän onnistumisessa auttoi varmasti se, että Suomi oli vuosisadan verran autonominen osa Venäjää, jonka potentiaalinen vihollisuus ajoi suomalaisia yhteen.

Ukrainassa oli — ja yhä on — periaatteessa täsmälleen sama tilanne. Entisen isännän Venäjä-Neuvostoliiton etninen ja kieliväestö muodostaa tosin Ukrainassa suuremman osuuden kuin ruotsinkieliset aikoinaan Suomen itsenäistyessä. Mutta tämä ei kuitenkaan estä rakentamasta samanlaista rinnakkainelon mallia, joka itsenäisessä Suomessa on toiminut kohtalaisen hyvin jo sata vuotta.

Suomen valtiojohto olisi osoittanut todellista valtiomiesviisautta, jos se olisi lähtenyt jämerästi ajamaan tällaista rauhanomaisen rinnakkainolon mallia Ukrainaankin. Tähän sen kyvyt eivät riittäneet.

Sen sijaan Suomi meni — osana EU:ta — mukaan Yhdysvaltain käynnistämään hybridisotaan Venäjää ja Ukrainan venäläisiä vastaan. Väkivaltaisen vallankaappauksen myötä Ukrainan johtoon nostettiin USA:n valikoima nukkehallitsija Petro Poroshenko, joka ohjastettiin käynnistämään sotatoimet Itä-Ukrainan separatisteja vastaan. Poroshenko kieltäytyi — ja yhä kieltäytyy — kategorisesti neuvottelemasta Donetskin ja Luhanskin aluehallintojen kanssa.

EU assosiaatiosopimuksineen ja USA hegemonistisine maailmanherruuspyrkimyksineen olivat ne alkuperäiset Ukrainaan tunkeutuneet tahot. Taannoinen oranssivallankumous ei tuonut lännelle mieluisaa lopputulosta, vaan Ukraina jatkoi Viktor Janukovitsin johdolla Venäjä-yhteistyötään. Tämä asetelma piti murtaa.

Poroshenkon armeijan ja uusnatsien pataljoonien Minsk 2 -sopimuksesta huolimatta jatkunut Itä-Ukrainan infrastruktuurin tuhoaminen kertoo, mistä on kysymys. Sehän kohdistuu syrjäytetyn presidentin vahvimmalle tukialueelle. Kiovan pyrkimyksenä on siis ajaa ”venäläiset” Venäjälle ja saada näin äänestäjäkunnan koostumus mieleisekseen. Kun kansa äänesti väärin, Ukrainassa vaihdetaan Itä-Ukrainan osalta kansa.

Itä-Ukrainaan kohdistuneen valtioterrorin pelottamana Krim julistautui itsenäiseksi ja liittyi Venäjään, mitä krimiläiset yrittivät jo vuoden 1992 itsenäisyysjulistuksen kautta, kuten Ylen toimittaja Marja Manninen Krimiltä tuolloin raportoi. Vaihtoehtona olisi ollut Krimin väestön joutuminen samanlaisten sotatoimien kohteeksi kuin itäukrainalaiset ja Venäjälle tärkeän Sevastopolin tukikohdan vaarantuminen. Venäjän osalta kyseessä olivat siis aidot legitiimit turvallisuusintressit siinä missä krimiläisten suuri valtaosa on jo useissa länsimaisissa mielipidemittauksissakin osoittanut tyytyväisyytensä ratkaisuun.

Ja kaiken tämän Suomenkin valtiojohdon sähellyksen kruunaa osallistuminen USA:n ajamiin talouspakotteisiin, ja valtamediamme — valtiollinen YLE mukaan luettuna — innokas osallistuminen informaatiosotaan Venäjää vastaan. Talouspakotteiden negatiivinen vaikuttavuus on EU:n osalta noin 40-kertainen USA:n menetyksiin verrattuna ja Suomen osalta vielä suurempi. Suomen tapauksessa puhutaan jo satojen miljoonien eurojen vuotuisista menetyksistä.

Innokkaimmin tätä Suomen linjaa ovat ajaneet hallituksemme Nato-haukat Alexander Stubb ja Carl Haglund.

Sunnuntain vaalit merkitsevät todellista tilaisuutta perusteelliseen suunnanmuutokseen. Kyse on pitkälti myös itsenäisyysajattelun palauttamisesta: me haluamme luoda itsenäisesti oman naapuriystävyyteen pohjaavan linjamme emmekä lähteä mukaan sotaisaan seikkailupolitiikkaan. Houkutteli siihen sitten EU tai USA.

Eli kipin kapin äänestämään sunnuntaina 19.4.2015 eduskuntavaaleissa te, jotka ette sitä vielä ennakkoon ole tehneet!

Tauno O. Mehtälä
Puheenjohtaja
Vastavalkea ry