Marssijärjestyksenä luottamus, hallitusohjelma ja vaalitulos

Jo kanonisoidun kaavan mukaan suurimman puolueen puheenjohtaja ryhtyy muodostamaan hallitusta. Tämä käytäntöhän ei perustu millään muotoa perustuslakiin, vaan on oikeistolaisen valtamedian aikanaan ikihokemisella kansalaisten tajuntaan iskemä ajattelutapa. Valtamedia laski, että niiden tuella Kokoomus tulee olemaan vaaleissa aina suurin puolue, ja käytäntö tulisi näin pelaamaan sen pussiin.

Valtamedia ei osannut ottaa huomioon, että Kokoomus voisi valita puheenjohtajakseen kelvottoman toimijan, joka kansan valtaenemmistön mielipiteiden vastaisella ylimielisellä öykkäröinnillään — esim. Nato-asiassa — todella onnistuu saamaan kansan valtaenemmistön vastaansa. Ja samalla aikaansaa puolueelleen vaalitappion.

Nyt on käynyt juuri näin.

Varaporvarit toki korjasivat tästä hyödyn. Kepun puheenjohtaja — politiikan ulkopuolelta tullut ns. ryvettymätön insinööri — Juha Sipilä on nostettu valtamedian toimesta temppelinharjalle. Ja samalla veitsenterälle. Vasemmiston kokema kohtalaisen suuri vaalitappio antaa maan oikeistovoimille uutta pontta ajaa maahan oikeistohallitusta. Tässä mitataan nyt siis ennen kaikkea sitä, onko Kepu luisunut jo pysyvästi oikealle, vai onko siellä jäljellä alkiolaista köyhyydenpoistoajattelua ja paasikiviläis-kekkoslaista ulkopoliittista ajattelua.

Moni asia kaipaa oikeiston mielestä nyt ponnekasta uudistamista. Niitä ovat mm. työelämän pelisäännöt, joilla haetaan työelämään uusia joustoja. Ikään kuin yt-neuvottelujen katkeamaton ketju ei olisi jo osoittanut työnantajilla olevan riittävät työkalut työntekijöittensä kurmuuttamiseen.

Keskeisenä asiana nousee varmuudella esiin myös Suomen Nato-jäsenyys. Kokoomuksen taannoin USA:lle antama lupaus hoitaa jäsenyysasia kuntoon on jo yliajallaan, eivätkä nämä vaalit tuoneet juurikaan apuja tässä asiassa. Nato-mielisten kansanedustajien määrä jäänee 25 prosenttiin, jolla ei vielä hanketta läpi viedä. Tokihan eri eduskuntaryhmissä löytyy lisäksi tyttituppuraisia, jotka ovat valmiit myymään isoäitinsäkin politiikkamenestyksensä alttarille.

Paine tässä asiassa tuleekin varmasti kohdistumaan Kepuun. Sen vanhempi kenttäväki — Paavo Väyrynen etunenässä — on edelleenkin tiukasti Nato-jäsenyyttä vastaan, mutta nuoremmat kansainväliseen liiketoimintaan tottuneet toimijat saattavat pitää asiaa kaupanteon kohteena. Olli Rehn nousi (vai pitäisikö sanoa laski) komissaarista kansanedustajaksi, ja on takuulla tuputtamassa paitsi uusliberalistisia talousviisauksiaan, myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan läntistä ajattelua. Ja on muistettava, että Juha Sipilä saatteli Nato-mielisen Mikael ”Luottamus” Pentikäisen Maaseudun Tulevaisuuden — Kepun keskeisen vaikutuskanavan — päätoimittajaksi.

Luottamus onkin asetettava kysymyksen alaiseksi aivan toisella tavalla kuin Sipilä ja Kepu ajattelevat. Voidaanko Kepuun hallituskumppanina luottaa maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisissä ratkaisuissa? Ja voidaanko Kepuun luottaa maamme köyhdytetyn väestönosan nostamisessa takaisin säällisen toimeentulon lähteille, eli mikä todella on Maalaisliiton alkiolaisen ajattelun rooli tämän päivän Kepussa?

Juha Sipilälle luottamusajattelu varmastikin merkitsee sitä, että hän haluaa punnita, kuinka kiltisti eri puolueet ovat valmiita seuraamaan Kepun viitoittamaa (ja sanelemaa) tietä. Tähän halpaan ei muiden puolueiden ole syytä mennä. Eikä Kepun odotettua paljon pienempi vaalivoitto toisaalta anna sille edellytyksiäkään.

Luottamus-retoriikka on Sipilälle siis paimensauva, jolla hän huitoo joukot kuriin. Näköjään lupaa vielä tarvittaessa lyödä nyrkkiäkin pöytään.

Sitä paitsi on kaiken aikaa muistettava, että Juha Sipilä on ainakin puoliksi Kepun vahvan vanhoillislestadiolaisen siiven taskussa. Siihen suuntaan luottamuksen ylläpitäminen saattaa tuottaa vielä monia yllätyksiä. Ainoana suomalaisena fundamentalistisena uskonnollis-poliittisena liikkeenä vanhoillislestadiolaisuus varmasti yrittää tunkea pukinsorkkansa myös hallituspolitiikkaan.

Hallitusohjelma on luonnollisesti tärkein osa hallituksenmuodostamisprosessia. Siinä erityisesti vasemmiston on syytä ottaa painavasti esille ainakin yllä mainitut kaksi asiakokonaisuutta. Kun köyhyys on poistettu ja ulkoinen turvallisuus palautettu (todellakin palautettu edellisen hallituksen seikkailupolitiikan jäljiltä), hallituksen voidaan sanoa onnistuneen tehtävässään.

Eipä käy kateeksi hallitusneuvottelijoita. Kuitenkin positiivista on se, että sekä Kepulla että SDP:lla on suhteellisen tuoretta kokemusta Kokoomuksen vierihoidosta, joka imi veret niistä molemmista. Nyt valtaistuimensa jättävän hallituksen kaksi keskeistä Nato-häirikköä — Alexander Stubb ja Carl Haglund — on syytä puolueineen jättää hallituksen ulkopuolelle. Siltä pohjalta homma saattaisi jopa onnistua uudelta hallitukselta.

Jos oikein tosissaan pukkaa puhdasta oikeistohallitusta, ei sitäkään kannata jäädä itkemään, vaan on suunnattava kaikki älyllinen potentiaali sen tulevien tuhotöiden torjumiseen. Siinä tapauksessa luvassa ovat mielenkiintoiset ajat.

Joku Pelle Hermanni taisi lausahtaa taannoin, että vastakkainasettelun aika on ohi. Ylin valtiojohto on osoittanut, ettei se välttämättä kykene puujalkavitsejä parempaan suoritukseen. Tämä saattaa tietysti tuoda hallituspolitiikkaan lisää vaikeusasteita, mutta nekin on hanskattava.

Pieni varoituksen sana lienee paikallaan kansainväliselle suurliikemiehelle Juha Sipilälle:

SUOMI EI OLE KAUPAN!

Tämä koskee sekä Suomen ulkoista turvallisuutta että Suomen kansallisvarallisuutta. Ja itsenäisyyttä kaikkinensa.

Tauno O. Mehtälä on 70-luvun aktiivinen poliittinen toimija, joka nyt seniorivuosinaan on palannut ilman puoluesidonnaisuuksia kirjoittamisen ja vaikuttamisen pariin. Hän on Vastavalkea ry:n puheenjohtaja.