Yhdysvallat ryhtyi aktivoitumaan Itämeren alueella sotilaallisesti tällä vuosituhannella ja varsinkin Obaman hallintokaudella. Tavoitteena oli ja on epätasapainottaa turvallisuuspoliittinen tilanne ja saada aikaan mahdollisimman suuri kaaos ja sekasorto, jonka turvin se pystyy ajamaan paremmin omia, kansallisia etujaan suhteessa Venäjään.
Sinänsä epävakauttamisessa ei ole kyse mistään uudesta politiikasta, sillä Yhdysvallat on käyttänyt tätä menetelmää toisen maailmansodan jälkeen useinkin. Keinovalikoimaan kuuluvat perinteisesti talouspakotteet, joita Yhdysvallat asettaa aina vastustajanaan pitämilleen maille. Näin on toimittu Neuvostoliiton, Kuuban ja edelleen Venäjän sekä muiden maiden suhteen.
Toisin kuin Yhdysvaltain propagandakoneisto antaa ymmärtää, kohdemaan poliittisella tilanteella ei ole suoraa korrelaatiota pakoteaseen käyttöön. Pakotteiden ja muiden epävakauttamistoimien kohteeksi joutuu jokainen maa, jonka Yhdysvallat kokee vihollisekseen tai vastustajakseen tai joka ei tottele sitä. Tämän on kokenut jo Saksa, jossa amerikkalaiset ovat kärähtäneet lukuisia kertoja saksalaisten poliitikkojen ja valtion vakoilusta, ja jonka kultavarantoa he eivät ole pyynnöistä huolimatta suostuneet palauttamaan. Yksi ensimmäisiä toimia Ukrainassa oli nimenomaan maan kultavarannon siirtäminen ”turvaan Yhdysvaltoihin”. Samoin tehtiin Irakissa, Libyassa, Panamassa jne.
Uutta 2000-luvun neokonservatiivien politiikassa on sen avoimmuus ja se, että kun ennen epävakauttamisella pyrittiin vaihtamaan vieraan valtion valtiojohto Yhdysvalloille mieluisaksi, nyt katsotaan, ettei edes siihen ole tarvetta. Riittää, että kohteeksi valikoitu maa ajautuu sekasortoon ja menettää kykynsä puolustautua ja ajaa omaa etuaan.
Näin toimittiin arabimaissa, esimerkiksi Libyassa, ja näin toimittiin Ukrainassa, jossa tosin törmättiin suoraan Venäjän suurvaltapolittisiin intresseihin turhankin suoraan. Seurauksena oli verinen sijaistaistelijoilla käytävä eli ns. proxy-sota, joka jatkuu edelleen, vaikka Yhdysvaltojen ulkoministeriön edustaja istuu maan hallituksessa, johon Yhdysvallat valitutti myös kaksi Nato-maan edustajaa. Sota jatkuu, koska Obaman hallinto aliarvioi Venäjän intohimot Ukrainan suhteen. Historian kertaus olisi voinut valaista asiaa.
Nyt Yhdysvallat pyrkii epävakauttamaan Itämeren alueen saadakseen siitä paremman otteen. Suomi on jo näiden epävakauttamistoimien kohteena, vaikka Yhdysvallat saikin orja-apuriensa avulla maamme otteeseensa perustus- ja rikoslainvastaisen Naton isäntämaasopimuksen avulla. Siksi Suomessa onkin meneillään propagandakampanja, jollaisen veroista ei ole nähty sitten 70-luvun neuvostovyörytyksen. Tällä kertaa propagandatsunami vain tulee lännestä.
Venäjän uhkan lietsonta toimii erityisen hyvin balttien keskuudessa, koska he ovat aina olleet suurvaltojen kynnysmattoina.
Miksi Yhdysvallat haluaa sotajoukkojaan sekä Baltian maihin että Suomeen? Tässä on kyse vain ja ainoastaan suurvaltapelistä. Kukaan ei usko amerikkalaisten hakevan ydinsotaa Venäjän kanssa, sillä sellainen niiden välinen sota olisi, vaikka tietenkin Yhdysvaltain uuskonservatiivien eli ”neokonnien” ajatushautomot ovat jo parisen vuotta propagoineet amerikkalaisten voittavan senkin. Yhdysvallat haluaa tehdä Itämerellä saman minkä se teki Mustallamerellä.
Ns. South stream -kaasuputken ideana oli ohittaa ongelmallinen Ukraina ja vetää venäläisten kaasuputki suoraan merenpohjaa pitkin Romaniaan ja Bulgariaan. Kuinka ollakaan, amerikkalaiset ovat perustaneet juuri näihin maihin uusia sotilastukikohtiaan ”torjumaan Venäjän uhkaa”. Koska Venäjällä ja näillä mailla ei ole maarajaa, ainoa uhka oli tuo kaasuputki. Sen amerikkalaiset halusivat estää ja estivätkin uusilla sotilastukikohdillaan.
Kun sitten selvisi, että Venäjä vetikin kaasuputken Turkkiin ja että se voitaisiin vetää sieltä Kreikkaan, alkoi tapahtua. Uusi sotilastukikohta perustettiin Bulgariaan — kolme tuhatta miestä ja 150 panssaria — ja Turkin islam-henkinen valtiojohto alkoi saada rapaa naamaan. Siihen saakka Turkin islam-puolueet eivät olleet amerikkalaisille mikään ongelma. Nyt ovat. Jokainen on voinut huomata, miten länsimediassa sävy on muuttunut viimeisten kuukausien aikana ja kuinka valtamedia on alkanut kertoa Turkin presidentin ja pääministerin itsevaltaisista otteista ja kansannoususta. Tämä ennustaa Turkin epävakauttamista, ja kyse on kaasuputkesta. Aivan kuten oli Ukrainassakin.
Myös Syyrian sodassa on kyse kaasusta. Syyrian ja koko itäisen Välimeren pohjassa on valtava kaasuesiintymä, joka ulottuu Syyriasta aina Egyptin rajalle Gazassa. Syyria on perinteisesti Venäjän liittolainen, joten USA päätti epävakauttaa maan, mitä tarkoitusta myös ISISin kaltaisten ryhmittymien synnyn ruokkiminen palvelee. Samalla palkkasoturijoukolla Irak pysyy epätasapainossa. Ilmapommituksista noin kaksi kolmannesta ei ole suuntautunut ISISiä vastaan, vaan Syyrian hallituksen asemiin ja kohteisiin. Sotaa ei siis käydä ISIS:iä vastaan vaan Syyriaa, joka pidetään epävakaana ”sisällissodan” avulla.
Gazan sota oli sekin aivan samaa peliä. Heti kun venäläiset ja Palestiinan aluehallinto tekivät periaatepäätöksen Gazan kaasukentän hyödyntämisestä, Hamas ampui Israeliin tuhat rakettia. Käytännössä sokea kädetön mies osuu tuolla määrällä johonkin Israelin kaupunkiin, mutta nyt ei. Israel vastasi sotatoimin ja alueen kaasuesiintymän hyödyntäminen jäi sikseen. Kyse ei siis ollut islamista, Israelista tai palestiinalaisista, vaan kaasukentästä ja sen hallinnasta.
Samaa peliä pelataan nyt Itämerellä. JOS amerikkalaiset saavat sotilaansa valvomaan Suomenlahtea ja Itämeren molempia rannikoita, he kontrolloivat Itämeren kaasuputkea. Se on se strateginen tavoite. Koska epävakauttaminen ei toimi näissä yhteiskunnissa yhtä hyvin kuin arabimaissa, tarvitaan fiktiivinen uhka. Siksi propagandakoneisto rummuttaa aamusta iltaan Venäjän uhkaa, vaikkei Venäjällä ole sen enempää sotajoukkoja länsirajoillaan kuin ennenkään. Se uhka on fiktiivinen, mutta se vetoaa lapsiin, vanhuksiin ja idiootteihin, joista viimeksi mainittuja on enemmistö kaikkien maiden päättäjistä.
Itämeren alueen epävakauttamisen tavoitteena ei siis ole Baltian turvallisuuden parantaminen tai Venäjän lisääntynyt uhka. Pakotepelillä ei kaadeta Venäjää, vaan keikutetaan Suomea, joka menettää joka kuukausi 200 miljoonaa euroa ja epävakautuu itsestään. Tässä pelissä kyse ei ole suomalaisten, balttien tai yhtään kenenkään turvallisuudesta. Kyse on vain ja ainoastaan kaasusta ja sen kaupan kontrolloinnista. Kyse on suurvaltojen valtapelistä, jossa epävakautus on yksi ase.
Jos joku on niin lapsellinen, että kuvittelee Yhdysvaltojen oikeasti olevan pakotteiden kannalla tai kuristavan Venäjää, voi tarkistaa asian Yhdysvaltain ulkomaankauppaviraston tilastoista. Vuonna 2014 maiden kahdenvälinen kauppa oli 34,4 miljardia dollaria ja vieläpä niin, että se oli 12,9 miljardia Venäjälle ylijäämäinen. Huhtikuuhun 2015 loppuun mennessä kahdenvälisen kaupan arvo oli 8,7 miljardia dollaria, josta 3,4 miljardia Venäjälle plussaa.
Yhdysvallat käy siis koko ajan Venäjän kanssa kauppaa ja vieläpä niin, että sen vienti Venäjälle on pienempää kuin sen tuonti Venäjältä. Samaan aikaan Yhdysvallat vaatii EU:ta ja Suomea tekemään pakotelistoja ja ottamaan vastaan vastapakotteiden iskut. Miksi näin? Koska Yhdysvallat pyrkii pakotepolitiikalla epävakauttamaan Suomea ja EU:ta. Itse se ei osallistu pakotteisiin lainkaan, kuten tuostakin tilastosta näkyy.
Vuoden alussa amerikkalainen NASA:n alihankkija osti venäläisiä avaruusrakettimoottoreita miljardilla dollarilla. Se siitä pakotepolitiikasta.
Hyvä artikkeli. Olen jokseenkin samaa mieltä.
Kyse ei tietenkään ole pelkästään öljystä ja kaasusta, vaan usa pyrkii myös saartamaan Venäjän ja lopulta myös epävakauttamaan senkin, sekä hyökkäämäänkin sinne.
Venäjän epävakauttaminen ei ole toimi ainoastaan Venäjää vastaan, vaan myös Euroopan Unionia vastaan. Suomessakin huomaamme sen kyllä, mitä tämä on meidän taloudellemme tehnyt.
Yhdysvallat pyrkii nimenomaan estämään EU:n ja Venäjän taloudellisen ja poliittisen lähenemisen. Yhdysvaltain peikkona on nimittäin ollut toisesta maailmansodasta asti tilanne, jossa Saksa ja Venäjä yhdistävät voimansa: siitä tulisi suurvalta joka haastaisi Yhdysvallat. Näin ollen pyritään pitämään Atlanttinen Euroopan osa irti yhteistyöstä Venäjän kanssa.
Euroopan Unioni on myös siis Yhdysvaltain hyökkäyksen kohde: sen ei anneta itsenäisesti tehdä mitä haluaa eikä toimia omia etujaan ajaakseen.
Yhdysvallat ja Euroopan Unioni neuvottele nyt vapaakauppa-alueesta. Tositaiseksi Yhdysvaltain ote Eurooppaan on ollut turvallisuuspolitiikka, Neuvostoliiton ja sitten Venäjän uhka. Vapaakauppa-alueella sidotaan Eurooppaa paljon tiiviimmin Pohjois-Amerikkaan. Ja samanlainen vapaakauppa-alue on rakenteilla myös Pohjois-Amerikan ja yhdysvaltain Aasian liittolaisten kanssa.
Kiina tulee, ja Yhdysvallat jää toiseksi. Joten Yhdysvaltain tarvii kerätä omaan talousaluuseensa Euroopasta ja asiasta sen minkä pystyy, pystyäkseen vastaamaan Kiinan haasteeseen. Kiina puolestaan on kerännyt omiin liittolaisiinsa sekin suuren joukon maita, mukaanlukien Venäjän.
Kirjaimia katosi matkalla. Korjaanpa, kun jäi lauseesta tuo Aasia kateisiin. Piti olla: ”Yhdysvaltain tarvii kerätä omaan talousalueeseensa Euroopasta ja Aasiasta sen minkä pystyy…”
Selkokielinen ja lujasti todellisuuteen ankkuroitu kuvaus USA:n politiikasta. USA:n hallintohan tekee töitä omien suurten korporaatioittensa menestyksen eteen, ja kaikki tämän kanssa kilvoittelevat pyrkimykset ovat automaattisesti vihollisia.
Perinteiseen valloitussota-ajatteluun janttautuneet väittävät, ettei USA pyri valloittamaan valtioita. Useimmissa tapauksissa se kuitenkin pyrkii asettamaan USA:n intresseille lojaalin uuden valtiojohdon.
Ukraina on esimerkki siitä, kuinka USA voi ottaa valtion käytännössä suvereeniin hallintaansa; CIA:n organisoima aseellinen vallankaappaus, USA:n valitsema oligarkki presidentiksi, USA:n kontrolloima sotavoiman käyttö (jossa tosin uusnatsien osalta on syntynyt hieman nikottelua), USA:n FEDin suojiin kuskaama kultavaranto, Monsantolle viljelysmaa gmo-viljelyyn ja energiasektorin johtoon varapresidentti Bidenin poika. Hallitukseenkin USA:n (!) edustus jne.
Surkeinta on, että EU:lle USA on varannut Ukrainan taloudellisen ylläpitäjän roolin. Ja kaikkein surkeinta on, että EU ja Suomi siinä eritoten mukana syöksee oman taloutensa vaikeuksiin USA:n generoimien ja EU:lle pakottamien Venäjän talouspakotteiden myötä. Joihin USA ei itse edes osallistu.
Suomen edellinen hallitus oli jo täysin eksyksissä vaeltaessaan tahdottomasti tässä prosessissa mukana.
Juha Sipilän hallitus täydentää tämän täystuhon lyömällä laimin nopean irtautumisen talouspakotteista. Ja presidentti Sauli Niinistö patsastelee globaalina valtiomiesvaikuttajana; hänen eväänsä ovat todellisuudessa täsmälleen rajatut siihen, mitä USA ja sen kontrolloima EU:n johto sallii hänen tekevän. Pelkkä USA:n johdon sananviejähän tämä Niinistö on. Surkea roolisuoritus toki sellaisenakin. Suomen etu on Sauli Niinistöllä jossain sijalla 17.