Guggenheim-museohanke ei suostu kuolemaan. Se elää vielä senkin jälkeen, kun se on tapettu. Tiistaina julkistettiin museon arkkitehtikisan voittajat.
Suomesta löytyy iso kasa länsitsuhnia, jotka uskovat Guggenheimin tuovan ihmeitä Helsinkiin. He uskovat sen piristävän kotimaista taide-elämää. He luulevat Guggenheimin ostelevan suomalaista taidetta kasapäin ja ennen kaikkea he kuvittelevat, että hankkeessa on kyse taiteesta. Maailmalla on todellisuudessa vain kaksi Guggenheim-taidemuseota. Yksi on New Yorkissa ja toinen Bilbaossa.
Venetsiassa ei ole nimestä huolimatta Guggenheim-museota. Siellä on suvun perijättären Peggy Guggenheimin museoitu residenssi, jossa on mm. Picasson suunnittelema parivuoteen pääty. Tiedän tämän, koska olen käynyt siellä.
Toisin kuin YLE ja muu media väittää uutisissaan, Helsinkiin ei ole tulossa edes Guggenheim-säätiön oman ilmoituksen mukaan mitään taidetta, tai taidemuseota. Mitään Guggenheimin taideaarteita ei sijoiteta Helsinkiin. Tänne tulee DESIGN-museo, mitä se sitten tarkoittaakin. Eikä Guggenheim-säätiö rakenna mitään. Helsinki saisi rakentaa sille museon tontteineen.
Todellisuudessa kyse on siitä, että kymmenien miljardien omaisuusmassaa hallinnoiva suku yrittää viedä suomalaisten veronmaksajien rahat. Valtaosa Guggenheim-säätiön hankkeista on kariutunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Ne ovat kariutuneet, koska ne ovat olleet huijauksia. Näin kävi mm. Eremitaashin ja Guggenheimin yhteiselle museo-hankkeelle Las Vegasissa. Eremitaashi sanoutui irti hankkeesta, kun selvisi että se joutuisi maksamaan tilojen vuokrat ja toimittamaan taideaarteet paikan päälle, Guggenheimin kerätessä rahat taskuunsa. Berliinin Guggenheim-museo paljastui liikepankin aulan seiniksi.
Helsinkiin ei siis ole tulossa mitään TAIDEmuseota. Ei modernin taiteen klassikoita, eikä suomalaisen taiteen kokoelmia. Tänne on tulossa DESIGNmuseo. Suunnitelma hipoo nerokkuudessaan taivaita. Helsinkiläisten veronmaksajien kontolla on koko hankkeen maksaminen. Alun perin myös arkkitehtikilpailun kustannusten piti kaatua helsinkiläisten niskaan. Miten lienee käynyt?
Museon rakennuskustannuksiksi on arvioitu korkoineen jopa lähes 300 miljoonaa euroa. Sen maksaisivat suomalaiset verovaroistaan. Museon on sanottu työllistävän noin 40 henkeä. Lasketaanpa heidän palkkansa alakanttiin. Jos he saisivat 2000 euroa kuussa, se tekisi 80 000 euroa kuukaudessa. Vuodessa se tarkottaisi 960 000 euroa. Toki tiedämme, että kustannukset olisivat tältäkin osin suuremmat, sillä keskipalkka olisi varmasti lähempänä neljää tuhatta kuin kahta. Siihen päälle työnantajamaksut. Lisäksi helsinkiläiset saisivat maksaa kaikki museoon liittyvät vakuutusmaksut. He saisivat myös maksaa ylläpidon. Museon hankinnat maksatettaisiin myös helsinkiläisillä ja hyvän kokoelman hankintaan menisi helposti miljoona pari poikineen. Kaiken tämän päälle helsinkiläiset maksaisivat Guggenheim-säätiölle joka vuosi 20 miljoonaa ”lisenssimaksua”. Tässä ei ole vielä mukana miljoonatonttia, jonka Helsinki antaisi ilmaiseksi yksityiselle amerikkalaiselle säätiölle, joka siis laskuttaisi sen lisäksi Helsinkiä koko ajan. Kustannukset saattaisivat lisäksi hyvinkin kohota lasketuista.
Jos keskivertoturisti jättää Helsinkiin sen sata euroa, kuten joissakin arvioissa on esitetty, Guggenheim- DESIGNmuseon kustannusten kattamiseen tarvittaisiin kolmen ja puolen miljoonan turistin ryntäys jo olemassa olevien lisäksi. Tarvittaisiin siis vähintään kaksi, kolme miljoonaa turistia ryntäämään Euroopan pohjoisimmassa pääkaupungissa sijaitsevaan DESIGNmuseoon. Museohanketta on perusteltu turistiryntäyksellä. Kuka uskoo, että DESIGN vetää EU:n pohjoisimpaan kolkkaan kaksi, kolme miljoonaa turistia? Siitä on kyse.
Kertauksen vuoksi: Guggenheim ei ole tuomassa Suomeen yhtään modernin taiteen klassikkoa. Se ei ole tuomassa Picassoja, Daleja, Rothkoja eikä mitään muitakaan taiteen supertähtien töitä näytille. Tänne ei tule taidetta suunnitelmienkaan mukaan. Tänne tulisi DESIGNia. Muotoilua. Nämä muotoilukokoelmat maksatettaisiin helsinkiläisillä veronmaksajilla. Itse asiassa kaikki kulut ja kustannukset maksatettaisiin helsinkiläisillä veronmaksajilla. Lasku olisi satoja miljoonia.
Kumman sinä haluat? Satojen miljoonien nojatuoli/lasiesine/kenkä/lusikka/juomalasi/puhelinnäyttelyn vaiko satoja miljoonien lisärahaa vanhusten hoitoon? Siitä on kyse. Hankkeen puolustajat sanovat, etteivät sen tarvitsemat rahat ole poissa muusta. Ovat ne.
Helsingillä on yksi kukkaro. Rahat menevät sinne minne poliitikot päättävät niiden menevän, olivatpa ne millä momentilla tahansa. Poliitikot päättävät siirretäänkö Guggenheim-miljoonat vanhusten hoitoon vai otetaanko vanhuksilta satoja miljoonia amerikkalaiselle yksityissäätiölle.
Kuka haluaa antaa yksityiselle amerikkalaissäätiölle 250–400 miljoonaa euroa veronmaksajien rahaa tässä taloustilanteessa? Kyse on vain ja ainoastaan tästä.
Ja muistutukseksi: Helsinkiin ei ole edes tulossa TAIDEmuseota, vaan DESIGNmuseo.
Eiköhän ensin pitäisi pistää Suomalaisten museoiden ja historiallisten muistomerkkien rahoitus kuntoon, ja vasta sitten ajatella jotain amerikkalaista tekopa…kaa…
Taiteesta
”Helsinkiin ei siis ole tulossa mitään TAIDEmuseota. Ei modernin taiteen klassikoita, eikä suomalaisen taiteen kokoelmia. Tänne on tulossa DESIGNmuseo. Suunnitelma hipoo nerokkuudessaan taivaita. Helsinkiläisten veronmaksajien kontolla on koko hankkeen maksaminen” (Sami Parkkonen: Guggenheim-zombie.
Vastavalkea 25.6.2015).
Sami Parkkosen (SP) oivaltava ja osuva kirjoitus tuo mieleen monenlaisia ajatuksia. Yksi niistä on pohjoismaiden suurilevikkisimmän sanomalehden kulttuuritoimituksen toiminta. Herää muun ohella kysymys: miksi tuo varakas lehti ei käytä kulttuurisivujaan enemmän taiteen esittelyyn ja lukijoiden ’sivistämiseen’? Miksi se on vuosikaudet uhrannut kulttuurisivujaan ainoan supervallan edustajien (SP:n kirjoituksessa kuvattuun) bisnesideaan?
Otaksuttavasti vastaus löytyy siitä, että mainitun lehden omistajat vannovat yhä edelleen – muun valtaeliitin tavoin – tuhoon tuomitun uusliberalistisen markkinatalouden nimeen? Siinä jumalattomassa menossa taiteella näyttää olevan arvoa ainoastaan sikäli kuin se palvelee omistajasortimentin milloinkaan sammumatonta voitonjanoa.
¤
”Kaunista on se, mikä on sisäisesti kaunista.”
– Wassily Kandinsky
Platonin triadia (Hyvyys – Kauneus – Totuus) mittapuuna käyttäen maalaustaide lienee niitä inhimillisen toiminnan alueita, jotka parhaiten kykenevät tyydyttämään ihmisen ’kauneusaistin’ vaatimuksia. Ja (tai mutta) kuten tiedämme, kauneusaisti vaihtelee yksilöittäin. Eli paletti on laaja.
Itselleni tärkeitä maalaustaiteen edustajia ovat erityisesti alankomaalainen Vincent van Gogh (30.3.1853 Zundert, Pohjois-Brabant, Alankomaat – 29.7.1890 Auvers-sur-Oise, Val-d’Oise, Ranska), ruotsalainen Hilma af Klint (26.10.1862 Karlbergin linna, Solna – 21.10.1944 Danderyd), venäläinen (vuodesta 1939 Ranskan kansalainen) Wassily Kandinsky (16.12.[J: 4.12.]1866 Moskova – 13.12.1944 Neuilly-sur-Seine), espanjalainen Pablo Picasso (25.10.1881 Málaga, Espanja – 8.4.1973 Mougins, Alpes-Maritimes, Ranska), valkovenäläis-venäläis-ranskalainen Marc Chagall (alkuaan Moiše Segal, 7.7.[J: 24.6.]1887 Vitebsk, Venäjä – 28.3.1985 Saint-Paul de Vence, Alpes-Maritimes) ja suomalainen Ole Kandelin (22.11.1920 Porvoo – 23.1.1947).
Perustelen lyhyesti. Minua puhuttelee avantgarde, surrealismi sekä ’sattuneesta syystä’ abstrakti maalaustaide. Noiden seikkojen vuoksi tärkeiksi maalaustaiteen edustajiksi ovat muodostuneet edellä mainituista Kandinsky (modernin taiteen ensimmäiset merkittävät abstraktit työt; taideteoreetikko; ”Fuuga”) Chagall (”Coq rouge dans la nuit”), Picasso (”Guernica”), af Klint (abstraktin edelläkävijä) ja Kandelin (”Kelluvat muodot ja valkoisia kolmioita”; Kandelinin viimeiset maalauksensa olivat ensimmäisiä täysin abstrakteja kokeiluja Suomessa).
Vincent van Gogh on minulle ’erikoistapaus’. Hän on luonut yhden häikäisevän maalauksen, joka on valaissut sieluani pysyvästi. Se on ”Öinen katukahvila”, öljyvärimaalaus syyskuulta 1888.
¤
Kandinskyn edellä todettu kauneuden määritelmä tuo mieleen tänäänkin ajankohtaisen Amedeo Modiglianin (12.7.1884 Livorno – 24.1.1920 Pariisi) Ateneumissa 28.10.(2016) avautuvan näyttelyn. Näyttelyn televisioesittelyssä tuotiin onnistuneesti esiin Modiglianin taiteeseen sisältyvä sielun korostaminen tai ainakin huomioon ottaminen. Suuri taiteilija ei tietenkään unohtanut kauneutta. ”Kunnianhimoinen Modigliani halusi luoda veistoksillaan ja maalauksillaan uudenlaista kauneutta, joka yhdistäisi eri aikakausien ja mantereiden taiteen.”
¤
Jokainen aika tavoittelee, tulkitsee ja välittää Kauneutta omalla tavallaan.
EMMA – Espoon modernin taiteen museo on aloittanut 10-vuotisjuhlavuotenaan uuden näyttelysarjan ’Nykyaikaa etsimässä’, jonka ensimmäisessä katselmuksessa pysähdytään pohtimaan mitä olemme, minne olemme menossa ja mikä on ajankohtaista nyt.
Näyttelykonsepti on saanut innoituksensa kirjailija, kulttuuriajattelija Olavi Paavolaisen esseekokoelmasta (1929), jossa Paavolainen pohti modernin ihmisen kokemusta muuttuvassa, modernissa maailmassa. Nykyaikaa etsimässä kääntää katseet sekä taiteessa että yhteiskunnassa vaikuttaviin ajankohtaisiin aiheisiin ja kannustaa katsojia osallistumaan keskusteluun. Näyttelyn teemat The New Me, Digital Mankind ja Nature Kingdom tuovat tarkasteluun sen, minkälainen ihminen asuttaa globaalia digimaailmaa ja mikä on hänen suhteensa ympäristöön, itseensä ja toisiin ihmisiin. The New Me -teema kuvaa sitä, miten kehitämme tänä päivänä itseämme ja identiteettiämme äärimmäisiäkin menetelmiä käyttäen. Ihminen on yhä vahvempi toimija ja vaikuttaja. Digital Mankind -teema käsittelee sitä, kuinka digitalisaatio ei muuta vain yksilöä vaan koko ihmiskuntaa; olemme suuren murroksen keskellä, jossa ajattelumme ja toimintatapamme ovat muuttumassa. Nature Kingdom kertoo siitä, kuinka vahvasti ihminen yrittää vangita luontoa ja eläinkuntaa siinä aina kuitenkaan onnistumatta.
Näyttelyn teoksissa sukelletaan nykyajan urheilubuumista somevaikuttamiseen, eläinten hyödyntämisestä digievoluutioon, muovijätteistä pakolaiskysymykseen ja virtuaalisodankäynnistä henkisiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kolmen-neljän vuoden välein toistuva näyttelysarja antaa mahdollisuuden museon ja näyttelyihin valittujen taiteilijoiden osallistumiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tulevaisuuden näkymien avaamisen taiteen kautta.
Esillä on 22 kansainvälisen nykytaiteilijan teoksia. Vaikuttava teoskokonaisuus, jonka ovat kuratoineet Pilvi Kalhama, Henna Paunu ja Päivi Talasmaa, koostuu perinteisten medioiden ohella ääniteoksista, tilallisista installaatioista sekä tilausteoksista.
Näyttelyn taiteilijat: David Altmejd, Berlinde de Bruyckere, Harun Farocki, Maria Friberg, Hannaleena Heiska, Camille Henrot, Berglind Jóna Hlynsdóttir, Sasha Huber, Artor Jesus Inkerö, Saija Kassinen, Yazan Khalili, Klara Kristalova, Elke Silvia Krystufek, Antti Laitinen, Jonathan Monk, Ben Okri, Erwin Olaf, Aza Shadenova, Elly Strik, Pascale Marthine Tayou, Anne Tompuri ja Akram Zaatari
Ensimmäisessä katselmuksessa tarkastellaan, millainen ihminen asuttaa globaalia digimaailmaa ja mikä on hänen suhteensa ympäristöön, itseensä ja toisiin ihmisiin.
¤
EMMAn ’Nykyaikaa etsimässä’ on ehdottomasti mielenkiintoinen katselmus. Näyttely saattaa tosin jättää katsojan mielen varsin pirstaleiseksi. Tämä on ymmärrettävää sikäli, että todellisuus, meitä ympäröivä maailma, on tänään erityisen pirstaleinen.
Jollakin tavoin EMMAn näyttely toi omaan mieleeni Willensaunassa Kristian Smedsin ohjauksessa esitettävän Just filmingin. Erona on ehkä se, että siinä missä EMMAn näyttelystä kyllikseen saanut voi siirtyä hengähtämään alakerran viihtyisään kahvilaan, Just filmingistä ei pääse pakoon. Syynä on väliajan puuttuminen. Sitä paitsi esityksestä on riuhtauduttava eroon pitemmällä kävelyrupeamalla.
Mutta niin, Just filming tuo esiin aikamme raakuuden paljaana ja raadollisesti. Ehkäpä tämän päivän yleisö on shokkihoitonsa ansainnut?
¤
Tämä pienen ’tarinan’ voisi oikeastaan lopettaa jo tähän. Mutta ehkäpä se ’abstrakti’ kaipaisi vielä hiukan selittämistä. Itseäni kiehtoo tuon taidemaalausmuodon pitäytyminen kahteen olennaiseen: väriin ja muotoon. Mutta antakaamme nyt alan mestarin selittää. Pyydän avukseni suuren Kandinskyn.
Lienee tavallista väittää, että kuvataiteissa ulottuvuuksia on neljä. Maalauksessa on periaatteessa vain kaksi ulottuvuutta: ’korkeus’ ja ’leveys’. Kolmas ulottuvuus ’tila’ on mukana muun muassa kuvanveistossa ja ympäristötaiteessa. Neljäs ulottuvuus, ’aika’, on mukana muun ohella videotaiteen teoksissa. Tähän voisi pysähtyä, mutta on jännittävää pyrkiä edemmäs. Kosmologiassa, maailmankaikkeuden tutkimuksessa, on väitetty, että on olemassa vielä viideskin ulottuvuus, se on Paul Steinhardtin mukaan ”ulottuvuus, jota emme aisti emmekä ymmärrä”.
Tahtoisin väittää, että viides ulottuvuus löytyy myös maalaustaiteesta ja erityisesti abstraktismista. Tähän väitteeseen on päädyttävissä abstraktin maalaustaiteen keskeisen edustajan, ja muun muassa Sam Vannin esikuvan, Wassily Kandinskyn ajatuksista. Taiteen demokratisoijalle Kandinskylle katsojan silmät olivat kuin pianon vasara, joka osuessaan maalauksen värien koskettimiin sai aikaan värähtelyä katsojan sielussa. Tapahtui jonkin salaperäisen välittyminen tekijän sielusta katsojan sieluun. Parhaimmillaan vaikutus oli tavalla tai toisella koskettava. Abstraktin maalauksen värit muotoineen edustavat tässä skenaariossa viidettä ulottuvuutta, jota emme normaaliaistein ehkä täysimääräisesti aisti tai ymmärrä. Kysymys on jostakin muusta, jostakin enemmästä. On kysymys mysteeristä.
Guggenheim villityksen sai aikaan, USAn suurlähettiläs, joka hännysteli Presidentin kesäasunnolla.Erään pölyn- imuritehtailijan poika ehdotti museota ”Jätkäsaaren” entiselle alueelle. Siionisteilla oli muitakin rakennushankkeita siihen aikaan. Menikö jotakin pieleen paikallisten vastustamisen takia, kuka sen tietää ?
Ei heillä ole ensihätään nimen vaihdon takia ”närästystä”, kun vain saavat projektinsa anturasta ylös. Rosvo-laitoksen nimen muutos tulee jälkeenpäin sumun hälvettyä. Juutalaiset ovat kuuluisia kautta maapallon, vaikka vain peitenimityksillään. Holokaustiakin opetetaan jossakin muodossa kaukaisiin maihin asti. Jos jokin aihe heitä kiinnostaa, se tehdään. Siitä lyön vaikka koinsyömän ”Fedorani” likoon. Pakko taaskin lainata Henry Kissingerin lausuntoa, ne joilla on suurimmat varallisuudet, ”he päättävät asiat”. Siis tuleehan se MUSEO.
Sana ”TAIDE” on monipiippuinen elämys. Se riippuu, mistä se ”roikkuu” ? Kovaosainenn ( puliukko ) saattaa tuntea säälintunnetta itseään kohtaan havaitessaan sirpaleisen lakkapullon. Maalaustaiteen hinnoittelu ei takaa esityksen laatua. Miten joku voisi maksaa ”Mona -Lisasta” miljoonia. Vaisuhymyisiä naisia on galleriat täynnään. Iltarusko, aamusumu järvimaisemissa on taidetta, eikä maksa ”toista lompakollista ? Taide on mielestäni hyvin omakohtainen kokemus, jota ei voi toiselle yksilölle myydä, ilman syyllisyyden tunnetta.
Museohanke on vain yksi lisä veronmaksajien rasitukseksi. Ei ole mistään taiteesta kysymys, vaan apurahojen keräämisestä juutalais-eliitin tilille. Rahoittakoot itse omat hankkeensa onhan Goldman-Sachs pankki jo istutettu pysyväksi Suomeen. Kansahan ei tällaisista hommeleista ymmärrä tuon taivaallista, eikä valtaosaa kiinnosta kaikenmaailman esitykset joita he kutsuvat taiteeksi. Suomessa on paljon muitakin ”rahareikiä täytettävänä”.