KUKA MUISTAA aikaa, jolloin talouspuhe ei ollut vallannut kaikkea? Markkinapauhu ei tunkeutunut väkisin ihmisten tajuntaan ja päälle kuin musiikiksi kutsuttu melusaaste kaupoissa tai kuin pilttuistaan vapautetut autolaumat kaupungeissa.

Minä muistan. Ei siitä ole kuin muutama vuosikymmen. Vielä 1984, suomalaisten kautta aikain parhaaksi valitsemana vuonna, oli lupa olla kohtuullisen valistunut kansalainen, vaikka tykkäsi vain kauniista runoista. Eikä tarvinnut välittää tuon taivaallista pörssikursseista eikä kilpailukyvyn haasteista.

Upeita aikoja.

Niillä tienoilla taisi olla myös katoava hetki, jolloin Suomi oli ainoan kerran historiassaan suurin piirtein itsenäinen. Tai niin itsenäinen kuin keskinäisriippuvuuksien maailmassa voi kohtuudella olla.

NKP-painajaiset alkoivat olla takana, eikä EKP-surkeus ollut vielä alkanut. Jopa maailmantalouden saatanalliset myllyt jauhoivat hitaammin, ikään kuin järkiolennollisten voimien ohjauksessa. Oli vähän semmoinen kuvitelma, että kansalla oli ote ruorista ja laillisia tapoja vaikuttaa. Ilmanala ei ollut raskaana turhautuneisuudesta eikä ääriliikkeistä, jotka tunnetusti tarjoavat petollisen yksinkertaisia lääkkeitä.

Onkohan niin, että se mitä oikeaoppiset pilkkaavat nyt populismina, onkin häivähdys kadonneesta kansanvallasta? Ja se mitä fantasiansa puolesta viimeiseen eurooppalaiseen asti taistelevat eurostalinistit nimittelevät nationalismiksi, on ihan sitä samaa, jota ennen muinoin miellettiin kansallisen itsenäisyyden arvostukseksi?

Rahajärjestelmästä rakennettu helvetinkone

Tässä kohdassa on hyvä vedota korkeampiin auktoriteetteihin, ettei leimata nationalistiseksi populistiksi. Tarkoitan täsmälleen sitä samaa mitä Helsingin Sanomain pääkirjoittaja (10.11.2014):

”Kreikan monivuotinen talousahdinko tekee selväksi sen, miten oleellinen osa kansallista itsenäisyyttä taloudellinen itsenäisyys on. Kun sen menettää, demokraattisen hallintojärjestelmän paikan ottavat ulkopuoliset päättäjät — esimerkiksi markkinat ja rahaa lainaavat.”

Näin näyttää käyneen. On tosin tarpeetonta kainoutta rajoittua pelkästään Kreikkaan, jossa järjestelmän rujous toki näkyy selvimmin. Kauniista Eurooppa-unelmasta on tullut koko maanosan peittävä paha uni.

Eikä unesta kannata edes herätä, väittävät talousoppineet. Rahajärjestelmästä on kuulemma osattu rakentaa semmoinen helvetinkone, että purkajia odottaa ikävämpi kohtalo kuin paikkaansa koneen osina tyytyviä.

Aika velikultia, voimme hymyillä isänmaan illankoitossa.

Hajoaako Eurooppa?

Toisaalta kaikki vitsaukset päättyvät joskus. Aina tulee hetki, jolloin on pakko tajuta, että sodan jatkaminen tulee kalliimmaksi kuin tappion tunnustaminen, kovat sotakorvaukset ja kallis jälleenrakennus yhteensä. Toukokuu 1945 voi olla Euroopassa nurkan takana.

Tai sitten ei. Kaikki voi mennä ihan toisin, vaikeuksien kautta voittoon. Nyt kärsitään vielä hetki, kansoja ja nuoria ikäluokkia on pakko uhrata suurelle asialle. Vorwärts, Alte Kameraden, rivejä tiivistäen, vyötä kiristäen, EKP-kaaderien johdolla ja suuren Saksan voimaan luottaen kohti yhä syvempää vakautta. Komeaa, että saamme olla mukana.

Harharetken
lopuksi syylliset
palkitaan,
syyttömiä
rangaistaan ja
kriitikot kirotaan.

Kävi miten kävi, yksi on varma. Tosiasioiden tunnustaminen on aina ylivoimaisen vaikeaa yleviin haaveisiin henkisesti tai erityisintresseiltään sitoutuneille. Kannattaa ihan huvin ja hyödyn vuoksi katsoa mitä tapahtui, kun Neuvostoliitto murtui mahdottomuutensa.

Brysselin nomenklatuuralla voi olla edessään yhtä vaikeita valintoja kuin yhtä etuoikeutetulla neuvostoeliitillä. EKP:ssa järjestelmän murtuminen synnyttänee vastaavia siirtoja kuin NKP:ssa. Voimme lohduttautua sillä, että taitavimmat tsekistit ja muut julmurit nousevat kyllä aina kermaksi pintaan systeemissä kuin systeemissä.

Yksinkertaisimmat uskonsoturit, eurostalinistit, roikkuvat puolestaan kynsin hampain kiinni sortuvassa suuressa asiassaan ihan niin kuin hengenheimolaisensa muinaisen kommunismin suurvallan raunioilla.

Luulisi, että elokuun 1991 kaappausta vähintään valmistellaan. Eivät Brysselin keskuskomitean agit prop -komissaareiksi ihan ilman vastarintaa ylenneet ole valmiita pudottautumaan vallan korkeuksista keskisuurten liikeyritysten markkinointijohtajiksi ja erinimisten eurooppalaisten siilinjärvien kunnansihteereiksi.

Kipeää tekee. Ja kuten kaikkien projektien päätteeksi, niin myös surullisen euro-harharetken lopuksi syylliset palkitaan, syyttömiä rangaistaan ja kriitikot kirotaan imeliksi jälkiviisastelijoiksi. Niitä, jotka aikanaan osoittivat rahajärjestelmän valuviat ja hirmuiset riskit, ei todellakaan kiitetä kaukonäköisyydestä.

Lyhyt katse, likinäkö ja kärsimätön lyhytjänteisyys ovat radikaalin maailmanaikamme tunnusmerkkejä. Koskaan ei ole aikaa eikä varaa rakentaa konservatiivisen kunnolla, ja juuri siksi uudet komeat rakennukset on hometaloina revittävä maan tasalle.

Siitä tässä uuden Euroopan rakennustyössäkin on kyse, finanssikriisistä nyt puhumatta. Hinta on hirveä, ja osamaksuja maksellaan ääriliikkeiden nousussa. Eurooppa hajoaa, vaikka ihan muuta tavoiteltiin.

Laiminlyödyt viisaudet

Eräs poliittinen johtaja pikkuisessa eurokriisimaassa mukaili jo sota-ajan brittipääministeriä Winston Churchilliä lupaamalla tulevaisuudelle vain verta, hikeä ja kyyneliä. Luultavasti ihan osuvaa, riippumatta siitä, hyppääkö Suomi uppoavasta laivasta syksyn 1944 malliin vai taistelemmeko Suur-Saksan rinnalla katkeraan loppuun asti.

Vielä tärkeämpi olisi tajuta ja sisäistää Nobel-palkitun historioitsija Churchillin viisaus: “The longer you can look back, the further you can look forward.” Onkohan mitään muuta valtiomiesviisautta, jota olisi meidän “this time is different” -ajassamme enemmän laiminlyöty, yhtä tuhoisin tuloksin?

Vastaan heti. Olisiko se tämä?

”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan, mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan”.


Esseen kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma. Vastavalkea julkaisee hänen luvallaan uudelleen tämän Yliopisto-lehden numerossa 10/2014 julkaistun kirjoituksen.

1 KOMMENTTI

  1. Kuinkas nyt Kuisma otaa rohkeasti kantaa, taloushistorioitsijana hän toki ymmärtää kehityksen pitkätlinjat.Kummallisela tuntuu myös kokomuslaisten hiljaisuus, ilmeisesti siellä kaikessa hiljaisuudessa valmistelaan ordeoliberaalia talousohjelmaa, samalla kun perussuomalaisten liepeillä olevat tahot järjestävät mediatodellisuuden peittävää savuverhoa. Jos maallemme jossain vaihessa tarjotaan jokin muu uskottava vaihtoehto, tulisi keskustavasemmistolaisten kiireen vilkaa hahmotella demokratiaa talouteen laajentavia siis talousdemokraattisia ohjelmia. Kuisman kaltainen radikaalikeskustalainen voisi tällaiselle pohdinnalle tuoda taloushistoriallista uskottavuutta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here