Suomi suurvaltain puristuksessa

Hallitus aikoo edelleen saada aikaiseksi yhteiskuntasopimuksen ja sen selvitysmieheksi on nimetty entinen valtakunnansovittelija Juhani Salonius. Pääministeri Juha Sipilä muistutti hallituksen tiedotustilaisuudessa, että maan talous on heikossa hapessa. Tähän oli syytäkin, sillä Suomessa on totuttu haukkumaan Venäjää, Venäjän presidenttiä ja yleensä venäläisiä kaikista niistä vaikeuksista, jotka ovat Suomea viime aikoina kohdanneet. Siksi on ehkä vaihteeksi ihan hyvä katsoa, mitä olemme oman onnemme eteen tehneet tai jättäneet tekemättä.

Geneva Group Internationalin sateenvarjon suojassa tullaan syyskuun 10–12. päivinä järjestämään Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteinen seminaari, jonka keskeinen tarkastelukulma on se, missä määrin Suomi on gateway (portti, sillanpääasema) Venäjälle kaupankäynnin alalla. Minuakin on sinne pyydetty kommentoimaan aihetta.

Välillä tuntuu siltä, että Suomessa puuhastellaan asioita, joilla ei ole mitään relevanssia tämän päivän tilanteeseen. Gateway-ajattelu oli muotia joskus 80-luvun lopulla, 90-luvun alussa. Eikä siitä oikein koskaan tullut suurta hittiä, vaikka ei voida kieltää, etteikö meillä olisi ollut mahdollisuuksia tähän asemaan päästä. Itse me mahdollisuutemme pilasimme veloittamalla palveluksistamme hintoja, jotka karkottivat asiakkaat Baltian halvempiin satamiin. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Kun Suomi oli mukana päättämässä EU-pakotteista Venäjän Krimin miehityksen ja niemimaan Venäjään liittämisen johdosta, niin ne kohdistettiin henkilöihin, jotka olivat virkansa puolesta näitä kauppasuhteita edistäneet. Niinpä Suomen pakotelistoille ja siis viisumikieltoon päätyivät mm. sellaiset Suomen ja Venäjän suhteita aktiivisesti kehittäneet henkilöt, kuten Federaationeuvoston puhemies, entinen Pietarin kuvernööri Valentina Matvijenko ja Duuman puhemies Sergei Naryshkin. Näitä henkilöitä olemme kohdelleet todella kaltoin viimeisimpänä tekona viisumin evääminen Naryshkinilta Etyj-parlamentaarikkojen kokoukseen Helsinkiin. Suomi on todella tehnyt parhaansa suututtaakseen ne henkilöt, jotka ovat suhtautuneet meihin myönteisesti.

Vastareaktiot Venäjän taholta ovat kohdistuneet erinäisiin meille tärkeisiin vientituotteisiin, mutta myös henkilöpolitiikka on astunut kuvaan mukaan. Viisumin kieltäminen Seppo Remekseltä on kovan luokan muistutus siitä, mihin olemme menossa, jos tämänkaltainen henkilöihin menevä politiikka saa jatkua.

Ja jotta kuvaan saataisiin vielä syvyyttä, niin amerikkalaiset ovat lyömässä suomalaisia toiselle poskelle. Kai Paanasen nimen laittaminen jenkkien pakotelistalle on yhtä lailla kova isku Suomen mahdollisuuksille Venäjällä kaupan alalla. Erään Suomen Venäjän kaupan pioneerin säkittäminen on amerikkalaisten taholta selvä uhkaus meille pysyä erossa Venäjän kaupasta. Ja tämä tilanteessa, jossa amerikkalaiset vuonna 2014 jopa onnistuivat lisäämään kauppaansa Venäjän kanssa.¹ Vuonna 2014 Yhdysvaltain viranomaiset painostivat vielä omia liikemiehiään, joilla oli strategisesti tärkeitä tehtäviä Venäjän teollisuudessa, mutta tämän vuoden aikana tämäkin painostus on loppunut ja Venäjällä olevat amerikkalaisyritykset viestittävät hyvistä tuloksista.

Turpaan tulee siis sekä idästä että lännestä. Suomi on onnistunut sijoittamaan itsensä suurvaltain ristiriitojen keskiöön.

Tästä huolimatta elätämme edelleen haavekuvia siitä, että meistä olisi jonkinasteiseksi konfliktien ratkaisun suurvallaksi.

Vuonna 2008 Suomi oli Etyj-järjestön puheenjohtajamaa. Emme onnistuneet silloin järjestämään Etyjin huippukokousta, vaan meidän oli tyytyminen ulkoministerikokoukseen, josta ei sitten saatu yhteistä substanssitekstiä aikaiseksi. Seuraavana vuonna puheenjohtajamaa oli Kazakstan, jonka onnistui järjestää Etyjin huippukokous ja loppuasiakirja. Suomalaiselta taholta asiakirjan substanssia on pidetty vähäisenä, mikä varmasti pitääkin paikkansa. Tämä ei kuitenkaan vähennä kazakkien saavutuksen arvoa.

Suomalaiset asianosaiset ovat riemuinneet siitä, että Venäjä ei boikotoi meidän virheemme johdosta Etyj-järjestöä, vaan aikoo osallistua seuraavaan kokoukseen Mongoliassa. Tosiasiassa tässä on jälleen todiste siitä, että Suomi ei kykene edistämään Etyj-tavotteita, mutta Mongolia kykenee.

Pieni historian tuntemus auttaisi suomalaisia myös ymmärtämään, ettei Venäjän intressi ole jättää Etyj-järjestöä, koska sillä on siellä veto-oikeus. Neuvostoliitto jätti aikanaan YK:n turvallisuusneuvoston, mikä johti siihen, että kaikista lännen sotilaallisista operaatioista tuli YK-operaatioita. Neuvostoliitto palasi hyvin nopeasti turvallisuusneuvostoon käyttämään veto-oikeuttaan.

Heikki Talvitie on toiminut suurlähettiläänä Belgradissa, Moskovassa ja Tukholmassa, minkä lisäksi hän on työskennellyt Haagin lähetystössä sekä New Yorkissa YK-edustajana. Lisäksi hän on mm. toiminut Etyjin erikoislähettiläänä Georgiassa.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomi–Venäjä-seuran nettisivuilla. Talvitie on antanut Vastavalkealle luvan kirjoitustensa uudelleenjulkaisuun.