Takaisin Ruotsiin!

JOS NOKIAN ex-pomon Anssi Vanjoen taannoista toteamusta on uskominen, Suomi on kuin entinen neuvostotasavalta. Täällä ei ole lupa menestyä. Kateus on syönyt kalatkin vedestä ja nakertaa kansakunnan parhaimmiston elämänhalua.

Näkyyn Neuvosto-Suomesta sopii hyvin uusrikkaiden oligarkkien pako maailman rahametropoleihin. Tunnettua on, että Lontoon parhaat paikat ruuhkautuvat Venäjän, Ukrainan ynnä muiden ankeiden maailmankolkkien miljardöörimoguleista. Mikseivät siis suomalaiset pikkuoligarkkimme menisi perässä?

Meidän kaikin puolin vaatimaton eliittien eliittimme on itse asiassa jo pitkään painellut parhaansa mukaan samoilla suihkukoneen jäljillä kuin muut itäeurooppalaiset kollegansa. Kärkiryhmänä suomalaisjoukkoa perinteisesti vetävät Monaco-tyyppisiin veroparatiiseihin paenneet urheilubisnestähdet – siis nämä yhteisen hallintorahvaamme juhlimat isänmaan sankarit.

Monaco-urheilijoiden isänmaallisesta palvonnasta mieleen tulee ikävähenkisen kyynikon viisastelu: kansaa ja sen primitiivisiä mielialoja kiihottavaa osaa mediasta on mahdoton aliarvioida.

Rumasti sanottu kansasta, joka on meille pyhä — ja jota on syytä pitää hyvällä tuulella ja veronmaksukykyisenä. Mutta ei ehkä kovin rumasti niistä, jotka edelleen jaksavat kumistella nationalismin rumpuja viihdeteollisuudeksi jalostuneen urheilun ympärillä.

Bisnes on bisnes ja mooses on mooses, eikä sinänsä pahaa sanaa kummastakaan. Mutta turha sekoittaa sirkushuveja muuhun kuin muuhun huviliiketoimintaan.

Osa meistä muistaa vilkuttaa kai iloisina rannalla merten taa paineleville verovenepakolaisille. Iloisina siksi, että kun maa on joka tapauksessa luotava uudelleen, urakkaa helpottaa pikkusieluisten marisijoiden katoaminen tieltä pois tunnelmaa pilaamasta.

Olisiko muuten myös pankkiiri Björn Wahlroosin kohutussa Ruotsiin kirjautumisessa kyse venäläis-ukrainalais-arabialais-afrikkalaisen Lontoo-syndrooman pohjoismaisesta variantista?

Ennen kuin jatketaan ajatusleikkiä, on parempi vakuuttaa Wahlroosin kaikille kiihkeille faneille, että juu, jokainen vapaan maamme vapaa kansalainen saa muuttaa milloin tahansa mihin tahansa. Että juu, mainittu pankkiiri on maksanut ihan kamalasti veroja Suomeen, suhteellisesti ainakin yhtä paljon kuin kuka tahansa siivooja ja euroina toki paljon enemmän. Ja juu, isänmaataan voi palvella monin tavoin ja eri paikoissa, ilman muuta. Onko isänmaa sitä paitsi edes ihan tätä päivää?

Ja juu, ihan totta, ei missään ole säädetty, että ihmisen osa on osallistua muun ohella yhteisiin ponnistuksiin, ei etenkään sellaisen pakkovallan ilmentymän kuin enemmistön tyranniaa harjoittavan Suomen valtion hyväksi. Tai jos olisikin, eivät säädökset sido vapaata ja vahvaa yksilöä, vaan vain sitä samaa harmaata hallintorahvasta, jonka iloton elämä nyt kerta kaikkiaan koostuu halvoista sirkushuveista, kruunun ulostekojen suorituksista ja tykinruuan kasvattamisesta.

Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, taisi siinä 1900-luvun jälkipuolella olla vähän toisenlainen aika, outo demokraattinen välivaihe, ainakin läntisissä sivistysmaissa.

NYT OLLAAN kuitenkin palaamassa tukevasti turvalliseen menneisyyteen. Tuhansien vuosien sivilisaatiokehityksen suurta linjaa vetävät mahtidynastiat, oligarkit ja kaikenkarvaiset rosvoparonit. Tämä nostalginen ihanuus on jo vuosikymmeniä ollut globaalisti vahvassa nousussa. Demokratiahan onkin monin tavoin ongelmallinen tapa hallita, siis kevyet mullat…

Mutta palataan globaaleista sfääreistä lokaaliin näpertelyyn eli spekuloimaan aina yhtä inspiroivan pankkiirimme tarinan uusista vaiheista. Ei siksi, että pyörittäisiin yhden ihmisen ympärillä, vaan siksi että tarina ilmentää yleisempiä kehityskulkuja.

Mikäli mediaruikutukseen olisi uskominen, ruotsalaiseksi ryhtymisen syy on välttää perintöverot. Ajatus on mieletön. Ei yksikään suurten kuvioiden johtofiguuri kompastele noin hävettäviin pikkusummiin. Sata miljoonaa euroa on paremmissa piireissä portsarirahaa.

Arvaukseni todellisesta syystä on, että pankkiiri on varttuessaan pehmennyt ideologisesti ja lipsuilee pahoin markkinatalouden, kovan kilpailun ja individualismin kaidalta polulta.

Kilpailun, yksilön ja markkinatalouden kannalla ankaran johdonmukaisesti oleva kannattaa tietenkin sadan prosentin perintöveroa tai suuromaisuuden lahjoittamista pois lapsilta yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Vain näinhän kaikki tulokkaat uusista sukupolvista asettuvat suurin piirtein samalle lähtöviivalle. Loput hoitaa kilpailu, joka perintöjen vääristämättä, markkinaehtoisesti ohjaa resurssit tehokkaimmin parhaiden yksilöiden leiviskäksi.

Kiihkeinkään kilpailevan markkinatalouden kannattaja ei silti ole niin tosissaan, että toimisi viimeiselle rajalle asti periaatteidensa puolesta. Jopa markkinaradikaali ryhtyy lopulta traditionalistiksi ja alistuu ihmisluonnon mukaisesti huolehtimaan perillistensä tulevaisuudesta. Näin dynastiat syntyvät.

Tämäkään ei silti ole varsinainen syy pankkiirimme Tukholmaan kirjautumiselle. Oikeasti hän on taaskin avantgardistina avaamassa väylää pääjoukoille. Nyt maalina on Ruotsin ja Suomen paluu yhteen. Siksi on syytä etabloitua uusvanhan valtakunnan kauniiseen pääkaupunkiin jo nyt. Nopeat syövät hitaat.

Tarve uudelle suurelle Ruotsille on ilmeinen. Suomi on pelastettava hukkumasta suohon, Saksan itäeurooppalaisen vasallin asemasta osaksi skandinaavis-länsimaista valtioyhteyttä. Asiansa paremmin hoitanut, eurovapaa Ruotsi puolestaan kaipaa lisävoimaa valtarakenteiltaan keskittyvässä Euroopan unionissa. Suomalaista keskustelua on lisäksi pakko piristää vaihtamalla kestopuheenaihe pakkoruotsista pakkosuomeksi.

Liikepankkimme ja suurteollisuutemme ovat yhdentyneet ja yhteispuolustusta kehitetään eli kaikki oleellinen on kohta kunnossa seuraavaa askelta varten. Ja nyt paljastan salaisuuden: juuri sitä puolivaltiollinen yksityispankkiirimme Tukholmassa kärkenä valmistelee. Suomi hyökkää Ruotsiin, antautuu ehdoitta ja jättäytyy voittajavaltion valtaan ja vastuulle.

Perässä tullaan — me kaikki.

Esseen kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma. Vastavalkea uudelleenjulkaisee hänen luvallaan ja hieman muunnettuna tämän Yliopisto-lehden numerossa 6/2014 julkaistun kirjoituksen.