1970-LUVULTA LÄHTIEN voimistuneet uusliberalistiset opit valtasivat jalansijaa myös OECD:ssä, jota monet tutkijat ovat Ville Yliaskan mukaan pitäneet tärkeimpänä järjestönä julkisen sektorin markkinaistamisessa. Kun suomalaiset hallinnon kehittäjät esimerkiksi aloittivat vuonna 1975 OECD-yhteistyön, niin — sattumaa tai ei, kuten Yliaska asian muotoilee – jo samana vuonna Suomeen rantautuivat julkisen sektorin ”tuottavuuden kohottamisvaatimukset”.
OECD:n hallintoasiantuntijoiden mielestä oli vältettävä jumiutumista väittelyyn julkisen sektorin pienentämisestä, jotta oikeisto ja vasemmisto eivät aloittaisi poliittista taistelua asiasta. Siksi koko kysymys oli ohitettava ja otettava lähtökohdaksi se, miten julkista sektoria saataisiin pienennettyä: ”Muutoksen aikaansaamiseksi debatti on saatava keskittymään siihen miten muutos tehdään, eikä siihen pitääkö muutosta tehdä ollenkaan.” (OECD:n raportti 6.3.1979)
Uutta julkisjohtamista (New Public Managemnet, NPM) markkinoitiin OECD:n asiantuntemuksella. Yliaskalla on kuitenkin esittää lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan NPM-uudistusten on todettu haittaavan työtehtäviä ja lisäävän työstä vieraantumista. Haittoina olivat muun muassa henkinen kapea-alaisuus, innovatiivisuuden vähentyminen ja erilaiset reviiritaistelut. Myös esimies-alaissuhde saattoi kehittyä aikaisempaa egoistisempaan suuntaan.
Koska uuden julkisjohtamisen tulokset olivat jatkuvasti huonoja mutta tästä ei juuri välitetty, tulosten saavuttaminen ei mitä ilmeisemmin ollut ensisijainen päämäärä. Yliaskan mukaan NMP:n avulla toteutettiinkin resurssileikkauksia. NPM:n tulos- ja laatujohtamisesta tuli vain eräänlaisia ”pelastusrenkaita, joita heitettiin resurssileikkausten eteen joutuneille kunnille ja sektoriministeriöille” (s. 521).
EVA pelkäsi nousevaa punavihreää liikettä
1970-luvulla nouseva punavihreä liike korosti Yliaskan mukaan kansalaiskeskeisyyttä. Kahlitsevien instituutioiden tilalle kaivattiin ”lähidemokratiaa” ja ”hajauttamista”. Punavihreissä visioissa valtaa tulisi jakaa tietotekniikan avulla pienille yhteisöille ja verkostomaiselle taloudelle. Valtiota saatettiin syyttää kulutusfasismin, byrokratian ja massayhteiskunnan tukemisesta.
Nopeasti leviävä punavihreä liike oli niin elinvoimainen, että teollisuuden ylin johto oli Jukka Tarkan mukaan ”lähes paniikissa”. Vuonna 1975 perustettu Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) ottikin tavoitteekseen estää liikkeen kasvu. Toimitusjohtaja Max Jakobsonin sanoin ”Evan tehtävänä on organisoida sellaista toimintaa, joka voi saada aikaan suunnan muutoksen. Tämä on asian ydin; kaikki muu on fraseologiaa” (29.12.1975).
Punavihreää lähidemokratiaa pyrittiin Yliaskan mukaan edistämään vielä 1980-luvun alussa muun muassa erilaisissa komiteoissa. Mutta vähitellen punavihreät tavoitteet käännettiin liki vastakohdikseen, kun OECD, EVA ja uusoikeisto kanavoivat ne taitavien ja viime kädessä katteettomien vallan hajauttamislupausten avulla resurssien leikkauksiksi ja keskitetyksi budjettivallaksi.
Hallinto keskitettiin EVA:n toiveiden mukaisesti VM:lle
Ruotsissa alettiin puuhata työpaikkojen demokratisoimiseksi palkansaajarahastoja 1970-luvun alkupuolella, ja ne myös toteutuivat vuonna 1983. Suomessa vastaavaa ideaa ajoi Kalevi Sorsan vuonna 1986 asettama komitea, jota teollisuus ja työnantajat vastustivat kunnes saivat omia näkemyksiään hyväksytyksi.
Sorsan komitea julkaisi vuonna 1987 yksimielisenä mietinnön, jossa kilpailukyvyn näkökulma voitti Yliaskan mukaan yritysdemokratian. Sen jälkeen huomio käännettiin joustojen ja tulospalkkauksen soveltumiseen julkiselle sektorille, mihin myös SAK taipui. Näin alkuperäisestä yritysdemokratiasta tuli tulosjohtamista, joka kankeudellaan loi virastoihin ja kuntiin tyytymättömyyttä lisäävää uutta byrokratiaa.
Myös valtionosuusuudistusta pohjustettiin lupaamalla kunnille punavihreässä hengessä autonomiaa ja resursseja. Houkutuspuheilla kunnalliset järjestöt saatiin mukaan, mutta ratkaisuvaiheessa lupaukset rikottiin. Yliaskan mukaan kunnilta vietiin hyvinvointipalvelujen tuottamisessa tarvittavia resursseja. Teoksessa seurataan askel askeelta, miten resurssivalta keskitettiin äärimmilleen ja ohjailtiin valtiovarainministeriölle — tavoite, johon EVA oli pyrkinyt jo 1970-luvulla.
Yliaska päätyy siihen, että Suomessa hyvinvointivaltion resursseja leikattiin ja siirrettiin enemmän tai vähemmän tietoisesti – myös SDP:n myötävaikutuksella – ennen kaikkea elektroniikkateollisuuden tutkimukseen ja rahoitukseen.
Koska julkisen sektorin alasajo ja markkinaistaminen näyttää saavan tukea edelleen, Yliaskan teos on ajankohtainen ja hyödyllinen kaikille, jotka haluavat ymmärtää parhaillaankin käytävän kamppailun taustoja, keinoja ja perusteita.
Kuumista aiheistaan huolimatta teoksen kirjoitussävy on maltillinen ja eri näkökulmat virtaavat kirkkaiksi ajateltuina ja hyvin perusteltuina. Lisää taustatietoja haluava löytää lähes jokaiselta sivulta useampiakin mielenkiintoisia viitteitä.
Lähde
Yliaska, Ville | Into Kustannus (2014). Tehokkuuden toiveuni — Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. http://www.intokustannus.fi/kirja/tehokkuuden_toiveuni/
Juuri noin asiat etenivät, poliittiselle probakandalle on tyypillistä taistelu itse rakennettuja haamuvastustajia kohtaan, kuten esimerkiksi nyt persut taistelevat itse rakentamaansa suvaitsevaisto maailmaa vastaan, ja pahinta on jos nne ryhmittymät joita vastustajiksi tahdotaan karsinoida alkavat omaksua heille tarjottua roolia. Eihän tuossa uudessa julkisjohtamis mallissa ole mitään uutta, Stalinkin puhui kolmekymmenluvulla tarpeesta silloin tällöin ravistaa luteet lipusta, se toteutuu nykymallissa kilpailutuksen kautta. Trotski puolestaan oli jatkuvan vallankumouksen kannalla, sama epävarmuutta tuottava johtamis metodi on edellen voimisaan, kaikkialla.
Oliko siis niin, että 70-luvun vaihtoehtoliikkeet olivat ajamassa julkishallinnon palveluita ja instituutioita yksityisen pääoman hallintaan? Oman kokemukseni mukaan näin ei ollut.
Kari Arvola. Näinhän ei ollut, eikä tuo esittelyteksti sellaista väitäkään.
”Mutta vähitellen punavihreät tavoitteet käännettiin liki vastakohdikseen, kun OECD, EVA ja uusoikeisto kanavoivat ne taitavien ja viime kädessä katteettomien vallan hajauttamislupausten avulla resurssien leikkauksiksi ja keskitetyksi budjettivallaksi.”
Eli yksityistäminen kontra julkiset palvelut eivät olleet 70-luvulla lainkaan poliittisen taistelun keskiössä, vaan EVA liittolaisineen tahollaan väänsi niitä toivomaansa asentoon hiljaisuudessa (kuten esitetty OECD:n ohje kehottaakin).
”Punavihreä liike” ei tiedostanut (vielä) koko problematiikkaa.
Silloin ei ollut ”punavihreää liikettä” Suomessa.
Jokainen aikakausi tuotaa omat jakolinjansa, tämänajan eräs jakolinjojen kehitteliä on ollut Halla-aho, tämän markkinoima käsite tuo hänen mielestään kaiken pahan synonyymi punavihreys on. Kyseinen henkilö on nuoruudesaan pyörinyt vihreänliikeen tuntumassa ja tuntee sen samoin lapsuudesaan Nokialaisen lomiaan Leningradin alueella viettäneen perheen poikana on varmaankin kohdannut siellä ensimmäiset islamin edustajat ja kultuurikolareita on todennäköisesti tapahtunut. Älykäänä yksilönä hän on kyvennyt rakentamaan käsiteellisen viitekehityksen omilla ehdoilaan, ja nautinto on varmaan suuri kun hänen määrittelemänsä suvaitsevaisto on nielaissut syötin ja alkanut spontaanien mielenilmausten sarjan.Tämän ajan työväenluokkaiset ovat juuri sen populaarikultuurin eli pääosin peliteollisuuden arokasvattamia,jota juuri puhutttelee näiden oikeistopopulistien tuoreelta tuntuva sanoma.
Kari Arvola, silloista liikehdintää voi luonnehtia olemukseltaan paljon punavihreämmäksi kuin nykyistä poliittista tilannetta.
1970-luvulla monessa maassa nousi uudenlainen radikaali vasemmistolaisuus ja samanaikaisesti vihreitä arvoja korostava liikehdintä. Se aiheutti monenlaisia muutoksia, kuten sen että 1975 jopa Suomen sdp otti ajaakseen entistä paljon punaisemman ja sosialistisemman linjan, jossa kaavailtiin talouselämän ohjaamista.
Yliaskan mukaan sdp kuitenkin nopeasti luopui näin vasemmistolaisesta linjasta ja siirtyi hyvin markkinavoimia myötäilevään suuntaan.
EVA katsoi ettei sdp:sta ollut vaaraa, mutta sen sijaan EVA oli erittäin huolestunut 60-luvusta ammentaneesta lähidemokratian ja muista hankkeista, joita voi nykytermein nimittää punavihreiksi aloitteiksi.
Kari Arvola: ”Silloin ei ollut ”punavihreää liikettä” Suomessa.”
No, ei ollut, oli kyllä punaista ja orastavaa vihreää liikettä, mutta suhteellisen tiukasti erillään. Ei ole muuten nytkään punavihreää liikettä; punainen liikehdintä on perin haalistunutta väriltään, ja vihreät toikkaroivat jossain Venäjä-vastaisuuden usvaisissa harhoissa Ville Niinistön ja Heidi Hautalan johdolla.
Mikael Kallavuohan tuossa yllä jo selvensi analogioita.
Kun itse edustin kd-liikkeessä (kansandemokraatit) ekologista vaihtoehtolinjaa ja istuin SKDL:n ensimmäisessä ympäristötoimikunnassa puheenjohtajana, niin luulen jotain 70-luvun jälkipuoliskon ja 80-luvun alkuvuosien kehityksestä tietäväni.
Vasemmistopuolueissa valtiovalta nähtiin välineenä uudistuksiin. Sen vuoksi yritettiin saada virkoihin omaa väkeä. Ympäristöpolitiikan linjan määritti ja myös virat täytti suurelta osin SDP. Vihreitä ei ollut, oli Kasvisravintola ja Komposti sekä ydinvoimaa vastustanut liike.
Radikaali vasemmisto SKP:n vasemmalla laidalla edusti selvästi valtiokeskeistä vallankumousajattelua.
Pienyhteisöjä (pieni on kaunista) kylläkin kannatettiin ja käsityöläiskulttuuri sai hyväksyvää nyökyttelyä puolueiden taholta.
Itse sain kutsun esitellä ekologisia aatteita SKP:n keskuskomitealle 1980. Sen kummempaa ekologista avausta kd-liikkeessä ei tehty.
Julkishallinnon uusi rationaliteetti eteni rinnan tietokoneistumisen ja systeemiteorian moninaisten sovellusten kanssa. Tällä oli vaikutuksensa myös politiikkaan ja puolueisiin.
Vihreät poliittisena puolueena ovat 1980-luvun tuote. Meillä puoluevihreys nousi kukkaansa 1990-luvun alussa. Miten kauan puolue jaksoi olla vaihtoehtoliike, siitä voidaan keskustella.
Selvää on, että uusi hallinnoimisen rationaliteetti (johon mainittu tutkimus mitä ilmeisimmin liittyy) ei juurikaan saanut kriittistä huomiota puolueissa. Sen katsottiin liittyvän moderniin kehitykseen, josta ei haluttu jäädä sivuun.
Tässä nyt vain muutama ajatus aiheen liepeiltä itse tutkimukseen toistaiseksi tutustumatta.