Ukrainan kriisi ja maailman ymmärtäminen

Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat?

Kevättalvella 2014 alkanut Ukrainan kriisi on ollut minulle ja varmaan monelle suomalaiselle hämmentävä kokemus. Ensimmäisen kerran havaitsin, että oikeastaan kaikki saamani tieto on epäluotettavaa. Myös ne tiedonlähteet, joihin olin tottunut luottamaan (HS, Hbl, SvD, BBC, Reuters), julkaisevat Ukrainasta toistuvasti uutisia, jotka nopean lähdetarkastuksen jälkeen paljastuvat virheellisiksi – mutta niitä ei aina korjata edes silloin, kun virhe on ilmeinen. On kerrottu sotatapahtumista joista Etyjin tarkkailijat eivät löytäneet merkkiäkään, on todisteltu syyllisyyttä olemattomin todistein ja niin edelleen.

Samalla media tekee sanavalintoja, jotka ovat itsessään kantaa ottavia: Kiovan helmikuun 2014 tapahtumia voi luonnehtia ”vallankumoukseksi” tai ”vallankaappaukseksi”. Kumpikaan termi ei kuvaile asiaa oikein, mutta sanavalinta asettaa lausujan jompaan kumpaan kahdesta leiristä.

Viimeistään nyt tulee lukijan vastakysymys: ”Entä Venäjän media?” Vastaukseni kuuluu, että Venäjän valtamedia valehtelee poskettomasti. Tämä on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse edes pohtia. Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.

Kaksi vastakkaista valetta eivät yhteenlaskettuna tuota totuutta. Miten minun — meidän — siis on osattava suhtautua näihin tapahtumiin? Miten suomalainen demokratia voi toimia ilman valistunutta, oikeaa tietoa saavaa kansalaismielipidettä? En tiedä, mutta yritän lähinnä itseäni sivistääkseni hahmottaa, mitkä ovat tiedonvälityksen haavoittuvat kohdat ja toisaalta, mitä johtopäätöksiä voi tehdä Ukrainasta sen tiedon varassa, mitä minulla nyt on.

Median resurssit ja uutisvälityksen karikot

Kaikki uutistalot lähes kaikkialla ovat joutuneet vähentämään väkeä toimituksissaan. Yhä pienempi osa lehtien uutisista on niiden oman toimituksen keräämää ja laatimaa. Tämä korostuu, kun tieto on hankittava suhteellisen kaukaisesta maasta, jota tunnetaan melko huonosti. Suomalainen tunnistaa ilmiön: ulkomaisia toimittajia tulee maahan mukanaan se maan tuntemus, jonka he lukivat Wikipedia-tulosteesta lentokoneessa, ja he puhuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka hakeutuvat ulkomaisten toimittajien seuraan ja sanovat sellaista, joka istuu hyvin toimittajan ennakkokäsityksiin. Lehtijutun luettuamme ilkumme toimittajan huonoa ammattitaitoa, joka kuitenkin on muuttunut osaksi muun maailman Suomi-kuvaa. Mutta emme me suomalaisetkaan kyseenalaista samalla tavalla tuotettuja juttuja muista maista.

Ukrainassa näemme korostuneesti kaksi uutisointia vääristävää, mutta hyvin yleistä ilmiötä. Kutsun niitä multiplikaatioharhaksi ja selitysharhaksi. Multiplikaatiota on se, että yhdestä lähteestä tullut uutinen kulkeutuu kahta tai useampaa reittiä, jotka vahvistavat toisiaan: Reuters saa uutisen omalta lähteeltään ja saa sille vahvistuksen AP:lta ja AFP:lta – eikä kukaan huomaa, että kaikki kolme uutistoimistoa ovat saman lähteen varassa. Näin sattuu yllättävän usein: kun tarkistaa puroa eikä lähdettä, kaikki välittävät tarkistamatonta tietoa ja mahdolliset virheet moninkertaistuvat. Selitysharha taas on psykologinen ilmiö: hahmottaaksemme maailman me herkästi lisäämme faktojen jatkoksi päättelyitä syy-yhteyksistä, joita emme tiedä mutta jotka päättelemme oman maailmankuvamme perusteella. ”Venäjä painostaa Ukrainaa” on monessa tilanteessa fakta. Jos lisäämme lauseeseen järkeen käyvältä tuntuvan selityksen ”koska Venäjä haluaa laajentua” tai ”koska Putin hakee kansansuosiota”, me emme enää välitä tietoa, vaan oman arviomme.

Ukrainan kriisissä on korostunut myös asiantuntijuusongelma. Suomessa on melko pieni joukko tunnustettuja Venäjän ja entisen Neuvostoliiton alueen asiantuntijoita. Näiltä asiantuntijoilta on kuulunut huomattavan vähän lausuntoja. Todellinen asiantuntija näet osaa arvioida myös tietonsa rajallisuuden ja varoo esittämästä spekulaatioita ja mielipiteitä. Mediassa on kuitenkin helppo esiintyä asiantuntijana. Jos jollakulla on oppiarvo, virka-asema tai tunnettu nimi, yleensä kukaan ei tarkista, onko hän pätevä antamaan lausunnon juuri tästä juuri nyt ajankohtaisesta kysymyksestä. Lehtemme ovat tarjoilleet asiantuntijoina ulkopolitiikan tutkijoita, joiden osaaminen liittyy aivan eri kysymyksiin, amerikkalaisten oikeistolaisten ajatuspajojen kylmiä sotureita ja 90-luvulla Venäjän hallinnossa toimineita, sittemmin katkeroituneita henkilöitä. Silloin tällöin on Venäjän politiikan marginaalista kaivettu esille joku suurvenäläistä uhoa viljelevä ajattelija. Aika harvoin joku ymmärtää kysyä, onko näillä henkilöillä jokin oma agenda ja voiko heidän viestinsä ylipäätään perustua tietoon vai onko kysymyksessä mielipide.

Tiedon hankkiminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, jos on aikaa. Jos lukee laajasti eri maissa ilmestyviä uutisvälineitä, kuva täydentyy jo huomattavasti. Pian huomaa, että valtamediassakin löytyy aina joku, joka ei toista muiden välittämää uutiskuvaa. Ukraina-uutisia on syytä verrata Etyjin päivittäin verkkosivuillaan julkaisemiin tilanneraportteihin. (Raportit eivät tue Helsingin Sanomien kahdesti elokuussa 2015 Etyjiin viitaten esittämää väitettä, että Venäjä ja sen tukemat kapinalliset kantavat päävastuun Donbassin sotatoimien kiihtymisestä.) Oman ongelmansa muodostavat vain Venäjän kautta saadut uutiset. Koska venäläismedia valehtelee ja liioittelee niin paljon, siihen ei uskota silloinkaan, kun se puhuu totta. Ehkä tästä syystä Odessan ammattiyhdistystalon tragedia tai Ukrainan hallituksen joukkojen siviileihin kohdistama väkivalta Donbassissa (jota on kuitenkin todennettu myös läntisin voimin) on jäänyt medialtamme lähes piiloon.

Kaikkeen uutistietoon pitää tietysti suhtautua skeptisesti. On hyvä pysähtyä miettimään muutamia perusseikkoja (joita toimittajat ennen vanhaan selvittivät itse): Perustuuko tieto toimittajan varmistamaan havaintoon vai tuleeko tieto joltakin osapuolelta? Mikä osa tiedosta on havaintoa ja minkä osan täytyy olla päättelyä? Esimerkiksi ”Ohjus iski kylään” on yleensä havainto, kun taas ”Sen ampuivat xxx…” voi olla joko havainto, päättely tai oletus. ”Se ammuttiin kostoksi…” on melko todennäköisesti päättelyä.

Mitä Ukrainassa on tapahtunut ja tapahtuu?

Vaikka uutisointi on epäluotettavaa, suuresta tiedon määrästä on silti mahdollista hahmottaa joitakin todennäköisesti paikkansapitäviä suuria linjoja. Seuraava tarkastelu tulee ymmärtää uutisnörtin impressionistisena tauluna.

EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimus allekirjoitettiin 27.6.2014. Sopimus on sama kuin se, jonka presidentti Viktor Janukovits kieltäytyi allekirjoittamasta marraskuussa 2013. Janukovitsin päätös laukaisi laajat levottomuudet, jotka johtivat hallituksen vaihtoon helmikuussa 2014.

Sopimusneuvotteluja oli käyty jo useita vuosia, mutta ne olivat pysähtyneet vuoden 2013 kesällä erimielisyyksiin EU:n Ukrainalle annettavasta rahoitustuesta. Sopimus avaa Ukrainan markkinat EU-maista tulevalle kilpailulle ja samalla edellyttää Ukrainan yritysten sopeutuvan EU:n kilpailu- ja muihin lakeihin. Siirtyminen suojelluista markkinoista kilpailutalouteen tulee johtamaan rajuihin muutoksiin Ukrainassa yritysten sulkemisten ja työttömyyden kautta. Näin on käynyt kaikissa länsi-integraation tielle lähteneissä entisissä sosialistimaissa. Tästä tietoisena Janukovitsin hallitus haki EU:lta tukea siirtymäkauden vaikeuksiin. Tukea arvioitiin tarvittavan useita miljardeja euroja. EU tarjosi 600 miljoonaa. Janukovitsin hallituksen arvion mukaan maa ei olisi selvinnyt assosiaatiosopimuksen mukaisesta sopeutuksesta, vaan olisi joutunut vakavaan kriisiin. Tätä perustelua vetäytymiselle sopimuksesta voidaan pitää kansantalouden kannalta uskottavana.

Ukrainan kriisin syntyvaiheista saa hyvän katsauksen Der Spiegelin artikkelista ”Epäonnen huippukokous: Miten EU menetti Venäjän Ukrainan takia”. The National Interest -lehti puolestaan esittää kokeneen amerikkalaisvaikuttajan Henry Kissingerin analyysin Ukrainan kriisin suurvaltapoliittisesta taustasta.

Euroopan komissio julkisti 5.3.2014 uuden Ukrainan avustusohjelman, jonka arvo on kaikki lähteet mukaan lukien 10 miljardia euroa. Jo kesäkuun 2014 loppuun mennessä EU oli siirtänyt Ukrainalle noin 700 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin Janukovitsin hallitukselle tarjottiin kertakaikkisena apuna.

Ukrainan ja EU:n sopimus ja Ukrainan aiemmat kauppasopimukset Venäjän kanssa ovat keskenään ristiriidassa. Ongelman ydin on siinä, että ukrainalaiset tuotteet ovat nauttineet tullittomuutta Venäjällä. Kun Ukrainan ja EU:n väliltä poistetaan tullimuuri, EU-maiden tuotteille tulee käytännössä tulliton pääsy Venäjälle, jollei sopimuksia mukauteta. Jos tätä ongelmaa ei ratkaista, Venäjä palauttaa tullirajan Ukrainaa vastaan maan EU-sopimuksen tullessa voimaan.

Maidanin tapahtumat. Presidentti Janukovits ilmoittaa 21.11.2013 vetäytyvänsä EU-assosiaatiosopimuksesta. Mielenosoittajia kerääntyy Kiovan keskusaukiolle, Maidanille. Kuun viimeisinä päivinä aukiolla lasketaan jo 100 000 mielenosoittajaa.

Tammikuun puolessa välissä parlamentti säätää mielenosoitusten vastaisen lain ja turvallisuusjoukot hyökkäävät Maidanille. Kolme ihmistä kuolee ja useita loukkaantuu. Levottomuudet leviävät Länsi-Ukrainan kaupunkeihin. Euroopan unionin ja useiden länsimaiden johtajia esiintyy Maidanilla vaatimassa vallanvaihtoa Kiovassa. Tammikuun lopussa ja helmikuun alkuviikkoina mielenosoitusten vastaiset lait kumotaan ja 234 pidätettyä vapautetaan. Mielenosoittajat vetäytyvät valtaamistaan rakennuksista. Väkivaltaisuudet puhkeavat uudelleen tuntemattomasta syystä 18.2.2014. Yksitoista mielenosoittajaa ja seitsemän poliisia kuolee satojen loukkaantuessa. Väkivalta huipentuu 20.2.2014, kun 88 henkilöä — sekä mielenosoittajia että poliiseja — menehtyy. Media välittää kuvia, joissa univormupukuiset tarkka-ampujat näyttävät ampuvan väkijoukkoon.

Helmikuun laukauksiin syyllisiä ja niiden syytä ei ole kyetty selvittämään. Jo tapahtumien vyöryessä raportoitiin, että tarkka-ampujat tähtäsivät sekä mielenosoittajiin että turvallisuusjoukkoihin. Hieman myöhemmin esitettiin, että vainajista otetut ammukset eivät vastanneet Ukrainan armeijan ja poliisin käyttämiä. Ukrainan parlamentin asettama tutkimusvaliokunta julkisti 13.5.2014 väliraporttinsa, jonka mukaan ainakin hallitusjoukkojen, ml. Berkut-erikoisjoukkojen, osallisuus kuolettaviin laukauksiin voidaan sulkea pois. Tämä on sikäli merkittävää, että juuri Berkutin syyllisyys olisi sopinut Ukrainan uusille vallanpitäjille. On hyvin mahdollista, että oikeat syylliset eivät selviä koskaan. Loogisesti ajatellen silmitön väkivalta toimi Janukovitsin etua vastaan – ja myös johti hänen eroonsa. On siis mahdollista, että syylliset löytyvät vallanvaihdoksen ajajista. Toisaalta on mahdollista sekin, ettei ammunta ollut harkittua taktiikkaa, vaan rinnastuu mielipuolen tekoon.

Vallanvaihto. Väkivalta loppuu, kun presidentti Janukovits ja parlamentin oppositiojohtajat allekirjoittavat sopimuksen 21.2.2014. Sopimusta todistavat Venäjän ja EU:n edustajat. Sopimuksen mukaan maassa järjestetään presidentinvaalit keväällä ja parlamenttivaalit syksyllä vuonna 2014. Seuraavana yönä presidentti Janukovits poistuu maasta tuntemattomissa olosuhteissa. Parlamentin puhemies Turchynov ottaa itselleen presidentin valtaoikeudet ja nimittää Arseni Jatsenjukin pääministeriksi. Ensimmäisenä toimenaan uusi hallinto kumoaa Ukrainan vähemmistölait, jotka takaavat venäjän-, unkarin-, slovakian-, kreikan- ja romaniankielisten oikeudet omilla asuinsijoillaan. Päätös kumotaan parin päivän sisällä kansainvälisen arvostelun johdosta, mutta vahinko on jo tapahtunut.

Petro Poroshenko valitaan presidentiksi 54 prosentin ääniosuudella 25.5.2014. Äänestysvilkkaus hallituksen kontrolloimilla alueilla on 60 %. Parlamenttivaalit pidetään 26.10.2014. Äänestysvilkkaus koko maassa (ilman Krimiä ja Donbassia) on 52 %. Molempia vaaleja kansainväliset tarkkailijat pitävät vaatimukset täyttävinä, joskin runsain kriittisin huomautuksin. Alhaisen äänestysvilkkauden ja vaaleihin liittyvän kritiikin vuoksi presidentin ja parlamentin poliittista legitimiteettiä ei voi pitää riidattomana.

Mitä vallanvaihdosta jäi käteen? Maidanin mielenosoitukset saivat alkusysäyksen Janukovitsin päätöksestä vetäytyä EU-assosiaatiosopimuksesta. Minusta on kuitenkin selvää, että sekä sopimus että ”EU” oikeasti toimivat symboleina laajemmasta tyytymättömyydestä läpikorruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään, jossa vaalit merkitsivät vain vallan siirtymistä yhdeltä rosvojoukolta toiselle. Monilla mielenosoittajilla varmaan oli odotuksia myös EU:lta, mutta ainakin valistuneimpien on täytynyt ymmärtää, että viisumivapaus ja mahdollisuus matkustaa työn perään, saati Ukrainan EU-jäsenyys, ovat kaukaisen tulevaisuuden asioita. Joulu-helmikuun aikaisten iskulauseiden valossa on selvää, että mielenosoittajien toiminta oli osoitettu lähinnä maan poliittista järjestelmää ja siinä toimineita henkilöitä vastaan. Sekä helmikuussa nimitetty uusi hallitus että vankilasta vapautettu Julia Tymoshenko otettiin vastaan buuauksin Maidanilla.

Helmikuun 2014 tapahtumien lopputulos on, että Ukrainaa johtaa edelleen sama vanha poliittinen eliitti, josta Maidanilla haluttiin eroon. Tämä ei ollut mikään vallankumous. Oikeampi arvio olisi, että kansa nousi mätää johtoa vastaan, johto loi nahkansa ja pysyi vallassa vallankaappauksen avulla.

Krim. Venäläismieliset asemiehet valloittavat hallituksen rakennuksia eri puolella Krimin niemimaata 27.2.2014 alkaen. Maaliskuun alkupäiviin mennessä niemimaa on venäjänmielisten hallussa. Alueparlamentti julistaa kansanäänestyksen liittymisestä Venäjän federaatioon ja 16.3. kyseenalaisten virallisten lukujen mukaan 97 % äänestäjistä valitsee liittymisen Venäjään.

Kriisin alkaessa sekä Ukrainalla että Venäjällä oli kummallakin noin 20–25 000 sotilasta Krimillä. Venäläisten läsnäolo perustui Sevastopolin laivastotukikohtaa koskevaan vuokrasopimukseen. Vahvasta sotilaallisesta läsnäolosta huolimatta Krimin haltuunotto tapahtuu lähes verettömästi. Ukrainan joukot eivät tehneet vastarintaa. He eivät edes ryhmittäytyneet niin, että olisivat voineet hankaloittaa operaatiota. Asevarastoja ei siirretty. Ukrainan Mustanmeren laivasto siirtyi ehjänä Venäjän lipun alle. Sittemmin yli puolet Krimin ukrainalaissotilaista siirtyi Venäjän armeijaan alle kahdentuhannen miehen siirtyessä Ukrainan puolelle. Loput erosivat armeijasta. Krimillä Ukrainan vakinainen armeija ei ollut valmis taistelemaan uuden vallan puolesta. Tällä oli vaikutusta tuleviin tapahtumiin.

Arvio tapahtumista. Krimin siirtyminen Venäjän alaisuuteen on mielestäni rikkomus kansainvälisen oikeuden sääntöjä vastaan. Tilanteisiin, joissa paikalliset asukkaat haluavat siirtyä toisen valtikan alle, kansainvälinen oikeus soveltaa Ahvenanmaan ratkaisun periaatteita 1920-luvulta: rajoja ei siirrellä yksipuolisesti, vaan osallisten kesken sovitaan paikallisväestön vaatimukset täyttävistä järjestelyistä. Tätä katsantokantaa vastaan Venäjä on viitannut siihen, että Kosovon asukkaiden yksipuolinen itsenäisyysjulistus sai kansainvälisen yhteisön tunnustuksen. Mielestäni on selvää, että Kosovon tapausta voi pitää ennakkotapauksena myös Krimille. Pidän Kosovo-ratkaisua kuitenkin hätiköitynä reaktiona Jugoslavian hajoamissotien kärsimyksiin. Ratkaisun ennakkotapausluonne voi olla haitaksi rauhan ylläpitämisen kannalta tärkeälle kansallisvaltioiden suvereniteetin periaatteelle. Tarja Långström Suomen EU-edustustosta esittelee kysymyksen juridiset argumentit puolin ja toisin kirjoituksessaan ”Ukrainan kriisi ja kansainvälisen oikeuden sietämätön keveys”.

Krim voi muuttua uudeksi ns. jäätyneeksi konfliktiksi: Venäjä ei luovu alueesta eikä muu maailma tunnusta sen kuulumista Venäjälle. Venäjällä on selvästi halu ja kyky integroida Krim osaksi Venäjän federaatiota.

Sotarummut soivat. Ukrainan parlamentti päättää 13.3.2014 perustaa uuden kansalliskaartin maan puolustamiseksi. Päätös on oletettavasti yhteydessä Krimillä ja Itä-Ukrainassa nähtyyn vakinaisen armeijan epäonnistumiseen tehtävässään. Maaliskuulle tultaessa myös useampi Ukrainan uuden hallituksen julistama liikekannallepano on epäonnistunut. Uuden kansalliskaartin ytimen muodostavat Maidanilla itsepuolustusjoukkoina toimineet yksiköt. Useilla näistä on kytköksiä Oikea sektori – ja Vapaus-puolueiden aseellisiin joukkoihin. Tämä onkin Venäjän keskeisin argumentti sen syyttäessä Ukrainan uutta hallintoa fasistiseksi. Palaan fasismisyytöksiin jäljempänä.

Itä-Ukrainassa mielenosoittajat ottavat haltuunsa hallitusrakennuksia Kharkovissa, Luganskissa ja Donetskissa 7.4.2014. Valtaukset jatkuvat seuraavina viikkoina. Krimin kuvio toistuu. Mielenosoittajat yksinkertaisesti kävelevät sisään varuskuntiin, poliisiasemille ja hallintorakennuksiin kohtaamatta vastarintaa. Mielenosoittajat saavat haltuunsa runsaasti aseita.

Virkaa tekevä presidentti Turchynov julistaa ”terrorismin vastaisen operaation” alkaneeksi 15.4.2014.

Odessassa 2.5.2014 ainakin 42 ihmistä kuolee ammattiyhdistysten talon tulipalossa. Sekä tapahtumien kulusta että menehtyneiden lukumäärästä on ristiriitaisia tietoja, mutta jotkut seikat vaikuttavat riidattomilta. Menehtyneet olivat odessalaisia Venäjä-mielisiä, jotka olivat osallistuneet aikaisemmin päivällä rauhanomaiseen mielenosoitukseen. Mielenosoitusta vastaan oli hyökännyt joukko muualta tulleita jalkapallohuligaaneja huutaen Venäjän-vastaisia iskulauseita. Kahnauksessa venäjämieliset jäivät alakynteen ja vetäytyivät työväentalolle. Palon alettua taloa piirittänyt joukkio esti ihmisiä poistumasta talosta tai sammuttamasta paloa.

Donetskissa ja Luganskissa paikalliset johtajat julistavat alueet itsenäisiksi kansantasavalloiksi 11.5.2014.

Sotatoimet ovat jatkuneet eri intensiteetillä kesästä 2014 lähtien. Kiovaa tukevat joukot valtasivat takaisin noin puolet kapinan julistaneesta alueesta, mutta käännytettin Ilovaiskin ja Debaltsevon taisteluissa niiden kärsittyä suuria miestappioita moteissa. Uutisointi perustuu pitkälti osapuolten enemmän tai vähemmän värittyneisiin raportteihin. Joitakin päätelmiä voi kuitenkin tehdä.

Ketkä taistelevat? Ukrainan hallituksen vakinaiset joukot ovat menestyneet huomiota herättävän huonosti koko operaation ajan. Vastuu taistelutoimista on ainakin paikoin siirtynyt pois armeijalta kansalliskaartille.

Venäjä-mielisten joukoista on hajanaisia tietoja. Niissä on ilmeisesti hyvin koulutettuja ammattisotilaita. Osa voi olla Ukrainan armeijasta loikanneita. Oletan, että joukossa on myös Venäjän armeijan sotilaita. Venäjän armeijaan kuuluvista Donbassin taistelijoista on esitetty väitteitä lähes koko konfliktin ajan. Sen sijaan näyttö väitteiden tueksi on ollut hämmästyttävän vähäistä. Vahvin näyttö liittyy lukuisiin eri puolella Venäjää haudattuihin tai kadonneiksi ilmoitettuihin sotilaisiin. Toisaalta pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että alueella operoisi taistelujen kulkuun vaikuttamaan pystyvä lukumäärä sotilaita varusteineen ilman, että siitä olisi saatu kuva- tai silminnäkijänäyttöä. Näissä oloissa on myös mahdotonta esittää arvioita näiden oletettujen sotilaiden asemasta — ovatko he vapaaehtoisia, komennettuja jne.

Miten sodankäyntiä voi arvioida? Minusta on selvää, että venäjämielistä osapuolta ei voi kutsua terroristeiksi eikä Ukrainan hallituksen operaatiota voi oikeuttaa terrorismin vastaisuudella. Kysymys on kuitenkin selvästi omaa maakuntaa puolustavasta – vaikkakin kapinallisesta ja siten laittomasta – ryhmittymästä, joka tiettävästi kohdistaa toimintaansa vain sotilaskohteisiin. Myös venäläissotilaiden toiminta näyttäisi rajoittuneen Donbassin ”kansantasavaltojen” sotapäämääriin. On pantava merkille, että Kiovan hallinnon retoriikasta huolimatta Ukraina ja Venäjä eivät ole keskenään sodassa: maiden diplomaattiset ja kaupalliset suhteet jatkuvat aktiivisina.

Ukrainan hallituksen joukot ovat rikkoneet sodankäynnin lakeja vastaan lähinnä kohdistamalla tykistötulta valikoimatta siviilien asuttamiin kohteisiin. Kapinalliset ovat syyllistyneet vastaaviin toimiin ollessaan hyökkäysvaiheessa mm. Debaltsevon taistelussa sekä Mariupolissa. Human Rights Watchin lokakuussa 2014 julkistamien tutkimusten mukaan sodassa on käytetty laajassa mitassa rypälepommeja asutuskeskuksia vastaan tehtyissä iskuissa ja katsoo tämän saattavan täyttää sotarikoksen kriteerit. HRW:n mukaan todisteet viittaavat siihen, että Ukrainan joukot ovat tehneet useita rypälepommi-iskuja Donetskia vastaan. Huomattava osa Kiovan taistelijoista saa palkkansa oligarkeilta eikä hallitukselta. Epäselvyys käskytyssuhteista merkitsee sitä, että sitoutuneisuus sodankäyntiä koskeviin lakeihin voi olla vaihtelevaa.

Suuri kuva

Ukrainan valinnat. Kriisiin johtaneet tapahtumat olisi voitu välttää. EU solmi assosiaatiosopimuksen Ukrainan kanssa kesäkuussa 2014 edullisemmilla ehdoilla kuin Ukrainan edellinen hallitus toivoi, mutta joihin EU ei silloin myöntynyt. Kun Janukovits vetäytyi sopimuksesta marraskuussa sillä perusteella, että silloinen tarjous oli Ukrainalle epäedullinen, arvio ei ollut ollenkaan kohtuuton. Sopimusasiaa ei olisi tarvinnut kehittää valinnaksi länsi- ja itäintegraation välillä. EU-sopimuksen ristiriita Ukrainan Venäjä-sopimusten kanssa on objektiivinen, juridinen tosiseikka. Siihen viittaamista ei voi pitää epäasiallisena painostuksena. Taloudellisten sopimusten ristiriidat ovat diplomaateille arkirutiinia; niistä selvitään neuvottelemalla. Jostain syystä asiasta tehtiin EU:lle arvovaltakysymys ja Ukrainalle valintatilanne. Konfliktia voi tässä katsannossa pitää keinotekoisena. Todennäköisesti kukaan ei pyrkinyt siihen, vaan taitamattomuus ja jääräpäisyys johtivat hallitsemattomaan tilanteeseen.

Ukrainan eri väestönryhmien luottamus toisiinsa ja hallitukseen on heikkoa. Vähemmistölakien peruuttaminen helmikuussa 2014 ymmärrettiin Itä-Ukrainassa hallituksen hyökkäykseksi alueen asukkaita vastaan. Kahden Minskin aseleposopimuksen myötä Itä-Ukrainan kapinallisten päämäärät näyttävät kirkastuneen. Sopimusten kirjaukset Donbassin alueiden itsehallinnosta ja erityisasemasta Ukrainan sisällä vastaavat melko läheisesti kapinallisten alkuperäisiä vaatimuksia ennen Kiovan nk. terrorismin vastaisen operaation alkua. Tässä katsannossa kapinalliset eivät, ainakin tällä hetkellä, ole ”separatisteja”. Vaikka kapinallisilla on ilmeisen läheinen yhteys Venäjän valtioon, on epäselvää, kuinka läheisesti Donbassin taistelijat ovat Venäjän ohjauksessa.

Fasistit.  Ukrainan hallintoa on Venäjän toimesta leimattu fasistiseksi. Fasismin tunnusmerkkeihin kai kuuluu etnistä ja kielellistä yhteenkuuluvuutta korostava nationalismi, johtajuuden keskitys, rappiokulttuuria väitetysti suosivan demokratian halveksunta, voimapolitiikan ihannointi, vastustajien väkivaltainen kohtelu ja pelottelu, turvautuminen manipuloituihin kansanäänestyksiin, homofobia, luokkavastakohtaisuuksien peittely ja valtiolliseen ohjaukseen alistuvan monopolikapitalismin suosiminen, tiedonvälityksen kontrollointi ja keskitetty valtiollinen propaganda sekä vahvan johtajan palvonta. Tätä fasismin määritelmää on vaikeaa sovittaa Kiovan hallitukseen. Tällä en tarkoita, ettei myös Kiovan hallituksen puolella esiintyisi vaarallisia fasistisia liikkeitä, kuten Oikea sektori. Kiovan hallitus ei ole kyennyt eikä nähtävästi halunnutkaan riisua näitä ryhmiä aseista ja saattaa niitä vastuuseen teoistaan. Tällaisten ryhmien virallistaminen osaksi valtiollista turvallisuuskoneistoa ei ole hyväksyttävä eikä kestävä ratkaisu.

Venäjän vaikuttimet. Useimmiten oletetaan, että valtioiden toimintaa ohjaavat sen (oikeat tai väärät) arviot omasta edustaan. Valtionpäämiehet useimmiten toimivat oppimiensa ja avustajiensa välittämien päätöksentekosääntöjen mukaan. Onko kenties mahdollista analysoida Venäjänkin toimintaa siitä oletuksesta lähtien, että Venäjän ja presidentti Putinin toiminta perustuu rationaalisuuteen?

Historiallisen kokemuksensa vuoksi Venäjä pelkää tulevansa saarretuksi tai joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi. On samantekevää, onko pelko aiheellinen – se on joka tapauksessa rationaalinen. Jokaisen valtion tehtävänä on puolustautua.

Ei ole vaikeaa löytää syitä Venäjän epäluuloille. Naton jatkuvaa laajentumista itään, itään suunnattua (virallisesti Iranin vastaista) ohjuspuolustusta sekä EU:n ja Venäjän sopimussuhteiden jäätymistä vuodesta 2004 voidaan kaikkia tulkita rationaalisesti osoitukseksi vihamielisistä aikeista. En itse usko, että lännellä on vihamielisiä aikeita Venäjää kohtaan, mutta ymmärrän, miksi Venäjän on mielestään varauduttava siihenkin mahdollisuuteen.

Tiedämme mm. Yhdysvaltain kongressin lähteistä, että maa on käyttänyt paljon rahaa Ukrainan sisäiseen poliittiseen toimintaan. On myös merkkejä siitä, että osa Maidanin mielenosoittajista oli maksettuja provokaattoreita. On itsessään tavatonta, että EU:n ulkosuhdevastaava, yksi komissaari ja useita läntisiä johtavia kävi Maidanilla vaatimassa sen hallituksen eroa, jonka kanssa se kävi vain vähän aiemmin neuvotteluja. En itse allekirjoita väitettä, että Ukrainan vallanvaihdos oli ulkoa masinoitu, mutta ymmärrän hyvin, että asian voi nähdä niinkin.

Jos näistä lähtökohdista yrittää löytää Venäjän vaikuttimia, voi ajatella kaavalla Ukraina joutuu Venäjälle vihamielisten käsiin → Nato laajenee Venäjän rajalle → Mustameri jää Naton haltuun → Sevastopolin laivastotukikohta menetetään. Yhtälöön pitää vielä lisätä kysymys Ukrainan venäjänkielisten asemasta, jolla on merkitystä eettisenä kysymyksenä sekä Venäjän johdolle että maan kansalaisille.

Tällä logiikalla ajatellen Venäjän toimintaa ohjaavat defensiiviset intressit, eivät laajentumishalu ja uho. Avainasemassa on Sevastopolin laivastosatama, josta käsin Venäjä voi sekä puolustaa intressejään Mustallamerellä että heijastaa sotilasvoimaa Välimerelle. Lähden siitä, että Krimin haltuunotto ei vielä vuonna 2013 ollut suunnitelmissa. Olihan Venäjä vain hieman aiemmin sopinut Sevastopolin vuokra-ajan jatkamisesta. (Lähden toki myös siitä, että Venäjän yleisesikunnassa oli suunnitelmat valmiina Krimin valtaamiseen. Kaikki sotilasesikunnat tekevät sotasuunnitelmia kaikkia kuviteltavissa olevia tilanteita varten; sehän kuuluu heidän ammattiinsa.)

Mitkä ovat sitten Venäjän tavoitteet Itä-Ukrainassa ja Ukrainan valtion suhteen? Jos oletamme, että Venäjä toimii rationaalisten vaikuttimien perusteella, se tuskin pyrkii aluevaltauksiin. Sellaisten hinta olisi yksinkertaisesti liian korkea sekä lännen mahdollisten vastatoimien että vastentahtoisen väestön vuoksi. Todennäköisempi arvio on, että Venäjä keskittyy turvaamaan objektiiviset intressinsä, siis estämään vihamielisenä pitämänsä Naton etenemisen omille rajoilleen. Minskin aseleposopimusten on katsottava vastaavan ainakin toistaiseksi myös Venäjän tarpeita.

Mitä EU ja länsi voivat tehdä? Periaatteessa EU-myönteisenä henkilönä minulle on vastenmielistä sanoa, että EU ja länsi ovat Ukrainassa myötävaikuttaneet enemmän ongelman syntyyn kuin sen ratkaisemiseen. Tämä ei merkitse, että EU olisi yksin syyllinen tai pääsyyllinen. Tärkeimmät syyt löytyvät Ukrainan sisältä. Myös Venäjän operaatio Krimillä ja sapelinkalistelu länsirajalla ovat myötävaikuttaneet konfliktin kiristymiseen. Silti on tunnustettava, että EU hoiti sopimusneuvottelut Janukovitsin kanssa luokattoman huonosti: ei ymmärretty eikä kuunneltu Ukrainan tarpeita eikä huomioitu edes sellaisia Venäjän intressejä, joita itsestään selvästi otetaan huomioon kaikissa muissa kauppasopimusneuvotteluissa silloin kun kolmansilla osapuolilla on sopimuksiin liittyviä intressejä. Lopulta EU solmi sopimuksen Ukrainan uuden hallituksen kanssa niillä ehdoilla, jotka se oli torjunut neuvotellessaan vanhan hallituksen kanssa. EU kantaa osavastuun siitä, että vaikeista neuvotteluista ongelmallisen maan kanssa kehittyi ihmishenkiä vaatinut, kansainvälisiä suhteita uhkaava kriisi. EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpiakin diplomatian sääntöjä ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.

Kun assosiaatiosopimus on nyt tehty, EU:n paras lahja Ukrainalle olisi sopimuksen ja rahoituspaketin ehtojen noudattamisen tiukka valvonta. Jos Ukraina tekee lupaamansa uudistukset, maa voi kehittyä vauraaksi ja vakaaksi. Vaihtoehtona on, että rahoitusta annetaan ilman ehtojen noudattamista, mikä entisestään syventäisi Ukrainan korruptiota.

Lännen on syytä muutenkin olla ukrainalaisille sekä itselleen entistä rehellisempi. Toiveet Ukrainan EU-jäsenyydestä ovat epärealistiset, kun useat jäsenvaltiot vastustavat kaikkea EU:n laajentamista. Myös Ukrainan politiikan ja talouden uudistukset tulevat vaatimaan monta vuotta ennen kuin jäsenyydestä voi edes keskustella. Tämä on syytä tehdä selväksi. Lännen kykyä ja halua tukea Ukrainaa taloudellisesti pitää verrata sen valmiuksiin tukea esimerkiksi Kreikkaa.

Länsi ei aio nostaa sormeakaan Ukrainan puolustamiseksi sotilaallisesti. Lännellä ei ole Ukrainassa sellaisia tärkeitä intressejä vartioitavina, joiden vuoksi se uhraisi omia intressejään. Lännen olisi hyvä sovittaa puheensa tosiasialliseen haluunsa ja kykyynsä toimia. Länsijohtajien katteettomat tuen ilmaukset ovat historiassa liian usein johtaneet ihmishenkien menetyksiin.

Peter Saramo toimii eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä. Kirjoituksen päätelmät perustuvat median raportointiin ja edustavat laatijan henkilökohtaista arviota.