Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat?

Kevättalvella 2014 alkanut Ukrainan kriisi on ollut minulle ja varmaan monelle suomalaiselle hämmentävä kokemus. Ensimmäisen kerran havaitsin, että oikeastaan kaikki saamani tieto on epäluotettavaa. Myös ne tiedonlähteet, joihin olin tottunut luottamaan (HS, Hbl, SvD, BBC, Reuters), julkaisevat Ukrainasta toistuvasti uutisia, jotka nopean lähdetarkastuksen jälkeen paljastuvat virheellisiksi – mutta niitä ei aina korjata edes silloin, kun virhe on ilmeinen. On kerrottu sotatapahtumista joista Etyjin tarkkailijat eivät löytäneet merkkiäkään, on todisteltu syyllisyyttä olemattomin todistein ja niin edelleen.

Samalla media tekee sanavalintoja, jotka ovat itsessään kantaa ottavia: Kiovan helmikuun 2014 tapahtumia voi luonnehtia ”vallankumoukseksi” tai ”vallankaappaukseksi”. Kumpikaan termi ei kuvaile asiaa oikein, mutta sanavalinta asettaa lausujan jompaan kumpaan kahdesta leiristä.

Viimeistään nyt tulee lukijan vastakysymys: ”Entä Venäjän media?” Vastaukseni kuuluu, että Venäjän valtamedia valehtelee poskettomasti. Tämä on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse edes pohtia. Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.

Kaksi vastakkaista valetta eivät yhteenlaskettuna tuota totuutta. Miten minun — meidän — siis on osattava suhtautua näihin tapahtumiin? Miten suomalainen demokratia voi toimia ilman valistunutta, oikeaa tietoa saavaa kansalaismielipidettä? En tiedä, mutta yritän lähinnä itseäni sivistääkseni hahmottaa, mitkä ovat tiedonvälityksen haavoittuvat kohdat ja toisaalta, mitä johtopäätöksiä voi tehdä Ukrainasta sen tiedon varassa, mitä minulla nyt on.

Median resurssit ja uutisvälityksen karikot

Kaikki uutistalot lähes kaikkialla ovat joutuneet vähentämään väkeä toimituksissaan. Yhä pienempi osa lehtien uutisista on niiden oman toimituksen keräämää ja laatimaa. Tämä korostuu, kun tieto on hankittava suhteellisen kaukaisesta maasta, jota tunnetaan melko huonosti. Suomalainen tunnistaa ilmiön: ulkomaisia toimittajia tulee maahan mukanaan se maan tuntemus, jonka he lukivat Wikipedia-tulosteesta lentokoneessa, ja he puhuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka hakeutuvat ulkomaisten toimittajien seuraan ja sanovat sellaista, joka istuu hyvin toimittajan ennakkokäsityksiin. Lehtijutun luettuamme ilkumme toimittajan huonoa ammattitaitoa, joka kuitenkin on muuttunut osaksi muun maailman Suomi-kuvaa. Mutta emme me suomalaisetkaan kyseenalaista samalla tavalla tuotettuja juttuja muista maista.

Ukrainassa näemme korostuneesti kaksi uutisointia vääristävää, mutta hyvin yleistä ilmiötä. Kutsun niitä multiplikaatioharhaksi ja selitysharhaksi. Multiplikaatiota on se, että yhdestä lähteestä tullut uutinen kulkeutuu kahta tai useampaa reittiä, jotka vahvistavat toisiaan: Reuters saa uutisen omalta lähteeltään ja saa sille vahvistuksen AP:lta ja AFP:lta – eikä kukaan huomaa, että kaikki kolme uutistoimistoa ovat saman lähteen varassa. Näin sattuu yllättävän usein: kun tarkistaa puroa eikä lähdettä, kaikki välittävät tarkistamatonta tietoa ja mahdolliset virheet moninkertaistuvat. Selitysharha taas on psykologinen ilmiö: hahmottaaksemme maailman me herkästi lisäämme faktojen jatkoksi päättelyitä syy-yhteyksistä, joita emme tiedä mutta jotka päättelemme oman maailmankuvamme perusteella. ”Venäjä painostaa Ukrainaa” on monessa tilanteessa fakta. Jos lisäämme lauseeseen järkeen käyvältä tuntuvan selityksen ”koska Venäjä haluaa laajentua” tai ”koska Putin hakee kansansuosiota”, me emme enää välitä tietoa, vaan oman arviomme.

Ukrainan kriisissä on korostunut myös asiantuntijuusongelma. Suomessa on melko pieni joukko tunnustettuja Venäjän ja entisen Neuvostoliiton alueen asiantuntijoita. Näiltä asiantuntijoilta on kuulunut huomattavan vähän lausuntoja. Todellinen asiantuntija näet osaa arvioida myös tietonsa rajallisuuden ja varoo esittämästä spekulaatioita ja mielipiteitä. Mediassa on kuitenkin helppo esiintyä asiantuntijana. Jos jollakulla on oppiarvo, virka-asema tai tunnettu nimi, yleensä kukaan ei tarkista, onko hän pätevä antamaan lausunnon juuri tästä juuri nyt ajankohtaisesta kysymyksestä. Lehtemme ovat tarjoilleet asiantuntijoina ulkopolitiikan tutkijoita, joiden osaaminen liittyy aivan eri kysymyksiin, amerikkalaisten oikeistolaisten ajatuspajojen kylmiä sotureita ja 90-luvulla Venäjän hallinnossa toimineita, sittemmin katkeroituneita henkilöitä. Silloin tällöin on Venäjän politiikan marginaalista kaivettu esille joku suurvenäläistä uhoa viljelevä ajattelija. Aika harvoin joku ymmärtää kysyä, onko näillä henkilöillä jokin oma agenda ja voiko heidän viestinsä ylipäätään perustua tietoon vai onko kysymyksessä mielipide.

Tiedon hankkiminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, jos on aikaa. Jos lukee laajasti eri maissa ilmestyviä uutisvälineitä, kuva täydentyy jo huomattavasti. Pian huomaa, että valtamediassakin löytyy aina joku, joka ei toista muiden välittämää uutiskuvaa. Ukraina-uutisia on syytä verrata Etyjin päivittäin verkkosivuillaan julkaisemiin tilanneraportteihin. (Raportit eivät tue Helsingin Sanomien kahdesti elokuussa 2015 Etyjiin viitaten esittämää väitettä, että Venäjä ja sen tukemat kapinalliset kantavat päävastuun Donbassin sotatoimien kiihtymisestä.) Oman ongelmansa muodostavat vain Venäjän kautta saadut uutiset. Koska venäläismedia valehtelee ja liioittelee niin paljon, siihen ei uskota silloinkaan, kun se puhuu totta. Ehkä tästä syystä Odessan ammattiyhdistystalon tragedia tai Ukrainan hallituksen joukkojen siviileihin kohdistama väkivalta Donbassissa (jota on kuitenkin todennettu myös läntisin voimin) on jäänyt medialtamme lähes piiloon.

Kaikkeen uutistietoon pitää tietysti suhtautua skeptisesti. On hyvä pysähtyä miettimään muutamia perusseikkoja (joita toimittajat ennen vanhaan selvittivät itse): Perustuuko tieto toimittajan varmistamaan havaintoon vai tuleeko tieto joltakin osapuolelta? Mikä osa tiedosta on havaintoa ja minkä osan täytyy olla päättelyä? Esimerkiksi ”Ohjus iski kylään” on yleensä havainto, kun taas ”Sen ampuivat xxx…” voi olla joko havainto, päättely tai oletus. ”Se ammuttiin kostoksi…” on melko todennäköisesti päättelyä.

Mitä Ukrainassa on tapahtunut ja tapahtuu?

Vaikka uutisointi on epäluotettavaa, suuresta tiedon määrästä on silti mahdollista hahmottaa joitakin todennäköisesti paikkansapitäviä suuria linjoja. Seuraava tarkastelu tulee ymmärtää uutisnörtin impressionistisena tauluna.

EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimus allekirjoitettiin 27.6.2014. Sopimus on sama kuin se, jonka presidentti Viktor Janukovits kieltäytyi allekirjoittamasta marraskuussa 2013. Janukovitsin päätös laukaisi laajat levottomuudet, jotka johtivat hallituksen vaihtoon helmikuussa 2014.

Sopimusneuvotteluja oli käyty jo useita vuosia, mutta ne olivat pysähtyneet vuoden 2013 kesällä erimielisyyksiin EU:n Ukrainalle annettavasta rahoitustuesta. Sopimus avaa Ukrainan markkinat EU-maista tulevalle kilpailulle ja samalla edellyttää Ukrainan yritysten sopeutuvan EU:n kilpailu- ja muihin lakeihin. Siirtyminen suojelluista markkinoista kilpailutalouteen tulee johtamaan rajuihin muutoksiin Ukrainassa yritysten sulkemisten ja työttömyyden kautta. Näin on käynyt kaikissa länsi-integraation tielle lähteneissä entisissä sosialistimaissa. Tästä tietoisena Janukovitsin hallitus haki EU:lta tukea siirtymäkauden vaikeuksiin. Tukea arvioitiin tarvittavan useita miljardeja euroja. EU tarjosi 600 miljoonaa. Janukovitsin hallituksen arvion mukaan maa ei olisi selvinnyt assosiaatiosopimuksen mukaisesta sopeutuksesta, vaan olisi joutunut vakavaan kriisiin. Tätä perustelua vetäytymiselle sopimuksesta voidaan pitää kansantalouden kannalta uskottavana.

Ukrainan kriisin syntyvaiheista saa hyvän katsauksen Der Spiegelin artikkelista ”Epäonnen huippukokous: Miten EU menetti Venäjän Ukrainan takia”. The National Interest -lehti puolestaan esittää kokeneen amerikkalaisvaikuttajan Henry Kissingerin analyysin Ukrainan kriisin suurvaltapoliittisesta taustasta.

Euroopan komissio julkisti 5.3.2014 uuden Ukrainan avustusohjelman, jonka arvo on kaikki lähteet mukaan lukien 10 miljardia euroa. Jo kesäkuun 2014 loppuun mennessä EU oli siirtänyt Ukrainalle noin 700 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin Janukovitsin hallitukselle tarjottiin kertakaikkisena apuna.

Ukrainan ja EU:n sopimus ja Ukrainan aiemmat kauppasopimukset Venäjän kanssa ovat keskenään ristiriidassa. Ongelman ydin on siinä, että ukrainalaiset tuotteet ovat nauttineet tullittomuutta Venäjällä. Kun Ukrainan ja EU:n väliltä poistetaan tullimuuri, EU-maiden tuotteille tulee käytännössä tulliton pääsy Venäjälle, jollei sopimuksia mukauteta. Jos tätä ongelmaa ei ratkaista, Venäjä palauttaa tullirajan Ukrainaa vastaan maan EU-sopimuksen tullessa voimaan.

Maidanin tapahtumat. Presidentti Janukovits ilmoittaa 21.11.2013 vetäytyvänsä EU-assosiaatiosopimuksesta. Mielenosoittajia kerääntyy Kiovan keskusaukiolle, Maidanille. Kuun viimeisinä päivinä aukiolla lasketaan jo 100 000 mielenosoittajaa.

Maidanin mielenosoituksissa 29.11.2013 liehui Ukrainan valtion ja Ukrainan kansallismielisen liikkeen lippuja. Kuva: Dzhygyr Anatol | Wikimedia Commons
Maidanin aukion mielenosoituksissa 29.11.2013 liehui Ukrainan valtion ja Ukrainan kansallismielisten liikkeiden lippuja. Kuva: Dzhygyr Anatol | Wikimedia Commons

Tammikuun puolessa välissä parlamentti säätää mielenosoitusten vastaisen lain ja turvallisuusjoukot hyökkäävät Maidanille. Kolme ihmistä kuolee ja useita loukkaantuu. Levottomuudet leviävät Länsi-Ukrainan kaupunkeihin. Euroopan unionin ja useiden länsimaiden johtajia esiintyy Maidanilla vaatimassa vallanvaihtoa Kiovassa. Tammikuun lopussa ja helmikuun alkuviikkoina mielenosoitusten vastaiset lait kumotaan ja 234 pidätettyä vapautetaan. Mielenosoittajat vetäytyvät valtaamistaan rakennuksista. Väkivaltaisuudet puhkeavat uudelleen tuntemattomasta syystä 18.2.2014. Yksitoista mielenosoittajaa ja seitsemän poliisia kuolee satojen loukkaantuessa. Väkivalta huipentuu 20.2.2014, kun 88 henkilöä — sekä mielenosoittajia että poliiseja — menehtyy. Media välittää kuvia, joissa univormupukuiset tarkka-ampujat näyttävät ampuvan väkijoukkoon.

Helmikuun laukauksiin syyllisiä ja niiden syytä ei ole kyetty selvittämään. Jo tapahtumien vyöryessä raportoitiin, että tarkka-ampujat tähtäsivät sekä mielenosoittajiin että turvallisuusjoukkoihin. Hieman myöhemmin esitettiin, että vainajista otetut ammukset eivät vastanneet Ukrainan armeijan ja poliisin käyttämiä. Ukrainan parlamentin asettama tutkimusvaliokunta julkisti 13.5.2014 väliraporttinsa, jonka mukaan ainakin hallitusjoukkojen, ml. Berkut-erikoisjoukkojen, osallisuus kuolettaviin laukauksiin voidaan sulkea pois. Tämä on sikäli merkittävää, että juuri Berkutin syyllisyys olisi sopinut Ukrainan uusille vallanpitäjille. On hyvin mahdollista, että oikeat syylliset eivät selviä koskaan. Loogisesti ajatellen silmitön väkivalta toimi Janukovitsin etua vastaan – ja myös johti hänen eroonsa. On siis mahdollista, että syylliset löytyvät vallanvaihdoksen ajajista. Toisaalta on mahdollista sekin, ettei ammunta ollut harkittua taktiikkaa, vaan rinnastuu mielipuolen tekoon.

Vallanvaihto. Väkivalta loppuu, kun presidentti Janukovits ja parlamentin oppositiojohtajat allekirjoittavat sopimuksen 21.2.2014. Sopimusta todistavat Venäjän ja EU:n edustajat. Sopimuksen mukaan maassa järjestetään presidentinvaalit keväällä ja parlamenttivaalit syksyllä vuonna 2014. Seuraavana yönä presidentti Janukovits poistuu maasta tuntemattomissa olosuhteissa. Parlamentin puhemies Turchynov ottaa itselleen presidentin valtaoikeudet ja nimittää Arseni Jatsenjukin pääministeriksi. Ensimmäisenä toimenaan uusi hallinto kumoaa Ukrainan vähemmistölait, jotka takaavat venäjän-, unkarin-, slovakian-, kreikan- ja romaniankielisten oikeudet omilla asuinsijoillaan. Päätös kumotaan parin päivän sisällä kansainvälisen arvostelun johdosta, mutta vahinko on jo tapahtunut.

Petro Poroshenko valitaan presidentiksi 54 prosentin ääniosuudella 25.5.2014. Äänestysvilkkaus hallituksen kontrolloimilla alueilla on 60 %. Parlamenttivaalit pidetään 26.10.2014. Äänestysvilkkaus koko maassa (ilman Krimiä ja Donbassia) on 52 %. Molempia vaaleja kansainväliset tarkkailijat pitävät vaatimukset täyttävinä, joskin runsain kriittisin huomautuksin. Alhaisen äänestysvilkkauden ja vaaleihin liittyvän kritiikin vuoksi presidentin ja parlamentin poliittista legitimiteettiä ei voi pitää riidattomana.

Mitä vallanvaihdosta jäi käteen? Maidanin mielenosoitukset saivat alkusysäyksen Janukovitsin päätöksestä vetäytyä EU-assosiaatiosopimuksesta. Minusta on kuitenkin selvää, että sekä sopimus että ”EU” oikeasti toimivat symboleina laajemmasta tyytymättömyydestä läpikorruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään, jossa vaalit merkitsivät vain vallan siirtymistä yhdeltä rosvojoukolta toiselle. Monilla mielenosoittajilla varmaan oli odotuksia myös EU:lta, mutta ainakin valistuneimpien on täytynyt ymmärtää, että viisumivapaus ja mahdollisuus matkustaa työn perään, saati Ukrainan EU-jäsenyys, ovat kaukaisen tulevaisuuden asioita. Joulu-helmikuun aikaisten iskulauseiden valossa on selvää, että mielenosoittajien toiminta oli osoitettu lähinnä maan poliittista järjestelmää ja siinä toimineita henkilöitä vastaan. Sekä helmikuussa nimitetty uusi hallitus että vankilasta vapautettu Julia Tymoshenko otettiin vastaan buuauksin Maidanilla.

Helmikuun 2014 tapahtumien lopputulos on, että Ukrainaa johtaa edelleen sama vanha poliittinen eliitti, josta Maidanilla haluttiin eroon. Tämä ei ollut mikään vallankumous. Oikeampi arvio olisi, että kansa nousi mätää johtoa vastaan, johto loi nahkansa ja pysyi vallassa vallankaappauksen avulla.

Krim. Venäläismieliset asemiehet valloittavat hallituksen rakennuksia eri puolella Krimin niemimaata 27.2.2014 alkaen. Maaliskuun alkupäiviin mennessä niemimaa on venäjänmielisten hallussa. Alueparlamentti julistaa kansanäänestyksen liittymisestä Venäjän federaatioon ja 16.3. kyseenalaisten virallisten lukujen mukaan 97 % äänestäjistä valitsee liittymisen Venäjään.

Kriisin alkaessa sekä Ukrainalla että Venäjällä oli kummallakin noin 20–25 000 sotilasta Krimillä. Venäläisten läsnäolo perustui Sevastopolin laivastotukikohtaa koskevaan vuokrasopimukseen. Vahvasta sotilaallisesta läsnäolosta huolimatta Krimin haltuunotto tapahtuu lähes verettömästi. Ukrainan joukot eivät tehneet vastarintaa. He eivät edes ryhmittäytyneet niin, että olisivat voineet hankaloittaa operaatiota. Asevarastoja ei siirretty. Ukrainan Mustanmeren laivasto siirtyi ehjänä Venäjän lipun alle. Sittemmin yli puolet Krimin ukrainalaissotilaista siirtyi Venäjän armeijaan alle kahdentuhannen miehen siirtyessä Ukrainan puolelle. Loput erosivat armeijasta. Krimillä Ukrainan vakinainen armeija ei ollut valmis taistelemaan uuden vallan puolesta. Tällä oli vaikutusta tuleviin tapahtumiin.

Arvio tapahtumista. Krimin siirtyminen Venäjän alaisuuteen on mielestäni rikkomus kansainvälisen oikeuden sääntöjä vastaan. Tilanteisiin, joissa paikalliset asukkaat haluavat siirtyä toisen valtikan alle, kansainvälinen oikeus soveltaa Ahvenanmaan ratkaisun periaatteita 1920-luvulta: rajoja ei siirrellä yksipuolisesti, vaan osallisten kesken sovitaan paikallisväestön vaatimukset täyttävistä järjestelyistä. Tätä katsantokantaa vastaan Venäjä on viitannut siihen, että Kosovon asukkaiden yksipuolinen itsenäisyysjulistus sai kansainvälisen yhteisön tunnustuksen. Mielestäni on selvää, että Kosovon tapausta voi pitää ennakkotapauksena myös Krimille. Pidän Kosovo-ratkaisua kuitenkin hätiköitynä reaktiona Jugoslavian hajoamissotien kärsimyksiin. Ratkaisun ennakkotapausluonne voi olla haitaksi rauhan ylläpitämisen kannalta tärkeälle kansallisvaltioiden suvereniteetin periaatteelle. Tarja Långström Suomen EU-edustustosta esittelee kysymyksen juridiset argumentit puolin ja toisin kirjoituksessaan ”Ukrainan kriisi ja kansainvälisen oikeuden sietämätön keveys”.

Krim voi muuttua uudeksi ns. jäätyneeksi konfliktiksi: Venäjä ei luovu alueesta eikä muu maailma tunnusta sen kuulumista Venäjälle. Venäjällä on selvästi halu ja kyky integroida Krim osaksi Venäjän federaatiota.

Sotarummut soivat. Ukrainan parlamentti päättää 13.3.2014 perustaa uuden kansalliskaartin maan puolustamiseksi. Päätös on oletettavasti yhteydessä Krimillä ja Itä-Ukrainassa nähtyyn vakinaisen armeijan epäonnistumiseen tehtävässään. Maaliskuulle tultaessa myös useampi Ukrainan uuden hallituksen julistama liikekannallepano on epäonnistunut. Uuden kansalliskaartin ytimen muodostavat Maidanilla itsepuolustusjoukkoina toimineet yksiköt. Useilla näistä on kytköksiä Oikea sektori – ja Vapaus-puolueiden aseellisiin joukkoihin. Tämä onkin Venäjän keskeisin argumentti sen syyttäessä Ukrainan uutta hallintoa fasistiseksi. Palaan fasismisyytöksiin jäljempänä.

Itä-Ukrainassa mielenosoittajat ottavat haltuunsa hallitusrakennuksia Kharkovissa, Luganskissa ja Donetskissa 7.4.2014. Valtaukset jatkuvat seuraavina viikkoina. Krimin kuvio toistuu. Mielenosoittajat yksinkertaisesti kävelevät sisään varuskuntiin, poliisiasemille ja hallintorakennuksiin kohtaamatta vastarintaa. Mielenosoittajat saavat haltuunsa runsaasti aseita.

Virkaa tekevä presidentti Turchynov julistaa ”terrorismin vastaisen operaation” alkaneeksi 15.4.2014.

Odessassa 2.5.2014 ainakin 42 ihmistä kuolee ammattiyhdistysten talon tulipalossa. Sekä tapahtumien kulusta että menehtyneiden lukumäärästä on ristiriitaisia tietoja, mutta jotkut seikat vaikuttavat riidattomilta. Menehtyneet olivat odessalaisia Venäjä-mielisiä, jotka olivat osallistuneet aikaisemmin päivällä rauhanomaiseen mielenosoitukseen. Mielenosoitusta vastaan oli hyökännyt joukko muualta tulleita jalkapallohuligaaneja huutaen Venäjän-vastaisia iskulauseita. Kahnauksessa venäjämieliset jäivät alakynteen ja vetäytyivät työväentalolle. Palon alettua taloa piirittänyt joukkio esti ihmisiä poistumasta talosta tai sammuttamasta paloa.

Donetskissa ja Luganskissa paikalliset johtajat julistavat alueet itsenäisiksi kansantasavalloiksi 11.5.2014.

Sotatoimet ovat jatkuneet eri intensiteetillä kesästä 2014 lähtien. Kiovaa tukevat joukot valtasivat takaisin noin puolet kapinan julistaneesta alueesta, mutta käännytettin Ilovaiskin ja Debaltsevon taisteluissa niiden kärsittyä suuria miestappioita moteissa. Uutisointi perustuu pitkälti osapuolten enemmän tai vähemmän värittyneisiin raportteihin. Joitakin päätelmiä voi kuitenkin tehdä.

Ketkä taistelevat? Ukrainan hallituksen vakinaiset joukot ovat menestyneet huomiota herättävän huonosti koko operaation ajan. Vastuu taistelutoimista on ainakin paikoin siirtynyt pois armeijalta kansalliskaartille.

Venäjä-mielisten joukoista on hajanaisia tietoja. Niissä on ilmeisesti hyvin koulutettuja ammattisotilaita. Osa voi olla Ukrainan armeijasta loikanneita. Oletan, että joukossa on myös Venäjän armeijan sotilaita. Venäjän armeijaan kuuluvista Donbassin taistelijoista on esitetty väitteitä lähes koko konfliktin ajan. Sen sijaan näyttö väitteiden tueksi on ollut hämmästyttävän vähäistä. Vahvin näyttö liittyy lukuisiin eri puolella Venäjää haudattuihin tai kadonneiksi ilmoitettuihin sotilaisiin. Toisaalta pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että alueella operoisi taistelujen kulkuun vaikuttamaan pystyvä lukumäärä sotilaita varusteineen ilman, että siitä olisi saatu kuva- tai silminnäkijänäyttöä. Näissä oloissa on myös mahdotonta esittää arvioita näiden oletettujen sotilaiden asemasta — ovatko he vapaaehtoisia, komennettuja jne.

Miten sodankäyntiä voi arvioida? Minusta on selvää, että venäjämielistä osapuolta ei voi kutsua terroristeiksi eikä Ukrainan hallituksen operaatiota voi oikeuttaa terrorismin vastaisuudella. Kysymys on kuitenkin selvästi omaa maakuntaa puolustavasta – vaikkakin kapinallisesta ja siten laittomasta – ryhmittymästä, joka tiettävästi kohdistaa toimintaansa vain sotilaskohteisiin. Myös venäläissotilaiden toiminta näyttäisi rajoittuneen Donbassin ”kansantasavaltojen” sotapäämääriin. On pantava merkille, että Kiovan hallinnon retoriikasta huolimatta Ukraina ja Venäjä eivät ole keskenään sodassa: maiden diplomaattiset ja kaupalliset suhteet jatkuvat aktiivisina.

Ukrainan hallituksen joukot ovat rikkoneet sodankäynnin lakeja vastaan lähinnä kohdistamalla tykistötulta valikoimatta siviilien asuttamiin kohteisiin. Kapinalliset ovat syyllistyneet vastaaviin toimiin ollessaan hyökkäysvaiheessa mm. Debaltsevon taistelussa sekä Mariupolissa. Human Rights Watchin lokakuussa 2014 julkistamien tutkimusten mukaan sodassa on käytetty laajassa mitassa rypälepommeja asutuskeskuksia vastaan tehtyissä iskuissa ja katsoo tämän saattavan täyttää sotarikoksen kriteerit. HRW:n mukaan todisteet viittaavat siihen, että Ukrainan joukot ovat tehneet useita rypälepommi-iskuja Donetskia vastaan. Huomattava osa Kiovan taistelijoista saa palkkansa oligarkeilta eikä hallitukselta. Epäselvyys käskytyssuhteista merkitsee sitä, että sitoutuneisuus sodankäyntiä koskeviin lakeihin voi olla vaihtelevaa.

Suuri kuva

Ukrainan valinnat. Kriisiin johtaneet tapahtumat olisi voitu välttää. EU solmi assosiaatiosopimuksen Ukrainan kanssa kesäkuussa 2014 edullisemmilla ehdoilla kuin Ukrainan edellinen hallitus toivoi, mutta joihin EU ei silloin myöntynyt. Kun Janukovits vetäytyi sopimuksesta marraskuussa sillä perusteella, että silloinen tarjous oli Ukrainalle epäedullinen, arvio ei ollut ollenkaan kohtuuton. Sopimusasiaa ei olisi tarvinnut kehittää valinnaksi länsi- ja itäintegraation välillä. EU-sopimuksen ristiriita Ukrainan Venäjä-sopimusten kanssa on objektiivinen, juridinen tosiseikka. Siihen viittaamista ei voi pitää epäasiallisena painostuksena. Taloudellisten sopimusten ristiriidat ovat diplomaateille arkirutiinia; niistä selvitään neuvottelemalla. Jostain syystä asiasta tehtiin EU:lle arvovaltakysymys ja Ukrainalle valintatilanne. Konfliktia voi tässä katsannossa pitää keinotekoisena. Todennäköisesti kukaan ei pyrkinyt siihen, vaan taitamattomuus ja jääräpäisyys johtivat hallitsemattomaan tilanteeseen.

Ukrainan eri väestönryhmien luottamus toisiinsa ja hallitukseen on heikkoa. Vähemmistölakien peruuttaminen helmikuussa 2014 ymmärrettiin Itä-Ukrainassa hallituksen hyökkäykseksi alueen asukkaita vastaan. Kahden Minskin aseleposopimuksen myötä Itä-Ukrainan kapinallisten päämäärät näyttävät kirkastuneen. Sopimusten kirjaukset Donbassin alueiden itsehallinnosta ja erityisasemasta Ukrainan sisällä vastaavat melko läheisesti kapinallisten alkuperäisiä vaatimuksia ennen Kiovan nk. terrorismin vastaisen operaation alkua. Tässä katsannossa kapinalliset eivät, ainakin tällä hetkellä, ole ”separatisteja”. Vaikka kapinallisilla on ilmeisen läheinen yhteys Venäjän valtioon, on epäselvää, kuinka läheisesti Donbassin taistelijat ovat Venäjän ohjauksessa.

Fasistit.  Ukrainan hallintoa on Venäjän toimesta leimattu fasistiseksi. Fasismin tunnusmerkkeihin kai kuuluu etnistä ja kielellistä yhteenkuuluvuutta korostava nationalismi, johtajuuden keskitys, rappiokulttuuria väitetysti suosivan demokratian halveksunta, voimapolitiikan ihannointi, vastustajien väkivaltainen kohtelu ja pelottelu, turvautuminen manipuloituihin kansanäänestyksiin, homofobia, luokkavastakohtaisuuksien peittely ja valtiolliseen ohjaukseen alistuvan monopolikapitalismin suosiminen, tiedonvälityksen kontrollointi ja keskitetty valtiollinen propaganda sekä vahvan johtajan palvonta. Tätä fasismin määritelmää on vaikeaa sovittaa Kiovan hallitukseen. Tällä en tarkoita, ettei myös Kiovan hallituksen puolella esiintyisi vaarallisia fasistisia liikkeitä, kuten Oikea sektori. Kiovan hallitus ei ole kyennyt eikä nähtävästi halunnutkaan riisua näitä ryhmiä aseista ja saattaa niitä vastuuseen teoistaan. Tällaisten ryhmien virallistaminen osaksi valtiollista turvallisuuskoneistoa ei ole hyväksyttävä eikä kestävä ratkaisu.

Venäjän vaikuttimet. Useimmiten oletetaan, että valtioiden toimintaa ohjaavat sen (oikeat tai väärät) arviot omasta edustaan. Valtionpäämiehet useimmiten toimivat oppimiensa ja avustajiensa välittämien päätöksentekosääntöjen mukaan. Onko kenties mahdollista analysoida Venäjänkin toimintaa siitä oletuksesta lähtien, että Venäjän ja presidentti Putinin toiminta perustuu rationaalisuuteen?

Historiallisen kokemuksensa vuoksi Venäjä pelkää tulevansa saarretuksi tai joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi. On samantekevää, onko pelko aiheellinen – se on joka tapauksessa rationaalinen. Jokaisen valtion tehtävänä on puolustautua.

Ei ole vaikeaa löytää syitä Venäjän epäluuloille. Naton jatkuvaa laajentumista itään, itään suunnattua (virallisesti Iranin vastaista) ohjuspuolustusta sekä EU:n ja Venäjän sopimussuhteiden jäätymistä vuodesta 2004 voidaan kaikkia tulkita rationaalisesti osoitukseksi vihamielisistä aikeista. En itse usko, että lännellä on vihamielisiä aikeita Venäjää kohtaan, mutta ymmärrän, miksi Venäjän on mielestään varauduttava siihenkin mahdollisuuteen.

Tiedämme mm. Yhdysvaltain kongressin lähteistä, että maa on käyttänyt paljon rahaa Ukrainan sisäiseen poliittiseen toimintaan. On myös merkkejä siitä, että osa Maidanin mielenosoittajista oli maksettuja provokaattoreita. On itsessään tavatonta, että EU:n ulkosuhdevastaava, yksi komissaari ja useita läntisiä johtavia kävi Maidanilla vaatimassa sen hallituksen eroa, jonka kanssa se kävi vain vähän aiemmin neuvotteluja. En itse allekirjoita väitettä, että Ukrainan vallanvaihdos oli ulkoa masinoitu, mutta ymmärrän hyvin, että asian voi nähdä niinkin.

Jos näistä lähtökohdista yrittää löytää Venäjän vaikuttimia, voi ajatella kaavalla Ukraina joutuu Venäjälle vihamielisten käsiin → Nato laajenee Venäjän rajalle → Mustameri jää Naton haltuun → Sevastopolin laivastotukikohta menetetään. Yhtälöön pitää vielä lisätä kysymys Ukrainan venäjänkielisten asemasta, jolla on merkitystä eettisenä kysymyksenä sekä Venäjän johdolle että maan kansalaisille.

Venäjän Mustan meren laivaston aluksia Sevastopolissa. Kuva: Wikimedia Commons
Venäjän Mustan meren laivaston aluksia Sevastopolissa. Kuva: Wikimedia Commons

Tällä logiikalla ajatellen Venäjän toimintaa ohjaavat defensiiviset intressit, eivät laajentumishalu ja uho. Avainasemassa on Sevastopolin laivastosatama, josta käsin Venäjä voi sekä puolustaa intressejään Mustallamerellä että heijastaa sotilasvoimaa Välimerelle. Lähden siitä, että Krimin haltuunotto ei vielä vuonna 2013 ollut suunnitelmissa. Olihan Venäjä vain hieman aiemmin sopinut Sevastopolin vuokra-ajan jatkamisesta. (Lähden toki myös siitä, että Venäjän yleisesikunnassa oli suunnitelmat valmiina Krimin valtaamiseen. Kaikki sotilasesikunnat tekevät sotasuunnitelmia kaikkia kuviteltavissa olevia tilanteita varten; sehän kuuluu heidän ammattiinsa.)

Mitkä ovat sitten Venäjän tavoitteet Itä-Ukrainassa ja Ukrainan valtion suhteen? Jos oletamme, että Venäjä toimii rationaalisten vaikuttimien perusteella, se tuskin pyrkii aluevaltauksiin. Sellaisten hinta olisi yksinkertaisesti liian korkea sekä lännen mahdollisten vastatoimien että vastentahtoisen väestön vuoksi. Todennäköisempi arvio on, että Venäjä keskittyy turvaamaan objektiiviset intressinsä, siis estämään vihamielisenä pitämänsä Naton etenemisen omille rajoilleen. Minskin aseleposopimusten on katsottava vastaavan ainakin toistaiseksi myös Venäjän tarpeita.

Mitä EU ja länsi voivat tehdä? Periaatteessa EU-myönteisenä henkilönä minulle on vastenmielistä sanoa, että EU ja länsi ovat Ukrainassa myötävaikuttaneet enemmän ongelman syntyyn kuin sen ratkaisemiseen. Tämä ei merkitse, että EU olisi yksin syyllinen tai pääsyyllinen. Tärkeimmät syyt löytyvät Ukrainan sisältä. Myös Venäjän operaatio Krimillä ja sapelinkalistelu länsirajalla ovat myötävaikuttaneet konfliktin kiristymiseen. Silti on tunnustettava, että EU hoiti sopimusneuvottelut Janukovitsin kanssa luokattoman huonosti: ei ymmärretty eikä kuunneltu Ukrainan tarpeita eikä huomioitu edes sellaisia Venäjän intressejä, joita itsestään selvästi otetaan huomioon kaikissa muissa kauppasopimusneuvotteluissa silloin kun kolmansilla osapuolilla on sopimuksiin liittyviä intressejä. Lopulta EU solmi sopimuksen Ukrainan uuden hallituksen kanssa niillä ehdoilla, jotka se oli torjunut neuvotellessaan vanhan hallituksen kanssa. EU kantaa osavastuun siitä, että vaikeista neuvotteluista ongelmallisen maan kanssa kehittyi ihmishenkiä vaatinut, kansainvälisiä suhteita uhkaava kriisi. EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpiakin diplomatian sääntöjä ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.

Kun assosiaatiosopimus on nyt tehty, EU:n paras lahja Ukrainalle olisi sopimuksen ja rahoituspaketin ehtojen noudattamisen tiukka valvonta. Jos Ukraina tekee lupaamansa uudistukset, maa voi kehittyä vauraaksi ja vakaaksi. Vaihtoehtona on, että rahoitusta annetaan ilman ehtojen noudattamista, mikä entisestään syventäisi Ukrainan korruptiota.

Lännen on syytä muutenkin olla ukrainalaisille sekä itselleen entistä rehellisempi. Toiveet Ukrainan EU-jäsenyydestä ovat epärealistiset, kun useat jäsenvaltiot vastustavat kaikkea EU:n laajentamista. Myös Ukrainan politiikan ja talouden uudistukset tulevat vaatimaan monta vuotta ennen kuin jäsenyydestä voi edes keskustella. Tämä on syytä tehdä selväksi. Lännen kykyä ja halua tukea Ukrainaa taloudellisesti pitää verrata sen valmiuksiin tukea esimerkiksi Kreikkaa.

Länsi ei aio nostaa sormeakaan Ukrainan puolustamiseksi sotilaallisesti. Lännellä ei ole Ukrainassa sellaisia tärkeitä intressejä vartioitavina, joiden vuoksi se uhraisi omia intressejään. Lännen olisi hyvä sovittaa puheensa tosiasialliseen haluunsa ja kykyynsä toimia. Länsijohtajien katteettomat tuen ilmaukset ovat historiassa liian usein johtaneet ihmishenkien menetyksiin.


Peter Saramo.
Peter Saramo.

Peter Saramo toimii eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä. Kirjoituksen päätelmät perustuvat median raportointiin ja edustavat laatijan henkilökohtaista arviota.

20 KOMMENTTIA

  1. Saramon artikkeli selventää ansiokkaasti kuvaa Ukrainan kriisistä ja sen taustoista. Kahdesta seikasta tekee mieli huomauttaa.

    Ensimmäinen on Ukrainan vallanvaihdon laillisuus maan oman perustuslain näkökulmasta. Noudatettiinko perustuslakia Janukovitsin hallituksen seuraajaa nimitettäessä? Menettelyn tulkinnasta riippui se, miten Kiovan hallituksen voitiin olettaa noudattavan aiemmin solmittuja sopimuksia. Ilmiliekkiin roihahtanut Venäjä-viha ja parlamentin väärinajattelevien jäsenten väkivaltainen eristäminen päätöksenteosta oli omiaan herättämään epäilyjä.

    Toinen kysymys liittyy kirjoittajan näkemykseen Venäjän tai Venäjän median mittavasta valehtelemisesta.
    Valehteleminen on jonkin asian tai asiaintilan kuvaamista tekstein, sanoin tai muilla keinoilla tietoisesti toisin, kuin asianomainen kuvaaja tietää niiden olevan.
    Venäjällä tunnettu käsite on Venäjän maailma tai venäläinen maailma. Se on kulttuuripiiri, jossa moni asia nähdään ja tulkitaan toisin kuin länsimaissa. Tästä ei liene kysymys?
    Yleistävä väite, jonka mukaan venäläiset nimenomaan Ukrainan kriisin yhteydessä valehtelevat rutkasti edellyttää myös venäläisen median seurantaa ja kulttuurin tuntemusta. En tunne kirjoittajan asiantuntemusta ja venäjänkielen taitoa, joten asia jää vähän ilmaan roikkumaan.

    Se on selvää, että venäläinen media ja viralliset tekstit levittävät propagandistisia väitteitä ja uutisia, paljon jätetään sanomatta ja käsitys totuudellisuudesta vaihtelee.
    Venäjä ei kuutenkaan ole tässä suhteessa ainutlaatuinen maa. Ehkä totaalinen valehtelijaksi leimaaminen kaipaisi silti hieman tarkennusta?

  2. Johannes Remyn Ukrainan historia teoksessa avataan alueen monipuolista historiaa oivallisesti, toivoisin näkeväni hänet julkisuudessa kertomassa kehityksestä. Samoin parinkymmenen vuoden takaa Pevel Studolopovin muistelmat avaavat ukrainankin tapahtumia aitiopaikalta ja osin historiantekijänkin näkökulmasta.Meille läntisen kultuurissa eläneillä ei ollut mitään käsitystä Neuvostoliiton sisäisistä prosesseista, sen sulkeutuneisuuden vuoksi. Ukrainaa voidaan nykymuodosaan kutsua hyvällä syyllä kutsua keinotekoiseksi valtioksi, senverran kaukana eri alueiden identiteetit ovat toisistaan, lisäksi varsinkin länsiukrainan , siis entiset puolan ja unkarin alueiden kansallismieliset ovat aikojen saatossa riidelleet keskenäänkin,ehkäpä juuri tuon piirteen vuoksi , samoin kuin puolankin ylitse on menty mennen tullen.Rohkenenkin arvella ,että slaavilaiseen kultuuripiiriin on ladattu senverran voimakkaita induvidualistisia piirteitä että ogelmat aiheutuvat osin siitä. Maailman turistikohteissa kuulema suomalaiset ja venäläiset tunnistaa kuulema siitä että nämä hakeutuvat mielelään omankielisten joukoon, parveilevat siis. Ukrainalaiset ja puolalaiset eivät kuulema näin käyttäydy.

  3. ”Janukovitsin päätös laukaisi laajat levottomuudet”

    Minusta tämä toteamus kuvaa aika hyvin artikkelia.

    Yleisesti on tunnettua, että Yhdysvallat rahoitti ja koulutti vallankaappaajat jo paljon Maidanin tapahtumia aikaisemmin.

    Vaikka Janukovits olisi päättänyt toisinkin, ennemmin tai myöhemmin vallankaappausta olisi takuuvarmasti yritetty, senverran kalliiksi operaatio vallankaappajien koulutuksesta oli jo tullut.

    Väite ’Venäjän valehtelusta’ jää artikkelissa kokonaan perustelematta.

  4. Huomautus yllä oleviin kommentteihin. Peter Saramo ei ensinnäkään väitä, että ainoastaan venäläismedia ”valehtelee”:

    ”Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat?

    […] Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.

    […] Kaksi vastakkaista valetta eivät yhteenlaskettuna tuota totuutta.”

    • Pieni kommentti vielä.

      Vesa Raiskila kirjoitti:

      Peter Saramo ei ensinnäkään väitä, että ainoastaan venäläismedia ”valehtelee”…

      On totta, ettei väitä *ainoastaan* venäläismedian valehtelevan. Mutta väittää kuitenkin asiaa perustelematta sen ’valehtelevan’.

      Olisi hyvä esittää edes jonkinmoisia tietoja siitä, missä kohdin ja miten se media ’valehtelee’. Toistaiseksi en missään länsimediassa ole sellaisia nähnyt, ainoastaan yleisiä väitteitä, että ’kyllä ne varmaan valehtelee’.

  5. ”Ratkaisun ennakkotapausluonne voi olla haitaksi rauhan ylläpitämisen kannalta tärkeälle kansallisvaltioiden suvereniteetin periaatteelle.”

    Kirjoittajalle on jostain syystä jäänyt hämäräksi että kansansuvereniteetti ei koske pelkästään valtioita, vaan se koske mitä hyvänsä ryhmää joka tuntee yhteistä identiteettiä: kyse ei ole siis valtionsuvereniteetin periaatteesta, vaan kansan. Ja valtioita on muitakin kuin kansallisvaltiot. Suomikaan ei ole enää kansallisvaltio, vaan osavaltio (vaikka nimitystä jäsenvaltio käytetään) Euroopan Unionin liittovaltiossa.

    Yhdistyneet kansakuntien peruskirja pitäytyy valtioiden välisten selkkausten asiassa ja kieltää aseelliset taistelut jäsenmaiden välillä, mutta kansojen itsenäistymistä keskusvallan alaisuudesta se ei kiellä, eikä mikään muukaan kansainvälinen sopimus. Kosovon tapauksessa Haagin kansainvälinen tuomioistuin nimenomaan totesi, että kansainvälinen oikeus (eli valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen sopimukset) ei kiellä uusien valtioiden itsenäistymistä. Haagin päätöksestä saivatkin lisää tuulta purjeisiinsa ne lukuisat mm. eurooppalaiset liikkeet jotka ajavat kansanäänestystä erotakseen nykyisen hallintonsa alaisuudesta ja perustaakseen itsenäisen valtion. Kansansuvereniteetin periaatteen mukaisesti ylin valta on kansalla, hallinnon valta on oikeutettu vain mikäli se on kansan tahto, ja se itse saa päättää kuka sitä hallitsee ja kuinka.

    ”rajoja ei siirrellä yksipuolisesti, vaan osallisten kesken sovitaan paikallisväestön vaatimukset täyttävistä järjestelyistä. ”

    Mutta näinhän ei käynytkään. Krimin autonomisen tasavallan parlamentti teki päätöksen järjestää kansanäänestyksen itsenäisyydestä, ja kansanäänestyksen jälkeen sekä Krim että Sevastopol julistautuivat itsenäiseksi. Itsenäisyysjulistuksessa mainitaan juuri Kosovon esimerkki itsenäistymisestä keskushallinnon vastustuksesta huolimatta. Itsenäistymisen jälkeen Krim ja Sevastopol aloittivat neuvottelut Venäjän kanssa liittymisestä Venäjän liittovaltioon, kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti. Kyseessä oli siis kahden itsenäistyneen alueen päätös, eikä rajan siirtely.

    Tosin kansainvälinen yhteisö on laajalti tuominnut että kansanäänestys suoritettiin epävakaissa oloissa ja maassa oli Venäjän joukkoja. Kaikki tutkimukset Krimin alueen mielipiteistä osoittavat kyllä, että itsenäistymisellä ja Venäjään liittymisellä oli alueen asukkaiden selvän enemmistön tahto.

    ”Kysymys on kuitenkin selvästi omaa maakuntaa puolustavasta – vaikkakin kapinallisesta ja siten laittomasta – ryhmittymästä”

    Laiton se on vain Ukrainan lakien mukaan. Aivan samoin kuin monen muunkin valtion lait kieltävät vallankaappaukset tai separatismin. Saman periaatteen mukaan myös Suomen itsenäistyminen olisi laiton kapina, tai edellä mainittu Kosovon itsenäistyminen: Suomen tai Kosovon oikeutta itsenäisyyteen ei voi tuolla perusteella kieltää. Itä-Ukrainassa aivan kuin Krimilläkin järjestettiin kansanäänestys jonka suuri enemmistö halusi erota Ukrainasta: ja jälleen mielipidetutkimukset osoittavat että tämä oli kansan tahto.

    Kun Ukrainan vallan kaapannut hallinto ei enää pystynyt ylläpitämään lakejaan Itä-Ukrainassa, tuli Luganskin ja Donetskin alueista de facto itsenäisiä valtioita. Kansansuvereniteetin periaatteen ja myös YK:n peruskirjan mukaan nillä on täysi oikeus puolustautua Ukrainan hyökkäystä vastaan. Aivan samoin jos Taiwan joutuisi Kiinan hyökkäyksen kohteeksi, sillä olisi oikeus puolustautua vaikka Kiina väittääkin sitä vain kapinalliseksi maakunnaksi.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansansuvereniteetti

    https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_states_with_limited_recognition

    • Kommenttini ensimmäisestä kappaleesta: ymmärrän kyllä, että Saramo käsittelee asiaa valtion suvereniteetin kannalta. Mutta valtion suvereniteetti ei voi ylittää kansansuvereniteettia ja kansan halua päättää omista asioistaan, eikä kansa ole sama asia kuin valtio.

      Kansanvalta (demokratia), valtion suvereniteetti ja sen hallinnon oikeutus perustuu nimenomaan kansansuvereniteetin periaatteeseen, eli kansan tahtoon.

  6. Nimimerkki ’Pertti’ kirjoitti.

    ”Krimin autonomisen tasavallan parlamentti teki päätöksen järjestää kansanäänestyksen itsenäisyydestä, ja kansanäänestyksen jälkeen sekä Krim että Sevastopol julistautuivat itsenäiseksi. Itsenäisyysjulistuksessa mainitaan juuri Kosovon esimerkki itsenäistymisestä keskushallinnon vastustuksesta huolimatta. Itsenäistymisen jälkeen Krim ja Sevastopol aloittivat neuvottelut Venäjän kanssa liittymisestä Venäjän liittovaltioon, kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti. Kyseessä oli siis kahden itsenäistyneen alueen päätös, eikä rajan siirtely.”

    Näin se meni.

    Länsimedialle, varsinkaan (Yhdysvaltojen propagandistista valtamediaa yksisilmäisesti toistamalle) suomalaiselle medialle tämä kuvaus tapahtumista ei tietenkään käy, koska Yhdysvaltojen yksi tärkeimmistä tavoitteista vallankaappauksen järjestämiselle oli saada Krim otetuksi haltuun.

    Krim oli ja on yksi Venäjän tärkeimmistä sotilastukikohdista, jonka vuokraamisesta Venäjällä oli Ukrainan kanssa vuosikymmenien pituinen sopimus. Vallankaappaushallituksen ensimmäiset toimiin kuului sanoa Krimin vuokrasopimus irti ja kieltää Venäjän kielen käyttö koko Ukrainassa.

    Oli aika luonnollista etteivät nuo toimet herättäneet kovin positiivisia mielialoja Krimin valtaosaltaan venäläisen väestön keskuudessa.

    Krimin kuuluminen Ukrainaan oli ylipäätään legitimiteetiltään melko kyseenalaista. Krimin siirsi osaksi Ukrainan federaatiota aikoinaan Hrutsev, eikä asiaa koskaan edes vahvistettu Neuvostoliiton asiasta päättävässä elimessä. Suuressa maassa ajateltiin nähtävästi ’ettei asialla ollut niin väliä’. Vielä Neuvostoliiton hajotessakaan kukaan ei tullut ajatelleeksikaan niin outoa asiaa, että Yhdysvallat joskus järjestäisi vallankaappauksen Ukrainassa yhtenä päätavoitteenaan Krim.

  7. Saramon kirjoituksessa on yksi olennainen asia jäänyt käsittelemättä. Nimittäin lännen valtaliittouman eli lähinnä USA:n, NATO:n ja Euroopan Unionin vakuttimet. Vain Venäjän vaikuttimia käsitellään.

    ”Todennäköisesti kukaan ei pyrkinyt siihen, vaan taitamattomuus ja jääräpäisyys johtivat hallitsemattomaan tilanteeseen.”

    Saramo huomaa mainita amerikkalaisten ajatushautomoiden soturit ja mainitsee että väkivaltaiset tapahtumat toimivat Janukovitsin etua vastaan. Mutta siitä huolimatta hän uskoo koko konfliktin syntyneen spontaanisesti EU:n taitamattoman neuvottelun tuloksena.

    Eikö Saramo näe ollenkaan Yhdysvaltain globaalin hegemonian politiikkaa? Yhdysvallathan on jo pitkään halunnut saada Ukrainan NATO:n jäseneksi: Julia Timoshenkon aikaan Ukraina jo NATO-jäsenyyttä haki, ja sitä kannatti kaikki Yhdysvaltain potentiaaliset presidenttiehdokkaat (Bush junior, McCain, Obama), mutta epäluuloiset eurooppalaiset jäsenet torppasivat hakemuksen sen käsittelyn aikana. Ukrainan ja NATO:n yhteistyö ei siihen päättynyt, vaan perustettiin yhteinen organisaatio kehittämään Ukrainaa tulevan NATO-jäsenyyden suuntaan. Esimerkiksi Zbigniew Brzezinski, Yhdysvaltain presidenttien turvallisuusneuvonantaja, Bilderberg ja CFR-jäsen, on jo pitkään puhunut problematiikasta joka liittyy Euroopan ja Venäjän yhteistyöhön, ja kuinka Saksan ja Venäjän yhdentyminen loisi euraasialaisen supervallan joka uhkaisi Yhdysvaltain hegemoniaa. Kylmän sodan aikainen Euroopan jako pyrki myös jakamaan Euroopan kahden supervallan kesken: toisen saadessa koko Euroopan valtaansa siitä olisi koitunut toiselle vakava uhka.

    Euroopan Unionin ja Venäjän yhteistyö ehtikin lämpiämään kovasti (mukaanlukien juuri Saksan ja Venäjän suhteet) supervaltojen välisen suojasään aikana. Nyt kuitenkin Yhdysvallat on luomassa kolmea suurta projektia laajentaakseen omaa talousaluettaan toimena kasvavaa Kiinan taloutta vastaan, kyseiset projektit ovat: Pohjois-Amerikan talousalue, Euroopan ja Amerikan talousalue ja Tyynenmeren USA:n liitolaisten ja Yhdysvalatin talousalue. Venäjä puoletaan on läheisesti tekemisissä Kiinan ja muiden BRICS-maiden kanssa yhteisen talousalueen kehittämisen kanssa. Vaikka Neuvostolliton ja Yhdysvaltain välinen kylmä sota on mennyttä, taistelu globaalista hegemoniasta ei ole.

    Toisaalta myös Euroopassa on poliitikkoja jotka ovat atlantisesti suuntautuneet. NATO ja Yhdysvallat tarjoavat poliittista nostetta eurooppalaisille poliitikoille. Ei ole pelkästään Yhdysvaltain tavoite hallita Euroopaa turvallisuuspolitiikalla ja NATO:lla, se on myös eurooppalaisten poliitikkojen tavoite! Vastaanhangoittelijoita ja itsenäisemmän Euroopankin kannattajia on, ja historiallisesti ollut varsinkin Ranskassa. Ainoiden vuotaneiden Bilderberg-muistioiden (Fred Harris, Bilderberg 1966) mukaan de Gaulle ja Ransakan itsenäinen politiikka olikin erityisesti bilderbergiläisten tyytymättömyyden kohde. Sama pyrkimys Yhdsvalloissa hallita Eurooppaa ja vastustaa sen itsenäistymistä on totta vieläkin, Ranskan parlamentin ulkosuhteiden komitean tutkimuksen mukaan:

    ”Yhdysvallat tarvitsee yhdistynyttä Eurooppaa vakauttavana vaikuttajana, mutta ei hyväksy Eurooppaa joka realistisesti pystyisi haastamaan Yhdysvaltain voiman. Tämä on perinteinen näkemys transatlantisista suhteista, näkemys joka tällä hetkellä omaa suurin osa amerikkalaista poliittisista vallanpitäjistä. Tällä näkemyksellä eurooppalainen taloudellinen voima ei voisi ikinä johtaa poliittiseen kokonaisuuteen joka voisi realistisesti kilpailla Yhdysvaltain kanssa, koska itsenäisen sotavoiman hankkiminen mahdollistaisi kehityksen tulla strategisesti itsenäiseksi.”

    http://www.assemblee-nationale.fr/12/dossiers/europe_relations_etats-unis_english.asp

    Arabi-kevät, värivallankumoukset ja samojen ”demokratiaa edistävien” amerikkalaisten hallinnon toimistojen, tai Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa tukevien ryhmien toiminta Ukrainassa on myöskin jätetty unholaan, vaikka sekin osoittaa Yhdysvaltain pyrkineen epävakauttamaan ja järjestelemään Ukrainalle uutta hallintoa.

    Onko Saramolla vielä kuljettavanaan se tie, jossa tunnustaa ja käsittelee länsimaisen valtaliittouman vaikuttimet? Tämä kirjoitus kuitenkin sen jätti tekemättä.

    Vaikka Raiskila tuossa huomauttaakin, että Saramon mukaan valheita tulee kahdesta suunnasta, Saramo ei kyllä juurikaan ota esille tahallista propagandaa. Hän ottaa esille kaksi uutisointia vääristävää käsitystä
    ”selitysharha” ja ”multiplikaatioharha”. Silti kun suomalaista valtamediaa lukee ja kuuntelee, kuinka voisi olla huomaamatta jatkuvan selkeän propagandan ja demonisoinnin? Ei sitäkään voi Venäjän median propagandalla perustella, ettei oma mediamme tutki ja kiinnitä huomiota tapahtumiin kuten Odessa tai Itä-Ukrainan siviilien pommitukset, kuten Saramo ehdottaa. Kyllä se liittyy valtamediamme natottavaan propagandaan.

    • Hupsista! Fred Harrisin Bilderberg-muistiinpanot, ei Bilderberg-muistiot. Kaksi ihan eri asiaa. Edellinen omia huomioita, jälkimmäinen jonka osallistujat saavat mukaansa ja vievät asemapaikkaansa, kuten Suomen presidentinkansliaan.

  8. Hei,
    Hieno kirjoitus. Joko- tai valinta Ukrainalle oli keinotekoinen. Sen lisäksi EUssa syntyi keväällä 2014 erityinen Ukraina- hype, joka johti selkeisiin ylilyönteihin. Olin Europarlamentissa ja puolueryhmä toisensa jälkeen matkusti Kiovaan tukemaan vallanvaihtoa. Tämä koski myös laajentumiskommissaaria ja ulkopolitiikan korkeaa edustajaa. Oltiin demokratian ja kansan puolella ilman tarkempia analyysejä. Sen sijaan että EU olisi pyrkinyt ehkäisemään konfliktin, mikä on kaikkien EU turvallisuusstrategioiden ydintavoite, valittiin puoli ja menetettiin uskottavuus välittäjänä. Taustalla ei ollut Venäjä- strategiaa eikä selkeää kuvaa siitä mihin EU Ukrainan suhteen itse asiassa oli sitoutumassa. EUn ja Ukrainan välinen sopimus, jota Venäjä tuki tehtiin mutta siitä ei pidetty kiinni. Kun Janukovits pakeni, oli syntynyt ” uusi tilanne”. EU siirtyi eristämään Venäjää, kaikki kontaktit lopetettiin, kokoukset peruttiin, minkäänlaista vuotopuhelua ei käyty. Viimeinen mahdollisuus olisi ollut kesäkuussa EU- Venäjä huippukokouksessa joka sekin peruttiin. EU toimi loppukeväällä 2014 omia rauhanvälityksen ja konfliktinehkäisy periaatteitaan vastaan juuri median tukemana.

  9. Kansan puolella olemisenako EU:ssa perustellaan tämä Ukrainan vallankaappausta (tai kuten sanoit: ”vallanvaihtoa”) kannattava ja Venäjää vastustava liike?

    Onko kansanvaltaisesti vaaleilla valitun hallinnon syrjäyttäminen kansan puolella oloa? Kun Ukrainan suurimman puolueen jäseniltä estettiin pääsy parlamenttiin uutta hallintoa muodostettaessa, oliko se kansan puolella olemista? Kun Krimillä ja sitten Itä-Ukrainassa järjestettiin kansanäänestykset joissa selkeä enemmistö tuki Ukrainasta eroamista myös läntisten mielipidetutkimusten mukaan, oliko se EU:lta kansan puolella olemista että EU mitätöi näiden kansanäänestysten merkityksen? Onko se kansan puolella olemista, että EU tukee Kiovan hallintoa mutta asettaa Venäjälle pakotteita koska se hyväksyi kansanäänestysten tulokset ja tukee Ukrainasta eroon haluavia alueita?

    Asettaako EU valtion suvereniteetin ja keskushallinnon valtamonopolin kansansuvereniteetin edelle, eli valtiollako on muka valta kansan tahdon yli? Ei ainakaan silloin kun EU on tukemassa vallankaappausta: silloin kannatetaan kansansuvereniteettia, kansan valtaa päättää hallinnostaan. Mutta kun joku alue haluaa itsenäistyä ja liittyä Venäjän leiriin, sitten kelkka kääntyy ja ollaankin valtion suvereniteetin ja keskushallinnon puolella! Ja kelkka kääntyy jälleen, kansansuvereniteetti onkin taas kannatettavaa kun kyseinen alue haluaa itsenäistyä ja irti Venäjän leiristä, kuten Kosovo, Kroatia, Slovenia, Bosnia ja entinen Itä-Saksa. EU:lla on sukset todella pahasti ristissä, kun se tekee päätöksiä pitäisikö tukea keskushallintoa vai kansan tahtoa! Melko kaksinaamaista! Näyttää siltä että EU:n valtakupissa painaakin eniten se, mihin leiriin kyseinen alue haluaa liittyä.

    Johtiko Cronbergin mielestä NATO ja sen lobbaajat EU:n komission ja parlamentin puolen valintaa? Onko EU-parlamentti ollut lainkaan huolissaan median Ukraina-hypestä ja Venäjän demonisoinnista? Eikö EU:n pitäisi selvittää mikä ohjaa Euroopan mediaa ja Euroopan Unionia tälläisen hypen mukana menemiseen?

  10. Kiitos kaikille tähänastisista hyvistä kommenteista. Itse lisäisin tässä vaiheessa vain paria ajatusta:
    (1) Artikkeli kirjoitettiin tietoisesti vallitsevan mediakuvan vaihtoehdoksi, osoittamaan, että jo tunnettuja länsiviestimiä kriittisesti (!) seuraamalla, sekä muistamalla niistä ilmenevä tapahtumien kulku (!) on mahdollista esittää kokonaisuudesta toinen ja mielestäni uskottavampi tulkinta. Väitteeni ja tulkintani peilaa siksi valtamedian antamaa kuvaa (esimerkiksi Venäjän vaikuttimien osalta), eikä lähde sitä syventämään (vaikkapa lännen motiivien osalta; vaikka sinänsä katson lännen toimineen enemmän taitamattomuudesta kuin tietoisen politiikan ehdoilla).
    (2) ”Venäjän media valehtelee” on tietysti kohtuuton kärjistys. Päätin kuitenkin ilmaista itseäni näin siksi, että Venäjän päämedia on tämän konfliktin aikana kuitenkin syyllistynyt riittävän usein desinformaation levittämiseen, jotta siihen on vaikeaa viitata lähteenä. Samalla toki hain halvalla tavalla suojaa vääjäämättömiltä syytöksiltä kritiikittömyydestä ”Venäjän propagandan” suhteen.

  11. Jälleen kerran kiitos Peter Saramolle hyvästä tekstistä. Näin lyhyenä tekstinä analyysi on riittävän kattavaa, eri näkökulmista asiaa valottavaa ja selkokielistä.

    Tarja Cronbergille kiitos kommentista. Hän vahvistaa sen, että Ukraina-asiassa oli osittain kyseessä kasvojen säilytys -pohjalta lähtevä, ei-ammattimainen ja omia tavoitteita vastaan sotiva infantiilinen keikka, joka repesi sisällissodaksi Ukrainassa.

  12. Peter Saramon artikkeli jo ilmestyessään kesäkuussa 2014 oli yllättävän kypsä ja kiihkoton analyysi Ukrainan tilanteesta.

    Saramon perusanalyysi on oikea: Venäjän asema ja asenne oli defensiivinen, ei hyökkäävä. Ilmankos Saramo joutuikin näiden Venäjä hyökkää -retoorikkojen trollikäsittelyn kohteeksi. Myös EU:n roolin tarkastelu osuu hyvin maaliinsa; EU:ssakin jotkut olivat alkuun itsekriittisiä, mutta kritiikki kuoli pois.

    USA:n osuus Saramon analyysissa puuttuu lähes tyystin. Näin jää käsittelemättä iso osa tilanteen vastuuta. Fasistit-osio noudattelee (osin sanatarkasti) Erkki Tuomiojan arvioita, eikä anna täysin oikeata kuvaa. Fasistien (uusnatsien) roolin vähättely parlamentaarisen voimansa perusteella johtaa harhaan; heidän omienkin sanojensa mukaan heidän roolinsa Maidanin tapahtumissa oli ratkaiseva. Todennäköisesti he olivat mukana Maidanin tappajaisissa aiheuttaen siis suoraan Janukovitsin paon ja vallankaappauksen toteutumisen.

    Kyse oli siis vallankaappauksesta, kuten Saramo oikein toteaa.

    Saramo ei käsittele lainkaan jatkokehitystä USA:n rakentamien ja niihin EU:n pakottamien Venäjä-pakotteiden osalta.

    Jäämme odottamaan jatkoa. Ylen ja Hesarin Kremlin trolli -jahdin osalta Peter Saramo tapauksena osoittaa sen täydellisen järjettömyyden.

  13. Eräs ratkaisu vaikkapa Krimin ogelmaan , kansaivälisenlain kannalta olisi vaikkapa yk n järjestämä uusi kansanäänestys krimin asemasta ja venäläisten korvaus ukrainalle se kokemista mahdollisista taloudellisista menetyksistä.Ukraiina sinälään on vaikeampitapaus, kuten viikolla nähtiin , maidan tahrautui taas vereen, liittovaltiomalli voisi palvella useammankin erityisalueen etuja, mutta epäilen senkin toteutumista. Jukka Korpela oli muuten Kalle Haatasen vieraana yle yhdellä, kannataa kuunnella, voi tuoda lisää ymmärrystä ajatteluumme.

  14. Eräs näkökulma:

    Ukraine : Heil mein Nato !

    par Manlio Dinucci

    (Traduction: Marie-Ange Patrizio)

    Après avoir été porté au pouvoir à la faveur d’un coup d’État organisé par l’Otan et la CIA, le président Porochenko s’est d’abord enrichi. Aujourd’hui, il renvoie l’ascenceur à ses faiseurs de roi en préparant l’adhésion de son pays à l’Otan.

    Réseau Voltaire | Rome (Italie) | 6 janvier 2016

    La feuille de route pour la coopération militaire Otan-Ukraine, signée en décembre, intègre désormais pratiquement les forces armées et l’industrie guerrière de Kiev dans celles de l’Alliance sous conduite des USA. Il ne manque plus que l’entrée formelle de l’Ukraine dans l’Otan. Le président Poroshenko a annoncé à cet effet un « référendum » dont la date est à définir, en pré-annonçant une nette victoire des « oui » sur la base d’un « sondage » déjà effectué. De son côté l’Otan garantit que l’Ukraine, « un des plus solides partenaires de l’Alliance », est « fermement engagée à réaliser la démocratie et la légalité ».

    Les faits parlent clair. L’Ukraine de Petro Porochenko —l’oligarque qui s’est enrichi avec le saccage des propriétés d’État, duquel le Premier ministre Matteo Renzi loue le « sage leadership »— a décrété en décembre la mise au ban du Parti communiste d’Ukraine, accusé d’ « incitation à la haine ethnique et violation des droits humains et des libertés ». Sont interdits par la loi même les symboles communistes : chanter l’Internationale est passible de 5 à 10 ans de réclusion.

    C’est l’acte final d’une campagne de persécution analogue à celle que marquèrent l’avènement du fascisme en Italie et du nazisme en Allemagne. Sièges de parti détruits, dirigeants lynchés, journalistes torturés et assassinés, militants brûlés vifs dans la Bourse du Travail à Odessa, civils sans armes massacrés à Marioupol, bombardés au phosphore blanc à Slaviansk, Lougansk et Donetsk.

    Un véritable coup d’État sous régie des USA et de l’Otan, avec l’objectif stratégique de provoquer en Europe une nouvelle Guerre froide pour frapper et isoler la Russie et, en même temps, renforcer l’influence et la présence militaire des États-Unis en Europe. Comme force d’assaut ont été utilisés, dans le putsch de Place Maïdan et dans les actions successives, des groupes néo-nazis entraînés et armés à cet effet, comme le prouvent les photos de militants Uno-Unso entraînés en 2006 en Estonie [1]. Les formations néo-nazies ont ensuite été incorporées dans la Garde Nationale, entraînée par des centaines d’instructeurs états-uniens de la 173ème division aéroportée, transférée de Vicence en Ukraine, accompagnés par d’autres de l’Otan.

    L’Ukraine de Kiev est ainsi devenue le « vivier » du nazisme renaissant au cœur de l’Europe. À Kiev arrivent des néo-nazis de toute l’Europe (Italie comprise) et des USA, recrutés surtout par Pravy Sektor et par le bataillon Azov, dont l’empreinte nazie est représentée par l’emblème calqué sur celui de la division SS Das Reich. Après avoir été entraînés et mis à l’épreuve dans des actions militaires contre les Russes d’Ukraine dans le Donbass, on les fait rentrer dans leurs pays avec le « laissez-passer » du passeport ukrainien. Simultanément on diffuse en Ukraine l’idéologie nazie parmi les jeunes générations. Dont s’occupe en particulier le bataillon Azov, qui organise des camps d’entraînement militaire et de formation idéologique pour enfants et adolescents, auxquels on enseigne avant tout à haïr les Russes.

    (…)
    ———-
    [1] « Des manifestants de Maïdan formés par l’Otan en 2006 », Réseau Voltaire, 6 février 2014.

  15. Kaikissa ilmansuunnissa valehdellaan….Politiikassa siitä on tehty taidetta.”Honest man ,no longer walked the
    earth”.

  16. Voidaanko sitä edes kutsua KRIISIKSI ? Vaikeudet aiheutetaan aina jonkinlaisin päätöksin, mutta ne päätökset eivät sovi kaikille. Ne RYKII, kellä on enemmän aihetta RYKIÄ. Vallan ja maan kaappauksesta on monenlaisia hienostuneita sanoja keksitty. Eri kielillä tosi komeita. Liberte, Freiheit,Frihet, Freedom. Vastakohtana
    Doomsday,jour de Jugement dernier, etc.etc.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here