Kirjaston kuolema ja yleisen hyvän katoaminen

Jukka Relander ja Jarmo Saarti ovat julkaisseet artikkelikokoelman, jonka keskiössä on kirjastojen kriisi.

Kirjaston kuolema ei jätä otsikkona epäselväksi, missä tilassa kirjastojen hahmotetaan olevan. Mutta miksi?

Vielä pari vuotta sitten juhlimme maailman parhaita suomalaisia kirjastoja, erinomaista lukutaitoa ja kirjastokortin omistamista, joka tutkimusten mukaan on osoittautunut pitkään ja terveenä eläneen suomalaisen merkiksi. Pääkaupunkiseudun uusista kirjastoista on myös tullut, ja tulossa, poikkeuksellisia rakennuksia, jotka kirjaston perinteisen roolin ohella toimivat arkkitehtuurisina monumentteina ja matkailunähtävyyksinä.

Kirjaston kuolinkellot eivät myöskään soi siksi, että käyttäjät ohittaisivat ne e-kirjojen, sosiaalisen median, Googlen tai liian perinteisen palveluvalikoiman ja pysähtyneisyyden takia. Kirjastojen uudet haasteet tulevat yhteiskunnan murenemisesta sellaisena kuin olemme sen tunteneet ja siitä käytännössä seuraavasta palvelujen uudelleenjärjestelystä. Julkiset palvelut ovat kaventumassa, julkista sektoria pidetään taakkana eikä demokratian, tasa-arvon ja perusoikeuksien enää tulkita takaavan kaikille oikeutta sellaisiin resursseihin kuin terveyden- ja vanhustenhoito, koulutus ja kirjastot. Hyvinvointiyhteiskunta nähdään vanhentuneena ideana, jota on mahdotonta ylläpitää. Ajatus yleisestä hyvästä on tekemässä kuolemaa, ja sen mukana ne instituutiot, jotka sen tarjoavat.

Julkisen palvelun lisäarvo

Kirjaston kuolema etsii rivien välissä ideoita ja konsepteja, joiden varassa kirjastojen toimintaa voisi edelleen nopeasti muuttuvissa olosuhteissa perustella. Uusliberalistisille pyrkimyksille kritiikkiä esittävä Tim Huzar korostaa artikkelissaan, että instituution säilyttäminen muuttuvassa ympäristössä ei riitä, vaan edellyttää ajattelua siitä, mikä on instituution idea. Kirjasto samoin kuin muut julkiset palvelut ovat vaarassa tuhoutua ideana, jos niiden toimintaa käydään määrittelemään pelkästään markkinoiden ehdoilla.

Markkinamekanismi onkin käänteinen juuri tavoitteelle tarjota palveluja kaikille; vaikka suuret verkkopalvelutkin tavoittelevat mahdollisimman laajaa asiakaspintaa, sen tarkoituksena on seuloa esiin kannattavimmat asiakkaat ja suunnata tarjonta heille. Asiakas ja hänen tuottamansa tiedot ovat tuote. Julkisen palvelun idea on päinvastainen; sen tarkoituksena on taata tietyn tason peruspalvelut ja resurssit kaikille ja tasapainottaa tuloerojen ja polarisoitumisen ongelmia.

Kirjastot kannattavat

Olisikin kysyttävä, mitä kirjastot tai julkiset palvelut ovat mahdollistaneet kautta aikojen. Tähän vastaaminen on tullut haasteellisemmaksi. Kirjastojen syntyvaiheen ideat kasvatuksesta ja sivistyksestä eivät enää vuosiin ole tuntuneet eläviltä käsitteiltä. Vesa Suominen kysyy artikkelissaan, eikö voisi ajatella, että kirjasto on toisaalta käyttäjän asialla, toisaalta välittämiensä sisältöjen asialla ja näiden kautta myös yhteisöllisellä ja yhteiskunnan asialla.

Näihin onkin pyritty vastaamaan korostamalla asiakkuutta, laajentamalla tarjontaa verkon aineistoihin ja palveluihin, mutta myös korostamalla kirjastojen yhteisöllistä merkitystä ja vaikutusta. Viimeksi mainituista kirjassa esitetään malliksi tanskalainen kirjastoideologia, jonka mukaan kirjastot tarjoavat paikan oppimiselle, inspiraatiolle, kohtaamiselle ja esiintymiselle ja sellaisenaan antavat kokemuksia, voimaannuttavat, osallistavat ja tuottavat innovaatioita. Kaiken lisäksi kirjastot ovat osoittautuneet halvoiksi ja kannattaviksi: niiden tuottama lisäarvo yhteisölle on havaittu eri tutkimuksien perusteella kolmin- tai nelinkertaiseksi sijoitettuihin varoihin.

Kaikkien mahdollistaminen on arvo

Miten kirjastot ovat sitten kokemassa eroosion? Saarti ja Pirjo Tuomi kuvaavat tilan eräänlaisena perustan rappeutumisena. Kirjastoista, kuten muistakin julkisista palveluista, on tullut yksityistämisen kohteita, eikä vain tosiasiallisesti vaan myös sisältäpäin ja kielellisesti. Käyttäjistä on tullut asiakkaita. Tulosjohtamisessa tavoitellaan mahdollisimman suuria käyttäjä- ja lainamääriä ja mahdollisimman pienellä työpanoksella. Määrälliset mittarit ovat tulleet tavaksi määrittää myös julkisten palvelujen elinehtoja. Johtava periaate on tehokkuusajattelu, kun kirjaston perustehtävänä on kuitenkin olla kaikkien halukkaiden mahdollistajana ja kannattavana voimana toimiin, joiden tulokset eivät ole mitattavissa kvartaaleittain.

Saarti ja Tuomi siteeraavat managerismin haitallisia vaikutuksia pohtinutta David McMenemyä, joka esittääkin, että kirjaston toimintaperiaatteissa ”ainoa oppi pitäisi olla paras mahdollinen palvelu kaikille”. Huzarin artikkelissa tutkittu demokratian olemus nostaa esiin saman teeman toisesta näkökulmasta: demokratiassa on kyse käytännössä siitä, ketkä ovat osallisia ja ketkä on suljettu ulkopuolelle. Juuri tässä tiivistyvät kirjastojen keskeiset tulevaisuusongelmat: millaisia julkisia palveluja on rakennemuutosten jälkeen tarjolla kaikille? Se, mitä kirjastot mahdollistavat kaikille, on keskeinen uhanalainen arvo.

Maksava asiakas vai palvelu kansalaiselle?

Monimutkaisemman yhtälön muutoksesta tekevät yksityisellä sektorilla korostetut arvot. Markkina-ajattelun pohjalta kirjastoista on pyritty tekemään yhä houkuttelevampia ja vastaamaan tiiviisti käyttäjien tarpeisiin. Samalla kirjastojen tiloihin ja toimintaan on tullut kevennystä ja erilaisia oheispalveluja. Saarti ja Tuomi siteeraavat jälleen McMenemyä: ”Mitä todella saavutamme korvaamalla instituution, joka on varmistanut pääsyn tietämykseen, lukemiseen ja oppimiseen jo 150 vuoden ajan sellaisella, joka keskittyy teennäiseen vapaa-ajan kokemukseen?”

McMenemy ei kuitenkaan niinkään kyseenalaista viihdettä tai elämyksiä, vaan lyhytnäköisen panostuksen suunnanmuutoksiin, joissa kirjaston keskeiset historiassa kantaneet ideat jäävät taka-alalle. Nopeasti muotoaan muuttava yhteiskunta sekoittaa käsitteitä ja ideoita ja markkinoi niitä haluttaviksi näyttämällä ne historiattomasti, ilman perusteluja ja näyttöä niiden toimivuudesta. Samalla se hävittää tehokkaasti ideoita, instituutioita ja ideologioita niiden osoitetusta hyödystä huolimatta. Kirjaston brändiä ei olekaan tarkoituksenmukaista uhrata mielikuville ja markkinasloganeille, joiden pohjalta tuotetaan lyhytikäisiä palveluideoita ilman kiinnekohtia kirjoihin, lukemiseen tai oppimiseen.

Yleinen hyvä katoaa verkossa

Yhdeksi mielenkiintoisimmista artikkeleista osoittautuu Tere Vadenin kirjoitus verkon kommunismista, joka kyseenalaistaa verkon yleisenä hyvänä. Verkon infrastruktuuri ja palvelut ovat jo käytännössä yksityisessä omistuksessa ja se, että käyttäjämäärä laajenee, ei välttämättä koidu käyttäjien hyväksi. Tekijänoikeudet ja valvonta nousevat esimerkeiksi siitä, miten käyttäjistä on tullut kohteita, joihin suuremmat toimijat kohdistavat intressejään.

Käyttäjä saa palvelut käytännössä myymällä itsensä ja tietonsa kaupanteon välineeksi, mutta samalla hän tulee yhä tarkemman, mutta perusteiltaan hämärän kontrollin kohteeksi.

Käyttäjien oikeudet ovat tulleet ajan myötä tulkinnallisiksi ja epämääräisiksi; käyttäjä joutuu miettimään itse, mitä mistäkin verkkoon kirjoitetusta seuraa. Jopa Britanniassa väärät mielipiteet ja verkossa puhuttu voi johtaa pidätykseen. Tekijänoikeuksia on käsitteenä koko ajan laajennettu niin, että niiden oikeudellinen etu alkaa näyttää suhteettomalta ja niiden perusteella langetetut rangaistukset käyttäjien kannalta kohtuuttomilta.

Vaden esittääkin, että käyttäjille verkossa on tasa-arvoinen tila vasta sitten, kun heillä on käytettävissään valvonnasta ja kaupallisesta hyväksikäytöstä vapaa tila esimerkiksi omien palvelimien perustalta. Vadenin näkemys tuo mieleen Verkko suljettu -kirjan ruotsalaiset kirjoittajat, jotka myös nostivat esiin sen näkökulman, miten verkkotilaa vallataan omistuksellisesti yhä syvemmin pois käyttäjiltä esimerkiksi siirtämällä datan hallinta koneilta pilveen. Verkkokehityksen paradoksi on siinä, että mitä pidemmälle on menty, sitä huonommin verkko palvelee käyttäjien oikeuksia ja yleistä hyvää.

Jakaminen, avoimuus ja radikaalius

Kirjan kirjoitukset liittyvät hyvin yhteen kirjastojen tulevaisuutta käsittelevän luennon kanssa, jota parhaillaan työstän. Kaupallisissa ja teknologisissa tulevaisuuden ennusteissa jakamistalous (shareconomics), hajauttaminen (”distributed everything”) ja avoimuus (”open everything”) ovat olleet viime vuosina keskeisiä käsitteitä, joiden ennakoidaan vaikuttavan kenties merkittävästikin talouden toimintamalleihin. Resurssien jakaminen ja avoimuus näyttävät tulevan vapaaehtoisen verkostoitumisen kautta uudenlaiseksi yhteisöllisyyden malliksi. Vaikka verkostoitumisen kautta syntyvät järjestelyt luovat uudenlaisia yhteisöllisiä turvaverkkoja ja vastapainoa kaupallisille toimijoille, ne eivät välttämättä tuota pysyviä ja kaikille avoimia palveluja.

Suhteessa väliaikaisiin ja rajattuihin verkostoihin kirjastojen toimintamalli resurssien jakamiskeskuksina ja kansallisena ja kansainvälisenä verkostona on ollut ajallisesti kestävä. Nykytilanteessa se on trendikäs, mutta Huzar korostaa kirjastojen olevan myös radikaaleja ja poliittisia ympäristöjä. Radikaaleja siksi, että ne ovat avoimia kaikille aikana, jolloin kovin moni muu instituutio ei tarjoa avointa julkista tilaa ja jaettuja resursseja kaikkien käyttöön. Vaikka kirjastot ovat sisällöllisesti neutraaleja, Huzarin mukaan nimenomaan avoimuus ja tarjolla oleminen kaikille on poliittista. Tasa-arvon toteuttaminen käytännössä on tietoinen valinta, ja varojen sijoittaminen siihen on poliittinen teko.

Uusi keskustelunavaus

Kirjaston kuolema on lähtökohdiltaan ja kysymyksenasetteluiltaan kirja, joka on täsmäisku leikkausten aikakaudelle. Se pyrkii vastaamaan kysymyksiin, jotka tulevat hyvin pian vastattavaksi julkisen sektorin rakennemuutoksen myötä. Artikkelit antavat paikoin erinomaista tukea nykytilan ongelmien määrittämiselle, mutta kokoelma on epätasainen eikä kokonaisuudesta nouse punaista lankaa tai uutta suuntaa. Artikkelikokoelma antaa kuitenkin hyvän lähtölaukauksen keskustelulle — ei vain kirjastojen, vaan kaiken julkisen palvelun luonteesta ja yleisestä hyvästä.

Lähde

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.) (2015): Kirjaston kuolema. BTJ Finland Oy, Helsinki.

Päivikki Karhula on eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija ja Suomen tieteellisen kirjastoseuran Signum-lehden päätoimittaja. Vastavalkea julkaisi hänen luvallaan uudelleen tämän kirjoituksen, joka ilmestyi alun perin Parlamenttikirjasto-blogisivustolla.