”[…] Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennentoista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. –Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää. –Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen.”
—Harold Pinter, Nobelin kirjallisuuspalkinto 2005
YK:n kollektiivisesta turvallisuusjärjestelmästä
Yhdistyneiden kansakuntien (YK) keskeisenä tehtävänä on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen (ks. YK:n peruskirjan 1 artikla). YK:n peruskirjan johdannon mukaan asevoimaa ei saa käyttää muutoin kuin yhteiseksi hyväksi. Päätösvalta asevoiman käytöstä on keskitetty mainitun järjestön turvallisuusneuvostolle (TN).
Peruskirjan 2 artiklassa jäsenvaltioilta kielletään asevoiman käyttö ja sillä uhkaaminen toisten valtioiden alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai muulla YK:n päämäärien kanssa ristiriidassa olevalla tavalla. Kieltoa vahvistaa peruskirjan valtioille asettama velvoite selvittää keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin.
YK:n peruskirja sisältää yhden poikkeuksen edellä tarkoitetusta pääsäännöstä: jäsenvaltiolla on oikeus käyttää omaehtoisesti asevoimaa oman alueensa ulkopuolella puolustautuakseen aseellista hyökkäystä vastaan (ks. 51 artikla). Tähän oikeuteen kuuluu myös kollektiivinen elementti, so. toisten valtioiden oikeus tulla asevoimin hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion avuksi viimeksi mainitun valtion omalla suostumuksella. Itsepuolustusoikeus on ajallisesti rajoitettu, se kestää vain siihen asti kun TN on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi tai kun hyökkäys on torjuttu.
Itsepuolustusoikeuden laajuuden määrittelyssä lähtökohtana on, että valtio kykenee vastaamaan aseelliseen hyökkäykseen riittävän tehokkaasti omalla alueellaan. Omalla alueellaan se voi mobilisoida armeijansa ja tuhota hyökkäävät vihollisjoukot (humanitaarisen oikeuden sallimissa rajoissa). Voidakseen ulottaa asevoiman käytön omien rajojensa ulkopuolelle valtiolla on oltava perusteet väitteelleen, että näin laaja itsepuolustus on välttämätöntä hyökkäyksen torjumiseksi.
YK:n yleiskokouksen päätöslauselmissa on korostettu, ettei asevoimaan ole lupa turvautua vastatoimena aiempaa oikeudenloukkausta vastaan eikä valtio saa organisoida, varustaa tai rohkaista aseellisia kapinallisia, jotka taistelevat toisen valtion hallitusta vastaan. Haagissa toimiva kansainvälinen tuomioistuin katsoi Nicaragua-tapauksessa vuonna 1986 USA:n loukanneen Nicaraguan täysivaltaisuutta ja asevoiman käytön kieltoa, kun USA oli antanut erimuotoista tukea hallitusta vastaan taisteleville contra-sisseille. Tuomioistuin tuomitsi USA:n toimeenpaneman Nicaraguan aluemeren miinoittamisen ja USA:n ilmavoimien lennot Nicaraguan ilmatilassa (ks. Case concerning the Military and Paramilitary Activities in and against Nicaragua [Nicaragua v. United States of America], Judgment of 27 June 1986). Yhdysvallat suuttui, ei tunnustanut tuomiota eikä suostunut korvauksiin. Myöhemmin se ilmoitti, ettei se katso itseään mainitun tuomioistuimen tuomioiden sitomaksi.
Kansainvälisen oikeuden tuntijoiden vallitsevasta käsityksestä
Perinteisesti valtiolla on oikeus lähettää asevoimia toiseen valtioon, jonka hallitus sitä pyytää, mikäli pyytäjähallitusta voidaan pitää valtionsa legitiiminä (hyväksyttävänä) hallituksena. Nykyään saatettaneen väittää, että kyseinen oikeus on tiukasti rajattu: diktatuureja ei saa tukea asevoimin. Ulkopuoliset joukot eivät saa osallistua kansan itsemääräämisoikeuden tukahduttamiseen.
YK:n peruskirjan säännösten taustalla ovat seuraavat pyrkimykset: kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen ja aseellisten konfliktien ehkäiseminen, valtioiden täysivaltaisuuden, alueellisen koskemattomuuden ja turvallisuuden takaaminen, voimapolitiikan ja väärinkäytösten estäminen sekä riitojen ratkaiseminen rauhanomaisin keinoin.
Peruskirjan luoma tiukka järjestelmä on saanut tukea YK:n yleiskokouksen keskeisissä julistuksissa ja kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisuissa. Edellä tarkoitettu järjestelmä vastaa myös kansainvälisen oikeuden tuntijoiden vallitsevaa käsitystä. Tuo käsitys ei ole kuitenkaan täysin jakamaton. Poikkeavia käsityksiä on esitetty esimerkiksi USA:ssa, Britanniassa ja Israelissa.
Veto-oikeudesta ja sen käytön seurauksista
Peruskirjan luoma sääntelyjärjestelmä ei ole ymmärrettävistä syistä kyennyt ratkaisemaan kaikkia YK:n peruskirjan tarkoittamia aseellisia konflikteja. Keskeisenä syynä on pidetty jokaiselle turvallisuusneuvoston pysyvälle jäsenille varattua veto-oikeutta, joka on ’halvaannuttanut’ turvallisuusneuvoston ratkaisukyvyn monissa kansainvälisissä kriiseissä.
YK-järjestelmän puutteet ovat useissa kansainvälisissä kriiseissä johtaneet siihen, että valtiot ovat omatoimisesti laajentaneet omaa toimivaltaansa. Itsepuolustusoikeudesta on esitetty laajentavia tulkintoja ja toimittu niiden mukaisesti. Etenkin ainoan supervallan ja muiden suurvaltojen toiminta on käytännössä uhannut asevoiman käytön tiukan rajoituksen periaatteita.
Perusteista humanitaariselle väliintulolle
Muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen varrella on esitetty joitakin vakavasti otettavia lisäperusteita valtion oikeudelle turvautua rauhan aikana omaehtoisesti asevoimaan toisen valtion alueella siinä tapauksessa, ettei turvallisuusneuvosto veto-oikeuden käytön vuoksi kykene päätöksentekoon. Sellaisia perusteita ovat: (1) humanitaarinen väliintulo toiseen valtioon sen alueella hengenvaarassa olevan väestön pelastamiseksi, (2) valtion väliintulo toiseen valtioon omien kansalaistensa pelastamiseksi välittömästä hengenvaarasta ja (3) valtion väliintulo vieraassa valtiossa toimivien kansainvälisten terroristien tuhoamiseksi.
USA tunkeutui vuonna 1989 Panamaan ilmoitettuna pääperusteena omien kansalaisten suojeleminen. Isku oli varsin laajamittainen. Hallitus kukistettiin ja valtaan asetettiin ystävällismielinen hallitus. USA:n asevoiman käyttö oli tässä tapauksessa selvästi kansainvälisen oikeuden vastaista.
Irak joutui YK:n turvallisuusneuvoston pääkohteeksi 2000-luvun alussa. Turvallisuusneuvosto määräsi YK:n asetarkastajat suorittamaan perusteellisia tarkastuksia Irakissa selvittääkseen, oliko Irakilla kiellettyjä joukkotuhoaseita. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa Irakia vaadittiin yhteistyöhön asetarkastajien kanssa ankarien sanktioiden uhalla. Venäjän federaatio, Ranska ja Kiina korostivat, ettei päätöslauselma oikeuttanut asevoiman käyttöön Irakia vastaan, vaan sellaiseen tarvittaisiin uusi selväsanainen päätöslauselma. George W. Bushin hallinto vaati turhaan päätöslauselmaa, jossa uhattaisiin asevoimalla ja sallittaisiin sen käyttö jäsenvaltioille. Turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä vain Britannia tuki USA:n vaatimusta.
Asetarkastustietoja vääristeltyään USA ja Britannia hyökkäsivät Irakiin ja syöksivät diktaattori Saddam Husseinin vallasta. Hyökkäyksen ja siihen liittyvien muiden toimenpiteiden kansainvälisoikeudelliset perustelut olivat heikkotasoisia ja saivat laajan kansainvälisen tuomion. Kysymyksessä oli turvallisuusneuvoston päätöslauselmien, itsepuolustusoikeuden ja humanitaarisen väliintulon oikeutuksen vääristelevä tulkinta. Hyökkäyksen kansainvälisen oikeuden vastaisuuden vahvisti myöhemmin saatu varmuus siitä, ettei Irakilla ollut joukkotuhoaseita.
Länsimaiden aseellinen toiminta Libyassa vuonna 2011 on saanut aikaan kriittistä keskustelua. Turvallisuusneuvosto valtuutti päätöslauselmallaan halukkaat valtiot suorittamaan humanitaarisen intervention Libyaan, jonka sisällissodan pelättiin aiheuttavan humanitaarisen katastrofin. Venäjä ja Kiina suostuivat olemaan käyttämättä veto-oikeuttaan. Päätöslauselma valtuutti suojelemaan Libyan siviiliväestöä tarvittaessa asevoimin, mutta maajoukkoja ei saanut lähettää. Nato-maat tulkitsivat päätöslauselman oikeuttavan aktiivisen osallistumisen sotatoimiin kapinallisten puolella. Ennen interventiota ja sen aikana useat länsimaiden johtajat ilmaisivat halunsa syrjäyttää Muammar Gaddafi Libyan johdosta. On arvioitu, että toimivallan selkeä ylitys saattoi merkitä kuoliniskua humanitaarisen intervention oikeutukselle tulevaisuudessa.
Summa summarum: YK:n peruskirjan tiukka säännöstö kansainvälisen asevoiman käytön rajoittamiseksi näyttää ansaitsevan yleisen hyväksynnän, kun otetaan huomioon erityisesti se tosiseikka, että kansainvälisen politiikan näyttämöä hallitsee tänään yksi ainoa supervalta. Vaikka aseisiin turvautuminen olisi laillista, aseellisilla selkkauksilla on lähes aina haitallisia vaikutuksia ihmisuhrien, tuhon ja yhteiskuntarauhan järkkymisen muodossa. Aseellisen itsepuolustuksen laajentaviin tulkintoihin – perusteltiinpa niitä terroristien iskuilla tai muutoin – tulee suhtautua erittäin varauksellisesti.
’Humanitaarinen interventio’ näyttää käsitteenä houkuttavalta. Kokemus kuitenkin osoittaa, että opeaatio saattaa lähemmässä tarkastelussa osoittautua äärimmäisen epäinhimilliseksi. Irakin sodan (20.3.2003–15.12.2011) lukemattomat siviiliuhrit samoin kuin Naton Libyaan kohdistaman pommituskampanjan siviiliuhrit, maassa valtaan autettujen ns. kapinallisten raakuudet erityisesti maan mustaihoisia siirtotyöläisiä kohtaan ja maan ajautuminen edelleen jatkuvaan kaaokseen ovat tästä järkyttäviä ja äärimmäisen surullisia esimerkkejä.
Lähteet
- Case concerning the Military and Paramilitary Activities in and against Nicaragua (Nicaragua v. United States of America), Judgment of 27 June 1986.
http://www.icj-cij.org/docket/?sum=367&p1=3&p2=3&case=70&p3= 5 - Pinter, Harold: Taide, totuus ja politiikka. Nobel-puhe.
http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/taide-totuus-ja- politiikka/ - YK:n peruskirja.
http://finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1956/ 19560001/19560001_2
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
Jep, ikävä tosiasia on että YK ei pysty sotia estämään. Eikä varsinkaan isojen Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden sotia. Sääntöjä on kehitetty siihen suuntaan, että niillä voidaan puuttua pienten maiden sisäisiin asioihin, kunhan epävakautetaan siellä tilannetta. Siksi juuri meillä on näitä ”demokratian kehittämisjärjestöjä” jotka kouluttavat ja yhdistävät ihmisiä halutuissa valtioissa vallankumoukselliseen toimintaan, ja ihmisoikeusjärjestöjä sekä mediaa halutaan soluttaa ja manipuloida. Se ei ole mitenkään uutta että imperialistiset valtiot tukevat hallintoja vastustavia ihmisiä ja ryhmiä toisissa maissa päästäkseen itse puuttumaan asioihin, päinvastoin se on ikiwanha toimintatapa.