Länsimaiden tarina on valikoitua todellisuutta

ULKOPOLITIIKKA-LEHDEN (3/2015) pääkirjoituksessa ”Kantaako länsimaiden tarina?” päätoimittaja ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kirjoittaa:

”Lännen ei pidä alistua hyväksikäyttöön ja valheisiin. Sen on selkeytettävä omaa missiotaan globaaleiksi määriteltyjen arvojen puolustajana ja korjattava virheelliset tulkinnat. Lännen ei kuitenkaan pidä sortua muiden tavoin propagandan ja viholliskuvien käyttöön. Vastakkainasettelun voittamiseksi Eurooppa on aiemminkin luonut yhteisiä tarinoita, jotka tukevat kansainvälistä yhteiseloa ja riitojen rauhanomaista ratkaisua. Kansainvälisoikeudellinen järjestelmä on näistä keskeisin.”

Viholliskuvia luovalla maalla päätoimittaja tarkoittaa ilmeisemmin ainakin Venäjää, sillä edellisessä kappaleessa hän kirjoittaa: ”Tarinan uskottavuudesta Venäjälle kertoo paljon se, että kansalaiset arvelevat lännen valmistelevan hyökkäystä Venäjälle.”

Yksi Euroopan kertoma tarina tällä hetkellä on Venäjä vihollisena. On esitetty skenaarioita Venäjän uhasta perinteisin sotilaallisin keinoin, mutta suurempana tarinana meille on kerrottu se, että Venäjän informaatiosota hämärtää sodan ja rauhan rajaa. Olemme siis tuon tarinan mukaan jo osittain sodan kaltaisessa tilassa Venäjän kanssa.

Päätoimittajalla on hyvin ihanteelliset tavoitteet ja olisi ideaalia, jos meillä olisikin mahdollisuus toimia kuten hän esittää. Valitettavasti juna meni jo, ja meillä on käynnissä propagandanomainen kampanja, jossa jahdataan väärinajattelijoita informaatiosodan nimissä ja jossa Venäjästä on luotu viholliskuva, joka mahdollistaa tämän kampanjan. Länsi siis sortui jo viholliskuviin ja propagandaan.

Virheellisten tulkintojen korjaamisen pitäisi olla demokraattisessa maassa normaali tila, ei poikkeustila, jollaisena se informaatiosotatarinan kautta esitetään.


INFORMAATIOSOTAA KÄYDÄÄN maailmassa varmasti kaikilta suunnilta. Ensisijaisesti meidän tulisi yrittää tunnistaa sellainen disinformaatio, joka tulee meidän omasta leiristämme, lännestä. Tällaista disinformaatiota kun on huomattavasti vaikeampi tunnistaa kuin sellaista, jonka tuottajan maailmankuva jo lähtökohdiltaan poikkeaa kansakunnan kollektiivisesta tajunnasta.

Tiilikainen aloittaa pääkirjoituksensa kirjoittamalla, että vielä vuosituhannen alussa lännen valta-asema oli vahva ja sen tukena oli tarina liberaalidemokratian opista sekä “markkinatalouden ylivertaisuudesta maailmanrauhaa ja vaurautta luodessa”. Hän toteaa, että Yhdysvallat katsoi roolikseen edistää näitä arvoja sotilaallisinkin voimin. EU:n hän määrittelee toimijaksi, joka omalla esimerkillään todisti tätä tarinaa demokratian ja markkinatalouden rauhaa rakentavana voimana. Lukijalle jää epäselväksi, missä tätä rauhaa on rakennettu 2000-luvulla, joka tosiasiassa näyttäytyy sekasorron vuosina. Esimerkiksi Afganistan, Irak, Libya, Ukraina ja Syyria ovat maita, jotka ovat vajonneet loputtomalta vaikuttavaan kaaokseen.

Markkinatalous rauhaa rakentavana voimana on tarinana epäuskottava juuri Euroopan itsensä antaman esimerkin vuoksi. EU ja euro ovat olleet projekteja, joiden — juuri tuon vapaan markkinatalouden myötä — piti tuoda “ikuinen” rauha Eurooppaan, mutta pitkälti juuri niiden vuoksi meillä on käsillä valtava Euroopan laajuinen taloudellinen kriisi, joka on jo johtanut ääriliikkeiden suosion nousuun ympäri Eurooppaa.

Toisaalta taas Yhdysvallat, viedessään lännen tarinaa jopa sotilaallisin voimin eri maihin, on aiheuttanut päätoimittajan mainitseman kansainvälisoikeudellisen järjestelmän rakenteiden murenemisen.

Olisi syytä pohtia, voisiko ollakin niin, että niitä virheellisiä tulkintoja tehdäänkin tällä hetkellä lännessä? Että ylläpitämällä omaa tarinaamme demokratiamme ja markkinataloutemme kaikkivoipaisuudesta emme enää havaitse toimiemme vahingollisuutta, oman järjestelmämme ja tarinamme puutteita? Elämmekö valikoidussa todellisuudessa?


YHDEN LISÄESIMERKIN tästä valikoivuudesta Tiilikainen antaa huomaamattaan kirjoituksen lopussa. Hän kirjoittaa, että “EU:lla ei ollut perusteita tukea Venäjän etupiiripolitiikkaa vastoin Ukrainan demokraattisen enemmistön tahtoa”. Päätoimittaja sivuuttaa täysin sen, että Ukrainassa valta ei vaihtunut demokraattisella äänestyksellä, vaan vallankaappauksella. Hän ei myöskään peräänkuuluta Ukrainan venäjänkielisen vähemmistön oikeuksia. On vähintäänkin kyseenalaista, että jos Kiovassa kansalaisilla oli oikeus vallan vaihtamiseen, itäukrainalaisilla ei olisi oikeutta vaatia edes autonomiaa säilyttääkseen sellaiset vallan rakenteet, joita he haluavat. Toisaalta pelkästään Odessan kaltaisen tragedian jälkeen on selvää, että venäjänkielisten itäukrainalaisten turvallisuus oli uhattuna maassa, jossa he eivät enää voineet puolustaa demokraattisen prosessin myötä valittua ja heidän tukemaansa hallintoa. Odessassa ammattiyhdistysliikkeen talossa kuoli lähes 100 Maidanin tapahtumia vastustanutta ihmistä äärioikeistolaisten mellakoitsijoiden sytytettyä talon palamaan.

Venäjällä on alueella epäilemättä suuriakin intressejä. Krimin liittymisestä Venäjään voidaan käydä kansainvälisoikeudellista keskustelua. Tällöin tulisi huomioida ainakin Kiovan tapahtumien laillisuus verrattuna Krimin kansanäänestykseen ja myös verrata tapahtumia Kosovon itsenäistymistarinaan.

Donbassin alueen tapahtumien eskaloituminen sisällissodaksi taas on katastrofi, jota ei voi sälyttää yksin Venäjän syyksi. Alueen asukkailla oli ihan aito halu taistella itsemääräämisoikeuden ja turvallisuutensa puolesta. Venäjä on kyllä antanut tukensa tälle, mutta se ei vielä tee Venäjästä syyllistä kriisiin. Ukrainalaisilla, niin lännessä kuin idässäkin, on oikeus omaan mielipiteeseensä. Emme voi yksiselitteisesti tuomita kriisin toisen osapuolen, separatistien, tekoja ja samalla uskottavasti tukea toista osapuolta, Kiovan uutta hallintoa. Donbassin tapauksessa tarinamme on tosin mennyt niin pitkälle, että tuomitsemme kolmannen osapuolen, Venäjän, ja unohdamme tyystin sen varsinaisen toisen osapuolen, separatistit.

Kuten niin monet muutkin lännen tarinat, niin myös Ukrainan tarina pitäisi siis kirjoittaa uudelleen. Kirjoittaa uudelleen siten, että siihen sisällytettäisiin myös itäukrainalaisten kertomus. Ilman sitä Ukrainaan on vaikea kuvitella rauhaa.

Nimimerkki ”Sepe Vaara” on yksi Venäjän trolliarmeija -mediakritiikkifoorumin perustajista.