Terrori-isku poliisivaltion ytimessä

MYÖHÄÄN ILLALLA 13. marraskuuta 2015 tapahtui Pariisissa terrori-iskujen sarja, joka järkytti ihmisiä ympäri maailmaa. Kuolleita oli 129 ja haavoittuneitakin reilut 350ⁱ. Kahdeksan hyökkääjää kuoli, joista seitsemän räjäyttämällä itsensä. Iskut suoritettiin useissa eri kohteissa ja aloitettiin lähes samanaikaisesti iltayhdeksän jälkeen paikallista aikaa.ⁱⁱ Stade de France -jalkapallostadionin lähettyvillä kolme hyökkääjää räjäytti itsensä eri aikoihin Ranskan ja Saksan välisen jalkapallo-ottelun aikana.

Myös ravintoloissa ja baareissa ammuttiin ihmisiä, ja eräs hyökkääjä räjäytti itsensä kahvilassa. Tuhoisin isku kohdistui kuitenkin Bataclan-konserttisaliin, jossa hyökkääjät ampuivat yleisöä kohti ja ottivat panttivankeja. Yle kertooⁱⁱⁱ, että ainakin 100 ihmistä kuoli iskussa konserttisaliin. Kolme hyökkääjistä räjäytti itsensä poliisin aloittaessa rynnäkkönsä, ja neljäs sai surmansa rynnäkön aikana.

Pian iskujen jälkeen ääri-islamilainen terroristijärjestö Isis ilmoitti olevansa vastuussa niistä. Iskut ovat luonnollisesti aiheuttaneet järkytystä maailmalla, ja useat eri valtioiden edustajat, kuten David Cameron, Barack Obama, Vladimir Putin ja Angela Merkel, ovat tuominneet ne ja ilmaisseet tukensa Ranskalle. Myös arabimaailmassa esimerkiksi Iranin presidentti Hasan Ruhanin on tuominnut ne.^iv

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu puolestaan vertasi tilannetta omaan maahansa, jossa ääri-islamistit myöskin nähdään uhkana. Mainittakoon kuitenkin, ettei Isis ole koskaan hyökännyt Israelia vastaan. Itse asiassa se on todennut^v, ettei ole tällä hetkellä ollenkaan kiinnostunut Israelista, vaan pitää taistelua ”vääräuskoisia” muslimeja vastaan tärkeämpänä. Ja kuten Times of Israel toteaa^vi, kriitikot ovat jo aiemmin huomauttaneet, että verratessaan palestiinalaisterroristeja Isisiin Netanjahu sortuu monimutkaisen uhan liialliseen yksinkertaistamiseen.

Valikoitua ja politisoitunutta keskustelua terrorismista

Tässä kohtaa – kun maailman huomio jälleen kerran pyritään kohdistamaan ääri-islamisteihin – onkin hyvä muistaa, että uskonnollinen fanaattisuus ei ole ainoastaan islamin uskoa koskeva ongelma. Pariisin terrori-iskuihin liittyvänä esimerkkinä mainittakoon, että aivan kaikki eivät pitäneet niitä kaikin puolin pahana asiana, eikä tässä tarkoiteta ainoastaan ääri-islamisteja. Länsirannalla sijaitsevan Kiryat Arban siirtokunnan päärabbi Dov Liorin kerrotaan Jerusalem Postin mukaan^vii todenneen holokaustiin viitaten, että ”syntiset veren tahrimassa Euroopassa saivat ansionsa mukaan siitä hyvästä, mitä he tekivät kansallemme 70 vuotta sitten”. Lior on näkemystensä vuoksi aiemmin joutunut tekemisiin poliisinkin kanssa, ja esimerkiksi viime vuonna hän väitti, että rauhan saavuttamiseksi juutalainen laki sallisi jopa koko Gazan kaistan tuhoamisen siviileineen päivineen.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa vallalla olevan uuskonservatiivisen suuntauksen taustalla puolestaan vaikuttaa sionistien lisäksi myös kristittyjä fundamentalisteja.^viii Jokaisen uskonnon piirissä on siis omat fanaatikkonsa. Edellä mainittu Lior on räikeimmästä päästä oleva esimerkki fanaattisista sionisteista ja siitä, kuinka he röyhkeästi yrittävät käyttää vaikkapa holokaustia poliittisena lyömäaseenaan. Suurta huomiota saavien terroritekojenkin kohdalla sionistit monesti – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – tuntuisivat olevan taipuvaisia miettimään, kuinka iskut voisivat edistää heidän omaa agendaansa. Syyskuun 11:nnen iskujen (9/11-iskujen) jälkeen Netanjahu totesi välittömästi niiden luovan sympatiaa Israelia kohtaan^ix ja myöhemminkin mainitsi^x Israelin hyötyvän iskuista, koska ne ”käänsivät yleisen mielipiteen Amerikassa eduksemme”.

Poliitikko ja pitkän sotilasurankin tehnyt Ehud Barak puolestaan koetti mobilisoida maailmaa paitsi terrorismin vastaiseen taisteluun, myös Israelin tueksi vain tuntien kuluttua 9/11-iskuista, ennen kuin Osama bin Laden ja al-Qaidakaan oli julistettu syylliseksi. Syy näiden asioiden kertaamiseen Pariisin terrori-iskuja käsittelevässä kirjoituksessa on se, että ne muistuttavat Netanjahun tuoreita lausuntoja. Vaatihan tämä heti Pariisin iskujen jälkeen maailmaa tuomitsemaan myös Israelin vastaiset hyökkäykset julistaen, etteivät israelilaiset – kuten eivät pariisilaisetkaan – ole millään tavalla vastuullisia itseensä kohdistuneesta väkivallasta. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta näkemykseen on helppo yhtyä, mutta saattaisihan asian nähdä niinkin, että vallanpitäjien politiikallakin olisi jotain merkitystä. Aggressiivinen politiikka johtaa usein aggressiiviseen käyttäytymiseen puolin ja toisin.

Myös Jerusalemin pormestari Nir Barkat totesi^xi, että ”koko maailma ymmärtää nyt, mitä koemme Israelissa ja Jerusalemissa”. Kaikilla ei välttämättä ole kuitenkaan varaa tämän kaltaisiin lausuntoihin. Entäpä jos vaikka Bashar al-Assad olisi todennut, että nyt maailma ymmärtää, mitä ihmiset kokevat Syyriassa ja Damaskoksessa? Näkisimmekö kenties otsikoita, joiden mukaan Assad suhtautuisi myönteisesti Pariisissa tapahtuneisiin veritöihin? Vertaukset Israelin ja Ranskan välillä eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään israelilaisten poliitikkojen lausuntoihin. Puolustusanalyytikko Dominique Rizet totesi Ranskan merkittävämmällä uutiskanavalla BFMTV:llä^xii, että sellaista mitä tapahtui Ranskassa on tapahtunut Israelissa viimeiset 20 vuotta. Myös ranskalaissyntyinen israelilaistoimittaja Jonathan-Simon Sellem kommentoi, että ”on kuin eläisi Israelissa”.

Väkivaltaisuudet israelilaisia kohtaan ovat aivan yhtä paheksuttavia kuin väkivaltaisuudet keitä hyvänsä kohtaan. Mutta ei Israel ole kuitenkaan ainoa tai välttämättä edes eniten väkivallanteoista kärsivä Lähi-idän maa, vaikka se usein pyritäänkin nostamaan erityisasemaan. Kuten Rostam Tajrishi toteaa artikkelissaan Pariisin pahat terroristit^xiii, ”[Damaskoksessa ja Bagdadissa] tällainen on arkea”, mutta esimerkiksi Israelin naapurimaan Libanonin pääkaupungissa tapahtunut terrori-isku ei tunnu hetkauttavan juuri ketään. Netanjahukin mainitsee^xiv kyllä ”viattomat ihmiset” Pariisissa, Lontoossa, Madridissa, Mumbaissa, Buenos Airesissa ja Jerusalemissa, mutta ei kuitenkaan esimerkiksi juurikin Beirutissa, jossa vain päivää ennen Pariisin iskuja tapahtui yli 40 ihmistä tappanut pommi-isku.^xv

Edelleen Bahmanpourin kirjoitukseen viitaten, profiilikuvaa Facebookissa saisi olla hyvin ahkerasti päivittämässä milloin minkäkin maan väreihin jos haluaisi tasapuolisesti osoittaa solidaarisuuttaan terrori-iskujen uhreille ympäri maailmaa. Keskustelu terrorismista on kuitenkin hyvin valikoivaa ja politisoitunutta. Iskuja länsimaita vastaan kauhistellaan. Niistä kirjoitetaan päiväkausia etusivun otsikoita. Arabimaissa tehdyt iskut taas – mikäli ne ylipäätään ylittävät uutiskynnyksen – eivät samaan tapaan näy otsikoissa ja unohtuvat melko nopeasti.

Toisaalta on luonnollista, että mitä lähempänä iskut tapahtuvat, sitä enemmän ne kohahduttavat. Varsinkin kun iskut eivät ole Euroopassa ihan jokapäiväisiä, ja Lähi-idässä niitä tapahtuu sen verran usein, että niistä on jo totuttu kuulemaan. Vaarana vain on, että saatetaan jopa ajatella olevan luonnollista, että siellä ne ”fanaatikot” vaan räjäyttelevät toisiaan. Tai että ainoastaan länsimaita vastaan suoritettavat iskut ovat merkittäviä terroristienkin ollessa useimmiten islamisteja tai muita ”vapaan ja demokraattisen” järjestelmämme vihaajia.

Terrorismiin kykenevät kuitenkin hyvin monenlaisia ideologioita edustavat ääriajattelijat. Viitaten vielä esimerkiksi Israeliin, saattaisi kuulla sanottavan, että jos jotkut israelilaiset nyt sitten ovatkin hieman fanaattisia, eivät he sentään varsinaisesti syyllisty terrorismiin. Tämä ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Israelilaisten tai heidän tukijoidensa suorittamista terrori-iskuista vain ei pidetä niin suurta meteliä, mutta esimerkiksi Jewish Defense League on järjestö, jota FBI on luonnehtinut^xvi ”oikeistolaiseksi terroristiryhmäksi”. Sen johtohahmo Victor Vancier lausui vuonna 1986 The Village Voice -lehdessä, että ”jos uskotte shiiojen Libanonissa olevan kyvykkäitä fantastisiin itsemurhaiskuihin, juutalainen vastarintaliike vasta saakin amerikkalaiset huokaamaan: ’kuinka juutalaiset onnistuvat tekemään tällaisia asioita?’”. Hän myös kertoi kumppaneidensa olevan ”epätoivoista porukkaa”, jotka eivät välitä edes omasta hengestään.^xvii

Lisäksi Israelin tiedustelupalvelu Mossad on esimerkiksi CIA:n tapaan antanut tukeaan ääri-islamisteille.^xviii Israel onkin varsinainen hyväntekijä, sillä sen on väitetty myöntäneen^xix hoitaneensa Syyrian hallituksen vastaisia al-Qaida-taistelijoita sairaaloissaan, jotta nämä toivuttuaan voisivat palata rintamalle. Isisinkin sanotaan mm. Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian tiedustelupalveluiden lisäksi saaneen tukea myös Mossadilta. Tällä perusteella kaikkien näiden valtioiden voisikin sanoa vähintään tukevan terrorismia. Eräs Israeliinkin yhdistetty kiistelty aihealue ovat tietenkin valtiollisten toimijoiden suorittamat valeiskut eli ns. false flag -tyyppiset iskut. Ne eivät aina paljastu suurelle yleisölle aivan yhtä avoimesti kuin vaikkapa niin kutsutun ”Lavonin selkkauksen”^xx kohdalla sattui käymään.

Siinä Netanjahu on periaatteessa oikeassa, että viime kädessä terroriteoista voi toki syyttää terroristeja. Mutta hän ehkäpä luonnollisista syistä ”unohtaa” täysin valtiollisten tahojen, kuten omankin maansa tiedustelupalveluiden, mahdolliset suhteet näihin terroristeihin tai pyrkimykset heidän manipuloimiseensa. Lisäksi hän edustaa kantaa, jonka mukaan terrorismi johtuu ainoastaan irrationaalisesta vihasta. Näkökulmasta riippuen saattaisi myös Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan luonnehtia tietynlaiseksi terrorismiksi.

Onko Ranska todella Isisin vihollinen?

Mutta palataksemme sivupoluilta itse aiheeseen, on ehkäpä vielä aikaista tehdä kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä Pariisiin terrori-iskuista. Non-Aligned Mediasta tunnettu Brandon Martinez esittää^xxi kuitenkin kirjoituksessaan France Attacks: ISIS – The Globalist Gift That Keeps on Giving mielenkiintoisen kysymyksen: ”Miksi Isis haluaisi hyökätä Ranskaa vastaan, kun se on jo vuosien ajan hyötynyt Ranskan runsaskätisyydestä sen tarjoamien aseiden ja muun tuen suhteen?” Sillä kuten Martinez toteaa, Ranska on Yhdysvaltojen ja sen kumppaneiden ohella tukenut Isisiä ja muita kapinallisryhmiä Syyriassa samalla kun se niin kutsutun kansainvälisen liittouman jäsenenä on lähinnä teeskennellyt pommittavansa niitä.

Martinez viittaa The Guardianin reportaasiin^xxii, joka valottaa Ranskan yhteistyötä Syyrian presidentti Bashar al-Assadin vastaisten kapinallisten kanssa todeten Ranskan olevan ”Syyrian aseellisen opposition näkyvin tukija”. Rahaa on päätynyt myös islamistiryhmille, jotka ovat usein kääntyneet al-Qaidaan linkittyvien ryhmien puoleen apua saadakseen. Myös World Socialist Website kertoo^xxiii ”Ranskan myöntäneen, että se on toimittanut aseita Syyrian ’kapinallisille’”. Kehottaessaan ulkoministeri Laurent Fabiusta toimittamaan aseita syyrialaisille Uuden antikapitalistisen puolueen puhemies Olivier Besancenot totesikin, ettei pidä kuunnella niitä, jotka pelkäävät aseiden päätyvän jihadisteille, sillä näin on joka tapauksessa jo käynyt.

Tässä vaiheessa voisi olla lisäksi paikallaan muistuttaa, että kuten vaikkapa Foreign Policy -lehti on tuonut esiin^xxiv, mitään ”maltillisia” Assadin hallituksen vastaisia ryhmiä ei ole, vaan käytännössä kysymys on ainoastaan jihadisteista, joiden kuohunnan lehti katsoo kylmän viileästi olevan eduksi Yhdysvalloille ja näin ollen kehottaakin ”hiljaisesti” tukemaan heitä.

Millaisia seurauksia terrori-iskuilla on?

Ranskan presidentti Francois Hollande julisti terrori-iskujen olleen sotatoimi.^xxv Kuitenkin myös Ranska oli suorittanut sotatoimia Syyriassa. Kuten edellä kuvattiin, maa vaikuttaisi kaiken lisäksi jopa tukeneen samoja terroristeja, joita vastaan se väittää siellä taistelevansa. Ranska on siis tavallaan sotaa käyvä maa monellakin tavalla. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, sodassa tulee väistämättä siviiliuhrejakin. Pariisin terrori-iskujen kaltaisista sotatoimista tekee erityisen tuomittavia tietenkin se, että ne kohdistuvat tarkoituksellisesti ainoastaan siviileihin. Mutta olettiko presidentti Hollande sitten, että vain toinen osapuoli suorittaisi sotatoimia vastapuolen maaperällä? Varsinkin kun pelataan kaksilla korteilla Isisin kaltaisen organisaation kanssa, täytyy olla tietoinen riskistä, että omassakin maassa saattaa rytistä.

Martinez esittää kysymyksen, kääntyikö tämä Ranskankin tukema Frankensteinin hirviö isäntäänsä vastaan vai onko kyseessä jälleen jonkin sortin ”näytelmä”, jota voidaan käyttää verukkeena uusille interventioille. Hän toteaa, että ”loppujen lopuksi sillä ei ole oikeastaan väliä”. Lopputulos olisi kuitenkin sama. Ei kai kukaan – edes Isis – ollut niin naiivi, että kuvitteli Pariisin terrori-iskujen saavan Ranskan vetäytymään Syyriasta? Isisin sotaisa ideologia huomioon ottaen ei se varmaankaan tällaista tavoitellutkaan – mikäli se todella oli iskujen takana – vaan ennemminkin pyrki heittämään lisää bensaa liekkeihin. Siinä mielessä sen tavoitteiden voisikin jälleen katsoa olevan yhteneviä entistä äänekkäämmin sotarumpuja kumisuttavan kansainvälisen liittouman kanssa.

Ja niinhän siinä kävikin, että Ranska käynnisti massiiviset ilmaiskut Syyriassa.^xxvi Tarkoituksena on toki pommittaa Isisin tukikohtia, ja saattaahan niihin jokunen pommi päätyäkin. Martinez kuitenkin toteaa olevan pelkkää teatteria ja Hollywood-fantasiaa, että länsi ja – USA:n, Israelin sekä Saudi-Arabian tiedustelupalveluiden alulle panema – Isis olisivat todellisia vihollisia: ”Poliitikot, jotka ovat kaikkein äänekkäimmin kritisoineet Isisiä julkisesti, ovat alusta alkaen olleet aktiivisimpia sen aseistamisessa ja rahoittamisessa salaisesti – vaikkakin Persianlahden maissa toimivien välikäsien kautta.” Vaikka Ranskan ilmaiskut siis ainakin tällä kertaa näyttivätkin osuneen kohteisiinsa, alueen siviilit ovat täysin oikeutetusti huolissaan päätymisestään Pariisin terrori-iskujen maksumiehiksi.^xxvii

Sotatoimien lisäksi Martinez ennakoi Pariisin terrori-iskujen johtavan ranskalaisten oikeuksien ja vapauksien kaventamiseen entisestään. Ranskalaisen satiirilehti Charlie Hebdon jouduttua terrori-iskun kohteeksi 7. tammikuuta 2015 ei sananvapaus suinkaan lisääntynyt, vaikka sen puolesta kovasti marssittiinkin. Muslimeista kyllä piti saada vitsailla mielin määrin, mutta esimerkiksi sionismin vastainen koomikko Dieudonné pidätettiin. Ottamatta kantaa hänen sanomisiinsa ”tekee hallitus hänen ’sananvapaudestaan’ hyvin kallista”, kuten The Telegraph kirjoittaa.^xxviii

Oliko Isis todella asialla?

Vaikka Isis on ilmoittanut olleensa vastuussa Pariisin hyökkäyksistä, ei voida täysin jättää pois laskuista sitäkään vaihtoehtoa, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen false flag -isku tai että Isis olisi vähintäänkin saanut apua joltain valtiolliseltakin taholta. Onko esimerkiksi vain sattumaa, että jälleen kerran – kuten hyvin usein korkean profiilin terrori-iskujen kohdalla – iskujen aikaan oli meneillään iskujen mukainen terrorisminvastainen harjoitus^xxix? Lääkäri Patrick Pelloux on kertonut^xxx poliisien, ensiapujoukkojen ja lääkärien olleen valmistautuneita, koska sattumalta juuri kyseisenä päivänä Pariisissa oli harjoiteltu useisiin kohteisiin kohdistuvaa hyökkäystilannetta varten.

Samanaikaisesti terrori-iskujen kanssa järjestettävien harjoitusten tarkoituksena saattaa olla pyrkimys hämätä puolustusjärjestelmiä. Esimerkiksi 9/11-iskujen alkuvaiheissa useat sotilashenkilöt luulivat tapahtumia vain osaksi meneillään olleita harjoituksia, joihin sisältyi mm. simuloitu lentokoneen kaappaus. Iskujen mukaisilla harjoituksilla saattaisi olla toisenlaisiakin tarkoituksia. Ne voisivat myös toimia kulissina iskuja suunnittelevalle taholle ja siten helpottaa iskujen organisointia. Vaikka terrori-iskujen kanssa samansisältöiset ja -aikaiset harjoitukset tuntuisivatkin olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ei pidä lähteä yleistämään, vaan jokaista tapausta on tarkasteltava erikseen.

Joten vaikka samalle päivälle Pariisin terrori-iskujen kanssa suunniteltu harjoitus onkin mielenkiintoinen yksityiskohta, enempää asiasta tietämättä ei kuitenkaan ole järkevää muodostaa johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Toinen kiintoisa tapaus – josta myöskin on vielä aikaista tehdä varsinaisia päätelmiä – on itsensä räjäyttäneen pommimiehen tapahtumapaikalle jättämä passi. Tällä kertaa passin ei sentään tarvinnut räjähdyksen lisäksi pelastua matkustajakoneen ja pilvenpiirtäjän läpi. Passi on kuitenkin ilmeisesti väärennetty, ja sen kaksoiskappale on löytynyt eräältä pakolaiselta Serbiassa.^xxxi

Vox-sivusto puolestaan kirjoittaa^xxxii, että Isisin lausunto, jossa se ottaa vastuun iskuista, ei ole erityisen vakuuttava. Se ei sisällä mitään ainutlaatuista tietoa iskuista tai niiden tekijöistä, joten periaatteessa kuka tahansa uutisia seurannut olisi voinut sen kirjoittaa. Toisinaan terroristiryhmät sisällyttävät lausuntoihinsa joitakin yksityiskohtia iskujen suunnittelusta tai toteutuksesta juurikin osoittaakseen todellakin olleensa vastuussa niistä. Ja vaikka hyökkääjät usein pyritään esittämään marttyyreina, Isisin lausunto ei myöskään sisältänyt mitään tietoa hyökkääjistä — ei edes nimiä tai kuvia. Isisin tapana on myös ollut ottaa kunnia erinäisistä terrori-iskuista, oli se niistä vastuussa tai ei. Vox toteaa, että vaikka onkin syytä uskoa Isisin olevan vastuussa hyökkäyksistä, on lausunto omituinen.

Brandon Martinez lisää, että myös edeltäjänsä al-Qaidan tavoin Isis on täydellinen työväline tiedustelupalveluille. Kuka tahansa voisi esiintyä sosiaalisessa mediassa Isisin nimissä ja ottaa vastuulleen mitä tahansa. Ryhmän epämääräinen rakenne mahdollistaa kenen hyvänsä toimimisen sen nimissä olematta mitenkään edes yhteyksissä ryhmään.

9/11-iskuista syytettyjen tapaan Pariisin terrori-iskujen uskonnollisiksi kiihkoilijoiksi väitetyistä tekijöistä on paljastunut yllättäviä asioita.^xxxiii He eivät itse asiassa näyttäisi olleen kovinkaan fundamentalistisia. Veljekset Brahim ja Salah Abdeslam kävivät usein Les Beguines -baarissa Brysselissä, jossa heidän nähtiin – melko runsaallakin kädellä – nauttivan sellaisia aineita, joille ääri-islamistisen Isisin edustajat tavallisesti rypistäisivät otsaansa. Paikallinen mies oli kertonut uutistoimisto AFP:lle, että ”he olivat ystäviämme, polttivat paljon ja joivat paljon, mutta eivät olleet radikaaleja”. Les Beguinesin ovet kuitenkin suljettiin Belgian viranomaisten toimesta, koska siellä käytettiin paljon myös huumausaineita.

Baarin naapurissa asunut mies kertoo, ettei koskaan nähnyt veljeksiä moskeijassa. ”Perjantaisin (kun muslimit pitivät viikoittaisia rukoustuokioitaan) he pysyivät terassilla polttelemassa tupakkaa.” Eräs veljesten ystävistä toteaa, etteivät he harjoittaneet islamia. Heillä ei ollut pitkää partaa, vaan he pukeutuivat tavalliseen tapaan ja joivat alkoholia siinä missä muutkin. Monien nuorten miesten tapaan he pitivät jalkapallosta ja kävivät klubeilla tuoden mukanaan naisseuraa. Kerrotaan, että veljekset olisivat radikalisoituneet iskujen suunnittelijaksikin arvellun Abdelhamid Abaaoudin toimesta. Sputnik News^xxxiv tosin toteaa, ettei Abaaoudkaan – joka tuli myöhemmin surmatuksi poliisien tekemässä ratsiassa – olisi ”vaikuttanut erityisen hartaalta”. Ylen mukaan^xxxv hänen on kuvailtu olleen ”huoleton opiskelija” ennen matkustamistaan Syyriaan vuonna 2013. The Independent kertoo^xxxvi, että todistajien mukaan Abaaoud nähtiin juopottelemassa ja polttamassa kannabista vielä Pariisin veritekojen jälkeenkin. Hänen sanotaan olleen 8–10 hengen ryhmässä, jonka on usein nähty viettävän aikaa baarissa Pariisin esikaupunki Saint-Denisissa, jossa myös Stade de France -jalkapallostadion sijaitsee.

Abaaoud joka tapauksessa varttui Molenbeekin kaupunginosassa Brysselissä. Hän kävi katolista koulua, kunnes tuli pidätetyksi ryöstöstä yhdessä Salah Abdeslamin kanssa vuonna 2011. Ranskalaisen terrorismiasiantuntijan mukaan Abaaoudin otaksutaan opettaneen Abdeslamille islamilaista taqiyya-oppia, joka sallisi muslimien ”hämätäkseen turvallisuus- ja tiedustelupalveluja” käyttäytyä ”epäsoveliaasti”. Pohjimmiltaan taqiyyassa kuitenkin on tiettävästi kyse vain siitä, että ”valehtelu on luvallista, jos muslimi pelkää henkensä puolesta tai on muuten ahdingossa”.^xxxvii Huumeiden ja alkoholin käytössä mentäisiin jo melko pitkälle alkuperäisestä opista, vaikka ääriuskovaiset toki saattaisivatkin sitä soveltaa tarkoitustensa mukaisesti. Väitetäänhän, että Isisin opaskirjoissa marttyyreiksi havitteleville sallittaisiin kannabiksenkin poltto päämääriensä saavuttamiseksi.

Mutta riittävätkö nämä huomiot sitten selittämään veljesten käyttäytymisen kokonaisuudessaan? Olivatko he niin omistautuneita tiedustelupalveluiden hämäämiseen, ettei heitä koskaan nähty moskeijassa tai edes rukoilemassa? Ja kaiketi kohtuullisempikin päihteiden käyttö tai muiden ”paheellisten” aktiviteettien harjoittaminen olisi riittänyt hämäystarkoituksessa, jos se muutoin olisi ollut vastoin heidän vakaumustaan.

Fox News kertoi^xxxviii tuoreeltaan iskujen jälkeen, että poliisin pidättämä terroristiepäilty oli sanonut kuuluvansa Isisiin ja kyseessä olleen Isisin operaatio. Mutta kuka oli tämä epäilty? Sanotaanhan, ettei tuona päivänä otettu ketään kiinni elävänä, vaan hyökkääjät kuolivat joko poliisin toimesta tai räjäyttämällä itsensä. Toinen kummastusta herättävä asia on, että todistajien mukaan hyökkääjien sanotaan^xxxix avatessaan tulen Bataclan-konserttisalissa huutaneen ”Allahu akbar” (”Allah on suurin”) ja ”Syyrian puolesta”. CNN:n haastattelussa^xl konserttisalissa ollut radiotoimittaja Julien Pearce kuitenkin väittää, etteivät hyökkääjät huutaneet tai sanoneet yhtään mitään. Hänen väitettään tukee hyökkäyshetkeltä tallentunut ääninauhoite konserttisalista.

Kaikki kuvaukset autoilla liikkuneista asemiehistä eivät myöskään aivan vastaa sitä kuvaa, joka useimmilla lienee islamistiterroristeista. Eräs ampujista oli silminnäkijän mukaan^xli ”valkoinen, parta sileäksi ajeltu ja hiukset siististi leikattu”. Punaista huivia lukuun ottamatta ampuja oli pukeutunut kokonaan mustaan. Rakenteeltaan hän oli erityisen lihaksikas ja muistutti painonnostajaa. Kasvot olivat ilmeettömät ja mies käyttäytyi kumppaninsa tapaan hyvin rauhallisesti. ”He näyttivät sotilailta tai palkkasotureilta ja suorittivat koko homman kuin se olisi sotilasoperaatio.”

Tuloksetonta urkintaa poliisivaltiossa

Brandon Martinez nostaa esiin vielä kysymyksen, kuinka räjähteet ja automaattiaseet saattoivat päätyä terroristeille poliisivaltiossa, jossa tavallisia kansalaisiakin tarkkaillaan kellon ympäri? Eivätkö tiedustelupalvelut kyenneet saamaan minkäänlaista vihiä asiasta, vaikka puhelinkeskusteluja tallennetaan ja kuunnellaan ja dataa internet-aktiviteeteista kerätään valtavia määriä? Kannattaako siis ihmisten yksityisyyttä uhrata turvallisuuden nimissä, kun kerran tämän tason terrori-iskuistakaan ei kaikesta huolimatta saada mitään vihiä, vaan ne tulevat aina täytenä yllätyksenä? (Onneksi nämä äärimmäiseen salassapitoon kykenevät terroristit ovat kuitenkin sen verran huomaavaisia, että jättävät passejaan tapahtumapaikalle.)

Artikkelissaan Are French Intelligence Incompetent Morons or Devilish Plotters?^xlii Martinez jatkaa aiheen käsittelyä. Tammikuussa Ranskan tiedustelu väitti satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneen terrori-iskun tulleen täytenä yllätyksenä, vaikka kaksi epäiltyä veljestä oli ollut aiemmin seurannassa.^xliii Valvonnasta oli kuitenkin luovuttu joitain kuukausia aiemmin, koska ”mitään epäilyttävää ei ollut tullut esille”. Toinen veljeksistä oli vuonna 2005 pidätetty, kun oli epäilty hänen aikovan liittyä jihadisteihin Irakissa, ja vielä tämän jälkeenkin molemmat heistä olivat käväisseet Jemenissä saamassa koulutusta al-Qaidalta. Nämäkö siis eivät olleet henkilöitä, joita olisi kannattanut pitää silmällä, vaikka juuri parin viime vuoden aikana ei mitään epäilyttävää ollutkaan paljastunut?

Näitä lipsahduksia perustellaan aina resurssien puutteella. Kuten Martinez toteaa, ”hallitukset julistavat tarvitsevansa lisää resursseja kansalaistensa vakoiluun pysäyttääkseen terroristit, mutta ironisesti väittävätkin sitten uusien vakoiluohjelmiensa itse asiassa heikentävän mahdollisuuksiaan todellisten terroristien pysäyttämiseksi, koska niiden keräämä datamäärä on liian suuri läpikäytäväksi”. Martinez muotoilee asian hieman kärjistetysti: ”[He] tuhlaavat veronmaksajien rahoja kuunnellen eläkeläisten jaaritteluja bingoilloista samalla kun terroristien yhteydenpidot hukkuvat kerätyn datamassan pohjattomaan kuiluun.”

Varmastikin osa materiaalista voidaan karsia saman tien tai ainakin sen läpikäyntiä priorisoida. Eläkeläisten puhelinkeskusteluista tuskin paljastuu vihjeitä terroristien toimista. Ja voisi kuvitella, että terroristit tuskin käyttävät esimerkiksi mitään kovin heikosti salattuja viestintälaitteita tai -sovelluksia erityisen valonarkaan toimintaan. Jos kerran tavallinen kansakaan ei enää usko tavanomaisten sähköpostipalveluidensa olevan turvassa urkinnalta, miksi terroristit olisivat sen luottavaisempia?

Hebdo-iskun jälkeen Ranskan poliisi ja tiedustelupalvelut saivat käytännössä rajoittamattomat valtuudet. The Guardianin mukaan^xliv uusi laki mahdollisti ”puhelinten ja sähköpostien salakuuntelun ilman juridista päätöstä”. Kenen tahansa terrorismista epäillyn yhteydenpitoja on sallittua vakoilla, ja palveluntarjoajien on luovutettava tietoja niitä pyydettäessä. ”Tiedustelupalveluilla on oikeus sijoittaa kameroita ja äänityslaitteita yksityisasuntoihin sekä asentaa ohjelmistoja, jotka tallentavat jokaisen näppäimen painalluksen kyseisellä tietokoneella reaaliaikaisesti.” Näitä tietoja viranomaiset voivat pitää hallussaan kuukauden ja niihin liittyvää metadataa viisi vuotta. Metadata on anonyymia, mutta tiedustelupalvelut voivat halutessaan helposti selvittää käyttäjien henkilöllisyyden.

Vaikka siis kansalaisten kaikki liikkeet niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin voidaan kartoittaa haluttaessa jokaista näppäimen painallusta myöten, tiedustelupalvelut eivät kyenneet jäljittämään monta henkilöä käsittävää terroristisolua, joka suunnitteli monimutkaista operaatiota. Siinä onnistuakseen terroristien oli hankittava AK-47-rynnäkkökivääreitä ammuksineen, räjähteitä ja ajoneuvoja. Heillä oli myöskin oltava jonkinlainen turvapaikka tarvikkeidensa varastoimiseen ja valmisteluun iskua varten. Kaikki tämä tapahtui väitetysti herättämättä mitään huomiota tiedustelupalveluissa. Vielä ei tiedetä, kuinka terroristit saivat haltuunsa sotilastason aseita. Martinez arvioi, että asia ei välttämättä selviäkään, sillä tutkimukset saattaisivat johtaa Ranskan valtioon itseensä.

Jos sitten Ranskan tiedustelupalvelulla ei ollutkaan mitään aavistusta tapahtumista tai iskun tekijöistä etukäteen, niin muilla mailla sitä tuntuisi olleen sitäkin enemmän. Irak sanoo^xlv varoittaneensa Yhdysvaltain johtamaa liittoumaa vain päivää ennen Pariisin iskuja tiedottamalla, että Isisin johtohahmo Abu Bakr al-Baghdadi oli antanut käskyn hyökätä liittoumaan kuuluvia maita sekä Irania ja Venäjää vastaan. Kaksi virkailijaa kertoo varoittaneensa Ranskaa etukäteen antamalla tietoja, joita Ranskan viranomaiset eivät ole vielä julkistaneet. Ranskan tiedustelu on todennut saavansa tällaista tietoa ”kaiken aikaa” ja ”joka päivä”.

Huffington Postin mukaan^xlvi Turkki oli varoittanut Ranskaa kahdesti – joulukuussa 2014 ja kesäkuussa 2015 – Pariisin terrori-iskuihin osallistuneesta 29-vuotiaasta Ranskan kansalaisesta, jonka nimi oli tullut esiin tutkittaessa neljää muuta terrorismista epäiltyä. Kuitenkin vasta iskujen jälkeen Turkilta pyydettiin tietoja miehestä. Israelilaislähteet taas kertovat Ranskan juutalaisyhteisöön kuuluvien viranomaisten saaneen jo kuukausien ajan varoituksia laajan terrori-iskun korkeasta todennäköisyydestä maassa.^xlvii Alun perin varoituksen uutisoitiin tulleen iskujen tapahtumapäivän aamuna, mutta myöhemmin asiaa käsittelevää artikkelia korjattiin. Myös Netanjahu on todennut^xlviii Israelilla olleen tietoa Pariisin iskuun osallistuneista.

Bataclan-konserttisalin on sanottu olleen aiemminkin ääri-islamistien hyökkäyssuunnitelmien kohteena^xlix, koska sen edelliset omistajat olivat juutalaisia. Israelin etuja valvova järjestö Anti-Defamation League ehtikin jo ehdottaa^l iskuille ”antisemitistisiä motiiveja” huolimatta siitä, että uhrien joukossa ei ilmeisesti ollut juutalaisia ja konserttisalikin oli hiljattain myyty uusille omistajille. Potentiaalisena hyökkäyskohteena sitä olisi ehkä kuitenkin voinut edelleen pitää.

Kadehtivatko terroristit ”vapauttamme ja demokratiaamme”?

Mutta vaikka Isis olisi ollut iskun takana saamatta apua ulkopuolisilta toimijoilta, voisimmeko pitää ääri-islamistien iskua Euroopassa täytenä yllätyksenä? Tietenkin terrori-iskut ovat aina tuomittavia, eikä niitä voi oikeuttaa millään verukkeilla. Mutta kuten todettua, esimerkiksi Syyriassa tämäntapaiset iskut ovat arkipäivää, eikä niistä oikein voi syyttää Assadia tai pohjimmiltaan edes Isisiä. Perimmäisenä syynä on se, että länsi Yhdysvaltojen johdolla on moukaroinut Lähi-itää mielensä mukaan — ja myös aseistanut, rahoittanut ja kouluttanut äärijärjestöjä — jo lähes 15 vuotta, ja tätä ennenkin se on suorittanut lukuisia sotatoimia ja/tai operaatioita alueella. Hajota ja hallitse -taktiikkaa käyttäen länsi onkin pyrkinyt epävakauttamaan aluetta päästäkseen luomaan kaaoksesta järjestystä oman agendansa mukaisesti, joka sattumoisin noudattelee hyvin pitkälti myös Israelin toivomuksia. Esimerkiksi Saddam Husseinia vuoroin tuettiin ja vuoroin vastustettiin, ja pelkästään Irakin sodassa seurauksineen on kuollut satoja tuhansia siviilejä.

Olemme kuitenkin jälleen saaneet kuulla väitteitä, että terrorismi johtuisi ennen kaikkea kateudesta ja/tai irrationaalisesta vihasta länsimaista järjestelmäämme kohtaan. Ulkoministeri Timo Soinikin totesi^li ”Euroopassa ja maailmalla [olevan] tahoja, jotka vihaavat länsimaista järjestelmää ja länsimaista ajatusmaailmaa”. Varmasti sellaisiakin tahoja on, mutta onko asia todella näin yksinkertainen? Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin mukaan ”Pariisin iskut olivat hyökkäys vapautta ja demokratiaa vastaan”.^lii Lisäksi hän totesi, että ”taistelu vie aikaa, mutta me voitamme, sillä arvomme ovat ääriryhmiä parempia”. Ei voi kuin ihmetellä, onko siis esimerkiksi aseiden ja rahoituksen tarjoaminen näille ääriryhmille osoitus näistä ”paremmista arvoista”? Myös SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne oli luottavainen sen suhteen, että ”terrorismi ei koskaan voita demokratiaa ja vapautta”.^liii

Mitä sitten on tämä vapaus ja demokratia? Jokaisen terrori-iskun jälkeen ihmisten yksityisyyttä ja oikeuksia pyritään vähentämään entisestään ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä. Jos terroristien tavoitteena on länsimaiden ihmisten vapauksien kaventaminen, eikö heidän voi katsoa onnistuneen tässä melkoisen hyvin? Demokratiamme taas on hieman kärjistäen lähinnä sitä, että muutaman vuoden välein voimme käydä valitsemassa jonkin uuden puhuvan pään latelemaan meille edellä lainatunkin kaltaisia viisauksia. Esimerkiksi terrorismin suhteen poliitikoilla ei ole joko ymmärrystä tai rohkeutta nostaa kissaa pöydälle, eivätkä valtamediankaan rahkeet valitettavasti ole siihen riittäneet yhtään paremmin.

Paheksumme diktatuureja Lähi-idässä, mutta vaikka johtavassa demokratiassamme Yhdysvalloissa valtion päämies vaihtuukin tasaisin väliajoin, ei sillä tunnu olevan juurikaan merkitystä. Sotatoimia lähinnä vain perustellaan hieman eri sanoin. Kun presidentti George W. Bushin aikakaudella käytettiin vielä vahvemmin retoriikkaa ”terrorismin vastaisesta sodasta”, Barack Obaman hallintokaudella sotatoimia kaupitellaan ennemminkin ”humanitaarisina väliintuloina”, mikä tuntuukin iskostuvan paremmin yleisöön. Kaikki heistä, jotka vastustivat Irakin sotaa, eivät enää vastustaneetkaan Libyan sotaa.

Sen lisäksi, että tässä demokratian mallimaassa on käytössä de facto kaksipuoluejärjestelmä, käytännössä poliittiset toimintavaihtoehdot ovat vieläkin suppeammat. Mahdollisuuksia pärjätä poliittisella areenalla, riippumatta siitä mitä puoluetta edustaa, ei juurikaan ole ilman Wall Streetin finanssipiirien ja erilaisten painostusryhmien (joista merkittävin lienee Israel-lobby) tukea. Jos presidentti valtaan päästyään kääntyisi näitä tahoja vastaan, seuraukset voisivat olla ikäviä. Jos hän nyt ei ihan hengestään pääsisikään, on todennäköistä, että hän päätyisi jonkinlaisen mustamaalauskampanjan kohteeksi.

Länsimainen demokratiamme ei välttämättä toimi niin mallikkaasti kuin terroristitkin saattavat kuvitella.

Viitteet