Presidentti Assadin rooli Syyrian sodan ratkaisussa

Syyrian tilanne voidaan nähdä siten, että Venäjällä on pitkän aikavälin näkökulma ja se haluaa vakaan Isiksen jälkeisen Syyrian. Ranskalla ja Yhdysvalloilla on lyhyen kantaman näkökulma, eikä niillä ole toteuttamiskelpoisia suunnitelmia Syyrian tulevaisuudelle. Turkki ei näytä juurikaan ajatelleen Syyrian tulevaisuutta. Tai sitten Ankara haluaa nähdä Syyrian vajoavan päättymättömään sekasortoon, jos se vain vahingoittaa yhtäältä presidentti Bashar al-Assadin hallitusta ja toisaalta kurdeja.

Venäjä saattaa olla ainoa osapuoli, joka on kiinnostunut Syyrian pitkän aikavälin poliittisesta vakaudesta. Ei ole epäilystä siitä, että presidentti Vladimir Putin on länsimaisia johtajia päättäväisempi toimimaan sen tosiasian pohjalta, etteivät Assadia vastustavat ”maltilliset” osapuolet kykene toimimaan yhdessä ja ettei Yhdysvaltain toimilla voida korjata tilannetta. Venäjän näkökulmasta tämä merkitsee sitä, että Damaskoksen hallitus on ainoa vakauden lähde Syyriassa.

Tämä ymmärrys, eikä mikään Neuvostoliiton ajan nostalgia, on johtanut Venäjän tukeen Assadin hallinnolle ja sen toimintakykyiselle hallitukselle ja armeijalle, joita jokainen maassa oleva uskonnollinen vähemmistö tukee.

Jotkut voivat väittää vastaan, että sekä Assad että Putin ovat ”diktaattoreita” ja ”roistoja” (sivumennen sanoen hyvinpukeutuneet roistot ovat liiankin yleinen näky Yhdysvaltain hallinnossa). Mutta tätä ei voi pitää vakavana vastalauseena. Ainoa vaihtoehto Damaskoksen voitolle on päättymätön sisällissota, joka johtaa maan jakautumiseen sotaherrojen hallitsemiin alueisiin [kuten kävi Libyassa, toim. huom.].

Yhdysvallat ja Ranska

Näyttää siis siltä, että Yhdysvallat sen enempää kuin Ranskakaan ei ole todella kiinnostunut Syyrian kansallisesta vakaudesta. Sen jälkeen kun Isiksen nykyinen sotilaallinen voima on eliminoitu, molemmat maat saattavat jatkaa salaisesti tukea muille Assadin hallitusta vastaan toimiville ryhmille. Tässä ne saisivat tukea Turkilta, kurdeilta ja Israelilta. Tulos olisi Syyrian väestön jatkuva tuhoaminen ja maan alueellinen pirstaloituminen.

Ikään kuin oikeuttaakseen Yhdysvaltain strategiaa presidentti Barack Obama, vierellään Ranskan presidentti François Hollande, kehuskeli äskettäin, että USA johtaa ”65 valtion liittoumaa” taistelussa terrorismia vastaan Syyriassa. Tämä on kuitenkin tyhjä väite. Useimmat näistä valtioista ovat vain nimellisesti liittouman jäseniä ja jotkut niistä, kuten Saudi-Arabia ja Persianlahden valtiot, pelaavat kaksilla korteilla. Venäjän Obama kuittasi ”sivulliseksi” ja ”kahden jäsenen liittouman” edustajaksi. Näissä kahdessa valtiossa — Venäjässä ja Syyriassa — on kuitenkin Syyrian kansan paras toivo tulevasta vakaudesta.

On tosiasia, että Yhdysvaltain politiikka Syyriassa oli tuomittu häviöön juuri siksi, että se on ollut Assadin hallituksen vastaista. Washington on pommittanut Isistä ilmasta käsin, mutta sillä ei ole maajoukkoja eikä mitään vastausta poliittiselle tyhjiölle Syyriassa. Kumpikin näistä löytyy Moskovan ja Damaskoksen liittoumasta.

Tämän liittouman torjuminen on altistanut Washingtonin kasvavalle uuskonservatiivien painostukselle amerikkalaisten sotilaallisen läsnäolon lisäämiseen alueella. Mutta maajoukot ovat paitsi vaarallinen, myös tarpeeton vaihtoehto. Syyrian hallituksen joukot kykenevät hoitamaan homman, jos niitä tuetaan asianmukaisesti. Tätä tukea on tullut Venäjältä, Iranilta ja Hisbollahilta. ”Ulkopuolisia” ovat Yhdysvallat ja sen liittouma.

Turkin kytkös

Ei ole helppoa selittää Turkin vihamielisyyttä Damaskosta vastaan. Ennen Syyrian sotaa Turkilla ja Syyrialla oli hyvät suhteet. Sitten jokin muuttui. Siinä saattoi olla kyse jostain niinkin typerästä kuin presidentti Recep Tayyip Erdoganin henkilökohtaisesta loukkaantumisesta Assadin päätettyä seurata Iranin eikä Turkin neuvoja sodan alussa. Olipa syy mikä tahansa, se johti Ankaran Assadin vastaiselle ristiretkelle.

Tässä on luultavasti taustakertomus Turkin edesvastuuttomalle päätökselle ampua alas maan rajan läheisyydessä Syyrian hallitusta tukenut venäläinen sotilaslentokone.

Turkin mukaan venäläinen hävittäjä poikkesi Turkin ilmatilaan. Venäjä kiistää tämän. Turkin mukaan konetta yritettiin kehottaa poistumaan ja kun se ei vastannut, se tuhottiin.

Äskettäin Turkin pääministeri Ahmet Davutoglu sanoi, että Ankara ei tiennyt alasammutun koneen kansallisuutta ennen kuin Moskova kertoi sen. Tämä väite on suoraan sanoen epäuskottava ottaen huomioon, että Davutoglu heti perään myönsi, että Turkki oli valittanut Venäjälle sotilaslennoista juuri kyseisellä raja-alueella, ja esitti, että sekä Venäjän että Syyrian pitäisi lakata toimimasta kyseisellä Pohjois-Syyrian alueella, koska Isis ei toimi siellä. Tässä väitteessä ei ole järkeä, koska Damaskoksen tavoite on vahvistaa hallituksen asemaa tuhoamalla kaikki aseistetut kapinalliset.

On vaikea sanoa, pitävätkö Turkin väitteet sotilaskoneen tunkeutumisesta ilmatilaansa paikkansa. Useimmat esitetyt todisteet, kuten äänitetyt varoitukset venäläiskoneelle, on helppo väärentää. Viime kädessä sillä ei ole merkitystä, ylittikö kone rajan. Sen alasampumiselle ei ollut tarvetta.

Jos venäläiskone harhautui Turkin ilmatilaan, siihen olisi voitu reagoida eri tavoin. Turkilla täytyi olla varmuus siitä, ettei venäläiskoneella ollut vihamielisiä aikeita maata kohtaan, ja turkkilaisten olisi pitänyt olettaa — seurausten minimoimiseksi — ettei Venäjän taholta ollut kyse provokaatiosta. Toisin sanoen Turkin olisi pitänyt toimia siltä pohjalta, että väitetty rajanylitys oli virhe. Turkin hävittäjät olisivat sitten voineet seurata venäläiskonetta ja pakottaa sen takaisin Syyrian ilmatilaan, minkä jälkeen Turkki olisi voinut esittää Moskovalle muodollisen vastalauseen tapauksen johdosta. Tämän asemesta se teki pahimman mahdollisen ratkaisun ja pudotti koneen. Nyt sekä Ankara että Washington huutavat kovaan ääneen Turkin oikeudesta puolustaa aluettaan huolimatta siitä, ettei venäläiskone missään vaiheessa ollut mikään uhka.

Kaikessa Syyrian sisällissodan verenvuodatuksessa, väestön siirroksissa ja kauhuissa vähimmälle huomiolle on jäänyt Syyrian kansa ja sen tulevaisuus. Isis tullaan lopulta tuhoamaan ainakin nykyisessä muodossaan. Mutta vaikka sen tuhoaminen on välttämätöntä, se ei riitä Syyrian pitkän aikavälin vakauden saavuttamiseen.

Tällä hetkellä sen edellytyksenä on Damaskoksen ylläpitämän järjestyksen palauttaminen. Washingtonissa, Pariisissa ja Ankarassa ei ehkä pidetä ajatuksesta, mutta niissä ihmisiä ei uhkaakaan sekasorto. Mitä enemmän ne asettuvat Damaskoksen tielle, sitä suurempaa kaaosta ne ruokkivat.

Lawrence Davidson on historian professori West Chesterin yliopistossa Pennsylvaniassa. Hän on kirjoittanut mm. kirjan Foreign Policy, Inc.: Privatizing America’s National Interest.


Alkuperäinen artikkeli:

Davidsson, Lawrence | Consortiumnews (29.11.2015): Is Assad Part of a Solution?
https://consortiumnews.com/2015/11/29/is-assad-part-of-a-solution/

Kirjoituksen suomensi Vesa Raiskila. Vastavalkea on saanut luvan Consortiumnews-sivuston artikkelien uudelleenjulkaisuun.