Kärsitkö sinäkin rasistileimafobiasta?

Tässä kirjoituksessa (ja mahdollisissa jatko-osissa) esitän henkilökohtaisen näkemykseni maahanmuutosta ja rasismista (tai oikeastaan syrjinnästä); siitä, mitä ne ovat ja miten ne ilmenevät Suomessa. Tarkastelen sitä, miten rasismi liittyy mediahallintaan, politiikkaan ja yhteiskuntaan. Ja varsinkin sitä, miten se on vaikuttanut nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun. Uskon, että median rooli nykyisessä maahanmuuttokriisissä on osasyyllinen siihen, että Suomessa ylipäätänsä on syntynyt vastakkaisia ”leirejä”.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa rasismi-sana on saanut mielestäni tarpeettoman suuren stigman, ja pelko rasistiksi leimaamisesta on osittain aiheeton. Olen itse kokenut aitoa rasismia nuorena ja näen, että sanan nykyinen käyttö, osittain poliittisesti tai populistisestikin, voi voimakkaasti vesittää todellisen rasismin vakavuuden. Avaan aiheet tarkemmin kirjoituksessani. Kirjoitan myös siitä, miten turvapaikanhaku eroaa maahanmuutosta, miksi kotoutuminen ei aina onnistu ja miksi ihmiset ylipäätänsä asetetaan vastakkain kun puhutaan maahanmuutosta.

Puhutaanko kaikesta aidosti ja rehellisesti? Ovatko maahanmuuttajat elintasopakolaisia? Millainen rooli medialla on? Entä hallituksella, entisillä hallituksilla, finanssitaloilla? Vihaako maahanmuuttokriittikko maahanmuuttajia vai lainsäädäntöä? Suojeleeko maahanmuuttokritiikitön maahanmuuttajia, ideologiaa vai toimeentuloansa? Näistä ja muistakin mielenkiintoisista kysymyksistä tarjoan näkemyksiäni tässä kirjoituksessa. Hypätkäämme siis maahanmuuton ja syrjinnän harmaisiin sävyihin!

Miltä näyttää aito rasismi sisältäpäin katsottuna?

Olen kokenut lapsena aitoa rasismia ja kirjoitin siitä omassa blogissani. Tässä pieni ote tekstistä:

Tulin Suomeen 10-vuotiaana vuonna 1998 talvella perheeni kanssa. Kotimaassamme olimme vainon kohteena, mutta virallisesti tulimme siirtolaisina Suomeen. Jokainen ulkomaalaistaustainen, jolla oli heikko suomen kielen taito, voi kertoa mitä tarkoittaa olla ulkomaalainen 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Rasismi sanan oikeassa merkityksessä näkyi vahvasti katukuvassa ja arkielämässä. Varsinkin selvästi ulkomaalaiseksi erottuvat, kuten tummanihoiset, kokivat rasismia paljon. En ymmärtänyt, miksi minua kiusattiin aina kun yritin puhua suomea, miksi minua yritettiin lyödä ja hakata aina pienissä porukoissa. Oli koko ajan avuton olo ja tunsin, että lapsena olen syyllinen siitä, etten voinut olla niin kuin muut. Joskus häpesin vanhempiani ja sitä, että olin erilainen. Halusin vaan elää samalla tavalla kuin muut. Eikä sitä tapahtunut pelkästään lasten kesken: välillä sain mulkoilevia katseita aikuisilta ihmisiltä ja solvauksia kuului. Lapsena minulla oli erittäin vaikeata ymmärtää kyseistä ilmiötä.

Tässä siis vain lyhyt läpileikkaus siitä, miltä tuntui olla oikeasti syrjityn asemassa. Blogikirjoitukseni avaa näkökulmani tarkemmin ja pohjustaa myös kysymystä, miksi monien maahanmuuttajien kotouttaminen ei onnistu nykyisellä kotouttamismallilla.

Rasismi ei synny tyhjiössä ja on ryhmäkäyttäytymisen tuote

Uskon, että rasismi ja suvaitsevaisuus eivät synny tyhjiössä, vaan ovat yhteiskunnallisesti nimenomaan ryhmäkäyttäytymisen tulos ja vaativat siten erillisiä ryhmiä ilmentyäkseen. Omien kokemusteni kautta (lue tarkemmin blogitekstistäni) näen, että rasismi on luonnollinen ilmiö homogeenisessa maassa, joka Suomi vielä 90-luvulla oli. Kaikkea vierasta ja varsinkin sellaista, joka voisi johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen, vastustetaan. Syntyy ennakkoluuloja ja syrjintää vieraita tapoja vastaan.

Suomessa on tehty erittäin paljon syrjinnän kitkemisen eteen lainsäädännön kautta, ja käytännön tasolla ihmisistä on tullut suvaitsevaisia. Pienemmissä väestönkeskittymissä Pohjois-Suomessa tilanne saattaa muistuttaa enemmänkin 2000-luvun alkupuoliskoa, sillä syrjintä ja ennakkoluulot ovat edelleen läsnä. Mutta varsinkin pääkaupunkiseutu on muuttunut valtavasti väestörakenteeltaan ja on erittäin suvaitsevainen. Pelkästään työelämässä törmää hyvin usein toisen sukupolven maahanmuuttajiin, jotka ovat siis täysin suomalaisia vanhempien taustaa lukuun ottamatta. Ja heidät on alettu hyväksyä sellaisina. (Sivumennen todettakoon, että ”äärirasistisia” ja ”äärisuvaitsevia” mielipiteitä esittävät juuri ne ihmiset, jotka eivät ole millään tavoin henkilökohtaisesti tekemisissä maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten kanssa.)

On siis väärin sanoa, että suomalaiset ovat rasistisia, koska kyse on alueellisista eroavaisuuksista.

Henkilökohtaisesti näen, että syrjinnässä ja rasismissa on kyse ryhmäkäyttäytymisestä suhteessa pienempään väestönosaan, eikä niinkään ihmisten yksittäisistä mielipiteistä toisia kohtaan. Tarkoitan tällä sitä, että ihminen on harvoin rasistinen, ellei hän tunne kuuluvuutta tiettyyn väestöryhmään. Ennakkoluulot toki vaikuttavat käyttäytymiseen, mutta väestön hallitseva ryhmäkulttuuri on se, mikä aiheuttaa syrjimistä. Tämän takia ulkomaalaistaustaista voidaan syrjiä pääkaupunkiseudun ja kasvukeskusten ulkopuolella. Siellä hänet nähdään ryhmäkulttuurin uhkana.

Pääkaupunkiseudulla tilanne on päinvastainen ja kultuurisesti dominoivia väestöryhmiä on useitakin, osa niistä ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia. Tämä on johtanut luonnolliseen suvaitsevaisuuteen, kun västöryhmät ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

Tietyillä alueilla, joihin maahanmuuttajat ovat keskittyneet, esiintyy ”käänteistä rasismia” eli oikeastaan ”käänteistä syrjintää”. Alueiden väestörakenne on muuttunut ja niiden ryhmäkulttuuri on ulkomaalaistaustaista. Yhtäältä syrjintä voi kohdistua kantaväestöön ja toisaalta toista uskontokuntaa vastaan. Painotan, että kyse on enemmänkin ryhmäkäyttäytymisen psykologiasta kun rasismista, saati ”vihasta” toisia ryhmiä kohtaan. Asian voisi ilmaista myös siten, että ryhmäkäyttäytyminen voi jo itsessään olla rasistista ja syrjivää. Itse olin syrjityn tilanteessa lapsena, koska olin ryhmäkulttuurin esteenä tai ”taakkana”.

Arvelen, että kunnat ovat tietoisia väestöryhmien keskittymisestä tietyille alueille ja tietoisesti laistavat kotouttamisvastuustaan, jotta äänestystrendit kunnallis- ja eduskuntavaaleissa eivät muuttuisi. Samoin uskon, että kun uusi migraatioaalto virallisesti ”kotoutuu” (=saa äänivallan), suunta kunnallisvaltuustoissa sekä eduskunnassa kääntyy yllättäen kotouttamismyönteiseksi.  Jos hyviä päätöksiä ei tehdä kunta- tai ruohonjuuritasolla, on kenties unelmointia, että muutos parempaan alkaisi valtakunnan tasolla.

Rasismi lainsäädännön näkökulmasta

Hieman rasismista lainsäädännön näkökulmasta. Suomen rikosoikeus ei tunnista rasismia eikä viharikosta sellaisenaan: itse asiassa rikosoikeudessa ei esiinny varsinaisesti rasisti-, viharikos- tai vihanlietsonta-sanaa. Se, että ihminen on rasisti tai rasistinen, ei ole lainvastaista. Varsinaiseen rikokseen syyllistymiseen tarvitaan siis muulla tavalla rangaistava teko. Jos teon motiivi on rasistinen (virallisesti diskriminoiva), rangaistusvaatimusta voidaan laajentaa. Aiheeseen liittyen rikosoikeuteen on sisällytetty sen sijaan mm. syrjintä, kunnianloukkaus, viestintärauhan rikkominen ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen.

Rasismi-sana on nykyään kuuma peruna, ja sen käyttöä on sekä ”liberalistien” että ”maahanmuuttokriittisten” syytä välttää. Oikea rikosoikeudellinen termi lienee monissa tapauksissa syrjintä ja/tai kunnianloukkaus, ja on tärkeää erotella nämä asiat. Tämä ei tarkoita, ettei rasismia olisi, ja siksikin on syytä olla täsmällinen. Sanaa rasismi voivat käyttää myös poliitikot ja muut julkisuuden henkilöt silloin kun he haluavat vähätellä maahanmuuttoon liittyvien vallitsevien käytäntöjen kritiikkiä. Kuuntelijan tai katsojan on oltava myös tarkkana sen suhteen, ovatko mielipiteet henkilökohtaisia vai edustavatko ne tiettyjen tahojen tai sidosryhmien agendaa.

Toisinaan maahanmuuttokriittisten politiikkojen esittämää kritiikkiä halutaan vesittää leimaamalla heidän kritiikkinsä rasistiseksi. Tässäpä viesti tietyille ministereille ja medialle: toisen poliitikon maahanmuuttokriittinen lausunto on harvoin rasistinen, vaan useimmiten leimaava tai yleistävä. ”Rasistiset” lausunnot harvoin täyttävät lainrikkomuksen piirteitä, vaan ovat, yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, korkeintaan provosoivasti ilmaistua kritiikkiä tai ongelmien yleistämistä. On tärkeää olla mahdollisimman kohtelias ja korrekti antaessaan lausuntoja, mutta toisaalta lausuntojen muotoilut eivät saisi häivyttää niiden sanomaa silloin kun kyseessä on aidosti vakava ongelma.

Rasismikortin käyttö

Edellinen kappale jo johtikin tähän asiaan. Päättäjät, huomioikaa, että monissa tapauksissa kriitikot moittivat lainsäädännön epäkohtia ja porsaanreikiä eivätkä varsinaisesti maahanmuuttajia — jälleen yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta. Ja silloinkin usein siksi, että on tapahtunut asioita, joita olisi kenties voitu lainsäädännöllä ennaltaehkäistä. Rasismia ei saa koskaan käyttää poliittisena aseena, eikä rasismikorttia ylipäätään. Vuonna 2014 käräjäoikeus antoi ennakkopäätöksen siitä, että perusteeton rasismisyyte on kunnianloukkaus. Eli ohje kaikille, joita lehdistö, media ja poliittinen valta pelottelevat rasismikortilla: käyttäkää kunnianloukkauskorttia!

Sanoja ”rasismi” ja ”rasisti” käytetään jatkuvasti väärin aiheuttaen turhaa pelkoa leimaamisesta. Tähän syyllistyvät sekä ulkomaalaiset että kantasuomalaiset (ja myös suomalaistuneet ulkomaalaistaustaiset). Varsinkin ulkomaalaisten ja ulkomaalaistaustaisten tapauksessa ”rasistikorttia” käytetään, koska tiedetään leimautumisen pelon heijastevaikutukset ja byrokraattiset seuraamukset. Tiedän itsekin kavereiden kautta lukuisia tapauksia, joissa ulkomaalaisstatusta käytetään taktisesti hyväksi varsinkin vuorovaikutuksessa viranomaisten (erityisesti opetus- ja sosiaaliviranomaisten sekä poliisin) kanssa. Ihmiset aidosti tuntevat epämiellyttäviä tunteita silloin, kun heidät leimataan epäoikeudenmukaisesti rasisteiksi heidän esimerkiksi halutessaan puuttua johonkin moraalisesti epätasapainoiseen tilanteeseen (esimerkiksi jos ulkomaalaisryhmä kiusaa suomalaista oppilasta koulussa). Loppujen lopuksi ihminen on tai ei ole kunnollinen luonteen eikä rodun takia.

Rasismi-sanan väärinkäyttöä ei luonnollisesti tapahdu järjestelmällisesti, mutta tietyissä väestöryhmissä siihen ryhdytään herkemmin. Rasismileiman pelko voi vaikeuttaa aidon rasismin kitkemistä, jos resurssit valuvat byrokraattiseen syyteviidakkoon. On silti huomioitava, että syrjintä on kitkettävä varsinkin työ- ja koulutuselämässä sekä vapaan liikkuvuuden kohdalla. Esimerkiksi toimeentulorajoitteet pakolaisstatuksen aikana eivät saisi estää koulutuksen saantia (vrt. lukion oppikirjojen hinnat), mutta toisaalta työnantajaa ei saa pakottaa palkkaamaan ulkomaalaista rasistisyytöksen uhalla tai sillä ”motivoimalla” (vrt. positiivinen syrjintä ja tuettu palkkausjärjestelmä).

Kun rasismi-sanaa käytetään synonyymisesti leimaamiselle ja yleistämiselle, ihmiset alkavat unohtaa, miten vakava ja ongelmallinen asia todellinen rasismi on. Tämä on epäoikeudenmukaista myös niitä kohtaan (kuten minua), jotka ovat kokeneet oikeaa rasismia ja syrjintää. Rasismia ei siis ole syytä ajatella eristettynä ilmiönä vaan on tärkeää nähdä, mitkä asiat yhteiskunnassa vaikuttavat siihen, että väestöryhmiä syrjitään. Suurimmat syyt ongelmiin lienevät yleensä lainsäädännössä.

Keskustelun typistämistä politiikassa ja julkisuudessa

Rasismi-sanan nykyinen käyttö politiikassa on mielestäni erittäin epäkypsää ja vastuuta karttavaa. Kirjoitin edellä jo ohjeistuksen aiheeseen liittyen:

Päättäjät, huomioikaa, että monissa tapauksissa kriitikot moittivat lainsäädännön epäkohtia ja porsaanreikiä eivätkä varsinaisesti maahanmuuttajia — yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta. Ja silloinkin usein siksi, että on tapahtunut asioita, joita olisi kenties voitu lainsäädännöllä ennaltaehkäistä. Rasismia ei saa koskaan käyttää poliittisena aseena, eikä rasismikorttia ylipäätään.

Yksi selkeä esimerkki ilmiöstä on sisäministeri Petteri Orpon ”kritiikki” Riikka Slunga-Poutsalon kommenttiin, jonka mukaan ”elintasosurffarit olisi käännytettävä pikaisesti”. Orpon mukaan ”pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia”. Tämä on naurettava väite sisäministeriltä lain näkökulmasta. Vastaavia tapauksia on lukuisia. Itse näen, että niissä käytetään rasistikorttia poliittisesti ja leimaamisen pelkoa psykologisesti hyväksi populistisessa tarkoituksessa.

Kun potentiaalisista ongelmista ei puhuta avoimesti eikä niitä edes oteta keskusteluun, lopputulos on kaikille haitallinen. Kun keskustellaan moraalisesti ja yhteiskunnallisesti ”elintärkeistä” asioista (kuten valtion ja kansalaisten turvallisuudesta, toimeentulo- ja työllisyyskysymyksistä sekä kansalaisidentiteetin kulttuurisesta perinnöstä), potentiaalisten riskitekijöiden sivuttaminen rasismikorttia käyttäen on mielestäni selvää vastuun karttamista. Ja kriisin aikana tarvitaan tekoja, ei vastuun välttelyä. Vääriäkin tekoja voidaan korjata, kunhan tehdään päätöksiä, ei syytöksiä.

Median on aina toimittava eettisesti oikein, eikä ”vahtikoiran” asemaa saisi syrjäyttää politiikan painostuksen alla. Katsokaa Helsingin Sanomien otsikkoa 9.2.2016: ”Kysely: Suomalaisten enemmistö ei luota maahanmuuttoa käsitteleviin uutisiin”. Lehden artikkeli kertoi, että YouGov-tutkimuslaitoksen kyselytutkimuksen mukaan yli 60 % pitää kolmeen tarkastelun kohteena olleeseen maahanmuuttoaiheeseen liittyvää uutisointia hyvin tai jonkin verran epätarkkana. Itse pidin blogissani kyselyn mediaa kohtaan tunnetusta luottamuksesta joulukuussa, ja silloin yli 90 % vastaajista piti median tiedottamista maahanmuuttoasioissa puutteellisena.

Median toiminta maahanmuuttokriisin aikana

Rasismin ylikorostuminen mediassa voidaan nähdä yhteydessä median toimintaan kokonaisuutena. Mielestäni tämän kirjoituksen yhteydessä on tärkeää tarkastella median nykyistä roolia maahanmuuttokeskustelussa. Se kenties auttaa vastaamaan kysymykseen, miksi rasismista on tehty niin herkkä aihe julkisesti. On selvää, että media ja viranomaiset ovat saaneet selkeitä ohjeistuksia siitä, miten maahanmuuttoa ja maahanmuuttokritiikkiä pitäisi julkisesti käsitellä. Ilmiö on siis ilmeinen, mutta oletteko miettineet syytä siihen? Minäkin olen. Henkilökohtaisesti näen kolme mahdollista syytä.

1) Työpoliittinen syy. Vuonna 2008 Jyrki Katainen ilmoitti Taloussanomille, että Suomi tarvitsee kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2020 menneessä. Vuonna 2013, Kataisen pääministerikaudella, luotiin ”Maahanmuuton tulevaisuus 2020” -strategia, jonka keskiössä on pyrkimys lisätä Suomeen kohdistuvan maahanmuuton houkuttelevuutta.

Strategian ajatuksena on, että potentiaaliset maahanmuuttajat eivät kokisi Suomea uhkaavaksi ja rasistiseksi maaksi ja kotoutuisivat ja siten työllistyisivät paremmin. Niin kutsuttu positiivinen syrjintä -periaate otettiin käyttöön (kunnallisilla) työmarkkinoilla. Tämä on tietysti hieno juttu, ja painopisteenä onkin työperäinen maahanmuutto ja onnistunut kotouttaminen.

Toisaalta raportissa ei missään sanota, että Suomen pitäisi haalia huoltotasekriisin takia turvapaikanhakijoita, vaan luonnollisesti siinä on kyse helposti työllistyvistä (työperäisistä) maahanmuuttajista. Mikään maa Euroopan historiassa ei ole korjannut huoltotasevajettaan pakolaisuudella, vaan maahanmuuutolla. Kirjoitan tästä tarkemmin blogissani.

Nykyhallitus on sitoutunut noudattamaan tätä strategiaa, mutta käsittelee pakolaisuutta väärin työnperäisenä maahanmuuttona. Mediaa ja viranomaisia ohjataan ennaltaehkäisemään kaikenlaista maahanmuuttovastaista kritiikkiä. Seuraavat otteet strategiasta kiteyttävät asian:

”Myönteinen asenne maahanmuuttajia kohtaan helpottaa uusien tulijoiden asettumista Suomeen. […] Maahanmuuttokeskustelun sävy vaikuttaa yleiseen asenneilmapiiriin. Etenkin arvojohtajilla, poliitikoilla ja viranomaisilla on vastuu paikkansa pitävän tiedon välittämisestä. Heidän on tiedostettava se, että he vaikuttavat maahanmuuttoa koskeviin mielikuviin. He ovat myös avainasemassa, kun tuomitaan ja ehkäistään ennalta vihapuhetta ja viharikoksia. […] Myönteistä asenneilmapiiriä on luotava aktiivisin toimenpitein.”

Hallituksen mediaohjeistus maahanmuuttokritiikin torjumiselle on tarkoitettu edistämään työperäisen maahanmuuton houkuttelevuutta. Sen ei olisi pitänyt koskea pakolaisuutta. Nyt — hallituksen ohjeistuksen mukaisesti — maahanmuuttokritiikin on nähty vastustavan työperäistä maahanmuuttoa, mikä ei pidä paikkaansa. Kritiikki kohdistuu mm. paperittomien turvanpaikanhakijoiden (jotka ovat lain mukaan laillisia turvapaikanhakijoita) rajoittumattomaan liikkuvuuteen maahaan ja maan sisäisesti. Se on myös turvallisuusuhka, sillä nyt helmikuussakin kielteisen päätöksen saaneista jopa 40 % katoaa maan alle, kuten Yle uutisoi.

Itse strategian työryhmän esitys on hieman kiistanalainen, koska se poisti saatavuusharkinnan työnperäisestä maahanmuutosta (ks. työryhmän strategiapaperin liitteet). Tämä myötävaikuttaa siihen, että halvempaa työvoimaa haalitaan maahaan jo maassa olevien työttymien kustannuksella. Se myös tukee hallituksen nykyistä linjausta ja voi syventää luokkaeroja. Aiheesta voi lukea lisää Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta vuodelta 2012.

2) Talouspoliittinen syy. Median toiminnan yksityistäminen ja investointisuhteiden kansainvälistyminen vaikuttavat mielestäni merkittävästi itse median sisältöön. Kun rahoitus on riippuvainen ulkoisista tekijöistä, muuttuu sisältökin väistämättä.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lähestyessä loppuaan mediatalojen omistus keskittyi entisestään. Lisäksi ulkomaalaisten mediayhtiöiden omistusosuus niissä kasvoi huomattavasti. Uudet sijoittajat/omistajat vaativat parempaa tuottoa osingoille, ja mainostulojen osuutta rahoituksesta kasvatettiin. Kun raha virtasi tietyiltä tahoilta (sijoittajat ja sidosryhmät) mediataloihin, alkoi sisältökin muovautua rahoittajien interesseihin. Käsittelen asiaa blogikirjoituksessani Tutkivan journalismin alastulo.

Uskon, että negatiiviset kuvaukset maahanmuutosta saattaisivat aikaansaada negatiivisen shokin mediatalojen osakkeisiin, millä olisi kielteinen vaikutus sijoittajiin. Tämän johdosta media on kenties ylivarovainen käsitellessään maahanmuuttoa. Tätä on saattanut lisätä entistä tarkempi vihapuheen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen seuranta pääosin mediatalojen ja niiden sidosryhmien nettikeskusteluforumeilla. Osa medioista on poistanut keskustelumahdollisuuden tai moderoi aktiivisesti keskustelua.

Edellinen koskee kaupallisia medioita. Ylen tapaus on mielestäni erilainen. Arvelen, että Ylessä pelätään, että Ylen rahoitus sidotaan takaisin valtion budjettiin. Sen takia siellä noudatetaan hallituksen medialinjausta, joka puolestaan noudattaa maahanmuuttostrategian linjauksia.

3) Puhtaasti poliittinen ja rakenteelliseen korruptioon perustuva syy. Tämäkin on mielestäni mahdollinen syy siihen, miksi media noudattaa hallituksen linjaa. Suhteisiin perustuva laillinen ”korruptio” on näkyvä ilmiö, ja OECD on monesti huomauttanut Suomea rakennekorruption suuresta näkyvyydestä. Poliisin korruptioraportin mukaan ”korruptio saa rehottaa rauhassa Suomessa”. Rakennekorruptio ei siis ole lainsäädännön näkökulmasta laitonta toimintaa, mutta itse näen sen ”moraalisena laittomuutena”. Suhteisiin ja palveluvelkaan perustuva toiminta voi ulottua politiikasta yritysten kautta aina mediataloihin asti. Maahanmuutto myös työllistää suuren sektorin. On mahdollista, että median ohjauksella suojataan myös näitä liiketoimintoja pidättäytymällä tiedottamasta maahanmuuton negatiivisista ulottuvuuksista.

Lopuksi

Median vaikutusvalta ihmismassoihin on erittäin suurta, ja valta tuo mukanaan vastuuta. Vastuun kantoa on turha toivoa, jos budjetti on riittämätön ja toimintaa ohjaavat ulkopuoliset tekijät.

Median ja hallituksen lähestymistapa on mielestäni päinvastainen kuin mikä olisi moraalisesti oikein. Jos ihmisiä pelottaa tämänhetkinen holtiton maahanmuutto, ei kyse ole rasismista. Pelko on aito inhimillinen tila, ja siihen on vastattava inhimillisesti. Sen sijaan, että leimataan kansalaisia, olisi ansaittava heidän luottamuksensa.

Jos kansalaiset esimerkiksi uskovat, että maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa turvapaikanhaun väärinkäyttöä ja mahdollistaa rikollisten maahantuloa, siihen ei saisi vastata ”Turpa kiinni, rasisti!” -asenteella. On hallituksen ja median vastuulla vakuuttaa, että näin ei ole, tai jos on, pitää kertoa, mitä tilanteelle aiotaan tehdä. Ei ole kansalaisten tehtävä selitellä, miksi he tuntevat pelkoa ja onko se oikeutettua. Ihminen ei saisi koskaan tuntea syyllisyyttä siitä, että hän kokee esimerkiksi turvattomuuden kasvavan.

Kansalaiset eivät niinkään tunnu olevan tyytymättömiä itse maahanmuuttoon kuin siihen, että maahanmuutosta on tehty niin salamyhkäinen ja kansalaisia polarisoiva puheenaihe. Ihmisille tulee vaikutelma, että kulissien takana tapahtuu jotain epäloogista, ja he tuntuvat haluavan tietää, miten asiat oikeasti ovat, tosiasioita peittelemättä. On erittäin huolestuttavaa, että luottamus viranomaisiin on huomattavasti heikentynyt, ja olisi sinisilmäistä ajatella, ettei hallituksen toiminta (tai toimimattomuus) olisi vaikuttanut asiaan.

Sibil Yanev muutti lapsena Bulgariasta Suomeen. Pääosin Itä-Helsingissä varttuneena hän on seurannut läheisesti demografisia muutoksia ja kotouttamispolitiikkaa. Hänellä on lukuisia ulkomaalaisia kavereita monista maista, roduista ja uskonnoista. Sibil on työskennellyt sosiaalisektorilla, ja tällä hetkellä hän opiskelee kansantaloustiedettä Aalto-yliopistossa.