Puolueet syleilevät kansalaisjärjestöt hengettömiksi

Rauhanliike on vetäytynyt varovasti taustalle Nato-keskustelussa. Suhdetta Natoon ovat olleet muotoamassa molemmat perinteiset vasemmistopuolueet ja vihreät, jotka ovat rauhanliikkeen kantavia voimia. Esimerkistä käy vaikka institutionalisoitunut Loviisan Rauhantapahtuma, joka ei ole suoraan määritellyt suhdettaan Natoon ja valtiollisen suhteemme syvenemiseen mainittuun ”rauhan ja demokratian” vientijärjestöön.

Rauhanliikkeen toimijat kunnioittavat puolueiden formulointeja ja ”kaduille lähdetään” spontaanisti syntyvien liikkeiden mukana, omat ”järjestämisvelvollisuudet” unohtaen, jottei linja menisi ristiin puolueiden kantojen kanssa.

Etujärjestöt on miehitetty puolueille ”uskollisilla” niin EK:ssa, MTK:ssa kuin ay-liikkeessäkin. Kokoomuksessa ja keskustassa ei ollut vaikea niellä monetaristista uusliberalismia ja sen yhteiskunnan toimia supistavaa sanomaa. Hieman jälkijättöisesti tuon teorian, ”täyn”, nielivät vasemmistopuolueet ”vartiaisineen”, jotka  syöttivät sen ay-liikkeelle säästöpäätöksineen, työreformeineen ja yhteiskuntasopimuksineen.

Ay-liike sitoutui puolueiden (SDP, Vas., nyttemin PS) mukana harjoitettuun politiikkaan ja tuloerojen kasvattamiseen. Kadulle ei lähdetä ja vielä vähemmän lakkoillaan järjestöjen virallisten tunnusten alla, ettei linja olisi ristiriidassa puolueiden kantojen kanssa. Spontaaneihin harjoitetun politiikan vastaisiin toimiin voidaan kuitenkin osallistua.

Ympäristöjärjestöt ovat perinteisesti olleet vihreän oikeiston toiminta-aluetta, joka on viimeisen neljännesvuosisadan saanut vasemmistolaisempaakin väritystä.

Maailmanlaajuisina sen enempää kuin kansallisinakaan niillä ei ole ollut juurikaan sanottavaa ympäristöä ja luonnonvaroja kuluttaviin sotiin ja sotatarvikkeiden tuotantoon, joiden merkitys ympäristökysymyksissä on jatkuvasti kasvanut.

LÄPEENSÄ KAPITALISOITUNEESSA yhteiskunnassa — tai yhteiskunnissa globaalisti — ympäristöjärjestöjen toiminnan rahoitus kytkeytyy ympäristöä vahingoittavien suuryhtiöiden rahoituskytköksiin. Suomessa voi myös kysyä, mitkä ovat olleet lainsäädännön vaikutukset luontoon ja sen omistukseen, maahan, vesiin ja ilmaan sekä  lupamenettelyjen kevennyksiin. Esimerkistä käyvät kaivoslain muutokset 1980-luvun lopulta alkaen.

Sosiaaliset järjestöt, etunenässä eläkkeensaajien liitot ja yhteisöt, ovat myös vahvasti sidoksissa puolueisiin. Ne ovat nielleet sateenkaarihallitusten sorvaamat ”taitetut indeksit” ja toimineet itseään ja jäsenistöään vastaan ilman pahempia ulkoparlamentaarisia pöhinöitä, köyhdyttäen jäsenistöään ja kaventaen taloudellista kokonaiskysyntää. Järjestöt ovat sitoutuneet puolueisiin ja ne taas monetarismin uusliberalistisiin teorioihin, yritystukiin ja tarjontatalouden oppeihin.

Sosiaaliset järjestöt jäsenistöineen toimivat pääsääntöisesti tuotantoelämän ulkopuolella, joten ne ovat yhteiskunnan ”heikoimpia lenkkejä” ja niiden eduista on helpoin ”leikata”. Näin siitä huolimatta, että ne ovat ehkä merkittävin osa kokonaiskysynnän kentässä, joille osoitettu euro menee kokonaisuudessaan kulutukseen, kysynnän kasvattamiseen.

Kansalaisjärjestöjen keskeisin ongelma on siis puolueiden vaikutus niiden itsenäiseen päätöksentekoon, joka on puoluetasolla sitoutettu vallitsevaan talodelliseen oppiin, globalisaatioon ja pienempiin, mutta monesti syvempiin kansainvälisiin kytköksiin, kuten EU:hun ja sen myötä tuleviin sopimuksiin.

Tämä ”kytkösten” sarjoittuminen on järjestöille usein vierasta ja mahdotonta hallita, joten kaikkien päätösten ”valtavirtaistuminen” on tosiasia ja tämä ”valtavirta” synnyttää niin ”ainoan vaihtoehdon politiikan” kuin sen tarvitsemat ”diktaattoritkin”.

Kirjoittaja on Vastavalkea ry:n varapuheenjohtaja.