Suomessa sisällissodan (27. tammikuuta — 15. toukokuuta 1918) voittanut osapuoli puolusteli julmuuksia väitteillä, että sisällissodat ovat aina raakoja ja erityisesti voittajat aikaansaavat enemmän tuhoa. Valkoisten puolustus ei ole Jukka Kekkosen mukaan tosiasioita vastaava, koska 1900-luvun alusta toiseen maailmansotaan Euroopassa oli lukuisia sisällissotia, joista valtaosassa oli paljon vähemmän uhreja kuin Suomen sisällissodassa.
 |
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen on tutkinut mm. poliittista rikollisuutta ja oikeuspolitiikan murroksia. Hän on ollut mm. valtakunnanoikeuden ja International Association of Law Schools -järjestön hallituksen jäsen. Kekkonen on työskennellyt oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina ja kuuluu Suomalaiseen tiedeakatemiaan. |
Miksi useimmissa muissa eurooppalaisissa valtioissa voittajat kohtelivat kutakuinkin säällisesti omia kansalaisiaan, mutta Suomessa äärimmäisen julmasti? Tämä on yksi kysymys, jota Kekkonen käsittelee kirjassaan Kun aseet puhuvat — Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa. Hän ottaa tutkimuksessaan vertailukohdaksi Espanjan vuosien 1936–1939 sisällissodan, jossa niin ikään kuoli poikkeuksellisen paljon ihmisiä. Espanjan sotilasvallankaappauksessa kuoli noin kaksi prosenttia maan väestöstä ja Suomen sisällissodassa yksi prosentti.
Suomessa uhreista noin 80 prosenttia oli punaisia. Valkoinen hallinto surmasi suoralla väkivallalla tai tarkoituksellisella aliravitsemuksella yli 20 000 antautunutta tai vangittua henkilöä — saman verran kuin Neuvostoliiton suuri armeija surmasi talvisodassa suomalaisia sotilaita valtavin lentokone-, panssari- ja tykistökeskityksin.
Armeija halusi rangaista pitämättä oikeutta ”ylipäätään silmällä”
Sisällissodan alettua Vaasaan siirtynyt senaatti määräsi 1. helmikuuta 1918 virkamiehiä ja kansalaisia viipymättä noudattamaan armeijan ylipäällikön käskyjä ja määräyksiä. Mannerheim ohjeisti jo helmikuun alussa ampumaan ”tavattaessa” tai kenttäoikeuden määräyksellä muun muassa murhapolttajat ja ryövärit.
Käytännössä sekä armeija että suojeluskunnat jakoivat pikaisia tuomioita oman halunsa mukaisesti, ja tämä oli myös armeijan eri tahojen ilmaisema tahto. 25. helmikuuta Mannerheim kielsi kenttäoikeudet ja jo annettujen kuolemanrangaistusten toimeenpanon, mutta heti kiertokirjeen toisessa kappaleessa painotettiin, ettei kielto ole esteenä ”ryhtymästä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin” punaisia kohtaan.
Näin Mannerheim siirsi oikeudenkäyttövaltaa armeijan paikallisille elimille ja antoi niille luvan ”mitä tarmokkaimpiin” tekoihin. Sen mukaisesti ne myös laajalti toimivat.
Jukka Kekkosen mukaan armeijan rankaisutoimet olivat jo sodan alussa ”oikeudellisesti huteralla pohjalla” (ss. 69 ja 83).
Huhtikuussa armeijan tavoitteena oli P. E. Svinhufvudin käsityksen mukaan asettaa sellaisia tuomioistuimia, ”jotka tuomitsevat karkeimmat rikolliset arkebuseerattaviksi [teloitettaviksi] pitämättä silmällä lainsäädännöllisiä toimenpiteitä ylipäätään” (s. 77).
Kuitenkaan senaatti ei Kekkosen mukaan missään vaiheessa julistanut maahan varsinaista sotatilaa, joka olisi antanut täysin selkeän oikeudellisen perustan armeijan ylivallalle (s. 66).
Päämajan tutkimusosaston päällikön, majuri Gustav Aminoffin linjana oli rangaista myös kapinaan osallistumattomia sosialisteja ja työväenliikkeen aktivisteja. Tavoitteena oli, että ”Suomen jokainen kunta, mikäli mahdollista, puhdistetaan ja vapautetaan sellaisista henkilöistä, jotka voivat tulevaisuudessa olla vaarallisia kunnan turvallisuudelle ja turvalliselle kehitykselle” (s. 120).
Aminoffin linjauksen ja ohjeiden mukaisesti paikalliset suojeluskunnat puhdistivat oman pitäjänsä, kuulustelivat ja ampuivat vangitut paikan päällä tai hakivat oman paikkakuntansa punaisia vankileireiltä ammuttaviksi. Suojeluskunnat myös antoivat punaisista hyvin värittyneitä lausuntoja, joita sittemmin käytettiin pääaineistona yli 70 000 vangin tuomitsemisessa.
Vankileirit osana kollektiivista poliittista väkivaltaa ja puhdistusta
Punaisia koottiin massoittain vankileireille, joiden katastrofaaliset olosuhteet olivat päättäjien tiedossa jo varhaisessa vaiheessa. Suuri osa vangeista kärsi erittäin vakavasta aliravitsemuksesta, jota ilmeisen tahallisesti pahennettiin kieltämällä 21. toukokuuta omaisten lähettämät ruokapaketit vangeille. Joukkokuolemista huolimatta kielto antaa ruokaa nälkään nääntyville oli voimassa kesäkuun loppuun. Yli 13 000 vankia kuoli.
Massaleirejä on yritetty puolustella muun muassa kapinan uusiutumisen uhalla ja sillä, että kostotoimet olisivat uhanneet vankeja kotipaikkakunnillaan. Kumpikaan argumentti ei Kekkosen mukaan ole uskottava. Punaiset oli lyöty sotilaallisesti täysin jo huhtikuussa. Valkoisten armeijan ja suojeluskuntien lisäksi maassa oli divisioona saksalaisia sotilaita, joten uuden vallankumouksen mahdollisuus oli olematon. Kun kaikkein hengenvaarallisimpia paikkoja olivat juuri vankileirit, punaisten turvallisuudesta huolehtiminen on perusteluna logiikan vastaista.
Armeija oli virallisesti vastuussa vangeista maaliskuusta kesäkuun puoliväliin asti (s. 159). On huomattava, että myös poliittinen johto vastusti vankien vapauttamista. Vankien olosuhteiden kohentamiseen ei valkoisten hallinnon johdossa ollut Kekkosen mukaan lainkaan tai ainakaan riittävästi halua. Voittajien tavoitteena oli ”riittävän ankara rankaiseminen, vastustajan perinpohjainen nujertaminen ja vastustajalle kostaminen, sanalla sanoen puhdistus” (s. 166).
Valtiorikosoikeudet ”täysin epätyydyttäviä”
75 500 punaista oli syytettyinä pikaisesti perustetuissa 145 valtiorikosoikeuksissa. Vain kymmenen prosenttia syytetyistä vapautettiin. Kekkonen osoittaa valtiorikosoikeudenkäynneissä monia puutteita ja päätyy siihen, ettei itsenäisen Suomen historiassa ole ”koskaan yhtä raskaalla kädellä pyritty puuttumaan syyttäjien ja tuomioistuinten toimintaan” (s. 148) lukuun ottamatta Neuvostoliiton ankarasti painostamaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä.
Oikeudenkäynneissä keskeiseen asemaan oli nouseva aiemmin mainittu päämajan tutkimusosaston päällikkö, majuri Gustav Aminoff. Hän loi esitutkintaverkoston, laati lomakkeen punaisten kuulusteluja varten ja antoi lukuisia ohjeita useille tahoille.
Syyttäjiä ohjeistettiin kytkemään kaikenlainen toiminta sosialidemokraattisen puolueen johdon valtiopetokselliseksi katsottuun menettelyyn. Näin mistä tahansa pienestäkin teosta punaisten hyväksi, kuten ruuan laittamisesta, tien neuvomisesta tai haavoittuneiden auttamisesta, voitiin rangaista maanpetoksellisena toimintana. Kekkosen mukaan ”maanpetossäännösten käyttäminen kapinallisten toiminnan arvioinnissa oli selvä oikeudellinen virhe” (s. 144).
Länsimaisen oikeudenkäyntiperiaatteen mukaan syytetty on vapautettava epäselvissä tapauksissa (in dubio pro reo -periaate). Mutta valtiorikosoikeudenkäynnissä todistustaakkaa käytettiin niin, että syytetyn olisi pitänyt kyetä osoittamaan itsensä syyttömäksi, mikä oli vangituille niissä olosuhteissa käytännössä mahdotonta.
Oikeudessa myös punnittiin tekijän vaarallisuutta poliittisen aktiivisuuden ja elämäntapojen perusteella. Näin itse rikoksen sijaan arvioitiin tekijää, mikä on vastoin klassisen rikosoikeuden tekorikosperiaatteiden noudattamista (s. 148).
Edes SDP:n 92 kansanedustajaa eivät säilyneet puhdistuksilta. Heistä neljä tapettiin ”pikatuomiolla” jo sodan aikana. Valtiorikosoikeudenkäynneissä kymmenelle kansanedustajalle määrättiin kuolemantuomio. Kahdeksan kansanedustajaa sai kuritushuonetuomion yli 12 vuodeksi ja 20 kansanedustajaa alle 12 vuodeksi. Näin, vaikka osa kansanedustajista oli aktiivisesti toiminut kapinaa vastaan (s. 138).
Eduskuntaan ei kutsuttu kuolleiden ja Venäjälle paenneiden SDP:n kansanedustajien varamiehiä, ja joidenkin edustajien saapuminen paikalle estettiin (ss. 135 ja 155).
Käytännössä koko juristikunta osallistui valtiorikosoikeudenkäyntiin ja oli seuraavina vuosikymmeninä ymmärrettävästi hyvin vaitelias oikeudellisten virheiden suhteen. Rohkeana poikkeuksena oli rikosoikeuden professori Allan Serlachius vuoden 1921 artikkelissaan Lakimies-lehdessä. Myöhemmin merkittävinä tahoina valtiorikosoikeuksia ovat kritisoineet mm. Ensio Hiitonen, jota juristin koulutuksen saanut presidentti Urho Kekkonen tuki näyttävästi 70-vuotishaastattelussaan. Kritiikkiä esittivät myös valtiosääntöoikeuden professori Veli Merikoski ja oikeuskansleri Olavi Honka, joka piti valtiorikosoikeudenkäyntejä ”täysin epätyydyttävinä” (s. 134).
Valkoisten hallinto armahti omiensa hirmuteot jo vuonna 1918.
Edelleenkään läheskään kaikkia rikoksia ei ole kunnolla kaivettu esiin. Esimerkiksi vasta äskettäin on tutkimuksella paljastettu, että Lahden Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista.
Hennalan lapsivankeja salailtiin ja leirin ylilääkäri kirjoitti vakuutuksen, että äidit lapsineen oli päästetty kotiin. Myöhemmät tutkijat uskoivat ylilääkärin vakuutukseen eivätkä käyneet tarkistamassa mm. pidätyskortteja. Yhteiskuntatieteiden maisteri Marjo Liukkonen kertoo tuoreessa haastattelussa, että pelkästään Hennalassa oli lähes 300 alle 15-vuotiasta lasta, joista monet kuolivat leirillä. Lasten ruumiita kerrotaan muistelmissa olleen kasoissa kasarmin käytävällä ja vintillä.
Liukkonen kävi läpi satoja muistelmia ja tutki 26 000 pidätyskorttia, 11 000 vankikorttia, kuulustelupöytäkirjoja ja seurakuntien tiedonantoja sisällissodassa kuolleista.
Hänellä on uutta näyttöä siitä, kuinka naisilta kiristettiin ruualla seksuaalipalveluksia ja millaisia muitakin hirveyksiä tehtiin. ”14-vuotiaita tyttöjä raiskataan ja ammutaan siksi, että heillä on housut ja polkkatukka.”
Punaisten hallitus ”maailman lempeimpiä”
Kansanvaltuuskunta oli punaisten ylin päättävä elin, siis eräänlainen hallitus. Se antoi helmikuussa useita kymmeniä asetuksia. Kansanvaltuuskunta muun muassa kielsi kuolemanrangaistukset.
Punaisten hallitusta on pidetty ”maailman lempeimpänä” verrattaessa sitä muihin vallankumouksellisiin hallintoihin (s. 84). Lisäksi punaisilla oli noin 150 paikallista oikeutta, jotka toimivat vallitsevien lakien mukaisesti ja nykytutkimuksen mukaan pääosin asiallisesti. Lähes tyhjästä luotua oikeuslaitosta on pidetty punaisten hallinnon suurena saavutuksena. Kekkonen pitää punaisten erityisenä ansiona sitä, että he yrittivät tutkia myös punakaartin omavaltaisia toimia – siinä missä valkoiset eivät tutkineet omiensa rikoksia (s. 90).
Vaikka punaiset tuottivat propagandahenkisiäkin tekstejä, Kekkosen mukaan arvio punaisista tulisi perustaa tärkeimpiin tekoihin ja suuntalinjoihin, joista heidän kaavailemansa perustuslaki antaa paljon viitteitä.
Yrjö Sirolan johdolla punaiset nimittäin laativat sodan aikana esityksen perustuslaiksi. On huomattava, että se ei ollut luonteeltaan sosialistinen eikä kommunistinen, vaan pikemminkin liberaalis-porvarillinen. Se korosti valistusta ja Yhdysvaltojen perustuslakia. Myös Sveitsin erittäin demokraattinen kansanaloite ja kansanäänestys sisältyivät esitykseen (s. 94).
Punaisten terrori oli aluksi vähäistä, mutta voimistui häviön lähetessä. Tämän artikkelin kirjoittaja pitää mahdollisena, että punaisen terrorin lisääntyminen oli myös reaktiota punavankien laajamittaiseen huonoon kohteluun.
Punaisen terrorin uhreiksi luetaan 1400 henkeä. Kun sitä vertaa valkoisen terrorin uhreihin — noin 8000 ihmisen suoraan tappamiseen ja tarkoituksellisen huonosta kohtelusta seuranneisiin 13 000 kuolemaan vankileireillä — valkoisten terroria voi pitää noin 15 kertaa punaisten terroria pahempana.
Espanjassa erityisesti anarkistit käyttivät tietoisesti poliittista väkivaltaa ja pyrkivät täydelliseen yhteiskunnan mullistukseen. Se, että Suomen punaiset sen sijaan toimivat hyvinkin järjestäytyneesti, pystyttivät nopeasti hyvin toimivan oikeuden ja käyttivät ”maailman lempeintä” valtaa, edelleen synkistää valkoisen hallinnon laajamittaista terroria.
Tuhansia punavankeja aiottiin lähettää orjatyöhön Saksaan
Senaatti halusi lain, jonka myötä punavankeja olisi voitu lähettää pakkotöihin myös ulkomaille. Oikeistolainen lehdistö kannatti tätä innokkaasti. Voimakkaasti lakihanketta tukenut Alfred Oswald Kairamo (suomalainen puolue) vetosi lähetekeskustelussa siihen, että näin voitaisiin turvata tärkeiden kalilannoitteiden saanti Saksasta. Taloudellisilla syillä sitä perusteli myös oikeustoimikunnan päällikkö Onni Talas eduskunnalle 31.5.1918.
Tynkäeduskunta hyväksyi pakkotyölain erittäin selvällä enemmistöllä. Vaikka orjakauppa oli lakannut useimmista sivistysvaltioista, niin 2000 kuritushuonevangilta saatiin suostumus heidän lähettämiselleen Saksaan pakkotyöhön (ss. 116–119). Näin Suomi ennakoi jo ensimmäisen maailmansodan lopussa sitä käytäntöä, johon Saksa turvautui toisessa maailmansodassa tuomalla pakkotyövankeja teollisuutensa edulliseksi orjatyövoimaksi.
Vaasan senaatti oli jo maaliskuussa solminut sopimuksen, ettei se järjestä suhteitaan muihin valtioihin ilman Saksan hyväksyntää. Kun myös Saksan talousintressien ylivallan turvaavat kauppasopimukset otetaan huomioon yhdistettynä siihen, että eduskunta valitsi monarkkisen hallitusmuodon ja Hessenin prinssin Suomen kuninkaaksi, voidaan sanoa, että valkoinen hallinto teki Suomesta käytännössä Saksan protektoraatin.
Kun Saksa romahti, valkoisten hallinto joutui hakeutumaan uuteen suuntaan ja muuttamaan toimintaansa liberaalimmaksi. Erityisesti pohjoismaisissa lehdissä oli uutisoitu valkoisten hirmutöistä, mitä kuvaa pyrittiin muuttamaan vastapropagandalla. Hakiessaan länsimailta (Ranska, Englanti, Yhdysvallat) hyväksyntää itsenäisyydelle Mannerheim ”laati asioista muistioita, joissa pyrittiin osoittamaan virheellisiksi ja liioitelluiksi väitteet Suomen vankileirien tilanteesta” (s. 181). Punaisten kohtelu inhimillistyi Kekkosen mukaan paljolti Saksan tappion myötä. On vaikea sanoa, olisiko vastaavaa nopeaa käännettä tapahtunut ilman sitä. Myös Espanjassa Saksan häviö toisessa maailmansodassa vaikutti lieventävästi Francon hallinnon tapaan kohdella tasavaltalaisia vankeja.
Totuus- ja sovintokomissio Suomeenkin
Miksi Suomen valkoiset murhasivat suhteessa enemmän kuin esimerkiksi diktaattori Augusto Pinochetin hallinto Chilessä? Kekkosen pohdiskelut esimodernin yhteiskunnan, luokkasodan ja totaalisen sodan luonteesta eivät onnistu vastaamaan kysymykseen tyhjentävästi. Ehkä samasta syystä kuin vaikkapa kysymykseen, mikä sai juuri Pinochetin tai Francesco Francon tapattamaan tuhansia tai satoja tuhansia, ei oikeastaan löydä inhimillistä eikä järjellistä vastausta. Kyse on käsittämättömästä julmuudesta, joka ei selity pelkästään ulkoisilla yhteiskunnallisilla tekijöillä.
Sen sijaan, että kysyisimme, miksi juuri Tammisaaren leirillä kuoli 30 prosenttia vangeista — mikä on yhtä paljon kuin sotarikollisten johtamilla japanilaisten vankileireillä — voisimme miettiä sitä, miksi suomalainen yhteiskunta ei ole vieläkään käsitellyt sisällissodan vääryyksiä perusteellisesti ja asianmukaisesti. Emmekö me vieläkään kestä katsoa totuutta? Haluammeko jättää omat pinochetimme ja francomme jalustoilleen?
Todennäköisesti monikin toivoo, että myös Suomessa vihdoinkin puhdistettaisiin menneisyyden mustin kohta — sodan kummankin osapuolen rikosten osalta. Jos punaiset olisivat voittaneet, heidän uhriensa — joita olisi hypoteettisessa skenaariossa voinut olla muukin määrä kuin 1400 — omaiset ja jälkeläiset olisivat toistuvasti pyytäneet punaisten hallinnon seuraajia myöntämään punaisten terroriteot ja totuudellisesti sovittamaan ne. Yhtäläisesti valkoisen terrorin noin 20 000 kuolonuhria ja 67 788 pikaoikeuksissa syyllisiksi tuomittua ansaitsevat vihdoinkin asianmukaisen totuus- ja sovintokomission.
Moderni Saksa on monessa suhteessa vapautunut painolastistaan Nürnbergin oikeudenkäynnin ja sitä seuranneen perusteellisen menneisyyden selvittämisen (Vergangenheitsbewältigung) jälkeen. Vuoden 1990 jälkeen on ainakin 30 valtiossa toiminut kansallinen totuus- ja sovintokomissio. Espanjassa mitätöitiin Francon hallinnon oikeusmurhat vuonna 2007.
Kekkonen näkee totuus- ja sovintokomissioiden yleistymisen liittyvän globaalisti leviävään demokratiaan kylmän sodan jälkeen. Yhteisön historiatietoisuuden taso on riippuvainen demokratian asteesta ja myös akateemisen vapauden vaalimisesta. Kekkonen kirjoittaa (s. 376):
”Suurimmat ja vaikeimmat kriisit ja niistä selviytyminen ovat oppimisen näkökulmasta kaikkein tärkeimpiä tapahtumia. Historian vaikeat vaiheet olisi pidettävä yleisessä tietoisuudessa sukupolvesta toiseen myös, jotta ne eivät toistuisi. […] Pahimmat rikokset ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan on tehty, kun vallassa ovat olleet sellaiset järjestelmät, jotka ovat suhtautuneet avoimen halveksuvasti tutkimukseen, joka ei suoraan palvele vallassa olijoiden tavoitteita ja etuja.”
Jukka Kekkonen ei kirjassaan suoraan ehdota myös Suomeen perustettavaksi totuus- ja sovintokomissiota. Sellaisen esittäminen ei ehkä olekaan niinkään tietoa analysoivan ja tuottavan tutkijan kuin kansalaisliikkeiden, median ja politiikkojen tehtävä. Kekkosen tutkimus antaa työvälineitä kaikille, jotka ovat kyllästyneet hiljaiseen myötävaikenemiseen ja haluavat todellisella puhdistautumisella vapautua menneisyytemme häpeällisimmästä tahrasta.
Lähde
- Jukka Kekkonen: Kun aseet puhuvat — poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa. 507 s., Art House 2016.
|
|
Suomeen tarvitaan totuus- ja sovintokomissio, koska vasta 2000-luvulla alkaa paljastua mitä kaikkea on piilotettu voittajien taholta. Esimerkiksi julkisuudessa ei on tuskin lainkaan ollut tietoja kuinka sadistisesti voittajat kohtelivat kaikkia punaisia naisvankeja, joista monet olivat olleet vain tavallisia kahvinkeittäjiä tai ruuanlaittajia.
Hennalan vankileirien tapahtumia juuri tutkineen Merja Liukkosen mukaan ”joissain tutkimuksissa on väitetty, ettei ole todisteita leirillä tapahtuneista raiskauksista. Tämä ei Liukkosen mukaan pidä paikkana, sillä etenkin miesvankien muistelmissa kerrotaan raiskauksista. Tekijöinä ovat olleet sekä suomalaiset sotilaat ja vartijat että saksalaiset sotilaat. Varsinkin teloitetut naiset ilmeisesti säännönmukaisesti raiskattiin.” (HS2.4.16)
Samanlaisia tuloksia on alkanut tulla esille 2000-luvulla myös muista lähteistä:
”Hennalassa metsään ammuttiin toukokuun alussa 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon.”
”Santahaminassa naisvangeille oli suoritettu myös ”lääkärintarkastus”. Odotushuoneessa oli ensin määrätty kaikki riisumaan housunsa, ja sitten tarkastukseen jokainen vuorollaan. Tarkastushuoneessa oli pöytäteline johon jokaisen oli käytävä. Telineellä, joka oli siten sijoitettu, että kaikki huoneessa olijat siihen hyvin näkivät, joutui tutkittava sellaiseen asentoon, että hänen naisellisuutensa tuli kaikkien näkyviin. Yksi tutkijoista sitten hansikoidulla kädellään esitteli paikkoja kaikkien nähtäväksi. Katselijat nauraa hohottivat ja lausuivat arvostelujaan muodoista ja kelvollisuudesta. Raiskaukset jätettiin tutkimatta.” (Lainaukset ovat Erkki Ahon artikkelista (21.11.2008), joka käsittelee Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen teosta ”Punavankileirit”:
http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/punavankileirit-suomalainen-murhenytelm.html)
Tuulikki Pekkalaisen kirjassa vuonna 2011 ”Susinartut ja pikku immet – Sisällissodan tuntemattomat naiset” tarkastellaan Santahaminan ja Hämeenlinnan naisvankien kohtaloita ja taustoja.
Yksityiskohtaisesti tutkimistaan naisista Pekkalainen ei löytänyt tietoja, joiden mukaan nämä olisivat taistelleet. Jos joillekin naisille oli edes annettu ase, oli sillä ammuttu harjoituksissa muutama laukaus.
”Punaisten puolella heitä oli pistetty sairaanhoitajiksi esimerkiksi lyhyen sidontakurssin jälkeen. Suuri osa naisvangeista oli toiminut esimerkiksi kahvinkeittäjinä, ruuanlaittajina ja tiskaajina.”
”Siellä (vankileireillä) oli tavallisia ihmisiä, joita on syyllistetty aivan turhaan”, Pekkalainen toteaa.
(HS 6.10.2011) http://www.hs.fi/kotimaa/a1305546645986
Missä EU:n maassa tapahtui viime vuosisadan verisin sisällissota? Jos huomioi uhrien osuuden väestöstä ja sen, että teloitukset tapahtuivat vain muutaman kuukauden kuluessa, valkoista hallintoa edustanut Suomi on listan kärjessä.
Mitä tapahtui valkoisen puolen teloittajille selviää vain osittain Aapo Roseliuksen ”Teloittajien jäljillä” kirjasta. Taistelujen ulkopuolella valkoiset teloittivat useita tuhansia ihmisiä. Nämä tapot eivät olleet tarpeen – eivätkä oikeutettuja – vaan sisällissotien veristä rikollisuutta. Valkoisten teloituksista liki 10 000 kohdistui henkilöihin, joita haettiin leireistä, kotoa tai tilapäisistä vankiloista, ja laitettiin pikatuomion jälkeen seinää vasten. Senkaltaisiin tekoihin syyllistyneitä etsitään yhä entisen Jugoslavian alueella.
Useimmista valkoisista teloittajista ei ole jäänyt juuri mitään merkintöjä, vaikka heitä arvioidaan olleen jopa 8 000. Käytyään perusteellisesti läpi laajan lähdeaineiston, Roselius löysi kaikkiaan noin tuhat mainintaa ja nimeä. Näistä monet ovat puutteellisia, eikä nimilistaa ole laitettu kirjaan. Sen sijaan muutamaa kaikkein tunnetuinta valkoista teloittajaa Roselius esittelee laajasti luodakseen kuvan siitä, millainen yleensä oli heidän kohtalonsa valkoisessa Suomessa. (…)
Saako länsimaisia arvoja puolustava yhteisö ampua sisällissodassa antautuneita? Kuten Bjarne Stenquist kirjoitti (HS 27.1.07), jo Abraham Lincoln kielsi yksiselitteisesti antautuneiden sotilaiden teloittamisen Yhdysvaltojen sisällissodassa. Lisäksi antautuneiden teloittaminen oli kielletty myös Brysselin ja Haagin sopimuksissa 1874 ja 1907.
Roselius keskittyy suorittajaportaaseen, mutta sivuaa maltilliseen tyyliinsä myös ylemmän sotilasjohdon osallisuutta. Mannerheimin esikunta lähetti sotilaille kuulutuksen, joka avasi ovet murhaamiselle. Päämaja vaati ampumaan ilman oikeudenkäyntiä ja heti tapahtumapaikalla henkilöt, jotka vahingoittavat valkoisen armeijan toimintaa. Antautuneita ei käsketty säästämään ihmishenkiä, vaan yksiköille annettiin lupa harkinnanvaraiselle murhaamiselle:
”Kuitenkin niitä vihollisia, jotka avonaisessa taistelussa heittävät aseensa ja tarjoutuvat vangiksi, voidaan päällikön harkinnan mukaan vangeiksi ottaa.” (25.2.1918)
Tätä harkinnan vapautta käytettiin niin, että vankeja ammuttiin hyvin ahkerasti, mikä ilmenee myös valkoisten kertomuksissa. Armeijan ylintä johtoa voi hyvinkin pitää vastuussa, kuten Roselius kirjoittaa:
”Valkoisen armeijan johdon puuttumiset valkoiseen terroriin olivat vähäisiä. Teloituksia ne eivät ainakaan estäneet. Suurin osa teloituksista tapahtui armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti. Jälkikäteen haluttiin kiistää valkoisen terrorin ja sodanjohdon yhteys. Mikäli kuitenkin sotajoukkojen tulkinta Päämajan kuulutuksesta olisi ollut väärä, olisi asia jossakin vaiheessa varmasti korjattu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut.” (s. 60)
Saksassa jälkipolvi on rehellisen avoimuuden kautta vähitellen puhdistautunut Hitlerin ajan epämoraalisesta ikeestä. Toisaalta eivätkö ne turkkilaiset, jotka kieltävät maansa syyllisyyden armenialaisten hirvittävään kansanmurhaan, itse venytä synkkien rikosten varjoa tämän päivän etiikan ja harkintakyvyn päälle?
Uudet tutkimukset ovat valaisseet jo niin monesta kohtaa suomalaisten julmuuksien peiteverhoa, että enää ei voida vedota tietämättömyyteen. On aika alkaa pohtia, mikä on oikea käsite kuvaamaan oman yhteisön mustimpia rikoksentekijöitä: olivatpa he sitten Bosniasta, Italiasta, Saksasta, Espanjasta tai Suomesta.
(Ylläoleva teksti on lainausta PAX-lehden artikkelistani http://www.pax.fi/node/25056)
Sosialismi eri muodoissaan, tai käytettäköön sanaa vasemmistolaisuus, on ollut planeetan väestömäärään verrattuna ylivoimaisesti eniten ihmishenkiä vaatinut ideologia Abrahamilaisten uskonton ohella. Suomesta olisi voinut tietysti kasvaa lempeä ”Albania” ja Chilestä maaiman paras Kuuba ta Venezuela. Mutta historia ja ihmiskunnan perusluonne ei näytä tukevan työhypoteesia. On myös selkeää, että voittajien raakuudet Suomessa keskittyivät eritoten alueille, joissa perinteinen yläluokka hävitettiin ja valtatyhjiö imi ”kohtalon kutsua kuulevia”. Esimerkkeinä Warkaus, jossa käytiin nykymittapuulla lähes totaalista sotaa ja vastapuolella Kuopio, jossa ”ei oman kylän poikia tapeta”. Myös Laukaa muodostaa poikkeuksen teollistuneena kuntana, joka oli pääosin punaisten kannatusaluetta. Siellä paikallisen porvarin toiminta ehkäisi punaisten teloitukset ja vasemmisto äänesti miehen kunnanjohtajaksi kunnanvaltuuston ollessa vasemmisto enemmistöinen.
Liian monta sukupolvea on kulunut, että totuuskomissiota tarvittaisiin. Kaikki Suomessa tietävät, että pahoja asioita tapahtui sisällissodan aikana ja jälkeen.
Tässäkin artikkelissa jätettiin mainitsematta, että Englanti uhkasi Suomea sodalla mielivaltaisen väkivallan riistäydyttyä valkoisten voiton jälkeen.
Nyt on pikemminkin aika muistuttaa jokaista Suomalaista siitä, että sivistyneinä ihmisinä kykenemme objektiivisen historian tutkimuksen kautta oppimaan menneisyydestämme. Komissioita tarvitaan vain luomaan poliittisia kompromisseja, Suomessa voidaan asioista puhua niiden oikeilla nimillä.
Omana mielipiteenä voin yksikantaan todeta, että housut näyttävät monilla naisilla seksikkäiltä, mutta ne polkkatukat… Ne perkeleen polkkatukat…
”Sosialismi eri muodoissaan, tai käytettäköön sanaa vasemmistolaisuus, on ollut planeetan väestömäärään verrattuna ylivoimaisesti eniten ihmishenkiä vaatinut ideologia Abrahamilaisten uskonton ohella… Suomessa voidaan asioista puhua niiden oikeilla nimillä.”
Tämä tarina ei pidä paikkaansa. Ihmiskunnan tuhoisin ”aate” on ollut eurooppalaisperäinen imperialismi, joka hävitti väestöä kaikilla mantereilla n. 500 vuoden ajan ja jatkaa hävitystyötään uuskolonialismina. Me eurooppalaisin aurinkolasein maailmaa katselevat emme halua tietää tai muistaa mitään tästä vuosisatoja kestäneestä järjestämästämme ryöstö- ja verijuhlasta, joka jatkuu yhä. Ajattelijan sanoin: ”Mitä ei mielellään oleteta olevan olemassa, kuvitellaan olemattomaksi.” Olisi ajattelullemme terveellistä yrittää katsella maailmaa ja maailmanhistoriaa joskus myös kolmannen maailman asukkaiden silmin, ehkä silloin paljastuisi, ettei ihmiskunnan historia viimeisten viiden vuosisadan aikana ole ollut pelkkää ”edistyksen” riemukulkua, ainakaan kaikille.
Niin, Suomessa voidaan asioista puhua niiden oikeilla nimillä, mutta eri asia sitten on, kuka puhuu. Eliitin kansalle syöttämää totuutta päntätään jokaisen päähän jo koulussa ja sen perille menoa ja pysyvyyttä ainoana oikeana totuutena vahvistetaan ”tiedotusvälinein”. Esim. Muistan jo lukioaikoinani ihmetelleeni historian tunneilla termejä ”vapaussota” ja ”vuoden 1944 torjuntavoitto”. Mielestäni oli käsittämätöntä, että ensin saatiin itsenäisyys ja sen jälkeen käytiin ”vapaussota” – mistä oikein vapauduttiin tällä sodalla? Toisaalta, kuinka voi sodan hyökännyt osapuoli saada ”torjuntavoiton”, kun se tosiasioiden mukaan joutui perääntymään omille rajoilleen ja tekemään sille raskaan rauhan menetyksineen, siis hävisi selvästi sodan. Tein sen virheen, että pohdiskelin näitä ääneen ja lopputuloksena oli, että se käsitykseni tuomittiin virheelliseksi ja minut ”kummalliseksi”. Ainoa hyöty tästä oli, että aloin harrastaa ja opiskella historiaa Noam Chomskyn hengessä: ”Meidän tulisi aina kyseenalaistaa historiankirjoituksen oikeellisuus.”
Suomen sisällissotaa oikeuden näkökulmasta on tarkastellut myös Antero Jyränki kirjassaan ”Kansa kahtia, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa.”
Totta. Tällä saralla eurooppalaisten Curriculum Vitae on mittava. Amerikan intiaanit, latinot, eteläamerikan maat, Australian aboriginaalit, Afrikan ja Intian kolonisaatio. Aasiaa en nyt muista, täytyy katella. Suomessa pitää keskustella asiallisesti ja objektiivisesti asioiden oikeilla nimillä, mutta syyllisiä ei saa mainita nimeltä.
”Aasiaa en nyt muista, täytyy katella.”
Olisiko Kiinan 1800-luvun historian tarkastelu alkaen englantilaisten oopiumikaupasta teollistuneiden maiden toimilupien jakamiseen 1900-luvun alkupuolelle hyvä vinkki?
Latinalaisesta amerikasta on sen verran kyllä sanottava, että valtaosan kuolemista aiheutti eurooppalaisten mukanaan tuomat kulkutaudit, joille paikallisilla ei ollut minkäänlaista vastutuskykyä. Edelleen kolonialismin raakuuksia tunnetaan sen verran hyvin, ettei moniakaan miljoonien ihmisten joukkomurhia suoritettu, koska se ei ollut bisnestä, paitsi Belgian Kongossa(kuminkeruu pakko) ja pohjois amerikassa(maan valtaus). Orjatkin ostettiin pääosin kilpailevilta heimoilta ja arabeilta. Ottaen huomioon, ettei lempeys ole ollut johtoajatuksena monessakaan inhimillisessä kulttuurissa, niissäkään, jotka taipuivat eurooppalaisen teknologian edessä, voidaan tuota itseruoskintaa kolonialismin suhteen varsinkin suomalaisilta pitää lähes tekopyhyytenä. Montako leskeä olisi Intiassa poltettu ilman Brittejä? Muistaako kukaan kuinka julmalla ja piittaamattomalla tavalla Kiinan keisarikunta hallintoalamaisiaan kohteli? Olisiko autöritäärinen ihmisuhreja harrastava heimokulttuuri ollut parempi laajoilla etelä amerikan alueilla? Moniko kehitysmaiden asukas olisi kuollut ilman kolonialistista perus hygienian ja lääketieteen käsitteiden pakko tuontia? Ihan vaikka niihin hyväsydämisten avuliaiden Aatujen mukanaan tuomiin kulkutauteihin, vai olisiko eurooppalaisten pitänyt vain pysyä euroopassa?. Aikuisten oikeasti mitään ”jaloja villejä” ei kyllä ole ollut olemassa missään. Kolonialismikin lopetettiin eurooppalaisen valtaväestön vastustettua julmuuksia, joihin sen jatkaminen olisi edellyttänyt siunausta. Kolonialismi oli luonteeltaan häikäilemätöntä riistoa taloudellisen voiton saamiseksi, siitä ei mihinkään pääse. Mutta väite, että se olisi murhannut enemmän kuin ”vasemmistolaisuus”, joka jo perusluonteensa mukaisesti edellyttää pakottavan auktoriteetin luomista ”tasapuolistamaan” on kyseenalainen.
Jospa alkuperäiskansat eivät tienneet mitä on oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus ennen kuin eurooppalaiset tulivat ja näyttivät mallia. Ihmetteliväthän amerikan intiaanitkin, miten joku voi omistaa maata ja vettä. Nykyisin ihmettelisivät miten joku voi luoda tyhjästä maksuvälineitä ja ostaa maata ja vettä omistukseensa. Nykyinen raha- ja talousjärjestelmä on eurooppalaista alkuperää. Siinäkin on pientä selvittelyä menossa, parhaillaan. Mielenkiintoinen on myös näkökulma, etteivät muut kulttuurit olisi kehittyneet ilman eurooppalaisten voimakasta ohjausta. Tai että kaikki alkuperäiskulttuurit olivat kehittymättömiä jotka tarvitsivat eurooppaa kehittyäkseen oikeaan suuntaan. Muun muassa orjakauppa lähti liikkeelle euroopalaisten toimesta. Siinä sivussa vientituotteena oli taloustaito jota nimitetään myös korruptioksi. Hyvin on maailmalle levinnyt.
”Mielenkiintoinen on myös näkökulma, etteivät muut kulttuurit olisi kehittyneet ilman eurooppalaisten voimakasta ohjausta. Tai että kaikki alkuperäiskulttuurit olivat kehittymättömiä jotka tarvitsivat eurooppaa kehittyäkseen oikeaan suuntaan.”
Yhtä mielenkiintoinen on myös kysymys, mitä on kehitys, kuka sen mittaa ja millä asteikolla? Voidaanko esimerkiksi ihmiskunnan historiaa tällä vuosisadalla kutsua ”kehitykseksi” ja suhteessa mihin? Tätä asiaa pohdiskellessa tai historiankirjoitusta lukiessa mielestäni kannattaa aina pitää mielessä sanonta: ”Se joka maksaa orkesterin, tilaa myös tanssikappaleet.”
Kehitys on sitä mitä näemme tähän päivään saakka. Vaihtoehdoilla voi aina spekuloida, mutta historiaa voi muuttaa vain kirjoittamalla muistelmia. Tulevaisuutta voi muutella jos voi vaikuttaa. Nyt sanotaan, että ei ole vaihtoehtoja, kuin yhdestä suusta. Kumma juttu. Taitaa olla ensimmäinen kerta maailman historiassa.
Orkestereista puheenollen, nykyinen systeemi on jo pidemmälle kehitetty. Orkesterin tilaaja ja kappaleiden valitsija ei maksa mitään. Lasku lähetetään niille, jotka eivät pääse edes kuuntelemaan.
Älä nyt viitsi puhua pötyä. Kolonialismiko muka oli maailman auttamista ja sivistämistä? Viimeksi tuollaista paskaa on kuullut englanntilaisten kolonismia puolustavien propagandistien taholta. Jos joku olisi ilman kolonismia kuollut pakanauskonnon tai sotien uhrina, niin se ei kyllä mitenkään puolusta tai oikeuta kansojen orjuuttamista, ryöstämistä ja maan anastusta.
Sosialismin uhreiksi on muuten laitettu useita miljoonia kuolleita Neuvostoliitossa, jotka kuolivat nälänhädissä Neuvostoliiton alkupuolella, jo ennen kuin maaseutu oli edes kollektivisoitu. Nälänhädät eivät olleet ihmisten eliminointia ainakaan vielä tuolloin ja on syyttä laitettu sosialismin uhreiksi, myöhemmin ehkä kollektivisoinnin yhteydessä asia voi olla ollut toisin. Tietysti kommunistimaissa oli vitsauksena se, että niissä pääsi valtaan myös vallanhimoisia ja vainoharhaisiakin diktaattoreita, kuten Stalin ja Mao, mutta maita on hallinnut myös useita kommunistijohtajia jotka eivät mihinkään massamurhakampanjoihin ole ryhtyneet.
Minusta vasemmistolaisten ja oikeistolaisten kinastelu kummat ovat enemmän ihmisä tappaneet, on typerää ja turhaa. Murhamiehiä ja diktaattoreita pääsee aina valtaan, ja varsinkin vallankaappauksissa ja sodissa on vaarana että julmimmat ja armottomimmat pääsevät huipulle. Ja niin oikeistolaisissa kuin vasemmistolaisissakin valtioissa on vaarana, että joku ryhmittymä, klikki, ottaa vallan ja pitää sitä vuosikymmeniä, eliminoiden opposition. Kun keskustellaan vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudesta, periaatteet on ne, joiden pitäisi vakuuttaa ihmiset kannattamaan jompaa kumpaa aatetta.
Olisi todella kansallemme arvokasta käydä avoin keskustelu tapahtuneista, todella sattumanvaraisesta prosessista itsenäisyyteen , sekä siitä ensimmäisen tilaisuuden tullen taas tosiasiallisen autonomian asemaan.Itseasiassa tässä nykyisessä unionissa olemme vähemmän itsenäisiä, kuin aikaisemmassa. Parempi käyttäytymismuoto, kuin tehtyjen anteeksipyyntö, varsinkaan kun keneläkään nyt elossa olevalla ei ole mitään tekemistä tuonajan tapahtumien kanssa, olisi käydä rehellistä keskustelua tapahtumien eri puolista ja siten kenties olla toistamatta moisia kauheuksia ja typeryyksiä. Se tulee aina muistaa, että aina on meidän keskuudessa on yksilöitä,jotka ovat valmiit varsinaisiin pedontekoihin, se peto elää meissä jokaisessa ja sen nimi on vallanhalu. On liianmonta jos käsitettä, kun puhutaan tuonkin aikakauden tapahtumista, akaen vaikkapa Laukon kartanon paronin myöhästymisestä Pietarista Krimin tuolloisen sodan aiheuttaman Alaskan myynnin vaihtoeehdosta, alaskan kuvernöörin ominaisuudessa, hänellä oli tarjolla suunitelma, tuolloin maassamme kasvavan torppariogelman ja silloisen liikaväeston emigroimisesta alaskan juuri löydetyjen resurssien hyödyntämiseen. Tuosta hetkestä punakapinaan ei ollut kulunut, kuin pari sukupolvea. Aivan, kuten edellinen kommentti totesi sattumaa oli myös, ja onnellinen sellainen Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa, jos olisi käynyt toisin olisimme nyt Saksan valtakunnan raakaainereservi ja jo tuolloin myös ruotsalaisten kehittelemä rotuoppi ja se kuviteltu arjalaisuus olisi ollut meidän kantasuomalaisten tuho. Ja mikä tärkeintä, jos Pietarin bolsheviikit ei olisi onnistuneet vallankaappauksesaan, ei meidän elinkeinoelämämme valtavirralla olisi ollut mitään intressiä erota tuolloisesta unionista, jolloin esimerkiksi jääkärilike olisi historiankirjoituksessa ollut pelkästään maanpetoksellinen historian alaviite.
”Se tulee aina muistaa, että aina on meidän keskuudessa on yksilöitä,jotka ovat valmiit varsinaisiin pedontekoihin, se peto elää meissä jokaisessa ja sen nimi on vallanhalu.”
Nykyään joukossamme on ihmisiä, jotka ovat pedontekoihin, jotka he kohdistaisivat maahanmuuttajiin. He esimerkiksi hekumoivat ajatuksella, kuinka maahanmuuttajia suljettaisiin kirkkoon ja kirkko suljettaisiin palamaan.
On vaarallinen kehityssuunta, että fasistinen puhe ja sen hyväksyttävyys on yhteiskunnassamme lisääntynyt. Demokraattisen yhteiskunnan tulisi kaikin keinoin estää tämän kehityksen jatkuminen. Muuten voi käydä huonosti.
Ei kevään 1918 muisto ole kansalaisten keskuudessa suinkaan kadonnut.
Yhä vielä on elossa runsaasti henkilöitä, jotka ovat kuulleet vanhemmiltaan, sukulaisiltaan ja paikkakuntalaisilta autenttisia kertomuksia omien sukulaistensa tai naapuruston kohtaloista ”kapinakeväänä”.
Paljon on vielä selvittämättä ja siksi on ilahduttavaa, että tutkimusta tehdään tuorein voimin.
Totuus on tavoittelemisen arvoista, totuuskomissioilla ei ole käyttöä.
Nuoremman polven vuoksi tätä keskustelua olisikin hyvä käydä. Myös heidän on hyvä tietää, millaisia luurankoja meillä on omassa kaapissa. Samoin toinen maailmansota on pitkälti käymättä läpi – siis muutenkin kuin sankaritarinoiden kautta.
Menneisyyden kauhut on hyvä tiedostaa, sillä meitä ajetaan täydellä voimalla kohti hallitsemattomia sisällissotia. Rahan ruhtinaat ovat kasvattaneet tuntuvasti voimiaan sitten ensimmäisen ja toisen maailmansodan, vanha sionistien suunnitelma etenee valheen ja petoksen voimalla kuin kiihtyvä juna. He ovat nostaneet tietyt ”rahan ja ahneuden loukkuun” kompastuneet yksilöt valtaan ja vallasta he tulevat nämä samat yksilöt varmuudella pudottamaan. Heidän suosiollaan rikastunut eliitti tulee pian huomaamaan, että lupaukset on tehty rikottaviksi, he tulevat pettämään heidät täsmälleen samoin kuin he ovat pettäneet oman isänmaansa ja kansan. Panaman tarkoin harkittu ”tietovuoto” on vain jäävuoren huippu niihin paljastuksiin, joita tulemme lähiaikoina näkemään, sillä sisällissodat pitää saada aikaiseksi keinolla millä hyvänsä. Sosiaalijärjestelmää romahdutetaan pala palalta tietoisesti muslimien eurooppaan integroinnilla, kaikki tapahtuu samaan aikaan, kansaa provosoidaan nousemaan kapinaan yheiskunnan kaikilla tasoilla.
Vanhat virheet toistetaan, sillä sen laulua laulat, kenen leipää syöt. Rahan ruhtinaat aseistavat tapansa mukaan vastustajiensa kaikki osapuolet ja katsovat hiljaa sivusta, kun he tuhoavat toinen toisensa. Valemedian piiput ovat kääntymässä kansallisvaltioiden eliittiä kohti, sillä vanhan täytyy kuolla – One World Government. Rahan ruhtinaat ovat vallassa. He valmistautumassa romahduttamaan rahajärjestelmän ja kun se tapahtuu, maailmantalouden korttitalo tulee alas yhdessä yössä. Kaaos, sisällissodat, anarkia, international martial law – One World Currency.
Maailmanlaajuinen nälänhätä ei ole vain menneisyyttä, se on valitettavasti myös tulevaisuutta.
Suomessa sen sijaan sodan voittajat vangitsivat noin 80 000 ihmistä, joista hyvin monet eivät olleet osallisia taisteluihin. Valkoisten tavattoman epäinhimillisillä leireillä joka kuudes vanki kuoli aliravitsemuksen takia vain muutaman kuukauden sisällä.
Nälkää oli jo toukokuun alussa suurta ja se koski myös äitejä lapsineen. Lappeenrannan vankileirillä päiväkirjaa pitänyt J. H. Muikku kirjoitti jo 11. toukokuuta:
”Viereisessä huoneessa on suuri joukko naisia ja lapsia. Sydäntä särkee, kun kuulee lasten yhtenään pyytävän ruokaa, jota ei kuitenkaan ole. Mitä tunteekaan äiti rinnassaan kuullessaan rakkaan pienokaisensa nälän vaikerrusta? Vaikka äiti säästäisi kaikki muruset lapsilleen, ei se kuitenkaan mihinkään riittäisi.” (…)
”Kuopion vankileirillä vankina ollut kertoo, miten eräs poikainen nuoli janoonsa silakoista tippunutta vettä lattialta. Vartija potkaisi häntä päähän, ja poika tuupertui siihen. Hänet kannettiin pois. ”Sen jälkeen ei poikaa näkynyt.”
(s.112, Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius, ”Punavankileirit”, Tammi 2007).
Kun yli 80 000 ihmistä näki epäinhimillisissä oloissa nälkää heiketen niin, että altistuivat kuolettaville sairauksille, niin omaisten tuoman ruoka-avun kieltämisessä oli sellaista tahallisuutta, että sitä tulisi tarkastella mittavana sotarikoksena.
Vankileireistä vastanneet Valtter O. Juvelius ja Otto Lumme sekä yhdeksän intendentuuria ja 11 taloudenhoitajaa päättivät kokouksessaan 21. toukokuuta 1918 kieltää omaisia lähettämästä ruokapaketteja yhdellekään vankileirille.
Vasta heinäkuun alussa senaatti määräsi lakkautettavaksi ruokapakettikiellon.
Silti muun muassa Suomenlinnan komendantti Carl von Wendt piti pakettikiellon voimassa syyskuun alkuun asti. Myös Viipurin leirin päällikkö majuri G. A. T. Wenneström jatkoi ruokapakettikieltoa. Molemmat valehtelivat vankien saavan tarpeeksi ruokaa vaikka vangit söivät maasta madot ja ruohonkin.
Lisäksi Viipurin leirillä ruoka-apu kielto annettiin jo 4. toukokuuta, Kymintehtaalla 7. toukokuuta ja Kotkassa 17.5.
(Lähde s. 132 – 134, Pekkalainen ja Rustanius, ”Punavankleirit”, Tammi 2007).
16-vuotias Kalle Lindroos kirjoitti 1. syyskuuta vain vähän ennen kuolemaansa:
”terveiset täältä tammisaaresta minä olen ollut kovi kipeä ja pyytäisin Lähettämään Sapuskaa niin Woisin vielä parantua ja vahvistua kun saisin vielä vähäisen sapuskaa niin Lähettäkää pian Sieltä piimää ja vähäisen puolukoita ja muuta Sapuskaa jos vaan voisitte. Niin pian kuin vaan on Mahdollista niin koittakaa nyt sit vaan Lähettää apu ikävää tahtoo tulla kotoa kun olen näin kaukana. Hyvästi nyt ja voikaa hyvin. Sitä toivoo Kalle Lindroos.”
(s. 114, Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius, ”Punavankileirit”, Tammi 2007).
Vankileirit olivat aluksi armeijan alaisuudessa ja siten Mannerheim kantaa merkittävimmän osavastuun niiden kunnosta ja ruokapakettien kieltämisestä aina toukokuun loppuun asti, jolloin erosi ylipäällikön tehtävästään.
Länsimaisissa valtioissa oli jo sadan vuoden perintö kohdella vankeja kohtuullisen inhimillisesti ja näin tapahtui myös ensimmäisen maailmasodan aikana.
Suomi ei tarvitse mitään sovittelukomissioita.
Suomi tarvitsee todella uuden kansalaisodan. Muuten ei tämä kansallinen katstrofi tule tojutuksi.
Mikä ihmeen katastrofi?
Ystäväni, joka on lentoemäntä, kertoi minulle viime vuoden loppupuolella, että Finnair haki yllättäen 400 uutta työntekijää kevätkesäksi 2016. Työ oli määritelty kestämään alustavasti noin kolme kuukautta, kokeilivat kuulemma Aasian matkailun lisäämistä. Selitys oli mielestäni epäilyttävä, joten sanoinkin hänelle, että saattaa hyvinkin olla euroopan sisäiset pakolais-siirrot kysymyksessä. Orpohan sopi syksyllä euroopan sisäisestä taakanjaosta, joten todennäköistä on, että massiivinen muslimiaalto pyyhkäisee suomeen seuraavaksi sinivalkoisin siivin.
Eurooppa on ajautumassa hätätilaan ja kansallisvaltioiden korruptoitunut eliitti heittää pakolaispolitiikalla lisää vettä kiukaalle. Elämme todellakin hämmästyttävää aikaa… Eurooppaa tuhotaan samaan aikaan sekä sisältä, että ulkoa. Lähi-itä on lähes murskattu, Iran on sionistisen länsiliittoutuman tähtäimessä, Kiina vahvistaa armeijaansa ja Nato hivuttaa sotajoukkojaan lähemmäksi Venäjän rajaa. Ihmiset ovat kuin joukkohypnoosissa!
No ainakin kesäkaudeksi Finnair todellakin on lisäämässä Aasian lentoja, esim. Japaniin, joten toivotaan, että tästä työvoimatarpeesta on oikeastikin kyse…
Saksassa ihmiset kokevat velvollisuudekseen tuoda esille menneisyyden vääryydet ja se se että niin toimitaan, koetaan puhdistavana. Jos sen sijaan jossakin toisessa maassa (kuten vaikka Turkissa) yhä vaietaan ensimmäisen maailmansodan aikaisista joukkomurhista, niin se koetaan ulkoapäin katsottuna vääränlaisena ja osittain itsetuhoisena isänmaallisuutena. Silloin nykyajan väestö ikäänkuin yhä osallistuu menneisyden rikosten peittelyyn ja siten pidentää rikosten varjoa nykyaikaan. Siis rikos pysyy ikään kuin ”elossa”. Joskus ne on kuitenkin pakko selvittää ja siihen kulloisenkin maan historiaan, laillisuuteen ja psykologiaan asennoituva totuus- ja sovintokomissio voi tarjota neutraalin ja asiantuntevan perustan menneisyyden sotkujen selvittämiseen.
Selvityksen ensimmäisenä askeleena voi olla mahdollisimman tasapuolinen avoimuus ja totuuden tuominen esille niin, että sen sisältöä eivät tunne vain jotkut harvat tutkijat vaan koko väestö. Vasta sen jälkeen yhteisö voi toimia harkintansa mukaan. Kuten vaikka mitätöidä kymmenien tuhansien syyttömien tuomiot ja nimeämällä silloisiin pahimpiin rikoksiin syyllistyneet johtajat ja rivimiehet.
Komppaan tuota, olet tietty aivan oikeassa. Kuten sanoit, Turkissa on yhä vallassa niiden perinnölliset jotka olivat kansanmurhan tekijöitä silloin ja jatkavat samaa toimintaa tänään. Heillä ei ole mitään halua tunnustaa toimivansa väärin. Vääristyneen patriotismin (eli kansalliskiihkon, sovinismin) mielestä kaikki joka uhkaa nykyisiä vallanpitäjiä tai oman valtion ylivaltaa, on epäisänmaallista. Saksassa vallanpitäjien klikki poistettiin vallasta ulkoisten tekijöiden voimin, joiden oli helppo syyttää häviäjää ja jotka myös halusivat sodalle oikeutuksen.
Turkissa on helppo perustella kansanmurhat ja sotarikokset tuomitsevat epäisänmaallisiksi, koska sortotoimien kohteena on olleet toisten vähemmistökulttuurien kansat ja tekijöinä enemmistökansa. Eli kyseessä on juuri tuollainen kansalliskiihko. Saksassa ja Suomessa se on hankalampaa, koska selvitystä haluavat kuuluvat samaan kansaan.
Minustakin asia pitäisi tutkia, historiallisista syistä: kaikki mitä tiedetään pitäisi selvittää. Tuomiollehan kukaan ei enää joudu tuolloisista tapahtumista. Jokun sukuhistoria saattaa kyllä saada ikävän luvun. Tuolloin tietysti OLISI pitänyt joutua tuomiolle, koska ilman muuta murhissa ja teloituksissa oli kostomentaliteettia ja vihaa sekä pelkoa toista aatetta kohtaan, jonka koki paremmaksi hävittää.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä on semmoinen ikävä puoli, että niitä käy vain voittaja hävijiä vastaan. Voittajat eivät tuomiolle joudu. Sama pätee nykyäänkin.
Joitakin saksalaisia ystäviä omaavana, Saksassa ei ole vieläkään päästy natsi-Saksan aiheuttaman trauman ylitse. Eikä voittajavaltioissa ole vieläkään päästy propagandasta irti: ei tavi kun katsoa elokuvia ja TV-sarjoja konnien ja diktaattoriksi haluavien etnisyydestä.
Sitä usein unohdetaan mainita, ketkä suorittivat valkoisten puolella puhdistuksia. Suurin osa valkoisten upseereista oli ruotsinkielisiä ja samoin olivat myös teloittajat. Sodan jälkeinen tilanne muistuttaa enemmän etniseltä puhdistukselta suomalaisia ja suomenkielisiä kohtaan, mutta ketkä puhdistuksen suorittivat, siitä ei juurikaan historian kirjoissa kerrota.
Tauno Tukkinen: Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Omakustanne, 1999.Tauno Tukkinen: Mäkeen mäkeen vaan. Punaisten henkilötappiot Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa 1918. TT Karjalohja 2001.
Suomen vuonna 1918 käyty vapaussota jakaa edelleen mielipiteitä ja historian kirjoista on kuitenkin peitetty se, mikä tämän verisen sodan sai aikaan.
Historiantutkijat eivät suostu nimittämään tätä sotaa edes vapaussodaksi, vaan sitä kutsutaan edelleen sisällissodaksi. Suomen vapaussota käytiin tammi-toukokuussa 1918, jolloin vastakkain oli valkoinen ja punainen Suomi. Sotaan osallistui myös muun muassa saksalaisia ja venäläisiä joukkoja.
Saksalaisten jääkärien osallistuminen johtui siitä, kun suomenruotsalainen eliitti oli luvannut liittää Suomen osaksi Saksan keisarikuntaa ja sai mm. lahjonnalla rapautettua silloisen eduskunnan kokonaan.
Suomen vapaussodan aikana tapahtuneet punaisten joukkoteloitukset olivat etnisiä puhdistuksia.
Vuoden 1918 vapaussodan tai sisällissodan eräät joukkosurmat ainakin Länsi-Uudellamaalla, Lahdessa ja Forssan alueella vaikuttavat etniseltä puhdistukselta, paikallista suomalaisväestöä tapettiin. Asiasta kertonutta tutkijaa Suomen tiedotusvälineet ovat sensuroineet, koska mm. Suomen museovirasto on miltei kokonaan suomenruotsalaisten tahojen käsissä.
Vuoden 1918 raakuuksia
Varsinaiseen taistelutoimintaan pataljoona ei näy osallistuneen. Pataljoonaa komensi Edward Ward ja komppanianpäällikköinä toimivat Ivar Hast ja Ivar Stâhle. Pataljoonasta muodostettiin retkikuntia, jotka tekivät teloituskiertueita eri puolille Uuttamaata. Tähtäimessä olivat punaiset tai punaisiksi epäillyt ja eräät valkoisetkin suomalaiset. Vihdissä pataljoona teloitti yli 60 paikallista, ja kerrotaan paikallisen suojeluskunnan päällikön joutuneen ajamaan verenhimoiset västankvarnilaiset pois pitäjästä. Pataljoona kylvi kuolemaa ainakin Inkoossa, Vihdissä ja Nurmijärvellä. Kaikkiaan Länsi-Uudenmaan pataljoona teloitti toukokuussa vähintään 200 miestä ja naista, lähes kaikki suomenkielisiä.
Västankvarnissa istui myös kenttätuomioistuin, jonka johtoon halukkaasti hakeutui lehtimies ja kirjailija Erik Grotenfelt. Aatelismies G. ei ottanut osaa sotatoimiin, mutta teloituksiin sitäkin innokkaammin. Hän osoitti oman todistuksensa mukaan poikkeuksellista armottomuutta, jopa julmuutta toimiessaan punavankien kuulustelijana ja teloitusryhmän päällikkönä.
Tukkisen kirja Mäkeen mäkeen vaan käsittelee 1918 teloituksia Forssan, Tammelan ja Jokioisten alueella. Huhtikuun 1918 lopulla Forssaan saapui Saariston vapaaehtoisjoukko, jota johti kreivi Carl August Ehrensvärd. Yksikkö muodosti omista lähinnä ruotsalaisista upseereistaan sotatuomioistuimen. Sotatuomioistuin määräsi yli 200 punaista teloitettavaksi, joista 13 oli naisia ja nuorin vain 16-vuotias.
Rippikirjojen tietoja yhdistämällä Tukkinen on selvittänyt teloitettujen todelliseksi määräksi 260, kaikkiaan kuolleita Forssan seudulla oli 590. Kun tähän lisätään Länsi-Uudellamaalla teloitetut yli 200 suomalaista, kaikkiaan ruotsalaiset teloittivat ainakin 460 suomalaista keväällä 1918.
Erään tutkijan esittämän epävirallisen arvion mukaan punaisia ampuneiden teloitusryhmien jäsenistäkin noin 2/3 oli ruotsinkielisiä. Tieto on toistaiseksi vahvistamaton, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Teloittajien joukossa on mainittu olleen myöhemmin kuuluisia henkilöitä, jopa valtiomiehiä. 1918 vapaussodassa oli mukana suomalaisten lisäksi jonkin verran venäläisiä ja ruotsalaisia ja iso saksalainen sotajoukko.
Sotarikoksiin syyllistyivät sekä punaiset että valkoiset, jälkimmäiset paljon enemmän. Valkoisten joukossa olleet ruotsalaissotilaat syyllistyivät raakoihin sotarikoksiin kostaessaan aiemman kapinallishallinnon alueella eläneille siviileille, joista valtaosa oli täysin syyttömiä ihmisiä. Masentavimpia esimerkkejä ovat tapaukset, joissa teloitettavien etnisyys tarkistettiin: ruotsin kieltä osaavat otettiin sivuun ja pelkkää suomea taitavat ammuttiin.
Ruotsalaissotilaat syyllistyivät Suomessa suomalaisten naisten ja tyttöjen joukkoraiskauksiin. Lahdessa sotilaat raiskasivat metsässä 150 naista ja tyttöä, iältään 14-25-vuotiaita. Lopuksi naiset ammuttiin. Asialla oli August Ehrensvärdin johtama saaristolaisten vapaaehtoisjoukko.
Suomenruotsalainen vapaaehtoisjoukko eteni vuoden 1918 huhtikuun puolivälissä lähes taisteluitta Turkuun, josta se sai lisävahvistusta ja jatkoi Loimaan kautta Forssaan. Punaisten sotilaat eivät murhanneet tai vanginneet joukko-osaston sotilaita, mutta silti vapaaehtoisjoukko tappoi ”punaisia” (= syyttömiä siviilejä) silmittömästi. Tekojen laittomuus havaittiin myöhemmin ja Forssan-Jokioisten sotatuomioistuimen pöytäkirjat hävitettiin, Tukkinen kertoo. (1918 alkanut rikosten peittely jatkuu yhä median sensuurina!)
Sisällissodassa 1918 taisteli myös ruotsalainen prikaati, jonka vahvuus oli vajaan pataljoonan luokkaa, noin 300. Joukon sotatie oli lyhyt ja todella verinen, etninen puhdistus. Tampereella joukko murhasi yli 1 000 ihmistä taisteluiden jälkeen. Tampereelle on oikein pysytytetty muistomerkki näille tappajille.
Vuoden 1918 vapaussodassa tai sisällissodassa tapettiin valtavasti syyttömiä ihmisiä. Suurin osa on tarkkaan tutkittuja ja myös tiedotusvälineiden lukuisia kertoja kertomia. Pieni osa teloituksista on kuitenkin yhä vaiettuja, valtamedioista niitä ei taatusti näe. Ne liittyvät 1920-luvulla alkaneeseen ulkopoliittiseen pohjoismaiseen suuntaukseen, joka pyrkii sensuroimaan Suomen historiaa ja korvaamaan sen valheilla.
Myös venäläisiä joutui etnisen puhdistuksen kohteeksi. Viipurissa valkoiset tappoivat noin 400 venäläistä siviiliä, joiden ainoa ”rikos” oli venäläisyys.