Edellisessä Ukrainaa käsittelevässä artikkelissani tarkastelin vasta perustetun viestintäministeriön informaatiovaikuttamista sekä Ukraina-myönteisen tiedon – viestintäministeri Stetsin mukaan ”totuuden” – levittämistä sosiaalisessa mediassa. Ministeriön avulla valtio pyrkii vaikuttamaan ukrainalaisten ajattelutapaan sekä suhtautumiseen maan tapahtumia sekä erityisesti Venäjää kohtaan. Siinä missä Ukrainan viestintäministeriö pyrkii vaikuttamaan ukrainalaisten ajatteluun ja käsityksiin ensisijaisesti tässä ajassa, Kansallisen muistin instituutti (Ukrainian Institute of National Memory, UINM) kirjoittaa uudelleen (revisionismi) ja paikoin jopa vääristelee kansallista historiankirjoitusta palvelemaan poliittisia intressejä.

Kiihkokansallinen ”historioitsija” Volodomyr Viatrovytš

UINM:a johtaa nuori kansallismielinen historioitsija ja entinen Ukrainan salaisen poliisin arkiston (Security Service of Ukraine, SBU) johtaja, Volodomyr Viatrovytš. Hänen tehtävänään on muokata Ukrainan kansallista historiankirjoitusta valkopesemällä nationalistiryhmien osallisuutta mm. juutalaisten tuhoamiseen sekä puolalaisten etniseen puhdistamiseen toisen maailmansodan (II MS) aikana (ks. alempana). Vaikutusvaltaisessa asemassa SBU:n sekä UINM:n johtajana Viatrovytš on onnistunut ”vapauttamaan” merkittäviä toisen maailmasodan aikaisia natsijohtajia (mm. Stepan Bandera) osallisuudesta holokaustiin sekä esittämään UPA:n demokraattisena, juutalaisille avoimena organisaationa. Ohessa hän on keskittynyt korostamaan Ukrainan uhrin asemaa 1930-luvun nälänhädässä (Holodomor), josta hän on – mielenkiintoista kyllä – syyttänyt Neuvostoliiton ohella myös juutalaisia.

Viatrovytšilla on tohtorin tutkintoa vastaava tutkinto Lvivin yliopistosta. Hän aloitti ammattiuransa vuonna 2002 organisaatiossa nimeltä Institute for the Study of the Liberation Movement (SLU, ukrainalainen akronyymi TsDVR), jonka tehtävänä oli ylläpitää ja korostaa OUN:n ja UPA:n sankaruutta. Vuoteen 2006 mennessä Viatrovytšista tuli SLU:n johtaja. Neljän vuoden aikana hän julkaisi OUN:ää ja UPA:ta ylistäviä kirjoja, perusti nuorille tutkijoille ohjelmia kansallisen näkökulman korostamiseksi ja toimi samanaikaisesti ”siltana” SLU:n ja hajallaan asuvien äärikansallismielisten välillä, jotka pitkälti rahoittivat järjestön toimintaa.

Vuonna 2008 silloinen presidentti Viktor Juštšenko nimitti Viatrovytšin SBU:n arkiston johtajaksi. Viatrovytš toimi presidentti Juštšenkon ”oikeana kätenä” hänen nimittäessä OUN:n ja UPA:n johtohahmoja kuten Stepan Banderaa, Jaroslav Stetskoa ja Roman Shukjevytšia ”Ukrainan sankareiksi”. Floridan yliopistossa toimivan tutkijan Norman J.W. Godan mukaan monet ukrainalaiset, mukaan lukien ulkomaille muuttaneet, painostivat Juštšenkoa myöntämään edellä mainituille sankaristatuksia. Ukrainalaismedia on lainannut moneen otteeseen Viatrovytšia, joka on puolustellut jopa natsien rinnalla taistellutta ukrainalaisten SS Galicia -divisioonaa.

Vuonna 2010 ukrainalaisten äänestettyä demokraattisissa vaaleissa presidentiksi Venäjä-myönteisen Viktor Janukovytšin muutti Viatrovytš Yhdysvaltoihin, jossa hän toimi tutkijana (research fellow) HURI:ssa (Harvard Ukrainian Research Institute). Tuttuun tapaansa hän jatkoi OUN-UPA-kaksikon sankarillisuutta korostavien kirjojen ja artikkeleiden kirjoittamista. Janukovitšin tultua syrjäytetyksi helmikuussa 2014 Viatrovytš palasi Ukrainaan, jossa hänet nimitettiin välittömästi UINM:n johtoon. Josh Cohen arvioi, että Viatrovytšin aikaisempi palvelus Juštšenkon alaisuudessa onnistui vakuuttamaan Ukrainan nationalistivoimat, joten nimitys UINM:n johtoon oli todennäköisimmin poliittinen ”takaisinmaksu” maan nationalisteille, jotka tukivat voimakkaasti ns. Maidanin kumousta. Cohenin mukaan nationalistivoimat olivat keskeisessä roolissa kamppailussa Ukrainan turvallisuusjoukkoja vastaan. Myöhemmin samat voimat osallistuivat taisteluihin Donbassin alueella yksityisrahoitteisten joukkojen kuten Oikean sektorin riveissä.

Viatrovytš historian politisoinnin ja historialakien taustalla

Viatrovytšn näkemykset ovat jakaneet mielipiteitä Ukrainassa sekä muualla länsimaissa, erityisesti tutkijapiireissä. Presidentti Juštšenko pyrki rakentamaan OUN:n ja UPA:n ympärille tietynlaista kulttia, jolloin Ukrainassa julkaistiin muun muassa Banderan, Stetskon ja Shukhjevytšin muotokuvin varustettuja postimerkkejä, heidän mukaansa nimettiin katuja ja rakennuksia, jopa koulukirjoja kirjoitettiin uudelleen. Esimerkiksi SLU:n toimisto sijaitsee Bandera-kadulla Lvivissä. Etelä- ja Itä-Ukrainassa puolestaan ei ole arvostettu II MS:n nationalistista perintöä. Luhanskissa ja Krimillä pystytettiin vastaavasti patsaita OUN:n ja UPA:n uhrien muistoksi.

Stepan Banderan syntymän satavuotispäivää juhlistava postimerkki
Stepan Banderan syntymän satavuotispäivää juhlistava postimerkki

Esimerkiksi Jared McBride Yhdysvaltain Kennan Instituutista totesi, ettei Viatrovytšin OUN-UPA-glorifioinnissa ole kyse historiasta vaan yksipuolisesta poliittisesta projektista, jolla on syvempää kannatusta lähinnä Länsi-Ukrainassa. Jeffrey Burds Massachusettsin Northeastern-yliopistosta kertoi vastaavasti Viatrovytšin ja hänen alaistensa syyllistyneen asiakirjaväärennöksiin ajaakseen omia (poliittisia) näkemyksiään. Burds vertasi tietyistä alkuperäisasiakirjoista aiemmin ottamiaan kopioita UINM:n esittämiin vastaaviin ”alkuperäisasiakirjoihin”, ja ne eivät vastanneet hänen ottamiaan. Burdsin mukaansa Viatrovytš ja kumppanit olivat muutelleet tai poistaneet asiakirjoista sanoja ja lauseita, jotka kritisoivat ukrainalaista nationalismia tai olivat ristiriidassa OUN:sta ja UPA:sta rakennetun narratiivin kanssa. Lundin yliopiston Ukraina-asiantuntija Pehr Anders Rudling totesi haastattelussaan, että OUN:n asiakirjaväärennöksiä tunnettiin jo 1950-luvulla. Niiden mukaan esimerkiksi OUN olisi kieltäytynyt osallistumasta Länsi-Ukrainan pogromeihin II MS:n aikana.

Burdsin ja monien muiden historioitsijoiden Viatrovytšiin kohdistama kritiikki on ollut johdonmukaista: Hän on sivuuttanut vahvistettuja historiallisia tosiasioita, vääristellyt ja muutellut historiallisia asiakirjoja sekä rajoittanut pääsyä SBU:n arkistoihin. Kanadanukrainalainen itsenäinen tutkija Marco Carynnyk kertoi, että hänellä on näyttöä Viatrovychin tekemistä asiakirjaväärennöksistä. Carynnykin mukaan Viatrovytš peitti tekemiensä väärennösten julki tulon estämällä myöhemmin Carynnykin pääsyn asiakirjoihin.

McBride toistaa pitkälti Carynnykin tarinaa kertomalla: ”Viatrovytšin toimiessa SBU:n arkiston johtaja, hän loi ukrainalaisille ja ulkomaalaisille avoimen digitaalisen arkiston. Positiivisesta kehitysaskeleesta huolimatta Viatrovytš ja hänen työryhmänsä varmistivat, ettei arkistoon sisälly lainkaan asiakirjoja, jotka asettaisivat OUN:n ja UPA:n huonoon valoon tai osoittaisivat niiden osallisuuden holokaustiin ja muihin rikoksiin.”

Viatrovytš oli keskeinen taustavaikuttaja myös niin sanottujen kommunisti- tai historialakien (no. 2538 -1 ja 2558) päätyessä Ukrainan parlamentin (rada) äänestykseen ja lopulta presidentti Porošenkon hyväksymiksi. Ensimmäisen lain mukaan muun muassa OUN:n ja UPA:n ”itsenäisyystaistelijoiden” kritisoiminen on laitonta koska se loukkaa heidän perintöä. Toisen lain mukaan on rikos kiistää – myös median – ”totalitaristisen kommunistihallinnon rikollinen luonne vuosina 1917–1991”.

Viime vuoden huhtikuussa 70 Ukraina-asiantuntijaa ympäri läntistä maailmaa lähettivät avoimen kirjeen presidentti Porošenkolle ja parlamentin puhemiehelle, että presidentti jättäisi hyväksymättä edellä mainitut lakiluonnokset. Asiantuntijoiden mukaan luonnosten sisältö oli ristiriidassa – ja suoranaisesti rikkoi – sananvapausoikeutta. Samalla ne asettavat kyseenalaiseksi muun muassa Ukrainan sitoutumisen Euroopan neuvoston ja ETYJ:n periaatteisiin sekä lukuisiin sopimuksiin jotka maa hyväksyi itsenäistyttyään uudelleen vuonna 1991.

Asiantuntijat ilmoittivat järkytyksensä, mikäli II MS:n aikana äärimmäisiin julmuuksiin syyllistyneen UPA:n laillisuuden kyseenalaistaminen olisi rikos. He ilmaisivat huolensa Ukrainan ”historian politisoitumisesta”, joka veisi maan juuri samalla tielle mistä on moitittu lähinnä Venäjää. Toukokuussa 2015 ETYJ:n mediavapauden edustaja Dunja Mijatović ilmoitti, että uudet lait ovat potentiaalinen uhka Ukrainan media- ja ilmaisunvapaudelle.

OUN ja UPA – valkopestävää pyykkiä riittää

Kuten edeltä on käynyt ilmi, Viatrovytš ja UINM:n revisionismi kohdistuu lähinnä kahteen ryhmään: OUN:ään (Organization of Ukrainian Nationalists) ja UPA:han (Ukrainian Insurgent Army). Vuonna 1940 OUN jakautui kahtia Andriy Melniykin johtamaan OUN-M:ään ja Stepan Banderan johtamaan OUN-B:hen. UPA perustettiin OUN-B:n pohjalta vuonna 1942.

II MS:n aikana sekä OUN ja UPA yhdessä surmasivat erilaisissa vainoissa ja etnisissä puhdistuksissa mitä raaimmin keinoin kymmeniätuhansia juutalaisia ja mahdollisesti jopa 100 000 puolalaista. Esimerkiksi 22.6.1941 Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon, OUN:n jäsenet surmasivat arvioiden mukaan pelkästään Lvivin pogromissa 5000 juutalaista ja sodan ensimmäisinä päivinä Itä-Galician eri pogromeissa kaikkiaan 12 000 juutalaista.

Sodan aikaiset UPA:n raportit vahvistavat sen tuhonneen puolalaisia yhtä perusteellisesti kuin Einsatzgruppen juutalaisia. Esimerkiksi UPA:n korkeimpaan johtoon kuuluneet Dmytro Kliachkivskyi ja Roman Shukhevytš olivat päättäväisiä surmaamaan tai karkottamaan kaikki Ukrainan puolalaiset. Kliachkivskyi totesi, että ”Meidän tulisi toteuttaa laajamittainen puolalaiselementtien likvidointioperaatio. Saksalaisarmeijan evakuoidessa meidän tulee löytää sopiva hetki likvidoida koko 16–60-vuotias miesväestö. Metsässä ja metsän läheisyydessä sijaitsevat kylät tulee hävittää maan tasalle.”

Stepan Bandera jakoi kansallissosialistien tapaan näkemyksen, että Ukrainan juutalaiset olivat kommunismin ja stalinistisen sorron takana, joten heidät tuli tuhota. Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon huhtikuussa 1941 OUN-B:n ”banderistit” totesivat, että ”Neuvostoliitossa juutalaiset ovat hallitsevan bolshevikkihallinnon uskollisimpia tukijoita sekä muodostavat Ukrainassa moskoviitti-imperialismin uskollisimman tukijaryhmän.”

Kesällä 1941 saksalaisten vallattua Lvivin ”banderistit” julistivat Banderan nimissä Ukrainan itsenäiseksi ja lupasivat toimia läheisesti Hitlerin rinnalla. Banderan taipumattomuus itsenäisyysjulistuksessa johti siihen, että saksalaiset pidättivät hänet. Bandera kuitenkin vapautettiin vuonna 1944, koska hän nautti laajaa kansansuosiota ja saksalaiset ajattelivat Banderan olevan hyödyllinen mobilisoidessaan taistelijoita etenevää puna-armeijaa ja partisaaneja vastaan. Norman J.W. Goda toteaa, että vaikka Banderalla ja saksalaisilla oli erimielisyytensä, niin ”juutalaispolitiikassa” he pysyivät aina yksimielisinä.

Sodan jälkeen Bandera asui Münchenissä. Iso-Britannian tiedustelu (MI6) käytti häntä hyödykseen soluttamalla agentteja Ukrainaan ja tukemalla maanalaista liikettä Neuvostoliittoa vastaan. Myös CIA käytti hyödykseen joitain Banderan käskyläisiä, muttei tiettävästi koskaan itse Banderaa. MI6 lopetti yhteistyön Banderan kanssa vuonna 1953, kunnes Länsi-Saksan tiedustelupalvelu BND (Bundesnachrichtendienst) – johtajanaan natsi-Saksan koko itärintaman vakoilusta vastannut Reinhard Gehlen – otti häneen yhteyttä. BND:n toimesta ja Banderan avustuksella Neuvostoliittoon luotiin vakoilijoiden uusi sukupolvi. Bandera murhattiin lokakuussa 1959, mistä on epäilty Neuvostoliiton valtiollisesta turvallisuudesta vastannutta KGB:tä.

Jo presidentti Juštšenkon ylistäessä Banderaa ja OUN:ää J.W. Goda totesi olevan sääli Ukrainan historian kannalta, että kansallissankariksi julistetun henkilön johtama organisaatio osallistui vahvasti holokaustiin. Mitähän Goda toteaisi nyt kuusi vuotta myöhemmin Volodomyr Viatrovytšin kohdalla?

 

Kommentti

Sanomalehti Kalevan verkkosivuilla julkaistiin äskettäin Sofi Oksasen Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla pitämä luentoteksti, jossa hän kertoo neuvostopropagandasta ja -sorrosta sekä nyky-Venäjän informaatiosodasta. Hän mainitsee kuinka ”Neuvostoliitossa historia oli väline, joilla oikeutettiin miehitys, ja neuvostohistoriantutkimuksen metodit vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja.” Lisäksi hän toteaa, että ”Ukrainan ex-presidentti Viktor Janukovytš suhtautui lähihistorian hutkimiseen aggressiivisesti, joten vasta hänen syrjäyttämisensä mahdollisti sen, että historiantutkijat pääsivät jälleen rauhassa työnsä pariin.”

Erikoista, suorastaan irvokasta Oksasen tekstissä on, että siinä viitataan positiivisessa sävyssä juuri Volodomyr Viatrovytšiin ja hänen johtamaansa Kansallisen muistin instituuttiin. Kuten edellä käy ilmi, edustaa Viatrovytš ja johtamansa Kansallisen muistin instituutti juuri sitä, mitä Oksanen kritisoi: valtiota palvelemaan valjastettua historiankirjoitusta ja historian vääristelyä. Sitä teki Neuvostoliitto, sitä tekee nyky-Venäjä ja sitä tekee valitettavasti myös Janukovytšin jälkeinen Ukraina.

Oksanen esittää, että Janukovitsin syrjäyttäminen mahdollisti historiantutkijoiden pääsyn jälleen rauhassa työnsä pariin. Vaikea sanoa mihin tuo näkemys perustuu, mutta edellä lainattujen tutkijoiden kokemukset osoittavat päinvastaista. Esimerkiksi Viatrovytšin perustamasta sähköisestä arkistosta jätettiin pois asiakirjat, jotka eivät palvele hänen projektinsa tarkoitusta eli juutalaisten ja puolalaisten tuhoamiseen syyllistyneen OUN:n ja UPA:n ”sankarillisuuden” korostamista. Jos Neuvostoliitossa historiantutkimuksen metodit ”vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja”, kuten Oksanen kuvaa, mitä voikaan sanoa Viatrovytšin tutkimusmetodeista?

Monet esimerkit osoittavat, kuinka Viatrovytš ja Kansallisen muistin instituutti rakentavat kansallista historianarratiivia valitsemalla siihen sopivat faktat ja sivuuttamalla muut. Pahimmassa tapauksessa asiakirjoja väärennetään. Sopii toivoa, että Oksanen on vain tietämätön Viatrovytšin ja Kansallisen muistin instituutin agendasta ja toimintavoista.

Ville Kyrönlahti

 

Lähteet

 

 

28 KOMMENTTIA

  1. Kiitos tästä artikkelista, Ville Kyrönlahti.

    Mahtaneeko Viatrovytšin toiminta perustua/sovittautua amerikkalaisen ammattilaisen kirjoittaman Ukrainan kansallisen informaatiostrategian sisään?

    Mitä Sofi Oksaseen tulee, hänellä on oikeus mielipiteisiinsä .Toivokaamme että kuulijat ja lukijat muistavat että ne ovat mielipiteitä, eivät faktoja.

    • Mietin myös tuota infostrategiakysymystä. Onko ko. strategia jossain ladattavan/luettavana? En aikanaan äkkiseltään löytänyt. Tosin tuli vastaan seuraava sivu, jossa oli hybridisotaselvitystä sun muuta, jos jotain sattuu kiinnostamaan: http://en.niss.gov.ua/

      Oksasen kommentit, kirjoista puhumattakaan, ovat mulle melko tuntemattomia. Tuo luentoteksti ainakin osoittaa, että hänen Ukrainaa ja Venäjää koskeviin puheisiin ja kommentteihin on syytä suhtautua kriittisesti. Toki kriittisyys ja oma harkinta on syytä pitää aina mielessä, asiassa kuin asiassa.

      • Kun Ville rinnastaa tuon linkkaamasi Ukrainan The National Institute for Strategic Studies -sivun sisältöä siihen, mitä muuten ja muiden lähteiden kautta tiedetään, syntyy erikoisen hyytävä kuva suomalaisen tiedonvälityksen/valtamedian laadusta ja rehellisyydestä.

        ( Huttunen, Teemu | Vastavalkea (31.5.2016): Yleisraddion infosotayhteistyön nolo paljastuminen http://vastavalkea.fi/2016/05/31/yleisradion-infosotayhteistyon-nolo-paljastuminen/ )

        *****

        Joulukuussa 2014 Ukrainaan perustettiin maan parlamentin päätöksellä uusi valtiollinen toimielin. Sen virallinen nimi on informaatioasiainministeriö, mutta luontevampi suomenkielinen vastine lienee tiedotusministeriö. Varsinkin kriitikot ovat nimenneet uuden toimielimen ”totuusministeriöksi”. […]

        Maaliskuussa 2015 BBC uutisoi Ukrainan perustaneen ns. internet-armeijan vastaamaan Venäjän julistamaan mediasotaan. Tähän myös verkkoarmeijaksi nimitettyyn yhteisöön värvättiin mukaan mm. vapaaehtoisia blogisteja kumoamaan [Venäjän] ”disinformaatiota” ja samalla tuomaan esiin ja korostamaan Ukraina-myönteisiä näkemyksiä.

        Mukaan ilmoittautuneet vapaaehtoiset kertoivat tehtäväkseen esiintyä sosiaalisessa mediassa Itä-Ukrainan asukkaina ja kerätä päivittäin 5–10 uutta ”kaveria” sosiaalisessa mediassa. Tuolloin verkkoarmeijan kotisivuilla ilmoitettiin, että sen tehtävänä on taistella Venäjän luomia ”botteja”, ”valeuutisia” ja ”psykologista painetta” vastaan. […] Etyjin mediavapausedustaja Dunja Mijatovic sitä vastoin kirjoitti Twitterissä uuden ministeriön olevan selvä uhka mediavapaudelle, mikä ei ole hänen mielestään oikea tapa kohdata propagandaa. […]

        * Kyrönlahti, Ville | Vastavalkea (10.11.2015): Ukraina panostaa informaatiovaikuttamiseen http://vastavalkea.fi/2015/11/10/ukraina-panostaa-informaatiovaikuttamiseen/

        *****

        Italian toiseksi suurin päivälehti La Repubblica raportoi äskettäin Kiovan hallituksen hallinnassa olevalla alueella tehdyistä salamurhista, jotka ovat kohdistuneet parlamentin jäsenten lisäksi toimittajiin. Vuorokauden sisällä tapettiin kolme henkilöä. […] Nämä murhat osoittavat kuitenkin vain tahdin kiihtymistä. Tammikuusta 2015 alkaen useita henkilöitä on murhattu tai kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. […] Uhreja yhdistävä tekijä on heidän kriittinen suhtautumisensa Kiovan nykyiseen hallitukseen ja/tai se, että he kannattavat vallankumouksessa ulos heitettyä presidentti Janukovitsia tai suhtautuivat myönteisesti Venäjään. […]

        Huhtikuun 9. päivänä Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU esti pääsyn yli kymmenelletuhannelle nettisivulle. SBU:n johtaja Valentin Nalyvaychenko kommentoi noin viikkoa ennen nettisivujen sulkemista: ”SBU:n ei tarvitse keksiä mitään uutta. On tarpeen vain rakentaa uudelleen ne lähestymistavat ja perinteet, joita OUN–UPA:n turvallisuuspalvelu käytti 1930–1950-luvuilla.” […]

        Ukrainan sisäministerin avustaja, kansanedustaja Anton Geraschenko tukee julkisesti sosiaalisessa mediassa ylläpidettyä ”Valtion viholliset” -sivustoa, jossa levitetään valtion vihollisiksi katsottujen henkilöiden nimiä, kuvia sekä osoite- ja muita tietoja. Geraschenko on kehottanut ihmisiä päivittämään sivuston tietoja aktiivisesti.Twitter-tilillä jaetaan tietoa ”menestyksekkäästi suoritetuista tehtävistä”. Kaikki tähän asti tehdyt murhatut oli nimetty ”Valtion viholliset” -sivustolla.

        DomainTools-sivustolta saadut tiedot ovat osoittaneet, että ”Valtion viholliset” -sivustolle on annettu teknistä ylläpitoapua NATO:n Tallinnassa sijaitsevasta kyberpuolustuskeskuksesta. […]

        * Söyring, Riikka | Vastavalkea (27.4.2015): Ukrainassa teloitetaan oppositiota http://vastavalkea.fi/2015/04/27/ukrainassa-teloitetaan-oppositiota/

        – Nythän tiedämme että Ukrainan informaatiostrategia on amerikkalaisen disinformaatio-spesialistin käsialaa, ja että Yle levittää sitä kritiikittä. Tiedämme myös että Ukrainassa on tuontihallitus, viimeisin vahvistus Naton ex-pääsihteeri Rasmussen.

        *****

        Uutisessaan ”Yhdysvallat: Venäjä mukana vahvasti Ukrainassa” 23.4.2015 Yle toteaa, että ”Yhdysvaltojen mukaan ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjä on mukana Itä-Ukrainan ko[n]fliktissa”.
        Samassa uutisessa Yle mainitsee, että ”Noin 300 USA:n sotilasta on nyt Ukrainassa kouluttamassa joukkoja” (kuvateksti) ja että ”Yhdysvallat syyttää Venäjän kokoavan joukkojaan Ukrainan rajalla”. Toisin sanoen USA:n joukot operoivat Ukrainan sisällä ja Venäjän joukot Venäjällä, Ukrainan ulkopuolella.

        Ja tästä Yle nostaa otsikoksi Yhdysvaltain väitteen ”Venäjä vahvasti mukana Ukrainassa”.

        […] Puolan presidenttiehdokkaanakin olleen Janusz Korwin-Mikke […] väittää, että Kiovan Maidan-aukiolla helmikuussa 2014 sekä mielenosoittajia että poliiseja murhanneet sala-ampujat koulutettiin Puolassa. Tavoitteena oli luoda kaaosta ja mahdollistaa sen turvin tehty vallankaappaus. Maidanin verilöyly johtikin suoraan presidentti Viktor Janukovitsin maastapakoon ja USA:n hyväksymän nukkehallitsijan, Petro Poroshenkon, istuttamiseen presidentiksi.

        Sota on hyödyllinen vain USA:n näkökulmasta, Korwin-Mikke toteaa haastattelussa.

        * Mehtälä, Tauno O. | Vastavalkea (24.4.2016): Yhdysvallat: Venäjä mukana vahvasti Ukrainassa http://vastavalkea.fi/2015/04/24/mediakritiikkia-yle-ja-ukraina-uutisointi/

        *****

        Kiovan juntan tekemät lakialoitteet kertovat Ukrainan suunnasta aivaan riittämiin.

        * Söyring, Riikka | Vastavalkea (3.3.2016): Ukrainan hallitus kielsi hallituksen julkisen arvostelemisen http://vastavalkea.fi/2016/03/03/ukrainan-hallitus-kielsi-hallituksen-julkisen-arvostelemisen/

        * Nieminen, Jukka | Vastavalkea (25.5.2015): Ukrainan uudet ufot lakialoitteet http://vastavalkea.fi/2015/05/25/ukrainan-uudet-ufot-lakialoitteet/

        *****

        Valehtelun strategioissa ei ole mitään uutta. ”Omat” valehtelevat” vain eri syistä kuin ”toiset”.

        * Söyring, Riikka | Vastavalkea (24.2.2016): Valehtelun strategia: Hollanti, Ukraina, EU http://vastavalkea.fi/2016/02/24/valehtelun-strategia-hollanti-eu-ukraina/

        Vastavalkeassa Ukrainasta lisäksi:

        Söyring, Riikka | Vastavalkea (29.6.2015): Vieraita Ukrainasta http://vastavalkea.fi/2015/06/29/vieraita-ukrainasta/

        Saramo, Peter | Vastavalkea (1.9.2015): Ukrainan kriisi ja maailman ymmärtäminen http://vastavalkea.fi/2015/09/01/ukrainan-kriisi-ja-maailman-ymmartaminen/

      • Oksanen on keksinyt hyvän bisneksen tällä venäläisvihalla. Eipä ole Sofi maksanut huipputuloistaan senttiäkään Viron kyyditetyille tai heidän omaisilleen, joiden tuskaisilla muistoilla hän rahastaa…

  2. Mielenkiintoinen artikkeli.
    Onko muuta kuin vääristeltyä tai valkopestyä historiaa? Kun asioihin syvemmin perehtyy niin lähes kaiken takaa paljastuu liian usein valhe.
    Jotkin artikkelissa esiintuodut asiat selittynevät – ainakin osin – sen faktan perusteella että NL:a hallitsi marxilais-kommunistinen juntta joka ei väkivaltaa ja terroria kaihtanut. Toisaalta miksi Venäjä vääristelee WW2 historiaa ja vääristeleekö se sitä ja missä määrin kuten NL teki esim. holodomor asiassa siitä vaietessaan?
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Holodomor
    Eihän NykyVenäjä ole vastuussa siitä mitä NL teki. Sofi Oksanen ei taida tätä asiaa ymmärtää – tai ei halua propagandassaan ymmärtää.
    Toisaalta totuus on että voittajavaltiot ovat kirjoittaneet WW2:sta oman, totuudesta varsin reippaastikin poikkeavan ja heille sopivan versionsa.

    Varmaan monet asiat Ukrainassakin olisivat aikoinaan edenneet eri tavalla ilman tätä tosiasiaa:
    Erittäin Juutalainen Bolshevikkien Vallankumous
    ”Bolshevikkien vallankumous ja juutalaisten valta-asema Neuvostoliitossa sekä kommunismin johtavimpina ja vaikutusvaltaisimpina tukijoina (juutalaiset nähtiin kommunismin ajavana voimana), myös nosti nationalististen puolueiden kannatusta Euroopassa rajusti, joista etsittiin turvaa kommunismin hyvin todellista uhkaa vastaan.
    Myös kansallissosialistien valtaannousua Saksassa auttoi suunnattomasti kommunismin uhka ja juutalaisten vaikutusvalta siinä (jota kansallissosialistit käyttivät tehokkaasti propagandassaan hyväkseen). Monet tutkijat ja historioitsijat ovat jopa argumentoineet, että ilman bolshevikkien vallankumousta ja juutalaisten ajaman kommunismin uhkaa, eivät kansallissosialistit koskaan olisi saaneet tarpeeksi kannatusta noustakseen valtaan Saksassa, ja että ilman kommunismin voittoa Venäjällä ei olisi ollut Hitlerin kansallissosialistista Saksaa ja Neuvostoliittoa, jotka kumpikin ajoivat maailman toiseen maailmansotaan (myös muita tekijöitä oli mutta nämä olivat vaikuttavimmat). Voidaan siis tulla siihen johtopäätökseen, että ilman juutalaisten johtamaa bolshevikkien vallankumousta, ei toista maailmansotaa olisi välttämättä tapahtunut eikä siis 50-60 miljoonaa eurooppalaista olisi kuollut siinä.”
    Lisää linkin Johtopäätökset osassa:
    http://moranen.blogspot.fi/2008/02/erittin-juutalainen-bolshevikkien_06.html

    http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/?id=63

    • P.s.
      ’… myös nosti nationalististen puolueiden kannatusta Euroopassa rajusti, joista etsittiin turvaa kommunismin hyvin todellista uhkaa vastaan.¨

      Eikö tuo kohta yllä olevasta sovi myös tämän päivän Eurooppaan. Nyt todellinen uhka vaan ei tule Moskovasta vaan Washingtonista.

    • Toinen P.s.
      Kun ottaa huomioon NL:n kommunistien Ukrainaan kohdistaman Holodomorin, jossa eri lähteiden mukaan tapettiin nälkään 3-14 milj ihmistä niin nuo kansallismielisten juutalaisiin ja puolalaisiin kohdistamat vainot ja surmaamiset olivat mitätöntä luokkaa. Missä määrin artikkelissa mainitut luvut pitävät paikkansa on myös asia jota ei liene todistettu.
      Nyt kun holokastin 6 milj huijaus on paljastumassa asiaa on syytä vahvasti epäillä.
      http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=134234

      … in 1989 the Soviet Union released official figures stating definitively that only 1.5 million people, not all Jews, had died at Auschwitz—a revision on the previously inflated 4 million figure of 1948.
      The reduced figure of 1.5 million dead Jews at Auschwitz was soon reduced to just under one million. Officially reduced.
      Näinkin hurjan tarinan takana on romanialainen:
      … The Romanian Jew Miklos Nyizli (1901-1956) went a bit further and made it 25,000 Jews gassed every day at Auschwitz. The chimneys never stopped belching black smoke. In his book Auschwitz: A Doctor’s Eyewitness Account, he claims to have seen the gas ovens himself, to have worked under Mengele carrying out horrific experiments on his fellow Jews under coercion, and to have witnessed a live victim, a young girl, still writhing under a mound of corpses in one of the gas chambers.
      “According to this doctor at Auschwitz, 25,000 victims were exterminated every day for four and a half years. This would mean a total of 41 million victims at Auschwitz by 1945, two and a half times the total pre-war Jewish population of the world.”  (See here)

  3. Kiitos Ville Kyrönlahti erittäin mielenkiintoisesta artikkelistasi.

    Etsimättä tulee mieleen, että tämä Kansallisen muistin instituutissa (Ukrainian Institute of National Memory, UINM) historian valkopesua johtava Volodomyr Viatrovytš osallistuu myös Ukrainan nykyiseen infosotaan. ”Hänen tehtävänään on muokata Ukrainan kansallista historiankirjoitusta valkopesemällä nationalistiryhmien osallisuutta mm. juutalaisten tuhoamiseen sekä puolalaisten etniseen puhdistamiseen toisen maailmansodan (II MS) aikana.”

    Artikkelin mukaan tarinan sankari Viatrovytš muutti 2010 Yhdysvaltoihin, jossa ”hän toimi tutkijana (research fellow) HURI:ssa (Harvard Ukrainian Research Institute). Tuttuun tapaansa hän jatkoi OUN-UPA-kaksikon sankarillisuutta korostavien kirjojen ja artikkeleiden kirjoittamista.”

    Tämä Ukrainan historian valkopesu on tyypillinen informaatio-operaatio, jolla pyritään lisäämään nyky-Ukrainan hovikelpoisuutta lännessä.

  4. jatkuu…

    Enpä ihmettelisi, vaikka Ukrainan informaatiostrategian kirjoittajan Joel Hardingin ja tämän Ukrainan historian valkopesijän Volodomyr Viatrovytšin polut olisivat kohdanneet Maidanin vallankaappauksen jälkeisessä Ukrainassa, ja mahdollisesti jo ennen sitä Yhdysvalloissa.

    Mehän muistamme senkin, että historioitsijaksi ilman (totuuden asettamia) rajoja heittäytynyt Erkki Tuomioja ei onnistunut näkemään Ukrainassa fasistisia tai uusnatsiaineksia Maidanin vallankaappauksen yhteydessä. Näillä referensseillä Tuomioja on varmaankin tervetullut tutkijaksi Ukrainan Kansallisen muistin instituuttiin, eli lupaava kansainvälinen historian tutkijan ura on ihan käden ulottuvilla.

  5. Kokeileppa etsiä Joel Hardingin nimeä Kalevan kommenttien joukosta! MV-lehti oli hieman aiemmin kirjoittanut paljastusjutun Jessika Arosta ja Hardingigista, kumma juttu ettei kukaan maininnut asiasta kommenteissa.Vai olisiko käynyt samoin kuin minulle: kaikki sellaiset kommentit sensuroitiin.

    Minusta tuo sensurointi oli Kalevalta ala-arvoista, kun Oksanen kirjoitti Venäjän propagandasta, ja sen trollien ahdistamaksi joutuneesta Arosta, että kommentoijat sitten eivät saaneet vastata trolli-metsästäjä Aron itse olevan Amerikan trolli.

    http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/sofi-oksasen-pysayttava-kirjoitus-infosodasta-tata-on-kirjoittaa-venajasta/728816/

  6. Kaleva-lehti on yksi näitä valtamedian surkimuksia, joka on kolmen viime päätoimittajansa aikana antautunut USA:n infosoturiksi. Risto Uimonen sen aloitti, Markku Mantila jatkoi ja Kyösti Karvonen jatkaa nyt lehden ala-arvoista linjaa.

    Lopetin lehden tilaamisen (ja myös lukemisen) jo vuosia sitten. Kirjoittaminen Kalevaan on silkkaa ajanhukkaa. Entisestä pohjoisen äänestä on tullut USA:n (oikeammin CIA:n) ääni.

  7. Mielenkiintosta luettavaa, niin artikkelin kirjoittajalta kuin lukijoiltakin. Kyllä nämä asiat pistää miettimään. Hyviä pointteja paljon kommenteissa, ” eihän Venäjä ole syyllinen NL:n toimiin maailmansotien aikaan” jne. Miksi Venäjä valehtelisi niistä ajoista, tai vääristelisi sitä historiaa? Painostetaanko Venäjää kenties vieläkin niin paljon NL:n jättämästä painolastista? Mitä siellä on taustalla? Venäjän vallankumoushan ei mitä suurimmissa määrin ollut venäläinen vallankumous, käsittääkseni siellä istui silloisessa ns. ” hallituksessa(duumako se oli), samaa tahoa olevia ihmisiä ketkä olivat osa rahoittajia natsi-Saksan valtaan nousussa. Aiheeseen liittyen David Duken juutalainen ylivalta on äärettömän mielenkiintoista luettavaa. Ja tällähän ei sitten ole mitään tekemistä rasismin kanssa, vain asioiden tarkastelus kriittisestä kulmasta.

    • Arvoisa ”Minä Vaan”. Kysytte miksi Venäjä sensuroisi Neuvosto historiaa? Vastaus on yksinkertainen. NL:n hajoaminen oli hyvin suurelle osalle venäläisistä hyvin traumaattinen kokemus. Keskusjohtoisesta diktatuurista, joka pyrittiin kansoittamaan ”homo sovietucsilla”, siirryttiin suoranaiseen anarkian tilaan – Banaani valtioksi, johon banaanit tuodaan Suomesta(lainaus venäläiseltä -90 luvun lopun kirjailijalta).
      Tämä aiheutti ”aika kultaa muistot” tyyppisen nostalgia aallon, jota kuvaa mielestäni erinomaisesti taannoinen ministeri Yegor Gaidar kirjassaan: Collapse of an Empire: Lessons for Modern Russia, jota voin suositella asiasta kiinnostuneille.(Kirja on käännetty Suomeksi, joskaan en pikaisella googletuksella sen nimeä löytänyt)
      Tavalliselle kansalaiselle Suomessa, myös Kekkosen kausi näyttäytyy aivan eri valossa tänä päivänä, kuin silloin kuin Irwin lauloi: Kekkonen ministeri vain.
      Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ”toisen suurvallan” kansalaisista huomattava osa tuntee halua muistaa ja tuoda esiin vain positiivisia elementtejä menneistä kunnian päivistä.
      -Inhimillistä, aivan liian inhimillistä… Kuten jo Nietche aikoinaan totesi.

      • Tietenkin noin on kuten tuot esiin mutta onkohan otettu selvää mille kansanosalle tuo diktatuurin hajoaminen tai romahdus oli suuri pettymys? Luultavasti se olisi nähtävissä muuttovirrasta pois maasta. Ketkä muuttivat ja minne? Onko tutkimuksia?
        Tuollaisessa tilanteessa yleensä ylin valtarakenne, siis tässä kommunistisen puolueen johto ja sen luoman suuren byrokratiakoneiston suojissa erikoisasemasta nauttineet luultavasti olivat niitä joille romahdus oli suuri pettymys ja vaikea traumaattinen asia.
        Itse kansaa tai tuon koneiston kahlitsemaa ihmisjoukkoa se tuskin itketti kun tietää kuinka kymmeniä miljoonia ihmisiä tuhottiin työleireissä ja tavallisen kansan tehtävä oli vain toimia kommunistisen eliitin hankkeiden työmuurahaisina. Ja se kai lopulta johtikin kestämättömään tilanteeseen.
        Kysehän ei ollut kansallissosialismista vaan marxilaisesta kommunismista jossa fasismi ja väkivalta oli sallittua eikä ihmisoikeuksilla tai venäläisyydellä/etnisyydellä sinänsä ollut juurikaan itseisarvoa kun maan eri kansallisuuksia pyrittiin sekoittamaan.
        Eliitin tavoitehan oli kansainvälinen eli tuo ideologia/tyrannia olisi haluttu keinoja kaihtamatta ajaa jokaiseen maailman kolkkaan aivan kuten nyt NWO-agendan on tarkoitus tuhota kansallisvaltiot.

        Toki varmaan osalle kansaakin se on saattanut olla shokki koska sitä seurasi epävarmuus ja pelko tulevasta.

        • Kaikista yksityiskohdista, joita olisi voinut kommentoida, valitsin seuraavan

          ”Kysehän ei ollut kansallissosialismista vaan marxilaisesta kommunismista jossa fasismi ja väkivalta oli sallittua eikä ihmisoikeuksilla tai venäläisyydellä/etnisyydellä sinänsä ollut juurikaan itseisarvoa kun maan eri kansallisuuksia pyrittiin sekoittamaan.”

          Edellisestä poimin kohdan:

          ”…venäläisyydellä/etnisyydellä sinänsä ollut juurikaan itseisarvoa kun maan eri kansallisuuksia pyrittiin sekoittamaan.”

          Todellisuudessa Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa ei erityisesti pyritty sekoittamaan eri kansallisuuksia erityisesti siten, että venäläisyys liudentuisi. Virallinen N-liitto kylläkin puhui lausunnoissaan ja juhlapuheissaan ja kirjoitti sanomalehdissään, sekä näytti elokuvissaan, teatterissa, kirjallisuudessaan ym. (yritti antaa hienon mielikuvan) siitä kuinka suuri isänmaa oli kansojen onnela, ja tulee sitä olemaan ikuisesti.

          Mutta tosiasiassa vähemmistöt oluvat paljon lujemmilla valtiossa kuin venäläiset ja muutamat muut kansallisuudet. Käytännöt toki vaihtelivat vuosikymmenestä toiseen, mutta tärkeisiin virkoihin oli tietyjen vähemmistöjen mahdoton päästä, suuria ja pieniä ihmisjoukkoja joko tuhottiin, pantiin orjatöihin tai siirrettiin kun tarvis oli.

          Esimerkiksi Suomalais-Ugrilaisia (myös suomalaiset) sekä rajaseutujen kansoja ja kansalaisia tuhottiin häikäilemättömämmin kuin venäläisiä ja muutamia muita. Luuletteko, että 300 000 ukrainalaista halusi lähteä Siperiaan viljelemään maata tai Japanilta miehitettyja Kurileita aduttamaan?, kun N-liitto kärsi viljapulasta 2. maailmansodan jälkeen? Venäläisiä pakkosiirrettiin siirrettiin Krimille kunhan Tataarit ja muut ”aboriginaalit” oli siirretty itään kuolemaan kuljetuksen aikana ja perillä kurjissa olosuhteissa.

          Mutta todellisuudessa koko suurella ”kokeilulla” ei ollut mitään tekemistä kommunismin tai sosialismin kanssa. Miksiköhän sitä nimittäisi? Miksiköhän nimittäisi Kiinan kommunistisen puolueen ja sen oikean valtiomuodon, yhteisunnan ja talousjärjestelmän yhdistelmää, mikäli haluaisi sisällyttää nimitykseen kaikki ominaisuudet: kommunismi, sosialismi, kapitalismi, markkinatalous, kansankasavalta jne.?

          Onko Kiina enemmän kuin Taiwan , vain siksi, että se on kaikissa suhteissa pienempi kuin Kiina, vai siksi koska Kiina on ”kansantasavalta”, mutta Taiwan on vain ”tasavalta”?

          Juttu Neuvostoliitosta, Venäjästä, Kiinasta, sosialismista, kommunismista, kapitalismista, normaalista, yhteiskunta- tai talousjärjestelmistä olisi niin pitkä, että siitä pitäisi kirjoittaa kirjoja.

          Joten lopetan tiedoiltaan vaatimattoman mutta aidon ja ehdan työmiehen (sähköasentajan ja luottamusmiehen) turinani toistaiseksi tähän.

          Hyvää jatkoa.

          PS Toivottavasti ei tule niin paljon vettä, että sipulisadot kärsii. Kirjoituvirheet mennee osin huonon näön piikkiin.

          • Hyvä kommentti sinulta Harri K.
            Ilman muuta venäläisyys merkitsi enemmän kuin jokin muu etninen tausta mutta myös venäläistä vähemmistöä tuhottiin Vankileirien saaristossa, josta Solzenitskin on kirjoittanut, kymmeniä miljoonia kuten varmaan tiedät ja niistä valtaosa oli epäilemättä venäläisiä toisinajattelijoita tai muuten ’sopimatonta’ ainesta.
            Koska kommunismissa oli kyse ylhäältä ohjatusta pakkovallasta niin kaikki tuota valtaa uhkaava ja sopimaton aines oli tuhottava aivan kuten oli kansallissosialismissakin.
            Kommunistis-sosialistisen valtiomuodon ongelma on ollut ettei sitä ole voitu toteuttaa missään ilman väkivaltaa ja rikkomuksia ihmisyyttä vastaan ja siksi se on saanut fasistisen leiman, jota sen ihailijat eivät ole halunneet tiedostaa.

  8. Onpa järkyttävä tuo ”Valtion viholliset” -sivusto! Saas nähdä koska täällä aletaan julkaisemaan lynkkaussivustoja, ihmisten nimien ja osoitteiden kera. Kyllä niin kovaa tekstiä saa välillä lukea.

    • Eiköhän sellainen perusteta heti kun keksivät mikä Nato-tukikohta antaa teknistä ja ylläpito-apua Suomen valtion viholliset -sivustolle. Rikokseksi riittänee hallituksen ja/tai Naton arvostelu ynnä objektiivisen, tasapuolisen uutisoinnin vaatiminen julkisesti.

      Sellaisia ”viharikoksia” ei länsimaisten arvoyhteisojen ylläpitämässä demokratiassa voi suvaita; onhan moniäänisyys, sanan ja mielipiteen vapaus varattu vain virallisen totuuden kannattajille, ylhäältä alaspäin annosteltavaksi.

  9. Kyllä sen on keksinyt ihan muut tahot kuin Oksanen. Hän saa jatkuvaa nostetta mediassa, koska sanoma on tuo. Ja palkintoja. Median ihannetyttö on infosoturi, mikä ylläri!

    Jos Oksanen joskus puhuisi NATO:n /Suomen/länsimaiden harjoittamasta vakoilusta, false flag -iskuista, terroristien ja sisällissotien tukemisesta ja mielipidevaikuttamisesta, putoaisin pallilta. Eikö media edes hoksaa, että Oksasen PITÄISI kerran puhua siitä, jotta häntä voisi markkinoida sitä eteenpäin rehellisenä (ehkä ei pitäisi antaa ideoita).

  10. Holokausti-uskonnon luominen ja ylläpito dogmina, jota ei saisi vapaasti tutkia ja kyseenalaistaa, on ollut sionisteille varsin tärkeä asia Israelin valtion luomisessa ja sitä rakennettaessa kuten tämä linkki paljastaa:
    http://www.ihr.org/jhr/v08/v08p243_Weber.html
    Oikeudenmukaisuuden nimissä voi kysyä missä ovat korvaukset kommunistisen juntan Venäjän kansalle (myös Ukrainalle ja monille muille kansoille) aiheuttamista kymmenien miljoonien ihmisten tuhoamisesta?

  11. Yllättävää ettei tämä yllä esittämäni ja itseäni kiinnostaneen linkin artikkelii ole herättänyt ketään kommentoimaan. http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/?id=63

    Itse olen usein miettinyt miksi Hitler valitsi puolueelleen sellaisen nimen kuin kansallissosialistinen puolue. Tuossa linkissä löytyy asialle minusta hyvä ja yllättävä perustelu. Nimi oli tarkkaan harkittu ja kuvasi hänen ajatteluaan.

  12. Tämäkin kannattaa lukea jotta totuus WW2:sta saisi lisää perspektiiviä eikä jäisi vain sen tiedon varaan jota voittajavaltiot ovat sodan jälkeen julkaisseet

    Suomennettu luento: Hitler ei halunnut sotaa
    Suosittu Youtube-kanava Miten Maailma Toimii on kääntänyt suomeksi kenraalimajuri Gerd Schultze-Rhonhofin esitelmän siitä, kuinka Saksa pyrki estämään toisen maailmansodan syttymisen.

    http://magneettimedia.com/suomennettu-luento-hitler-ei-halunnut-sotaa/

    • Tämä linkin artikkeli yllä herättää kysymyksen miksi Puola suorastaan kerjäsi sotaa Saksaa vastaan?
      Väistämättä tulee mieleen että sen takana tukena olivat Englanti ja Ranska joille Saksan nousu Euroopan johtavaksi maaksi oli asia joka piti kaikin keinoin estää.
      Varsinkin kun tietää City of Londonin eli sionistisen Rotschild-pankkiirimafian ja Saksan irtaantumishalun sen vallasta asia täytynee olla niin. Saksan talousdemokratia-malli olisi pian levinnyt koko Euroopan malliksi ja Lontoon pankkiirimafia olisi menettänyt mahtinsa rahan hallitsijana.
      Kun Saksa aloitti sodan Puolaa vastaan johon sillä oli hyvät perusteet kun Puola ei suostunut diplomatiaan niin Englannin ja Ranskan ei suinkaan olisi tarvinnut kaiken järjen mukaan reagoida siihen julistamalla sota Saksalle ilman tuota rahapoliittista syytä.
      Eli WW2:sta myös he kantavat suuren vastuun jota ei haluta tunnustaa.
      Tietenkin Saksa olisi toiminut viisaasti jos se ei olisi reagoinut aseellisesti sodanjulistukseen vaan jäänyt seuraamaan tilannetta ja kaikki olisi voinut mennä eri tavalla kuten nyt tapahtui.

  13. Eipä näy kommentteja… jatketaan monologia
    Tässä mielenkiintoista tietoa alla olevasta linkistä Rotschildien pankkimafiasta jota myös kansallissosialismi yritti myöhemmin kaataa:
    Sota pankkijärjestelmän tulevaisuudesta
    Vielä 1900-luvun alussa Euroopassa käytiin kaksi suursotaa finanssijärjestelmän tulevaisuudesta. Kuten jo todettua, juutalaiset pankkiirit ratkaisivat ensimmäisen maailmansodan Britannian hyväksi, kun britit olivat luvanneet luopua Palestiinasta.
    Lisäksi saksalaisen poliitikko Friedrich Naumannin ja englantilaisen ekonomisti Herbert Foxwellin mukaan ensimmäinen maailmansota oli taistelu kahden täysin erilaisen rahoitusjärjestelmän välillä. Vastakkain olivat Rothschildeissä kiteytynyt itsekeskeinen anglo-hollantilainen keinottelukapitalismi sekä Saksassa syntynyt yhteisöllinen teollisuuspankkitoiminta.
    Uudessa saksalaisjärjestelmässä pankki ei ollutkaan enää parasiitti vaan yritysten yhteistyökumppani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Koronkiskonnassa ei näet ole kyse vain rahan hinnasta (eli korosta) vaan myös siitä, että rahanlainaajat rikastuvat yleensä joutumatta itse ottamaan merkittäviä riskejä. Tämä erottaa finanssitoiminnan todellista arvoa luovista yrittäjyyden muodoista.
    Saksassa teollisuus oli kehittynyt huimaa vauhtia, sillä pankit, valtio ja yritykset tekivät tiivistä yhteistyötä. Valtio varmisti, että lupaavat yhtiöt saisivat tarpeeksi pitkäkestoisia lainoja saavuttaakseen täyden potentiaalinsa.
    Anglo-hollantilaisen koronkiskonnan ja saksalaisen teollisuuspankkitoiminnan erotti toisistaan myös se, kuinka rahoitus järjestettiin.
    Englannissa pankit myönsivät yrityksille lainoja fyysisiä vakuuksia vastaan ja vain, mikäli tuotot olivat varmoja ja nopeita. Konkurssitilanteessa lainanantajat saivat omansa takaisin ennen osakkeenomistajia. Toisin sanoen anglo-hollantilainen pankkitoiminta täytti koronkiskonnan klassisen tunnusmerkistön: pankit rikastuivat luomalla uutta rahaa tyhjästä ja joutumatta ottamaan itse riskejä.
    Saksalainen teollisuus kehittyi hurjaa vauhtia englantilaiseen verrattuna, sillä Saksassa rahoitus järjestettiin täysin toisella tavalla.
    Pankit eivät rahoittaneetkaan yrityksiä lainoilla vaan ostamalla niiden osakkeita. Pankkiirit kuuluivat yritysten hallituksiin, osallistuivat toiminnan suunnitteluun, investoivat merkittävän osan voitoista tutkimus- ja kehitystyöhön sekä – mikä tärkeintä – kantoivat muiden osakkeenomistajien tavoin liiketoiminnan riskit.
    Foxwell pelkäsikin, että brittiläinen teollisuus tulisi kokemaan verisen tappion kansainvälisillä markkinoilla, koska paikallisten pankkiirien huikeasta omaisuudesta huolimatta reaalitalouden kehittämiseen ei ollut saatavilla tarpeeksi rahaa.

    Saksan tappion myötä maan teollisuuspankkitoiminta korvattiin brittityylisellä yksityisellä keskuspankilla, joka ajoi vain pörssikeinottelulla rikastuneen sisäpiirin etua. Tämä johti pian Weimarin tasavallan pahamaineiseen hyperinflaatioon.
    Koronkiskojien etujen ajamiseksi ja Saksan alistamiseksi perustettiin Kansainvälinen järjestelypankki BIS. Se on ”keskuspankkien keskuspankki”. BIS:n synnyn myötä yhä useampaan maahan perustettiin brittityylinen keskuspankki.
    http://magneettimedia.com/juutalaiset-pankit-koronkiskonta/

  14. A Documentary You’ll Likely Never See: “Ukraine on Fire” by Oliver Stone
    By James DiEugenio
    Consortiumnews 13 February 2017
    (…)
    (…) Especially for American and Western European audiences, Ukraine on Fire could be revelatory in that it offers a historical explanation for the deep divisions within Ukraine and presents information about the current crisis that challenges the mainstream media’s paradigm, which blames the conflict almost exclusively on Russia.

    Key people in the film’s production are director Igor Lopatonok, editor Alex Chavez, and writer Vanessa Dean, whose screenplay contains a large amount of historical as well as current material exploring how Ukraine became such a cauldron of violence and hate. Oliver Stone served as executive producer and conducted some high-profile interviews with Russian President Vladimir Putin and ousted Ukrainian President Viktor Yanukovych.

    The film begins with gripping images of the violence that ripped through the capital city of Kiev during both the 2004 Orange Revolution and the 2014 removal of Yanukovich. It then travels back in time to provide a perspective that has been missing from mainstream versions of these events and even in many alternative media renditions.

    A Longtime Pawn

    Historically, Ukraine has been treated as a pawn since the late Seventeenth Century. In 1918, Ukraine was made a German protectorate by the Treaty of Brest Litovsk. Ukraine was also a part of the Molotov-Ribbentrop Pact of 1939 signed between Germany and Russia, but violated by Adolf Hitler when the Nazis invaded the Soviet Union in the summer of 1941.

    German dictator Adolf Hitler

    The reaction of many in Ukraine to Hitler’s aggression was not the same as it was in the rest of the Soviet Union. Some Ukrainians welcomed the Nazis. The most significant Ukrainian nationalist group, Organization of Ukrainian Nationalists (OUN), had been established in 1929. Many of its members cooperated with the Nazis, some even enlisted in the Waffen SS and Ukrainian nationalists participated in the massacre of more than 33,000 Jews at Babi Yar ravine in Kiev in September 1941. According to scholar Pers Anders Rudling, the number of Ukrainian nationalists involved in the slaughter outnumbered the Germans by a factor of 4 to 1.

    But it wasn’t just the Jews that the Ukrainian nationalists slaughtered. They also participated in massacres of Poles in the western Ukrainian region of Galicia from March 1943 until the end of 1944. Again, the main perpetrators were not Germans, but Ukrainians.

    According to author Ryazard Szawlowksi, the Ukrainian nationalists first lulled the Poles into thinking they were their friends, then turned on them with a barbarity and ferocity that not even the Nazis could match, torturing their victims with saws and axes. The documentary places the number of dead at 36,750, but Szawlowski estimates it may be two or three times higher.

    OUN members participated in these slaughters for the purpose of ethnic cleansing, wanting Ukraine to be preserved for what OUN regarded as native Ukrainians. They also expected Ukraine to be independent by the end of the war, free from both German and Russian domination. The two main leaders in OUN who participated in the Nazi collaboration were Stepan Bandera and Mykola Lebed. Bandera was a virulent anti-Semite, and Lebed was rabidly against the Poles, participating in their slaughter.

    After the war, both Bandera and Lebed were protected by American intelligence, which spared them from the Nuremburg tribunals. The immediate antecedent of the CIA, Central Intelligence Group, wanted to use both men for information gathering and operations against the Soviet Union. England’s MI6 used Bandera even more than the CIA did, but the KGB eventually hunted down Bandera and assassinated him in Munich in 1959. Lebed was brought to America and addressed anti-communist Ukrainian organizations in the U.S. and Canada. The CIA protected him from immigration authorities who might otherwise have deported him as a war criminal.

    The history of the Cold War was never too far in the background of Ukrainian politics, including within the diaspora that fled to the West after the Red Army defeated the Nazis and many of their Ukrainian collaborators emigrated to the United States and Canada. In the West, they formed a fierce anti-communist lobby that gained greater influence after Ronald Reagan was elected in 1980.

    Important History

    This history is an important part of Dean’s prologue to the main body of Ukraine on Fire and is essential for anyone trying to understand what has happened there since the collapse of the Soviet Union in 1991. For instance, the U.S.-backed candidate for president of Ukraine in 2004 — Viktor Yushchenko — decreed both Bandera and Lebed to be Ukrainian national heroes.

    Stepan Bandera, a Ukrainian ultra-nationalist and Nazi collaborator.

    Bandera, in particular, has become an icon for post-World War II Ukrainian nationalists. One of his followers was Dmytro Dontsov, who called for the birth of a “new man” who would mercilessly destroy Ukraine’s ethnic enemies.

    Bandera’s movement was also kept alive by Yaroslav Stetsko, Bandera’s premier in exile. Stetsko fully endorsed Bandera’s anti-Semitism and also the Nazi attempt to exterminate the Jews of Europe. Stetsko, too, was used by the CIA during the Cold War and was honored by Yushchenko, who placed a plaque in his honor at the home where he died in Munich in 1986. Stetsko’s wife, Slava, returned to Ukraine in 1991 and ran for parliament in 2002 on the slate of Yushchenko’s Our Ukraine party.

    Stetsko’s book, entitled Two Revolutions, has become the ideological cornerstone for the modern Ukrainian political party Svoboda, founded by Oleh Tyahnybok, who is pictured in the film calling Jews “kikes” in public, which is one reason the Simon Wiesenthal Center has ranked him as one of the most dangerous anti-Semites in the world.

    Another follower of Bandera is Dymytro Yarosh, who reputedly leads the paramilitary arm of an even more powerful political organization in Ukraine called Right Sektor. Yarosh once said he controls a paramilitary force of about 7,000 men who were reportedly used in both the overthrow of Yanukovych in Kiev in February 2014 and the suppression of the rebellion in Odessa a few months later, which are both fully depicted in the film.

    This historical prelude and its merging with the current civil war is eye-opening background that has been largely hidden by the mainstream Western media, which has downplayed or ignored the troubling links between these racist Ukrainian nationalists and the U.S.-backed political forces that vied for power after Ukraine became independent in 1991.

    The Rise of a Violent Right

    That same year, Tyahnybok formed Svoboda. Three years later, Yarosh founded Trident, an offshoot of Svoboda that eventually evolved into Right Sektor. In other words, the followers of Bandera and Lebed began organizing themselves immediately after the Soviet collapse.

    The neo-Nazi Wolfsangel symbol on a banner in Ukraine.

    In this time period, Ukraine had two Russian-oriented leaders who were elected in 1991 and 1994, Leonid Kravchuk, and Leonid Kuchma. But the hasty transition to a “free-market” economy didn’t go well for most Ukrainians or Russians as well-connected oligarchs seized much of the wealth and came to dominate the political process through massive corruption and purchase of news media outlets. However, for average citizens, living standards went down drastically, opening the door for the far-right parties and for foreign meddling.

    In 2004, Viktor Yanukovych, whose political base was strongest among ethnic Russians in the east and south, won the presidential election by three percentage points over the U.S.-favored Viktor Yushchenko, whose base was mostly in the country’s west where the Ukrainian nationalists are strongest.

    Immediately, Yushchenko’s backers claimed fraud citing exit polls that had been organized by a group of eight Western nations and four non-governmental organizations or NGOs, including the Renaissance Foundation founded by billionaire financial speculator George Soros. Dick Morris, former President Bill Clinton’s political adviser, clandestinely met with Yushchenko’s team and advised them that the exit polls would not just help in accusations of fraud, but would bring protesters out into the streets. (Cambridge Review of International Affairs, Vol. 19, Number 1, p. 26)

    Freedom House, another prominent NGO that receives substantial financing from the U.S.-government-funded National Endowment for Democracy (NED), provided training to young activists who then rallied protesters in what became known as the Orange Revolution, one of the so-called “color revolutions” that the West’s mainstream media fell in love with. It forced an election rerun that Yushchenko won.

    But Yushchenko’s presidency failed to do much to improve the lot of the Ukrainian people and he grew increasingly unpopular. In 2010, Yushchenko failed to make it out of the first round of balloting and his rival Yanukovych was elected president in balloting that outside observers judged free and fair.

    Big-Power Games

    If this all had occurred due to indigenous factors within Ukraine, it could have been glossed over as a young nation going through some painful growing pains. But as the film points out, this was not the case. Ukraine continued to be a pawn in big-power games with many Western officials hoping to draw the country away from Russian influence and into the orbit of NATO and the European Union.

    Ousted Ukrainian President Viktor Yanukovych.

    In one of the interviews in Ukraine on Fire, journalist and author Robert Parry explains how the National Endowment for Democracy and many subsidized political NGOs emerged in the 1980s to replace or supplement what the CIA had traditionally done in terms of influencing the direction of targeted countries.

    During the investigations of the Church Committee in the 1970s, the CIA’s “political action” apparatus for removing foreign leaders was exposed. So, to disguise these efforts, CIA Director William Casey, Reagan’s White House and allies in Congress created the NED to finance an array of political and media NGOs.

    As Parry noted in the documentary, many traditional NGOs do valuable work in helping impoverished and developing countries, but this activist/propaganda breed of NGOs promoted U.S. geopolitical objectives abroad – and NED funded scores of such projects inside Ukraine in the run-up to the 2014 crisis.

    Ukraine on Fire goes into high gear when it chronicles the events that occurred in 2014, resulting in the violent overthrow of President Yanukovych and sparking the civil war that still rages. In the 2010 election, when Yushchenko couldn’t even tally in the double-digits, Yanukovych faced off against and defeated Yulia Tymoshenko, a wealthy oligarch who had served as Yushchenko’s prime minister.

    After his election, Yanukovych repealed Bandera’s title as a national hero. However, because of festering economic problems, the new president began to search for an economic partner who could provide a large loan. He first negotiated with the European Union, but these negotiations bogged down due to the usual draconian demands made by the International Monetary Fund.

    So, in November 2013, Yanukovych began to negotiate with Russian President Putin who offered more generous terms. But Yanukovych’s decision to delay the association agreement with the E.U. provoked street protests in Kiev especially from the people of western Ukraine.

    As Ukraine on Fire points out, other unusual occurrences also occurred, including the emergence of three new TV channels – Spilno TV, Espreso TV, and Hromadske TV – going on the air between Nov. 21 and 24, with partial funding from the U.S. Embassy and George Soros.

    Nazi symbols on helmets worn by members of Ukraine’s Azov battalion. (As filmed by a Norwegian film crew and shown on German TV)

    Pro-E.U. protests in the Maidan square in central Kiev also grew more violent as ultra-nationalist street fighters from Lviv and other western areas began to pour in and engage in provocations, many of which were sponsored by Yarosh’s Right Sektor. The attacks escalated from torch marches similar to Nazi days to hurling Molotov cocktails at police to driving large tractors into police lines – all visually depicted in the film. As Yanukovich tells Stone, when this escalation happened, it made it impossible for him to negotiate with the Maidan crowd.

    One of the film’s most interesting interviews is with Vitaliy Zakharchenko, who was Minister of the Interior at the time responsible for law enforcement and the conduct of the police. He traces the escalation of the attacks from Nov. 24 to 30, culminating with a clash between police and protesters over the transport of a giant Christmas tree into the Maidan. Zakharchenko said he now believes this confrontation was secretly approved by Serhiy Lyovochkin, a close friend of U.S. Ambassador Geoffrey Pyatt, as a pretext to escalate the violence.

    At this point, the film addresses the direct involvement of U.S. politicians and diplomats. Throughout the crisis, American politicians visited Maidan, as both Republicans and Democrats, such as Senators John McCain, R-Arizona, and Chris Murphy, D-Connecticut. stirred up the crowds. Yanukovych also said he was in phone contact with Vice President Joe Biden, who he claims was misleading him about how to handle the crisis.

    The film points out that the real center of American influence in the Kiev demonstrations was with Ambassador Pyatt and Assistant Secretary of State for European Affairs Victoria Nuland. As Parry points out, although Nuland was serving under President Obama, her allegiances were really with the neoconservative movement, most associated with the Republican Party.

    Her husband is Robert Kagan, who worked as a State Department propagandist on the Central American wars in the 1980s and was the co-founder of the Project for the New American Century in the 1990s, the group that organized political and media pressure for the U.S. invasion of Iraq in 2003. Kagan also was McCain’s foreign policy adviser in the 2008 presidential election (although he threw his support behind Hillary Clinton in the 2016 race).

    Adept Manipulators

    As Parry explained, the neoconservatives have become quite adept at disguising their true aims and have powerful allies in the mainstream press. This combination has allowed them to push the foreign policy debate to such extremes that, when anyone objects, they can be branded a Putin or Yanukovych “apologist.”

    Assistant Secretary of State for European and Eurasian Affairs Victoria Nuland during a press conference at the U.S. Embassy in Kiev, Ukraine, on Feb. 7, 2014. (U.S. State Department photo)

    Thus, Pyatt’s frequent meetings with the demonstrators in the embassy and Nuland’s handing out cookies to protesters in the Maidan were not criticized as American interference in a sovereign state, but were praised as “promoting democracy” abroad. However, as the Maidan crisis escalated, Ukrainian ultra-nationalists moved to the front, intensifying their attacks on police. Many of these extremists were disciples of Bandera and Lebed. By February 2014, they were armed with shotguns and rapid-fire handguns.

    On Feb. 20, 2014, a mysterious sniper, apparently firing from a building controlled by the Right Sektor, shot both police and protesters, touching off a day of violence that left about 14 police and some 70 protesters dead.

    With Kiev slipping out of control, Yanukovich was forced to negotiate with representatives from France, Poland and Germany. On Feb. 21, he agreed to schedule early elections and to accept reduced powers. At the urging of Vice President Biden, Yanukovych also pulled back the police.

    But the agreement – though guaranteed by the European nations – was quickly negated by renewed attacks from the Right Sektor and its street fighters who seized government buildings. Russian intelligence services got word that an assassination plot was in the works against Yanukovych, who fled for his life.

    On Feb. 24, Yanukovych asked permission to enter Russia for his safety and the Ukrainian parliament (or Rada), effectively under the control of the armed extremists, voted to remove Yanukovych from office in an unconstitutional manner because the courts were not involved and the vote to impeach him did not reach the mandatory threshold. Despite these irregularities, the U.S. and its European allies quickly recognized the new government as “legitimate.”

    Calling a Coup a Coup

    But the ouster of Yanukovych had all the earmarks of a coup. An intercepted phone call, apparently in early February, between Nuland and Pyatt revealed that they were directly involved in displacing Yanukovych and choosing his successor. The pair reviewed the field of candidates with Nuland favoring Arseniy Yatsenyuk, declaring “Yats is the guy” and discussing with Pyatt how to “glue this thing.” Pyatt wondered about how to “midwife this thing.” They sounded like Gilded Age millionaires in New York deciding who should become the next U.S. president. On Feb. 27, Yatsenyuk became Prime Minister of Ukraine.

    Ukrainian President Petro Poroshenko shakes hands with U.S. Ambassador to Ukraine Geoffrey Pyatt as U.S. Secretary of State John Kerry shakes hands with Ukrainian Foreign Minister Pavlo Klimkin in Kyiv, Ukraine, on July 7, 2016. [State Department Photo]
    Not everyone in Ukraine agreed with the new regime, however. Crimea, which had voted heavily for Yanukovych, decided to hold a referendum on whether to split from Ukraine and become a part of Russia. The results of the referendum were overwhelming. Some 96 percent of Crimeans voted to unite with Russia. Russian troops – previously stationed in Crimea under the Sevastopol naval base agreement – provided security against Right Sektor and other Ukrainian forces moving against the Crimean secession, but there was no evidence of Russian troops intimidating voters or controlling the elections. The Russian government then accepted the reunification with Crimea, which had historically been part of Russia dating back hundreds of years.

    Two eastern provinces, Donetsk and Lugansk, also wanted to split off from Ukraine and also conducted a referendum in support of that move. But Putin would not agree to the request from the two provinces, which instead declared their own independence, a move that the new government in Kiev denounced as illegal. The Kiev regime also deemed the insurgents “terrorists” and launched an “anti-terrorism operation” to crush the resistance. Ultra-nationalist and even neo-Nazi militias, such as the Azov Battalion, took the lead in the bloody fighting.

    Anti-coup demonstrations also broke out in the city of Odessa to the south. Ukrainian nationalist leader Andrei Parubiy went to Odessa, and two days later, on May 2, 2014, his street fighters attacked the demonstrators, driving them into the Trade Union building, which was then set on fire. Forty-two people were killed, some of whom jumped to their deaths.

    ‘Other Side of the Story’

    If the film just got across this “other side of the story,” it would provide a valuable contribution since most of this information has been ignored or distorted by the West’s mainstream media, which simply blames the Ukraine crisis on Vladimir Putin. But in addition to the fine work by scenarist Vanessa Dean, the direction by Igor Lopatonok and the editing by Alexis Chavez are extraordinarily skillful and supple.

    Screen shot of the fatal fire in Odessa, Ukraine, on May 2, 2014. (From RT video)

    The 15-minute prologue, where the information about the Nazi collaboration by Bandera and Lebed is introduced, is an exceptional piece of filmmaking. It moves at a quick pace, utilizing rapid cutting and also split screens to depict photographs and statistics simultaneously. Lopatonok also uses interactive graphics throughout to transmit information in a visual and demonstrative manner.

    Stone’s interviews with Putin and Yanukovych are also quite newsworthy, presenting a side of these demonized foreign leaders that has been absent in the propagandistic Western media.

    Though about two hours long, the picture has a headlong tempo to it. If anything, it needed to slow down at points since such a large amount of information is being communicated. On the other hand, it’s a pleasure to watch a documentary that is so intelligently written, and yet so remarkably well made.

    When the film ends, the enduring message is similar to those posed by the American interventions in Vietnam and Iraq. How could the State Department know so little about what it was about to unleash, given Ukraine’s deep historical divisions and the risk of an escalating conflict with nuclear-armed Russia?
    (…)
    (…) the message of Ukraine on Fire is that short-sighted, ambitious and ideological officials – unchecked by their superiors – created something even worse than what existed. While high-level corruption persists today in Ukraine and may be even worse than before, the conditions of average Ukrainians have deteriorated.

    And, the Ukraine conflict has reignited the Cold War by moving Western geopolitical forces onto Russia’s most sensitive frontier, which, as scholar Joshua Shifrinson has noted, violates a pledge made by Secretary of State James Baker in February 1990 as the Soviet Union peacefully accepted the collapse of its military influence in East Germany and eastern Europe. (Los Angeles Times, 5/30/ 2016)

    This film also reminds us that what happened in Ukraine was a bipartisan effort. It was begun under George W. Bush and completed under Barack Obama. As Oliver Stone noted in the discussion that followed the film’s premiere in Los Angeles, the U.S. painfully needs some new leadership reminiscent of Franklin Roosevelt and John Kennedy, people who understand how America’s geopolitical ambitions must be tempered by on-the-ground realities and the broader needs of humanity to be freed from the dangers of all-out war.

    * * *
    James DiEugenio is a researcher and writer on the assassination of President John F. Kennedy and other mysteries of that era. His most recent book is Reclaiming Parkland.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here