”Kirjoittamiseni motiivina on ollut se todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta.” – ”[…] kun ymmärtää tarkoituksen ymmärtää heti kaiken.” – ”Hän [Mannerheim] hoiti Suomen ulkopolitiikan suuret kriisit […] niin että kaksi kertaa sekä saksalainen että itäinen vaikutus pysyivät kohtuuden rajoissa, […].” – ”Mutta yleisesikuntaupseeri osaa todistaa että Mannerheimin määräämä joukkojen ryhmitys ja painotus oli väärä, koska se painottui liikaa muualle kuin päärintamalle, Karjalan kannakselle. Totta kai se oli väärä, ja sen kautta se oli oikea, tuloksen kannalta. Sillä kenraalilta jää tajuamatta että vain tämän virhekeskityksen ansiosta Suomella oli reservejä kesäkuussa 1944, lopulta oikealla aikaa oikeassa paikassa.” – […] Mannerheim, jonka merkitys sekä Suomen että Neuvostoliiton intressit ja turvallisuuden huomioon ottavana ajattelijana oli ratkaiseva sille että maa säilytti itsenäisyyteensä ja saattoi sodan jälkeen sen pohjalta rakentaa erityisen asemansa” (Paavo Haavikko)
Suomensuomalaisen ja suomenruotsalaisen valtaeliitin riutuessa Nato-kuumeen niskalenkissä on aiheellista muistella miestä, joka ei kaivannut sotaa:
”Hän [Mannerheim] oli suuri sotilas, Marsalkkamme, mutta hän ei silti rakastanut sotaa. Sotainen kiihko ja sodan lietsonta olivat hänelle vieraita. Avoimesti hän seitsemänkymmenvuotispäivänään, kesäkuun neljäntenä 1937, sanoi, ettei ’sotilaskunnia houkutellut sitä, joka oli nähnyt sodan kauhujen käyvän yli monien maiden ja viimeksi yli oman maansa’. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä merkitsi sodan mukanaan tuoma kurjuus” (katkelma Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin muistopuheesta 4.2.1951).
Muuan muisto
Sunnuntai 4. helmikuuta 1951. Muistan vieläkin tuon päivän. Painoin sen mieleeni, koska isä sanoi että päivä oli muistorikas. Oli siinä muutakin. Päivä oli poikkeuksellinen. Olin seitsemänvuotias ja sain osallistua johonkin erityiseen tapahtumaan.
Kävelimme Arkadiankadulle jo varhain ehtiäksemme seuraamaan surusaattuetta perhetuttaviemme asunnon ikkunoista. Muistan purevan tuulen ja pakkasen. Nousimme toiseen kerrokseen ja pääsimme lämmittelemään. Oven avasi kiharatukkainen nainen ja salissa odotti ohimoilta harmaantunut ystävällisen näköinen mies. Hän kohottautui kepin varassa seisomaan tervehtiäkseen kyläilijöitä. Silloin havaitsin että mies laahasi perässään oikeaa jalkaansa.
Kurkistelimme ulos vuoronperään kahdesta ikkunasta. Aluksi näimme vain ihmisjoukon. Ihmiset seisoivat rivissä kadun molemmin puolin. Muistan kahdeksan hävittäjän ylilennon ja moottorien jylinän. Ja sitten jostakin etäältä kantautui hitaasti lähestyvän sotilassoittokunnan rummutus. Vähitellen tajusin että kysymys oli hitaasta marssista ja jotenkin salaperäisestä ja jännittävästä melodiasta. Myöhemmin ymmärsin että kysymyksessä oli koskettava Narvan marssi.
En minä paljon nähnyt mutta riittävästi sittenkin: hevosten vetämät vankkurit, univormupukuiset saattajat valkoisissa turkispäähineissään ja kadunvarsien kansanjoukot. Muistan isäni kalpeat kasvot, enkä aavistanut että jo kahden ja puolen vuoden kuluttua hän olisi itsekin manan majoilla.
Kesti vuosikymmenet ennen kuin kaivoin esiin Narvan marssiin kirjoitetut sanat:
”Muistot, aika häipyvä, heitä!
Hetken riemut kalpeat peitä!
Yöhyt synkeä kattaa meitä,
varjot laulumme kuulkoot vaan!
Muisto mennehen aijan loiton,
tunnon syttäjä, kiihde voiton!
Vieras harmaja aikain koiton
kanna nyt kanssamme murhe maan.”
Yleisradion arkistonauhoista olen ymmärtänyt, että Mannerheimin hautajaistilaisuudessa seppeltenlaskun päätyttyä oli esitetty kuorolauluna muun ohella Heikki Klemetin marssihymniksi sovittama ja sanoittama kansansävelmä Oi, kallis Suomenmaa:
”Oi, Suomi synnyinmaa,
suo helmassas sun poikasi onnellisna nukahtaa,
kun hän henkensä halvan sulle antanut on!
Ei muuta kunniaa
kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskinaa,
kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.”
Vähitellen Mannerheim jäi unholaan. Koulu, opiskelu ja työ vaativat veronsa. Siinä ei juurikaan ollut aikaa menneiden muisteluun. Niin, itse asiassa kului kuutisen vuosikymmentä ennen kuin toden teolla havahduin arvoitukseen nimeltä Mannerheim. Käsitin että hän oli jäänyt minulle lopultakin ’tuntemattomaksi’. (Unholaan jäi vuosikymmeniksi myös se tosiseikka, että olin 10 kuukauden ikäisenä kuin ihmeen kautta selvinnyt isäni kanssa hengissä Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944; ks. Espoo – kirjailijoiden kaupunki, s. 133.)
Toki olen ehtinyt osaltani maamme sodat ’opiskella’. (Olen kirjoittanut niistä itsekin, muun ohella tietokirjoissani Murhamysteerit [2006] ja Nürnbergin oikeudenkäynti [2013].) Mutta Mannerheim on jäänyt viime aikoihin saakka käsittelemättä. Olin kai jotenkin ajatellut ettei siihen olisi tarvetta. Että kaikki oli jo käsitelty. (Toisaalta eräänlainen epäily oli mielessä itänyt. Niin oli tapahtunut viimeistään vuoteen 2005 mennessä, jolloin olin saanut omin silmin tutustua varsin hämmentävään aineistoon. Mielenkiintoani lisäsi se oudoksuttava seikka että kysymys oli jostakin sellaisesta, mistä en ollut havainnut jälkiä ’akateemisen tiedeyhteisön’ edustajien historiankirjoituksessa.)
Viimeisen sysäyksen aiheen omakohtaiselle ja omatoimiselle selvittelylle antoi syksyllä 2013 lähetetty valtakunnallinen tv-ohjelma, jossa sensaatiohakuisesti ’reviteltiin’ sotiemme maineikkaan ylipäällikön väitetyillä virheillä.
Historiantutkimuksessa on Heikki Ylikankaan todistuksen (Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen [2015]) mukaan oikeutettua ottaa huomioon ”[k]aikkinainen kirjallinen aineisto”. Sen vuoksi onkin ollut erikoista havaita ettei mainittu periaate näytä läpäisseen koko akateemisen historiantutkimuksen kenttää.
Mannerheim toimi itsenäisen Suomen kokemien kriisiaikojen pelastajana. Hän oli aina tarvittaessa valmis palvelemaan isänmaataan. Sodanaikaiseen ylipäällikkyyteen liittyvät toimet olivat huomattavalta osalta salaisia tai vähintään luottamuksellisia. Puolustussodat edellyttivät huomattavan laajamittaista salaista toimintaa, jossa oma tärkeä roolinsa oli varattu päämajan tiedustelulle ja salaisille asiamiehille. Tältä osin on syytä muistaa päämajan tiedusteluosasto 1:n päällikkönä toimineen U.A. Käkösen toteamus:
“Historian tutkijoille, jotka etsivät vain arkistoista totuutta tuon ajan tapahtumista, haluaisin sanoa, että se on täysin toivoton yritys. Papereista ei kaikki selviä” (Miehityksen varalta : päämajan tiedustelua 1943 – 45. Otava 1970).
Sirpaleita
Seuraavassa esityksessä on muutamia sirpaleita Mannerheimin uskomattoman vaiherikkaasta elämästä:
Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi kreivilliseen sukuun 4. kesäkuuta 1867 Louhisaaren linnassa Askaisissa Turun pohjoispuolella vanhempiensa kolmantena lapsena ja peri vapaaherran arvon. (Mannerheimin kutsumanimeksi muotoutui Gustaf.) Gustaf Mannerheimin isän kreivi Carl Robert Mannerheimin samoin kuin hänen äitinsä Hedvig Charlotta Helena (Hélène) von Julinin lähisukulaiset olivat teollisuus- ja liikemiehiä, kun taas Gustafin isoisä, hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim ja tämän isä, senaattori, kreivi Carl Erik Mannerheim olivat korkeita virkamiehiä.
Lähisukulaisten piirissä tarjosivat samaistumiskohteita Kaukoidässä ja Pietarissa huomattavan virkauran tehnyt amiraali Johan Eberhard von Schantz ja Ruotsiin muuttanut tutkimusmatkailija, professori, vapaaherra Adolf Erik Nordenskiöld, samoin kuin isoisän serkkujen, Stjernvallin sisarusten (muun muassa Aurora Karamzin) menestys Pietarin korkeimmissa piireissä. (Gustaf Mannerheimin sotilasuran alkuvaiheet Pietarissa rakentuivat sekä isänpuoleisten sukulaisten suhteiden ja suositusten että äidinpuoleisten sukulaisten taloudellisen avun varaan.)
Isän vararikko ja paonomainen lähtö Suomesta, perheen hajoaminen (isä pakeni velkojiaan Pariisiin vuonna 1879 rakastajattarensa, keisarinnan hovineidon Sofia Nordenstamin kanssa) ja äidin varhainen kuolema (sydänkohtaus tammikuussa 1881 alussa) leimasivat Mannerheimin lapsuutta ja vaikuttivat hänen lähettämiseensä Suomen Kadettikouluun Haminaan 15-vuotiaana 1882.
Suomen aatelille aikaisemmin tyypillinen sotilasura oli jo useimmiten vaihtunut toisiin elämänpäämääriin, mistä Mannerheimin isä on esimerkkinä. Perheen nopeasti heikentynyt taloudellinen asema ja Gustafin kunnianhimoinen ja itsepäinen luonteenlaatu tekivät kuitenkin juuri sotilasuran sopivaksi.
Mannerheim erotettiin Kadettikoulusta kurinpitorikkomusten takia vuonna 1886. Erottamisen seurauksena hän siirtyi Helsinkiin Böökin yksityiskymnaasiin ja suoritti ylioppilastutkinnon 1887. Heti tämän jälkeen Mannerheim lähti Pietariin ja onnistui pääsemään Nikolain ratsuväenopistoon syyskuussa 1887. Tässä vaativassa sotakoulussa hän menestyi hyvin, ja hänet ylennettiin kornetiksi 1889.
Mannerheimin päämääränä oli pääsy keisarilliseen kaartiin kuuluviin eliittijoukko-osastoihin, mutta hänet määrättiin aluksi maaseutuvaruskuntaan Puolaan. Sieltä hän pääsi vuoden kuluttua sukulaisdaamien keisarinnalle suosittamana ja enonsa taloudellisesti tukemana Keisarin henkikaartiin kuuluvan Keisarinnan chevalier-kaartin ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ylennettiin kaartinluutnantiksi 1893, kaartinaliratsumestariksi 1899 ja kaartinratsumestariksi 1902.
Gustaf Mannerheim solmi vuonna 1892 sukulaisten järjestämän avioliiton varakkaan kenraalintyttären Anastasie Arapovan kanssa. Avioliitto vapautti Mannerheimin siihen saakka jatkuneista taloudellisista huolista. Palvelu kaartinrykmentissä edellytti sellaista edustavuutta, johon upseerinpalkka ei mitenkään riittänyt, ja seurapiireissä suosittu, komea Mannerheim oli neiti Arapovan kannalta onnistunut valinta. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Sophie (1893) ja Anastasie (1895). Mannerheimien toinen lapsi, poika, syntyi kuolleena kesällä 1894.
Avioliitto ajautui varsin nopeasti kriisiin, ja puolisot erosivat käytännössä vuonna 1903 ja sittemmin (1919) virallisesti. He solmivat kuitenkin 1930-luvulla välinsä uudelleen, ja Mannerheim toimitutti Helsingissä entisen puolisonsa kuoleman johdosta (1937) ortodoksisen sielunmessun.
Mannerheim palveli Venäjän keisarikunnan (Росси́йская Импе́рия, Rossijskaja Imperija) armeijassa kaikkiaan lähes 30 vuotta. Hänet ylennettiin 26. helmikuuta 1911 kenraalimajuriksi. Vuosina 1914 – 1917 Mannerheim osallistui sotaan muun ohella Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Toukokuussa 1917 hänet nimitettiin kenraaliluutnantiksi ja määrättiin komentamaan VI ratsuväkiarmeijakuntaa. Syyskuun 4. päivänä 1917 Mannerheim lomautettiin rintamalta, ja hän sai jättää komentotehtävät 21.9.1917. Odessan sotilaspiirin reserviin hänet siirrettiin 3.10.1917.
Mannerheim pelasti Leninin
(vapaasti anekdootin mukaan)
Mannerheimin oleskelu, toiminta ja työskentely Venäjän keisarikunnassa sisälsi lukuisan joukon kiehtovia ja vaarallisia seikkailuja ja erikoisia sattumuksia, joilla oli merkitystä hänen kehitykselleen ja myöhemmälle uralleen niin keisarikunnassa kuin itsenäisessä Suomessa. Muuan anekdootti kertoo Mannerheimin ja salaperäisen muukalaisen kohtaamisesta Sankt-Peterburgissa.
Eräänä syksyisenä myöhäisiltana Pietarissa Karl Gustafovitš oli joidenkin upseeritoveriensa kanssa palaamassa juhlista ystävänsä eversti D:n kaupunkikotiin ’jatkokemuja’ silmällä pitäen. D tunnettiin Pietarissa hyväsydämisenä ja vieraanvaraisena upseerina, jonka tehtäviin kuului vartiopalvelus tsaarin hovia turvaavilla vartiopaikoilla.
Upseeritoverukset olivat liikkeellä kahdella issikalla. Koska ne eivät mahtuneet pihalle ulkoportista, joukon oli noustava kadulle, josta oli ahtaan kujan kautta kulkuyhteys D:n taloon. Kujassa maleksi lyhyehkö miekkonen, joka ilmeisen pelokkaana pyrki pikaisesti ohittamaan nousuhumalaisen upseerijoukon. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan. Yksi toveruksista tarttui miestä kauluksesta ja retuutti hänet sisäpihalle potkaisten lopulta miekkosen maahan nurin niskoin.
Tuntemattomalle miehelle olisi saattanut käydä pahastikin. Hengissä pysytteleminen vuosisadan vaihteen Pietarissa saattoi olla köyhään kansanosaan kuuluville varsin sattumanvaraista. Miekkosen onneksi paikalla oli oikeudentuntoinen Karl Gustafovitš. Hän riensi väliin ja kehotti upseeria päästämään miehen menemään. Tämä ei kuitenkaan lopettanut miekkosen pahoinpitelyä, jolloin Karl Gustafovitš turvautui nyrkkeihinsä. Hän suuntasi upseeriin melkoisen iskun, jonka voimasta upseeri horjahti ja kaatui lopulta rähmälleen maahan. Tämä johti sanalliseen rähinään ja jopa pienehköön käsikähmään. Lopulta upseeri antoi periksi ja lähti suuttuneena paikalta muiden toveriensa kanssa. Ainoastaan Karl Gustafovitš jäi paikalle D:n ja tuntemattoman miehen seuraksi.
”Antakaa kulkijan mennä ja tulkaa yöteelle!” Avoimesta ikkunasta kantautuva ääni kuului eversti D:n puolisolle.
D yhtyi vaimonsa kehotukseen ja Karl Gustafovitš suostui taivutteluun. He kääntyivät ulko-ovea kohti ja aikoivat astua sisään, mutta tuntematon mies esti aikeen tarttumalla Karl Gustafovitšia hihasta.
”Arvoisat upseerit”, miekkonen lausui. ”Olisiko teillä antaa nälkäiselle hieman ruokarahaa?”
Karl Gustafovitš katseli hetken itseään päätä lyhyempää miestä, otti kukkarostaan muutaman kopeekan ja pudotti ne miekkosen avoimeen kouraan. Mies kumarsi ja kiitti mutta ei vieläkään hellittänyt.
”Viimeinen pyyntöni, arvoisat upseerit, koskee yösijaa. Saisinko levätä yöni talonne suojissa? Aamulla olen sitten jo kadonnut.”
”Todellakin, yö on kylmä”, eversti D sanoi. ”Tulehan sisään, niin katsotaan, mitä voimme tehdä. Ehkäpä taloudenhoitajani keksii jotakin.”
Talossa taloudenhoitaja ohjasi muukalaisen vierashuoneeseen, johon hän järjesti myös myöhäisen iltapalan, teetä ja voileipiä. Vieraan silmät säteilivät tyytyväisyydestä.
D ja Karl Gustafovitš siirtyivät olohuoneeseen takan ääreen. Heille taloudenhoitaja tarjoili teen ja voileipien lisäksi myös vodkaa. Eversti D kohotti lasiaan ja lausui: ”Karl Gustafovitš, taisit aiemmin illalla pelastaa jälleen yhden piruparan hengen. Sen kunniaksi ja Sinun kunniaksesi!”
”Candida pro causa, здоровье [zdorovje].”
Karl Gustafovitš heräsi tapansa mukaisesti aikaisin ja kiiruhti keittiöön huuhtoakseen kurkkuaan kylmällä vedellä. Hän kohtasi heti taloudenhoitajan kiillottamassa ruokapöydälle nostettua kuparista samovaaria.
”Hyvää huomenta”, Karl Gustafovitš tervehti ystävällisesti. ”Tulin vain juomaan vettä. Sitä vodkaa tulikin ryystetyksi ihan kiitettävästi.”
”Hyvä että tulitte, Teidän Armonne. Minulla on terveisiä siltä mieheltä, jonka hengen Te pelastitte. Hän kirjoitti terveisensä tähän sanomalehden reunaan. Olkaa hyvä.”
Taloudenhoitaja ojensi lehden, jonka Karl Gustafovitš otti uteliaana vastaan. Lehden reunaan oli kirjoitettu selkeällä käsialalla seuraava viesti:
Taloudenhoitajalta ymmärsin että Te eversti D ja Te suomalainen sotilas Mannerheim olette jaloja upseereita. Sitä todisti myös minua kohtaan osoittamanne ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Kiitän Teitä ja lupaan etteivät hyvät tekonne jää palkitsematta sikäli kuin minusta riippuu. Teidän Vladimir Iljin.”
Mannerheim ja selvänäkijä
Mannerheim majaili vuoden 1917 jälkipuoliskolla Mustanmeren rannalla Odessassa sijaitsevassa Hôtel Londonissa. Hotellin vieraiden joukossa oli muuan lady Muriel Paget, jonka teekutsuihin Mannerheim osallistui. Teekutsujen yllätyksenä oli selvänäkijä, jolle myös Mannerheim esitti kysymyksiä.
Mannerheim on itse kertonut tapauksesta seuraavaan tapaan:
”Omasta tulevaisuudestani selvännäkijällä oli merkillistä kerrottavaa. Tekisin pian pitkän matkan, ja sen jälkeen ottaisin vastaan korkeamman päällikkyyden kuin mitä minulla siihen asti oli ollut hoidettavana ja johtaisin armeijan voittoon. Minun osakseni tulisi suuria kunnianosoituksia, mutta sen jälkeen luopuisin vapaaehtoisesti korkealta paikaltani. Pian lähtisin kuitenkin taas länteen kahteen suureen maahan suorittamaan tärkeitä tehtäviä, jotka onnistuisivat hyvin. Tältä matkalta palaisin entistä korkeampaan asemaan, mutta nytkin olisi raskas toimeni lyhytaikainen. Vuosia myöhemmin kohoaisin vielä kerran hyvin korkeaan asemaan.”
Tarkkapa oli tuon selvänäkijän ’näkökyky’, kun muistetaan, millaiseksi Mannerheimin curriculum vitae myöhemmin muotoutui:
- Suomen tasavallan joukkojen eli Valkoisen armeijan ylipäällikkyys (26.1.–31.5.1918) ja ylipäällikkyys vuoden 1918 sodassa (vapaussota, luokkasota, sisällissota 27.1.–15.5.1918)
- hallituksen pyynnöstä suoritetut matkat Lontooseen ja Pariisiin marraskuussa 1918 Suomen kansainvälisen aseman vakauttamiseksi
- valtionhoitajuus (virkaa toimittavana valtionpäämiehenä 12.12.1918–25.7.1919) (vahvisti tasavaltaisen hallitusmuodon 17.7.1919)
- puolustusvoimien komentaja (30.11.1939–1945)
- talvisodan (30.11.1939–13.3.1940) ylipäällikkyys
- jatkosodan (25.6.1941–19.9.1944) ylipäällikkyys
- Suomen marsalkan arvonimi 4.6.1942
- Tasavallan presidentti (4.8.1944–4.3.1946).
Mannerheim ja vuoden 1918 sota
Mannerheim käsitti varhain, että sodan lopputulos ratkaistaisiin Tampereella. Hän antoi hyökkäysjoukoille 26. maaliskuuta 1918 seuraavan käskyn:
”Tampereen valloituksessa on tarkasti katsottava, että vihollista, joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta. Tampereella on nykyään satoja henkilöitä eri lähetystöistä Pietarissa, jotka saavat itse nähdä, miten meidän nuoret joukkomme taistelevat ja joiden kertomuksista suuresti riippuu maamme maine sivistyskansana.”
Näyte terroripropagandasta
”Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä ’keisarinleikkaus’ – kirurgimme olkoon kansan tuomio” (kirjailija Ilmari Kianto Keskisuomalaisessa 12.4.1918).
Terrori
Urho Kekkonen kuului Haminaan lähetettyjen Kajaanin sissien kantajoukkoon ja johti yhdeksän punaista ampunutta teloitusryhmää:
”Kun sota oli päättynyt, […] – […] Haminan tyhjähköllä torilla […] näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. […] Taskinen [sotilaiden johtaja, komppanian päällikkö, jääkäri Taskinen] komensi minut miesryhmään. […] Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin […] oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. […] – […] ’Poskelle, laukaise’, taisivat olla komentosanani. – Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, […]” (Urho Kekkonen).
”Haminassa hän [= Kekkonen] oli joutunut itsekin todistamaan vastapuolella toimineiden teloitusta, jopa antamaan ampumiskäskyn ! Tästä tapahtumasta on Kekkosen muistiinpanoissa päivien 25.–26.5.1918 kohdalla lyhyt, pikapikaa raapustettu maininta: ’Yöllä ammuttiin 9 pääpunaista. Olin johtamassa ryhmää, joka sen toimitti'” (Ari Uino).
Vuonna 1928 julkaistiin teos Suomen luokkasota. Tuota kirjaa on Suomesta varsin vaikeaa löytää. Syynä on kirjan kaltoin kohtelu ’valkoisten’ taholta. Vain harvat ovat saaneet lukea esimerkiksi seuraavaa:
”Suomen metsät ja sorakuopat tietävät kertoa mitä kylmäverisimmistä joukkoteloituksista. Ei riittänyt, että työläisiä olisi keväällä ja kesällä 1918 tapettu yksitellen. Ei, niitä raahattiin teloituspaikalle joukoittain. Pantiinpa vangitut työläiset ensin kaivamaan omat hautansa ja sen jälkeen asettumaan seisomaan haudan partaalle ollakseen valmiina kaatumaan hautaan saatuaan kuulan rintaansa lahtarien kivääreistä” (mt., s. 336).
”Teloituksia koskevat tilastot yksistään puhuvat kaameata kieltä. Ne synnyttävät koko työväenluokassa inhoa, vihaa ja syvää halveksumista porvaristoa kohtaan. […] Leskien kyyneleet ovat vuotaneet, orpojen itku on muuttunut nyyhkytykseksi, mutta muistot eivät lakkaa kirvelemästä. Vuoden 1918 hirveät teloitusnäytelmät palautuvat vielä vuosikymmenien takaa silmiemme eteen. Olkoot ne porvaristolle lakkaamattomana painajaisena! Vaivatkoot ne loppumattomasti sen mielenrauhaa!” (mt., s. 338).
”Ennen tappamista joutuivat vangit usein mitä petomaisimman rääkkäyksen alaiseksi. Varsin pöyristyttäviä ovat kertomukset tapettavaksi määrättyjen naisvankien kohtelusta. Eversti M[****]n Vienan-Karjalaan tekemältä retkeltä kerrotaan, miten lahtarit […] erään kerran tappoivat muutaman karjalaisista kokoonpannun joukkueen kokonaan. Ennen tappamista oli eräiltä tapetuilta […] käännetty silmä poskelle ja eräältä oli leikattu kieli elävänä sekä naulattu kielenpää vieressä olevaan puuhun. Tällaista tapahtui kotimaassakin paljon. Sukupuolielimet ja muut ruumiin heikommat osat olivat aina erityisen pahoinpitelyn esineenä” (mt., s. 350).
”Varsinkin siellä, missä edellisenä kesänä oli ollut maatyöväen lakkoja, siellä raivosivat suurtilalliset erityisen murhanhimoisina. […] Kaupungit eivät suinkaan antaneet missään suhteessa perään näille kartanonherrojen järjestämille teurastuksille. […] Ei ikä eikä sukupuoli tullut siinä kysymykseen. Tiedetään ammutuksi 12-vuotisia poikia ja 70-vuotisia ukkoja. Tappamisissa oli usein niin kiire, ettei joudettu aina odottamaan edes niin kauan kuin uhri olisi kuollut. […] haudan peittäminen täytyi joskus keskeyttää sen tähden että upseeri pääsi antamaan ’armonlaukauksia’ itsepäisesti haudasta käsiänsä kurottavalle uhrille” (mt., s. 351).
”Erityisen kuuluisaksi tuli nimismies T[**]berg vankileireillä toimittamistaan rääkkäyksistä. Siinä tarkoituksessa hän kulki leiriltä leirille. […] oli varsinkin Hämeenlinnan leirillä naisten väkivaltainen raiskaaminen hyvin yleistä” (mt., s. 354).
”Tähän samaan metsään ammuttiin eräänä toukokuun alkupäivänä 152 naista. Naiset olivat riisutut alasti – useimmat olivat olleet miesten puvuissa – ja raiskauksien ja rääkkäyksien jälkeen heidät ammuttiin yhdeksi lihaläjäksi. Heidät silvottiin kuularuiskuilla ja kuopattiin paikalla olevaan suohon” (mt., s. 389).
”Samoin aikaisemmin keväällä, kun kävin ruumisliiterissä kasarmi 52 luona, laskin siellä olevan 124 alastonta, kauhean näköistä ruumista, joista toiset olivat kamalasti silvottuja. Eräiltä oli vatsat revitty auki ja sisälmykset viety pois” (mt., s. 398).
”Kerrankin […] oli tohtorilla huoneessaan 12 ammutun työläisen päätä laatikkoihin pakattuna” (mt., s. 399).
Mannerheimin ”Vapaussodan” päättyminen
Suomen sota 1918 merkitsi Mannerheimille ”Vapaussotaa”. Hänen osaltaan tuo sota päättyi 16.5.1918, kun hän marssi valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin, luovutti vallan Suomen lailliselle hallitukselle ja otti vastaan joukkojensa ohimarssin. Mannerheim esitti muodollisen eronpyyntönsä 20.5. ja uudisti sen viikkoa myöhemmin. Senaatti myönsi Mannerheimille eron armeijan ylipäällikkyydestä 31.5.1918 lukien. Tuon päivän jälkeen tapahtuneita valkoisten rikoksilla ei Mannerheimia voida syyllistää.
Kun Senaatti oli päättänyt että kaikki punavangit oli alistettava oikeudenkäyntimenettelyyn, Mannerheim inhimillisistä syistä ehdotti että
”vain ne, jotka olivat syyllistyneet törkeihin rikoksiin, asetettaisiin oikeuden eteen, kun taas harhaanjohdettujen suuret joukot, nekin, jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin”.
Aikalaistodistaja
”Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin” (Carl Gustaf Emil Mannerheimin entinen lanko, kamariherra, varatuomari, miljonääri ja suurmaanomistaja Hjalmar Linder: Nog med blodbad! Svartå den 25 maj 1918. Hufvudstadsbladet 28.5.1918).
Linder arvosteli kirjoituksessaan valkoisten perustamien vankileirien oloja, kertoen niissä kuolevan ihmisiä kuin kärpäsiä. Lisäksi hän varoitti tulossa olevasta ”kansankatastrofista”. Linder oli myös onnistunut saamaan selville punavankien lukumäärän, joka oli noin 80.000. Hufvudstadsbladet vastasi myöhemmin Linderille väittäen tämän tietoja virheelliseksi ja piti punakaartilaisten kohtelua oikeutettuna kostona.
Kirjoituksen jälkeen Linder leimattiin maanpetturiksi ja hän sai useita tappouhkauksia. Linder joutui myymään omaisuutensa Suomessa ja muuttamaan maanpakoon Ruotsiin.
Mannerheim ja talvisota
Talvisodan edellä Mannerheim olisi halunnut tehdä Neuvostoliitolle myönnytyksiä, jotta Suomi olisi ehtinyt varustautua sotaan asianmukaisesti. Mannerheim kritikoi hallituksen optimismia ja uhkasi erota tehtävistään, mutta puna-armeijan hyökättyä Suomeen hän antoi suostui ottamaan vastaan asevoimien ylipäällikkyyden.
Olisiko talvisota voitu välttää? Yhden näkökulman tarjoaa Mannerheimin muistelmissaan esittämä kuvaus talvisodan taustasta. Neuvostoliiton Italian-suurlähettiläs Boris Stein (Boris Yefimovich Shtein) tapasi ulkoministeri Erkon 11.3.1939. Kysymys oli muun ohella Suomenlahden saarten – Suursaari, Lavansaari, Seiskari ja molemmat Tytärsaaret – vuokraamisesta Neuvostoliitolle.
”Neuvostohallitus oli valmis vaihtamaan saaret itärajamme viereiseen 183 neliökilometriä laajaan alueeseen.” (Mainittujen saarten yhteinen pinta-ala on ainoastaan 52,6 neliökilometriä.) Mannerheim, joka edusti myöntyväisyyslinjaa, oli ilmoittanut olevansa valmis panemaan alttiiksi kansansuosionsa valtakunnalle niin elintärkeän asian takia.
Mannerheim yritti huonolla menestyksellä puhua järkeä ulkoministeri Erkolle, Tasavallan presidentille (Kyösti Kallio) ja pääministeri Cajanderille:
”Mielipiteeni eivät saavuttaneet mitään ymmärrystä. […] Varoitin vakavasti antamasta suurlähettiläs Steinin matkustaa tyhjin käsin. Niin kuitenkin kävi – 6. huhtikuuta hän lähti Helsingistä saamatta asiaansa toimitetuksi. – Eduskunta jätettiin tietämättömäksi Steinin käynnin tarkoituksesta. Ei voi kyllin valittaa tätä lyhytnäköistä pimitystä.”
Mannerheimin linja
Syksyllä 1945 Paasikiven väitetään kysyneen ärtyneenä, miksi Mannerheim ei maaliskuun 9.päivän iltana 1940 esittänyt hallitukselle erästä natsi-Saksan ulkoministerin kirjettä (jonka sisällön Mannerheim päätti jättää saattamatta maamme poliittisen johdon tietoon).
Mannerheim (väitetysti):
Vaikenemalla säästin Suomen kansan ja koko Pohjolan sodalta. Jos saksalaiset olisivat saaneet luvan häätää neuvostoliittolaiset maastamme, olisi samalla hetkellä tuhatmäärin lentokoneita neuvostoliitosta ja länsivalloista alkanut pommittaa meitä. Toimenpiteelläni vein sodan pois Suomesta ja Pohjoismaista.
Mannerheim (väitetysti):
Minun – ja kaikkien suomalaisten minun jälkeeni – on aina ja kaikissa olosuhteissa muistettava, että elinehto ja tulevaisuuden turva Suomelle ovat hyvät ja luottamukselliset suhteet kaikkiin maihin – etenkin itäiseen naapurimaahamme Neuvostoliittoon (Mannerheim omasta linjastaan).
Paasikivi päätyi sisäistämään Mannerheimin turvallisuuspoliittisen linjan seuraavalla lausumalla: ”Suomen asemasta johtuu mielestäni, että Suomen on pysyttävä erillään Venäjälle vihamielisestä ja sen vastaisesta ulkopolitiikasta.” Olisikin perusteltua väittää että Mannerheim noudatti ulkopoliittisesti omaa linjaansa, so. ’Mannerheimin linjaa’. Paasikiven ulkopoliittinen linja olisi vastaavasti nimettävissä ’Mannerheimin–Paasikiven linjaksi’. Noiden linjojen ytimen muodostivat hyvät ja luottamukselliset suhteet suureen itäiseen naapurivaltioon. Suomen tuli pysyttäytyä erossa Venäjälle vihamielisestä ulkopolitiikasta.
On perusteita katsoa, että Paasikiven presidenttiseuraaja – valta- ja (puolue)poliittisista syistä häivytti Mannerheimin osuuden realistisen ulkopoliittisen luojana taka-alalle.
Mannerheimista sanottua
”Mannerheim oli täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan” (poliitikko, sanomalehtimies, russofobi Eljas Erkko, Cajanderin III hallituksen ulkoasiainministeri 12.12.1938–1.12.1939). [Huomautus: J.K. Paasikivi kutsui talvisotaa ”Erkon sodaksi”.]
”Yksi Suomen historian suurimpia miehiä ja loistavimpia hahmoja on poistunut. – […] Gustaf Mannerheim oli monilla taistelukentillä koeteltu soturi. Mutta hän oli myös rauhan töihin pystyvä valtiomies. […] – Velvollisuuksilleen aina uskollisena ja lämpimänä isänmaanystävänä Gustaf Mannerheim suoritti täysinäisen työpäivän, niin kuin vain harvoille on suotu. […] Isänmaa on kiitollinen siitä, mitä hän on sen hyväksi tehnyt” (Tasavallan presidentin J.K. Paasikiven muistosanat 28.1.1951).
”Aikaisempi valkoisen armeijan ylipäällikkö ja talvisodan armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim päätti talvisodan jälkeen vuonna 1940 lopettaa käskyllään armeijan lippupäivän vieton voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Sen sijaan hän päätti, että toukokuun kolmatta sunnuntaita vietetään talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. Tätä traditiota olen myös omalta osaltani pyrkinyt vuosittain kunnioittamaan” (Tasavallan presidentti Tarja Halosen muistopuhe Tie Tammisaareen 90 vuotta – tapahtumassa).
Lähde
Tapio Kuosma: Tuntematon Mannerheim (Nordbooks 2016)
(ISBN 978-952-315-219-9 (painettu) |978-952-315-220-5 (ekirja)
Vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim (4.6.1867–27.1.1951) ei ollut jokaiselle suomalaiselle kansallissankari. Sanomalehtimies Eljas Erkolle ”Mannerheim oli täysi ryssä”, joka ei ”koskaan siitä taudista parantunutkaan”.
Syksyllä 2013 lähetetyssä valtakunnallisessa tv-ohjelmassa sotiemme maineikas ylipäällikkö joutui sensaatiohakuisen syyteryöpyn kohteeksi väitetyistä jatkosodan
aikaisista virheistä. Eräiltä tarkkailijoilta näyttääkin jääneen oivaltamatta Mannerheimin ratkaisevapanos sodan lopputuloksen kannalta.
Neuvostoliiton intressit ja turvallisuuden huomioon ottavana ajattelijana Suomen marsalkkaa on kiittäminen siitä että maa säilytti itsenäisyyteensä ja saattoi sodan jälkeen kehittyä pohjoismaiseksi demokraattiseksi oikeusvaltioksi. Ulkopolitiikan ytimeksi muotoutui puolueettomuuspolitiikka, jonka sisältönä oli pysyttäytyminen suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja hyvien suhteiden ylläpitäminen kaikkien ulkovaltojen kanssa.
Teoksessa Tuntematon Mannerheim selvitetään Mannerheimin elämää ja toimintaa kirjallisten lähteiden avulla ottaen erityisesti huomioon kansallissankarimme omat kirjoitukset samoin kuin hänen salaista asiamiesverkkoaan valaisevat tiedot. Kirjan lukeminen saattaa muuttaa käsityksiä niin Mannerheimista kuin toisesta maailmansodastakin.
 Tapio Kuosma on espoolainen kirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti. Tämän artikkelin lähteenä on hänen vastikään ilmestynyt teoksensa Tuntematon Mannerheim. |
Hyvä ja mielenkiintoinen artikkeli joka selvensi monia asioita. Kiittos Kuismalle!
Itseäni jäi askarruttamaan miksi Marski jätti Venäjän ja palasi Suomeen. Siitä ei ollut tarkempaa selvitystä.
Aikaisemmin olen ollut siinä uskossa että syy oli vallankumous joka ei hänelle ymmärrettävästi sopinut ja tuskin vallankumouskaartillekaan olisi sopinut hänen jatkamisensa virassaan. Niin asia varmaan olikin.
Voi jopa spekuloida että hän olisi voinut olla myöhemmin jopa hengenvaarassa mikäli olisi jäänyt maahan niissä oloissa? Tosin jos tuo artikkelin anekdootti Vladimir Iljiniin liittyen vastaa tosiasioista niin hänellä ei ehkä olisi ollut mitään hätää.
http://www.mannerheim.fi/05_s_ura/s_eroven.htm
Linkki yllä kertoo:
”Maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen Mannerheim, kuten muutkin upseerit, joutui toimimaan vaikeassa tilanteessa kurin heikentyessä Venäjän armeijassa.
Syyskuussa 1917 loukkaantuminen ratsasturetkellä antoi hänelle mahdollisuuden miettiä tulevaisuuttaan sairaslomalla Odessassa. Lokakuun 3. päivänä hänet pyynnöstään siirrettiin reserviin. Mukana olleessa kirjelmässä valitettiin, ettei Mannerheim ymmärtänyt Venäjällä tapahtuvia ”demokraattisia muutoksia ja suhtautui virheellisesti väliaikaisen hallituksen komissaareihin.”
Odessasta Mannerheim lähti 3.12. junalla kohti pohjoista mukanaan mm. sotilaspalvelijansa Ivan Karpatjov ja lähettiupseerinsa, luutnantti Martin Franck. Mm. Zlobinin ja Vitebskin asemalla Mannerheimiä pyrittiin väkisin poistamaan junasta. Helsinkiin hän saapui 18.12. 1917, joskin hän vielä saman kuun lopulla kävi Pietarissa neuvottelemassa mahdollisista asekaupoista ranskalaisten kanssa.
Tammikuun puolivälissä 1918 Mannerheim suostui itsenäisyyssenaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin pyyntöön ryhtyä johtamaan senaatin perusteilla olevaa sotavoimaa. Hieman aikaisemmin, 1. 1. 1918, hän oli lähettänyt Helsingistä Venäjän pääesikunnan päällikölle kirjeen ja pyytänyt Suomen alamaisuuden ja Suomen itsenäistymisen perusteella eron Venäjän palveluksesta.”
Se valtiomiesten visaus joka meillä toisen maailmansodan jälkeen oli, on menetetty. Nykyiset saavat kiittää omasta asemastaan ja urastaan hyviä veljiä, jotka halusivat viedä Suomelta itsenäisyyden, ja kaiken päälle vielä meidät Venäjän vastaiseen sotilasliittoon.
Suuri kiitos kommentoijille. Otan tähän katkelman Truth_hunterin tekstistä, koska se nosti mieleen moniakin asioita.
Truth_hunter 12.6.2016 at 16:57
”(…) Itseäni jäi askarruttamaan miksi Marski jätti Venäjän ja palasi Suomeen. (…)
Aikaisemmin olen ollut siinä uskossa että syy oli vallankumous joka ei hänelle ymmärrettävästi sopinut ja tuskin vallankumouskaartillekaan olisi sopinut hänen jatkamisensa virassaan. Niin asia varmaan olikin.
Voi jopa spekuloida että hän olisi voinut olla myöhemmin jopa hengenvaarassa mikäli olisi jäänyt maahan niissä oloissa?”
Oletan, että vastaus on juuri tuo: ”syy oli vallankumous”. Tulkinnan perusteluiksi esitän joitakin näkökohtia.
Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi 4. kesäkuuta 1867 vailla valtiollista itsenäisyyttä olevaan Suomen suuriruhtinaskuntaan (1809 – 1917), joka oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Suomi oli joutunut Venäjän ja Ruotsin välisen sodan, Suomen sodan (1808 – 1809), seurauksena liitetyksi Venäjään.
Olkijoella marraskuun 19. päivänä 1808 solmitun aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Carl Erik Mannerheimin johtama neljää säätyä edustanut lähetyskunta tapasi Aleksanteri I:n (Venäjän keisarina 1801 – 1825) Pietarissa 30.11.1808. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, ja keisari Aleksanteri lupasi säilyttää suomalaisten aiemmat oikeudet ja kirkon (uskonto). Mainittu lähetyskunnan johtaja, ruotsalais-suomalainen sotilas ja valtiomies Carl Erik Mannerheim oli Mannerheim-suvun ensimmäinen Suomeen muuttanut jäsen ja Carl Gustaf Emil Mannerheimin isoisän Carl Gustaf Mannerheimin isä. (Carl Erik Mannerheimille myönnettiin seuraavat venäläiset arvonimet ansioistaan Suomen suuriruhtinaskunnassa: sotaneuvos 1809, valtioneuvos 1810, todellinen valtioneuvos 1812, salaneuvos 1819, kreivi 1824.)
Carl Erik Mannerheim, joka siis (mainitun lähetyskunnan johtajana) oli antamassa suomalaisten uskollisuudenvakuutusta Aleksanteri I:lle, on niitä suomalaisia, joiden katsotaan kuuluvan Suomen ”valtion” perustajiin. Mainittu toteamus vaatii perusteluja.
Aiemmin on ollut varsin tavallista käyttää käsitettä ’Ruotsi-Suomi’, jolla on viitattu Ruotsin vallan alaiseen Suomeen. Itse asiassa käsite Ruotsi-Suomi (Sverige-Finland) kehitettiin Suomen historiankirjoituksessa jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosa nykyisestä Ruotsista sekä ainakin pääosa nykyisestä Suomesta viimeistään 1200-luvulta vuoteen 1808 saakka. Suomalaiset maakunnat eivät siis Ruotsin vallan aikana muodostaneet varsinaista erillistä valtiollista kokonaisuutta. Toisaalta voidaan todeta, että Suomea kohdeltiin joissakin yhteyksissä tosiasiallisesti yhtenä kokonaisuutena. Esimerkiksi 15.2.1362 silloinen Suomi sai ”Itämaana” oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin.
Suomen sota (1808 – 1809), jonka seurauksena Suomi (Ruotsin kuningaskuntaan kuuluvat suomalaiset maakunnat) liitettiin Venäjän keisarikuntaan, päättyi 17.9.1809 allekirjoitettuun Haminan rauhansopimukseen. Porvoon valtiopäivillä Aleksanteri I (Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas) vahvisti 15.(27.)3.1809 päivätyssä hallitsijanvakuutuksessaan ”Maasa olewan Christillisen opin ja perustuslait niin myös niitä wapauxia ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinanmaasa erinomattain, ja kaikki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli Säättämisen jälkeen owat nautineet” (Juva – Niitemaa – Tommila [toim]: Suomen historian dokumentteja 2, n:o 317, s. 13 – 14).
Valtiopäivien päättäjäisissä pitämässään puheessa keisari 19.7.1809 totesi Suomen kansan olevan vastedes asetettu ”kansakuntien joukkoon lakiensa suojassa”. Suomen onkin katsottu tulleen Porvoon valtiopäivillä korotetuksi ”valtioksi Venäjän keisarikunnan yhteydessä” (Ståhlberg: Suomen hallinto-oikeus. Yleinen osa. Toinen, uudistettu painos, s. 22). (Suomen neljä säätyä vannoivat Porvoon valtiopäivillä 29.3.1809 uskollisuutta Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, mikä lopetti Ruotsin vallan Suomessa. – Osmo Jussila toteaa teoksessaan ”Maakunnasta valtioksi”, että ”Suomen valtion katsotaan syntyneen jo 29. maaliskuuta 1809 [m.t., s. 9]. Jussila on ilmoittanut aikovansa ”siirtää Suomen valtion syntyhetken pois Porvoosta ja maaliskuun 29. päivästä”. Hän myöntää toisaalta olevan ”todella vaikea löytää mitään vastaavaa tilalle” [m.t., s. 11].)
Autonomian kaudella annetuissa Suomea sitovissa säädöksissä Suomesta käytettiin ilmaisua ’suuriruhtinaskunta’ (”Stor-Furstendömet Finland”, ”Suomen Suuriruhtinaanmaa”) (ks. esimerkiksi Maaliskuun manifesti eli Julistuskirja Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiosäännön vakuuttamisesta sekä jälleen saattamisesta täysin toteutetuksi [AsK 20/1917]).
Voitaneen olettaa, että G. Mannerheim oli tietoinen Carl Erik Mannerheimin toiminnasta ja osuudesta Suomen ’valtiollisen’ aseman vahvistamisessa. G. Mannerheimin tiedossa oli varmasti sekin tosiseikka, että mainittu kreivillisen suvun ensimmäinen edustaja oli antanut uskollisuudenvakuutuksensa Venäjän keisarille Aleksanteri I:lle. Aateluus ja perinteet velvoittavat. Carl Erik Mannerheim tarjosi varmaankin nuorelle Gustafille monin tavoin kiinnostavan ja kiehtovan esikuvan ja esimerkin. (Mikä olisikaan ollut huimapäisempi haaste kuin päästä aikanaan vaikuttamaan synnyinmaansa valtiollisen itsenäisyyden vakiinnuttamiseen! Mutta tuo haaste konkretisoitui tietysti vasta vuosikymmeniä myöhemmin.)
Kohtalo on oikullinen. Mannerheimin kohdalla vaikeuksia oli useampia. Hän menetti vanhempansa jo varhaisnuorena (isän taholta tapahtunut perheen hylkääminen ja äidin varhainen kuolema). Stig Jägerskiöld on todennut Mannerheimin ja hänen sisarustensa olleen ”orpoja ja varattomia”. Mannerheim itse kirjoitti myöhemmin: ”meidän lapsuutemme oli kova”. Kaiken kukkuraksi Mannerheimin synnyinmaa näytti kääntävän hänelle selkänsä: Mannerheim erotettiin Haminan kadettikoulusta, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hakeutuminen sotilaalliseen koulutukseen Pietariin. Loppu on niin sanotusti historiaa.
Pietarin alkuvuosien vaikeuksien jälkeen Mannerheimin ura lähti nopeaan nousuun. Kaikki alkoi siitä, kun hänet 13.12.1890 komennettiin Keisarinna Maria Feodorovnan Chevalierkaartin rykmenttiin. Mannerheim oli tuolloin 23-vuotias. Hänen uransa oli varsin kunniakas: hänet korotettiin kenraalikuntaan jo 43-vuotiaana. Kaiken kaikkiaan Mannerheim palveli Venäjän keisarillisessa armeijassa lähes 30 vuotta.
Venäjän vallankumous (helmikuun vallankumous ja lokakuun vallankumous) merkitsi sen keisarikunnan kukistumista, jonka keisarille G. Mannerheimin (mahdollinen) esikuva Carl Erik Mannerheim oli antanut uskollisuudenvakuutuksensa (’vastalahjaksi’ keisarin Suomelle lahjoittamasta valtiollisesta asemasta) ja joka (keisarikunta) oli tarjonnut G. Mannerheimille mahdollisuuden kunniakkaaseen sotilasuraan. Vallankumous tarkoitti toisin sanoen Mannerheimin keisarivaltaan perustuvan uran päättymistä. Kun Suomen senaatti oli antanut itsenäisyysjulistuksen (4.12.1917), jonka eduskunta 6.12.1917 hyväksyi, oli Mannerheimilla täysi syy hakeutua takaisin synnyinmaahansa. Ja kun Venäjän hallitus (Kansankomissaarien neuvosto) oli 31.12.1917 antanut Suomen itsenäisyyttä koskevan tunnustusesityksen (jonka Yleisvenäläinen työläis- ja sotilsedustajien neuvoston toimeenpaneva komitea 4.1.1918 hyväksyi), oli selvää, että Mannerheim koki olevansa oikeutettu siirtymään Suomen korkeimman toimeenpanovallan (senaatti) osoittamiin tehtäviin.
Helsinkiin joulukuun 18. päivänä 1917 saapunut Mannerheim oli yksi niistä suomalaisupseereista, jotka Venäjän vallankumouksen jälkeen olivat päättäneet virkansa Venäjällä ja siirtyneet itsenäiseksi julistautuneeseen Suomeen. Mannerheim oli Suomen itsenäisyysjulistuksesta kuultuaan lähettänyt Venäjän armeijan yleisesikunnalle kirjelmän, jossa hän katsoi, ettei hänellä enää itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen ollut edellytyksiä jatkaa Venäjän armeijassa:
”[J]ätin esikuntaan ilmoituksen, (…) että tarkoituksenani oli palata Suomeen saatuani tietää, että maani oli 6. joulukuuta julistautunut itsenäiseksi. Näin ollen minulla ei käsitykseni mukaan enää ollut edellytyksiä jäädä Venäjän armeijaan, jossa Suomen alamaisena olin palvellut lähes kolme vuosikymmentä” (G. Mannerheim).
Tammikuussa 1918 kenraaliluutnantti, vapaaherra Carl Custaf Mannerheim valittiin Suomen (itsenäisyysaktivistien) sotilaskomitean puheenjohtajaksi kenraaliluutnantti Claes Charpentierin tilalle. (Charpentier pyysi eroa 14. tammikuuta ja ilmoitti seuraavana päivänä senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudille tehtäviensä siirtyneen Mannerheimille.) Lähes välittömästi tämän jälkeen Mannerheimista tuli Suomen armeijan ylipäällikkö.
¤
Venäjän vallankumous oli vaarallista aikaa keisarivallan upseereille. Tuo vaara ulottui myös Suomeen, niin myös 18.1.1918, jolloin Mannerheim – suostuttuaan senaatin puheenjohtajan (Svinhufvud) pyyntöön asettumisesta ”maan järjestysvallan johtoon” – nousi yhdessä muutamien apulaistensa kanssa ”pohjoiseen menevään yöjunaan”. Mannerheim oli hankkinut itselleen paperin, joka oikeutti ”kauppias Gustaf Malmbergin” liikkumaan kaikkialla maassa:
”Junan seistessä Tampereella kiskaistiin eversti Holmbergin ja minun vaunuosastoni ovi auki. Käytävässä oli kolme venäläistä sotilasta. Unen pöpperössä kysyin – sotilaspukujen vuoksi venäjäksi – mitä he halusivat. Se riitti herättämään epäluuloa. Kuinka minä osasin venäjää? Olin kauppias ja puhuin useita kieliä. Vastaus ei tyydyttänyt heitä, ja sain käskyn seurata heitä esikuntaan.” (…) – ”Annoin kaikki paperini paitsi matkustuslupaa eversti Holmbergille. Samassa näin keskenkasvuisen nuorukaisen, valtionrautateiden virkalakki päässä, kulkevan läpi vaunun ja pyysin häntä ’rautatievirkamiehenä’ puuttumaan asiaan. Nuori mies esiintyi itsevarmasti, astui luo ja osoitti passiani: ’Miksi te rettelöitte, sehän on kunnossa?’ Sotilaat tuntuivat epäröivän, kunnes yksi heistä jurosti myönsi: ’Hyvä on, annetaan olla!’ Samassa veturi vihelsi ja juna lähti liikkeelle. Venäläiset hyppäsivät pois, ja minä paneuduin uudestaan makuulle. Vaasaan saavuin tammikuun 19. päivän aamuna. – Valitettavasti en saanut selville, kuka neuvokas nuorukainen oli. Olisin halunnut sodan jälkeen palkita hänet ylipäällikön pelastamisesta. Väärät henkilöllisyyspaperit riittivät niihin aikoihin saattamaan vaaraan miehen hengen” (Mannerheim).
¤
Julkisuudessa näkyi 1970-luvulla väitteitä, joiden mukaan Venäjän bolsevikkijohdon taholta olisi vuoden 1920 tietämillä tiedusteltu Mannerheimin kiinnostusta siirtyä Venäjälle. Tarjolla olisi ollut Pietarin alueen sotilaspiirin päällikkyys. (Tarjouksen taustalla olisi ollut Venäjällekin kantautunut tieto siitä, että Mannerheim oli joutunut Suomessa vuonna 1919 muun ohella Ståhlbergin ja jääkärijohdon karsastamaksi.)
Kiitos kommentista! Olipa mielenkiintoista tuo Mannerheimin suvun Carl Erikin osuus jo Suomen sodan päättymisen yhteydessä. Luulisi tosiaan noin merkittävän tapahtuman olleen myös Gustafin tiedossa. Ehkä se on vaikuttanut hänen omiin ratkaisuihinsa.
Jos olisin itse tuohon aikaan elänyt, olisin ollut punaisten rivissä (tai ammuttu aseistakieltäytyjänä). Mutta yhtä kaikki mielenkiintoisia aikoja ja tapahtumia. Toivottavasti sisällissota ei koskaan toistu, vaan yhteiskuntarauha onnistutaan säilyttämään! Siksi toivon, että hyvinvointivaltio jatkaa, ja elintasoerot pikemminkin supistuisivat kuin kasvaisivat. Vaikka työn jatkuvan vähenemisen uhka on kyllä olemassa, varsin vakavasti. Koska riistetyt massat kyllä nousevat kapinaan, aikaa myötä, vaikka massamedia kuinka koittaisi tarjota kansalle viihdettä yhteiskunnallisen keskustelun sijaan.
Kiitos valaisevasta kommentista!
Vallankumous todella siis oli se tapahtuma joka kaiken selittää.
Marski oli ajautunut sen seurauksena umpikujaan, sekä psykologisesti että fyysisesti. Se mahdollisti irtaantumisen lojaalisuudesta keisarikuntaa kohtaan jota siis ei enää ollut ja suvun esikuvan perinteen jatkamisen uudessa muodossa.
Oli mahdotonta jäädä Odessaan ja oli noustava junaan kohti Pohjolaa.
Epäilemättä ratkaisu on ollut helppo sillä verisen bolsevikkivallankumouksen voi kuvitella olleen tuossa tilanteessa ja kokonaan erilaista keisarillista valtaa palvelleelle aristorkaattisuvun upseerille ei-toivottu ja jopa järkyttävä asia.
Toisaalta tuo vallankumous kaikessa hirvittävyydessään mahdollisti Suomen itsenäistymisen ja Marskin irtaantumisen sekä sukunsa esikuvien viitoittaman tien jatkamisen nyt kotimaassa. Ehkä tietoisena siitä, että omakin maamme oli myös vaarassa ajautua kommunismiin ja valmiina sen vaatimiin estäviin toimiin?
”Carl Erik Mannerheim tarjosi varmaankin nuorelle Gustafille monin tavoin kiinnostavan ja kiehtovan esikuvan ja esimerkin. (Mikä olisikaan ollut huimapäisempi haaste kuin päästä aikanaan vaikuttamaan synnyinmaansa valtiollisen itsenäisyyden vakiinnuttamiseen! Mutta tuo haaste konkretisoitui tietysti vasta vuosikymmeniä myöhemmin.)”
”Venäjän vallankumous (helmikuun vallankumous ja lokakuun vallankumous) merkitsi sen keisarikunnan kukistumista, jonka keisarille G. Mannerheimin (mahdollinen) esikuva Carl Erik Mannerheim oli antanut uskollisuudenvakuutuksensa (’vastalahjaksi’ keisarin Suomelle lahjoittamasta valtiollisesta asemasta) ja joka (keisarikunta) oli tarjonnut G. Mannerheimille mahdollisuuden kunniakkaaseen sotilasuraan. Vallankumous tarkoitti toisin sanoen Mannerheimin keisarivaltaan perustuvan uran päättymistä.”
Alla mainittuun liittyen: väitteitä on voinut olla mutta olisiko Marski ollut mistään hinnasta valmis palvelemaan kommunistisen hirmuhallinnon riveissä minkä luulisi olleen selvä asia myös bolsevikkijohdolle.
Uskokoon ken voi.
”Julkisuudessa näkyi 1970-luvulla väitteitä, joiden mukaan Venäjän bolsevikkijohdon taholta olisi vuoden 1920 tietämillä tiedusteltu Mannerheimin kiinnostusta siirtyä Venäjälle. Tarjolla olisi ollut Pietarin alueen sotilaspiirin päällikkyys. (Tarjouksen taustalla olisi ollut Venäjällekin kantautunut tieto siitä, että Mannerheim oli joutunut Suomessa vuonna 1919 muun ohella Ståhlbergin ja jääkärijohdon karsastamaksi.)”
”Venäjän vallanneet johtavat bolševikit eivät olleet venäläisiä. He vihasivat venäläisiä. He vihasivat kristittyjä. Heitä motivoi etninen viha. He kiduttivat ja teurastivat säälimättömästi miljoonia venäläisiä. Lokakuun vallankumous ei ollut ’venäläinen vallankumous’. Se oli vieraan kansan valloitusretki Venäjällä. Lähes kukaan ei ymmärrä tätä vieläkään, mikä todistaa, että kansainvälinen valtamedia on saman heimon käsissä.”
Nobel-palkittu kirjailija Aleksandr Solženitsyn.
Mannerheim teki Suomen hyväksi paljon enempi mitä julkisesti on tiedetty koska hän ei itse tuonut julki niitä millään tavalla vaan hänen luonteenominaisuutensa oli toimia maansa hyväksi. Hengenjättiläiset eivät toimi kunnianhimosta, vaan he toimivat velvollisuuden tunteesta tahdonalueelta, älyn, viisauden ja kokemuksen innoittamina ja eivät edes itse huomaa omaa henkistä suuruuttaan. Ovat täysin omistautuneet työlleen.
Reijo Rajalammen kommentti tuo mieleen Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholm luonnehdinnan Mannerheimista (muistopuhe, valtion tervehdys 4. helmikuuta 1951):
”Suomen kansa on nyt lausumassa jäähyväisiä suurimpiin kuuluvalle pojalleen. Olemme kätkemässä isänmaan multiin vuosien uuvuttaman, kunniasta ja maineen loistosta syrjään vetäytyneen suuren sotilaan, valtiomiehen ja kansalaisen.
Tuntematon oli hän Suomen kansalle, kun hänen nimensä talvella 1918 kiiri yli maan, joka oli joutunut suurimpaan onnettomuuteen, mikä kansaa voi kohdata, sisällissodan pyörteisiin. Viisikymmenvuotiaan Carl Gustaf Mannerheimin nimi piirtyi kansamme tietoisuuteen itsenäisyytemme verisessä aamunsarastuksessa, veljen taistellessa veljeä vastaan oikeaksi katsomansa vakaumuksen, korkeina pitämiensä ihanteiden ja päämäärien puolesta, vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta.
Valkoinen kenraali ei ollut vain voiton laakerein seppelöity sotapäällikkö, hän oli yli-inhimilliset mitat täyttävä vertauskuva, ja suuri osa kansaamme jumaloi häntä. Mutta älkäämme tuomitko niitä, jotka epätoivoisina ja hädissään liittivät hänen nimeensä kauhujen varjon, joka kaikkialla ja kautta aikojen näyttää kuuluvan sisällissotaan ja etenkin sen maininkeihin. Voittajan nimellä oli heidän mielissään kolkko kaiku, he eivät yhtyneet voitonhymniin eivätkä sytyttäneet soihtuja hänen kunniakseen. He eivät silloin tienneet, että Mannerheim halusi olla ritarillinen vastustajiaankin kohtaan, ettei hän hyväksynyt vankileirikurjuutta, ja että hän varoitti omiaan tahraamasta lippuaan.
Syviä olivat yhteiskuntaamme isketyt haavat, vihaa uhoava oli katkeruus, hiekalle rakennetulta näytti riippumattomuutemme. Tarvittiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin kuilujen yli oli luotu sillat, vastakohdat tasoittuneet ja haavat arpeutuneet. Ihme tapahtui. Pirstoutuneesta kansasta kehittyi suurissa elinkysymyksissä yhtenäinen, heikosta yksimielisyydessään väkevä. Mannerheim kuului niihin, jotka selvimmin tajusivat tuossa piilevän kansamme tulevaisuuden takeen, ja hän ponnisti voimansa sovinnon ja yhteisymmärryksen hengen luomiseksi.
Hänen hahmonsa nousi vuosien vieriessä yhä enemmän puolueiden ja ryhmien yläpuolelle. Kokoavana viirinä hänen nimensä kohosikin sitten – elämän auringon paistaessa hänen kohdallaan jo syksyisen matalalta – kun kansan oli käytävä puolustustaisteluun. Häneen isänmaa luotti hädän hetkellä, häneen ja hänen sarkatakkisen armeijansa sotureihin, joiden vertaisia hän ei sanonut milloinkaan aikaisemmin nähneensä.
Hän oli suuri sotilas, Marsalkkamme, mutta hän ei silti rakastanut sotaa. Sotainen kiihko ja sodan lietsonta olivat hänelle vieraita. Avoimesti hän seitsemänkymmenvuotispäivänään, kesäkuun neljäntenä 1937, sanoi, ettei ’sotilaskunnia houkutellut sitä, joka oli nähnyt sodan kauhujen käyvän yli monien maiden ja viimeksi yli oman maansa’. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä merkitsi sodan mukanaan tuoma kurjuus. Kun hän uudelleen joutui astumaan sotapolulle, ei se tapahtunut riemumielin. Hän täytti vain velvollisuutensa.
Loistavana tulee hänen nimensä säilymään sotilaallisten mainetekojen historiassa, mutta yhtä ylevän kunniapaikan on aikakirjoissa saava hänen rauhantyönsä valtiomiehenä. Sekin on loistava.
Hänen diplomaattinen taitavuutensa ja länsimaissa nauttimansa henkilökohtaisen luottamuksen turvin maamme selvisi rauhallisemmille vesille vuoden 1918 seikkailujen jälkeen. Hänen tuolloinen valtionhoitajakautensa oli nuoren itsenäisyytemme vakiinnuttamisen aikaa. Tehtävänsä täytettyään hän vetäytyi yksityiselämään osoittamatta katkeruutta, vaikka hänet syrjäytettiinkin. Maan ollessa kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin mitä suurimmassa hädässä, kaiken uhatessa luhistua, vain hän saattoi ehdottomalla arvovallallaan johtaa maan ilman sisäisiä taisteluita pois sodan kurimuksesta. Hän ei kieltäytynyt noudattamasta maansa kutsua, ja niin hän valtionpäämiehenä johti maan sotapolulta rauhan tielle. Hän suojeli saavutettua rauhaa alkuajan vaikeuksissa ja suoritti rauhantyön, joka tulee tasaveroisena mainittavaksi hänen sotaisten urotöittensä rinnalla.
Niinpä on kenraali, sotamarsalkka ja Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim ihmeellisellä tavalla tullut keskeiseksi hahmoksi Suomen historiassa. Kukaan toinen ei ole hänen laillaan joutunut tarttumaan isänmaan kohtaloihin ratkaisun hetkellä.
Suuren persoonallisuutensa mahdilla hän on tämän kaiken tehnyt. Itseään tyrkyttämättä hän on aina ollut palveluksiin altis. Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut julistautua diktaattoriksi monien esimerkkiä viime vuosikymmeniltä noudattaen. Mutta sellaista ei vanha aristokraatti ajatellutkaan. Ehkä hän ei hyväksynyt uudenaikaista demokratiaa kaikissa muodoissaan, mutta hän kunnioitti parlamentaarista hallitusjärjestelmäämme ja hallitusmuotoamme, jonka hän itse valtionhoitajana vahvisti. Hän oli esimerkillinen kansalainen, joka pikkupiirtoja myöten täytti kansalaisvelvollisuutensa. On ollut liikuttavaa nähdä, kuinka Marsalkka Mannerheim, joka viime vuosina on sairautensa vuoksi oleskellut pitkät ajat ulkomailla, aina palasi kotimaahan vaaliuurnien äärelle. Unohdu ei myöskään poismenneen suurmiehen panos yhteiskunnallisen työn saralla, hänen työnsä Suomen Punaisessa Ristissä, joka hänen johdollaan on kehittynyt mallikelpoiseksi rauhan ja sodan hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Syvä on kiitollisuutemme Mannerheimin nimeä kantavan lastensuojelujärjestön perustamisesta ja sen omalla alallaan hänen johtamanaan suorittamasta uranuurtajatehtävästä. Tiedämme, mitä hän on merkinnyt sodan uhreille, joiden taakan keventäminen on kenties ollut lähinnä hänen sydäntään. Rikas ja vaiheikas oli hänen elämäntyönsä, avara hänen harrastustensa piiri.
Hetken kuluttua lasketaan Suomen Marsalkka lumipeitteisen isänmaansa poveen, missä hän tulee lepäämään kansansa hyväksi suorittamansa pitkän ja työntäyteisen elämän jälkeen, kansan, jonka ajatukset nyt kulkeutuvat näiden paarien äärelle. Hänen viimeinen leposijansa on aseveljien keskellä.
Kallisarvoinen on perintönsä, jonka hän jättää vaalittavaksemme. Tämä perintö on isänmaan vapaus ja itsenäisyys – hänen oman elämänsä johtotähdet. Kunnioittakaamme suuren vainajan muistoa uutteralla rauhantyöllä ja pyrkikäämme yhteisymmärryksessä tekemään tästä maasta vapaan ja onnellisen kansan koti. Näin tehden kohotamme ylevimmän muistomerkin Suomen Marsalkalle, vapaaherra Carl Gustaf Mannerheimille, jonka viimeinen matka pääkaupunkimme läpi nyt alkaa Suomen kansan kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteiden häntä seuratessa.”
”Orlando — Latest in Government Mass Shooter Program
The government and media act as one. The whole media spectacle drove home the narrative that Islam and ISIS are anti-gay, and therefore anyone who questions homosexuality becoming the societal norm is a terrorist. Call it the ”Homocaust.” All innocent victims are necessarily ”good.
…Delving into the possibility that the Orlando shooting was a false-flag operation, ”State of the Nation” online asked, ”WHO really did it and WHY did they do it?”
Obama was put into the White House by his masters to accomplish five primary goals: (1) Enact Obamacare (2) Restart the Cold War with Russia (3) Crash the Economy (4) Promote Gay Marriage and (5) Nullify the 2nd Amendment.” He’s 4 for 5 and State of Nation expects more shootings to justify more gun control in the Obama regime’s final few months.”
Koko artikkeli: http://henrymakow.com/2016/06/Orlando-Latest-in-Government-Mass-Shooter-Program%20.html
Lauseesta ” He’s 4 for 5 and State of Nation expects more shootings TO JUSTIFY MORE GUN CONTROL in the Obama regime’s final few months.” päästäänkin sitten hyvin ajankohtaiseen aiheeseen myös Suomessa ja koko EU:ssa.
Kysymyksessä on pienten askelten taktiikalla, ihmisten huomaatta diktatuuriaan täydeksi tyranniaksi kiristävän EU:n käsillä olevasta askeleesta: aseiden ottaminen pois ihmisiltä. Aiheesta on kirjoittanut ansiokkaan, lyhyen artikkelin Suomen kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja Runo K. Kurko.
”ASEDIREKTIIVIN MUUTOS JA ASELUVANHALTIJAT”, http://nra.fi/puheenjohtajalla-on-asiaa-114/
Kurko sanoo mm.:
”Olennaista kaiken poliittisen näytelmän kannalta on suomalaisten virkamiesten täydellinen moraalittomuus kantaväestöä kohtaan. Direktiivin valmistelu vuodesta 2013 lähtien on tapahtunut sisäministeriön virkamiesten toimiessa yhdessä EU:n sisäasiainkomissaarin alaisen Fabio Marinin ryhmän kanssa. Virkamiesten on pitänyt tietää, että Komission tavoitteena on eurooppalaisten kansallisvaltioiden tuhoaminen pankkiunionin avulla ja aseistettu kansalainen on uhkana viranomaisten toiminnalle. Suomalaisten perinteisten arvojen tuhoaminen on ollut sdp:n ja kokoomuksen tavoitteena jo 30 vuotta! Nimenä kansallinen kokoomus on täydellisesti virheellinen, oikea nimi on kansainvälinen riistäjien puolue!
…
Reserviläisten osalta käyty keskustelu on ohjattu siten, että reserviläinen on saatu uskomaan oikeuteensa pitää hallussa myös tulevaisuudessa omistamansa ja hankkimansa itselataava ase. Valitettavasti ainoastaan sellaiset reserviin kuuluvat, joilla on sota-ajan sijoitus, saavat mahdollisesti pitää aseensa, muiden osalta on edessä aseiden romutus! Suomen asema USA:n kanssa liittosuhteen kaltaisessa tilassa oleminen, tulee merkitsemään kasvavaa riskiä joutua Venäjän toimien kohteeksi. Suomalaiset politiikot ovat myyneet Suomen todella halvalla kansainvälisille sijoitusyhtiöille ja samalla ovat ulkoistamassa Suomen puolustuksen. Olemmeko todella ansainneet tälläisen kohtalon ennen 100-vuotispäiviämme 2017.”
Kyllä, Kurko puhuu asiaa.
Eurooppa on jo miehitetty ja miehitys tulee jatkumasn niin kauan, kunnes moskeijat kutsuvat uskolliset allahin palvelijat maailmanlaajuisesti pyhään sotaan. Kaikki liittyy kaikkeen, vallan huipulla istuva rikollisliiga on ajamassa ihmiskuntaa ennen näkemättämään kaaokseen, jollaista ei ole ennen ihmiskunnan historiassa nähty. Siihen liittyen Washingtonin sota-rikolliset järjestävät yhä enemmän näitä tekaistuja terroristi-iskuja, joita massamedia komppaa kirkuvine valhe-otsikoineen. Siihen liittyen City of London/pankkimafia provosoi kolmatta maailmansotaa kaikilla mahdollisilla rintamilla. Siihen liittyen, armeijat ovat kaapanneet vallan; kulissia pitää yllä kansainvälisille liikeyrityksille kansalaisten omaisuutta siirtävät nukkehallitukset. Siihen liittyen kansalaisia riisutaan aseista maailmanlaajuisesti. Siihen liittyen maailmantaloutta ajetaan tietoisesti alas kunnes nykyinen pankkijärjestelmä romahtaa ja se tapahtuu hyvin todennäiköisesti vuonna 2018. Siihen liittyen ihmiset tulevat kuolemaan verisiin taisteluihin ja nälkään. YK depopulation!
Nykyiset globalisti mädättäjät maailmanlaajuisesti ovat vajonneet moraalisesti niin alas, että he eivät yltäisi edes Mannerheimin saappaita puhdistamaan!
Tuohon viimeiseen lauseeseen liittyen:
Mannerheimin maine on yritetty tahria ala-arvoisella tavalla aiemmin vasemmiston toimesta koska hän pelasti melkoisella varmuudella maamme reaali-kommunismilta josta vasemmistolla oli täysin epärealistinen ja idealistinen käsitys.
Sen fasistista luonnetta ja lupaa terroriin ei tiedostettu aivan kuten nyt ei tiedosteta NWO-doktriinin, jota vasemmisto ei myöskään vastusta, vastaavia ominaisuuksia.
Myös Erkon ja HS:n osuus lienee maineen tahrinnassa suuri koska Paasikivi, joka oli Marskin takana, sanoi talvisotaa ’Erkon sodaksi’ mitä se myös oli koska ulkoministeri Eljas Erkko, Aaatos Erkon isä, ei suostunut toimimaan Marskin ehdottamalla tavalla kuten artikkelissa tuodaan esiin vaan pakotti Venäjän sotaan, joka olisi voitu välttää.
Tämä on oma käsitykseni.
Miksi Mannerheim oli niin tehokas Suomen edun ajaja? Varsinkin kun vuosista 1985-90 alkaen Suomen poliittinen ja sotilaseliitti (mm. neljä valtapuoluetta) ovat tuhonneet Suomea henkeäsalpaavan paljon (mm. 12-kertaistaneet Suomen valtionvelan => paljon kuolemiakin) ja siirtäneet sen osaksi USA:n sotakoneistoa?
Vastauksen löytäminen lähtee suorinta tietä varmaan näin:
Kuosman artikkelia ja kirjaa kannattaisi vertailla hyvin sisäistettyihin kirjoihin
– Erkki Hautamäki: Suomi myrskyn silmässä Osa I (2005), joka myös osoittaa Mannerheimin toimineen viisaasti.
– Pentti Sainio: Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet (2016)
(Siinä on paljon muustakin kuin Horneteista ja oleellisia muistakin kuin Suomen puolustustarvikehankinnoista. – Sitä tukemaan voisi asettaa joitain kirjoja, mutta olkoon nyt vain taisteluhelikopterien osalta Jari Rinne: Lentoupseeri: Kahta Machia ja taisteluhelikoptereita – helikopterit aseelliesssa maanpuolustuksessa ja ilmaoperaatioissa (2010). – Ja näyttää siltä, että sama jatkuu eli kallein mahdollinen konetyyppi tahdotaan hiljaisten signaalien mukaan Hornetien seuraajaksi, kuten Sainion kirjassa kuvataan ja tässä: http://malmilandia.kuvat.fi/blog/1623/Asehankinnat+/ – Sen elinkaarikustannukset ovat 30 mrd e. Suomen budjetti 2016 on vain 55 mrd e.)
Muistaen, että käytännössä Nato = USA (+ ”viikunanlehdet”). (Lisää: https://fi.sott.net/article/386-Totuus-modernin-sodankaynnin-kliseista-milta-sota-USA-n-ja-Venajan-valilla-nayttaisi-oikeasti)
Ja muistaen, että Neuvostoliitto oli monin luvuin kiistattomasti todistetusti huikeasti vaarallisempi kuin sen jälkeinen Venäjä eikä Suomi ollut länsiliittoutunut ja silti Neuvostoliitto ei hyökännyt jne.
Kun vastaus kysymykseeni löytyy, niin loppuu se populismi, mitä Vastavalkeassakin on paljon, että Suomen eliitin käytöstä selittää tyhmyys, pelokkuus, mielenvikaisuus, ehkä pahuuskin. (Ja se populismi, mitä muualla on paljon, että eliitti on älykästä, rohkeaa, tervettä, länsimielistä…)
Ei liene vaikeaa asioihin tutustuneille arvata, mitä tarkoitan, mutta en tiedä, onko sen kirjaaminen tähän viisasta. – Niiden vakuuttaminen, jotka uskovat valtamediaa, tuskin tapahtuu helposti ja lyhyesti.
Mielenkiintoista pohdintaa ja kysymyksen asettelua. Miksi todellakin olemme valinneet reaalisen tilanteen huomioiden tien joka saattaa viedä tuhoon, ainakin on erittäin vaarallinen?
Miksemme ole valinneet viisaammin? Sitä on vaikea ymmärtää.
Jos Marski olisi ollut nykytilanteessa päättämässä niin näin ei todennäköisesti olisi käynyt. Sen voinee aika suurella varmuudella sanoa.
Oma käsitykseni on ettemme ole – tai pieni ja sodan nöyryyttämä osa kansaa – ei ole sopeutunut siihen että menetimme Karjalan NL:lle. Ja tuo osa hakee yhä mielessään revanssia ja uskoo että liittoutumalla USA/Nato-koaliition kanssa se voisi vielä toteuttaa Suur-Suomi utopiansa, joka on suurta hulluutta koska emme tarvitse lisää elintilaa harvaan asuttuna maana.
Miksi pres. Niinistö olisi taannoin muuten matkustanut Puolaan Terijoen kartta mukanaan jonka taisi antaa siellä tervetuliaislahjaksi? Muistanko oikein? Minua se kovin ihmetytti.
Jossain olen myös nähnyt CIA:n kartan jossa ennakoidaan tulevaa Eurooppaa ja siinä Karjala on liitetty Suomeen. Aika vahva viesti minusta. Ja nämä revanssia hakevat voimat lienevät hyvissä asemissa maamme ja armeijan johdossa?
Kuitenkin he ovat rakentaneet strategiansa yksipuolisesti ja epäviisaasti sen varaan että USA/Nato-koaliitio kestää ja onnistuu voittamaan Venäjän. Mutta siitä ei ole mitään varmuutta – päinvastoin EU jo rakoilee ja USAn hegemoniakin alkaa horjua kun maailma herää sen harjoittamaan sotaan ja alistuspolitiikkaan…
Mutta kun/jos tällainen revanssi-kuvio vaikuttaa taustalla niin se ainakin selittäisi miksi olemme kytkeneet itsemme USA/Nato – sotilasliittoon ja hankkineet aseemme sen ehdoilla. Olemme siis yhden kortin varassa ja hyvin vaarallisella tiellä.
Itse en löydä muuta selitystä sille poliittiselle idiotismille mihin olemme päätyneet. Joku muu voi tarjota omaa teoriaansa ja olisikin mielenkiintoista kuulla miten muut asian näkevät. Mistään sattumastahan tässä ei voi olla kyse vaan harkitusta ja suunnitellusta valinnasta jolle täytyy olla hyvät perusteet.
P.s.
tuo toki voi kuulostaa radikaalilta mutta kun mitään todellista uhkaa en voi Venäjän taholta mitenkään edes suurennuslasilla löytää niin miksi meidän johtomme sitten lähtee ylipäätään rakentamaan näitä sotilasliittokuvioita? eikä ota mallia Sveitsistä.
Toinen mieleen tuleva vaihtoehto on että olemme sittenkin kovan painostuksen alla ja kyvyttömiä vastustamaan USA-koaliition (Imperiumin) Venäjän valloituhankkeita???
Eipä näytä sytyttävän muita tämä asia. Mennäänkö liian kuumille valkeille ?
Kyllähän näitä asioita olisi hyvä kaikkien miettiä.
Suomi törmäyskurssilla
Radion ykkösaamussa haastateltiin 17.6. Tuntematon Mannerheim -kirjan tehnyttä Tapio Kuosmaa. Saimme vakavan muistutuksen unohdetusta ja roskikseen heitetystä viisaudesta.
Marskin selkeä – kokemuksen ja laajojen kontaktien ryydittämä – lopputulema Suomen parhaasta ulkopolitiikasta on ajankohtainen tänäänkin. Edelleen paras tarjolla olevista. Suomen ei pidä olla mukana missään, mikä voi viedä meidät suurvaltojen kiistoihin mukaan. Meidän pitää siis olla reippaan itsetuntoisesti itsenäisiä ja hoitaa itse oman maamme puolustus. Puolueeton, hyvän puolustuskyvyn ja -tahdon omaava Suomi on paras Suomi myös kaikille naapureillemme. Meidän suunnalta eikä meidän kauttamme uhkaa silloin mikään ketään. Eikä meitä ole tarvis kenenkään uhata. Piste.
Tässä ei ole sijaa tunteilulle. Raaka realismi pitää ottaa ohjenuoraksi. Maantiede on osattava. Onnettomuudeksemme Eduskunnassa ei ole yhtään puoluetta, joka haluaisi Mannerheimin – Paasikiven linjalle takaisin. Paluu tälle linjalle on enemmän kuin tarpeen, sillä samat hölmöydet ja typeryydet kuin 1930- luvulla, toistuvat jälleen. Valitettavasti Mannerheim ei pystynyt näitä hölmöilyjä torjumaan. Noista ajoista ei ole otettu opiksi.
http://ipu.fi/suomi-tormayskurssilla/