En ole osaani valitellut, vaikka joskus tulee mieleeni, että ymmärrykseni ei taida olla oikein hyvä. Luulen nimittäin, että näin eläkeläisenä viihtyisin aivan mainiosti lintujen lentoa katsellen ja muissa vastaavissa puuhissa. Sellaiseen en ole kuitenkaan ymmärtänyt käyttää minulle suotua aikaa, vaan puuhastelen edelleen sellaisten töiden parissa, jotka huolestuttavalla tavalla muistuttavat entisiä virkatöitäni. Esimerkiksi erilaisten sotahistoriallisten matkojen johtamiseen on kulunut vuosittain kymmeniä viikkoja.
Mutta kyllä tällaiset matkat antavat paljon myös niiden vetäjälle. En tarkoita tällä niinkään sitä, mitä kohteet ja niiden esittämiseen valmistautuminen opettavat matkan johtajalle itselleen, vaan mielessäni on se, mitä saan matkalaisten puolelta. Hehän ovat monesti arvokkaan elämänkokemuksen omaavia ihmisiä, joilla on paljon annettavaa. Mutta myös koululaisryhmät ovat mielenkiintoinen kokemus. Ensi tutustuminen saattaa olla hieman hämmentävä, mutta ei aikaakaan kun vierauden tuntu on hävinnyt. Aivan samankaltainen tuli itsekin oltua varttuneessa teini-iässä; temput olivat samoja, ajatuksenkulku samantapainen ja jopa protestointi tuntuu kovin tutulta. Olisivatkohan nuo nykynuoret silti armeliaampia kuin monet meistä aikoinaan, kun toivoimme useita opastajiamme jo hoitolaitoksiin?
Niin kai ajattelivat nekin kaksi keski-ikäistä rouvaa, joiden kuulin kuiskuttelevan: ”Mitähän tästäkin matkasta tulee, kun opas on noin vanha.” Mitäpä tuohon sanoa, sillä minähän olen vanha. Kuulemani auttoi minua pitämään kuitenkin jalat maassa. Tosiasioihin on suhtauduttava tosiasioina. Koomista tai pikemminkin säälittävää on, kun jotkut ikäihmiset yrittävät ottaa itselleen parikymppisten roolia. Käsitykseni mukaan rouvat olivat tyytyväisiä matkaan, koska he seuraavana vuonna ilmestyivät jälleen mukaan siitä huolimatta, että olin tuolloin vieläkin vanhempi.
Eräällä matkalla kuulin selkäni takaa seuraavan mielipiteen: ”Kuinka tuo mies voi olla upseeri, vaikka on tuollainen pasifisti?” Olin juuri yrittänyt mahdollisimman todenmukaisesti kuvata oikean sodan armotonta kovuutta ja taistelukentän hirveyksiä. Muualta luettujahan tietoni luonnollisesti olivat, mutta kun vuosikymmeniä on näitä ikäviä asioita tutkiskellut, on syntynyt mielikuva, teoreettinen tosin vain, joka todellakaan ei kannusta kaipuuseen päästä mukaan sodan sankaritekoihin.
Tähän pasifisti-hämmästelyyn otin kantaa yrittäen olla loukkaamatta sen esittäjärouvaa. Samalla koristin sitä, että en voi tietää, miten yleistä ajatteluni on upseerikunnassa. Katsoin kuitenkin välttämättömäksi sanoa jotain, sillä muutenkin olen törmännyt joskus esitettyyn uskomukseen, jonka mukaan upseerit ovat jonkun lajin sotahulluja. Sodat tuovat mukanaan ylennyksiä ja kunniamerkkejä, ja täytyyhän olla turhauttavaa valmistautua koko työuran ajan johonkin pääsemättä silti koskaan oikeasti tositoimiin.
Myönsin pasifismiani päivittelevälle rouvalle, että omalla tavalla olenkin pasifisti. Omia sotakokemuksia minulla ei ole, mutta alan ammattilaisena luulen tietäväni, millaisia ne voisivat olla. Päässäni pitäisi heittää pahasti, jos ehdoin tahdoin kaipaisin sellaisia itselleni. En olisi halunnut olla taisteluhaudassa Summassa tai Taipaleessa, en myöskään palelemassa Stalingradissa, ja yhtä vähän mielisin tietää nahoissani, miltä tuntui istua huterassa pommisuojassa vaikkapa Berliinin suurpommitusten aikana. Virkaveljissänikään en ole tavannut tuollaista kaipuuta.
Leikkisotilaita me rauhan ajan sotilaat olemme verrattuina yhä harvalukuisammiksi käyviin veteraaneihin, joilla oli tai on vankka tieto sodan olemuksesta. Mutta kuka heistä on halunnut kokea saman uudelleen? Aidompia rauhan miehiä ja naisia kuin ovat sodan kauhuissa itse mukana olleet tuskin voi ollakaan.
Pasifismi-käsitteeseen liitetään kuitenkin tavallisesti näkemys, että väkivaltaan ei pidä vastata väkivallalla. Se on utopistinen käsitys lampaiden maailmasta. Yksikään lammas ei ole koskaan hillinnyt suden hyökkäyshalua hampaattomuudellaan, vaan se on päinvastoin suorastaan yllyttänyt hyökkääjää. Kun luetellaan sotaa aiheuttavia tekijöitä, niihin on ehdottomasti laskettava mukaan jonkun mahdollisen osapuolen puolustuskyvyttömyys.
Perustelujeni tässä vaiheessa minusta alkoi näyttää siltä, että upseeripasifismiani päivitellyt rouva alkoi ymmärtää minua. Jatkoin silti. Sanoin, että leikkisotilaan vaikutelmaa emme saa antaa itsestämme, vaikka emme kuuna päivänä haistelisi ruutia oikealla taistelukentällä. Armeijamme olemuksen pitää osoittaa, että meillä on hampaat, vieläpä raateluhampaat. Välineidemme tulee olla sellaisia, että niillä kelpaa taistella, ja koulutuksen on oltava motivoivaa ja silti kivenkovaa. Jos pehmoillaan, lampaan puolustuskyky ei juurikaan ylity.
Uskottavat puolustusvoimat ovat paras rauhansäilyttämislaitos, minkä pieni maa voi omistaa. En näe syytä kerskailla saavutuksillani, mutta eräs asia minua kuitenkin tyydyttää. Olen sentään ainakin yrittänyt tehdä rauhantyötä läpi koko elämäni. Sellaistahan toiminta suomalaisen maanpuolustuksen hyväksi on.
Sampo Ahto on yleisesikuntaeversti ja sotahistorioitsija. Tämä kirjoitus ilmestyi alun perin Kylkiraudan numerossa 2/2016.
Kiitos kirjoituksestasi! Vain pieni huomio: Ihminen ei onneksi ole eläin. Lampaan ainoa keino pelastua lienee juosta pakoon. Ihmisellä on järki. Hän voi puhua ja neuvotella, jos on halu ja tahto.
Pasifisti olen minäkin ja muiden kaltaisteni tavoin sitä mieltä, että sodat ovat aina talouden ja huonon politiikan jatkoa.
Jos sodat olisivat sotimalla loppuneet, niitä ei olisi ollut tuhansiin vuosiin. Sotia tahtovat ne, jotka niistä hyötyvät. Muiden osaksi jää kärsimys. Sodat ovat mieletöntä resurssien tuhlausta. Sodat tuhoavat kaiken arvokkaan ja vaivalla rakennetun. Ne saastuttavat ja tappavat ihmisten lisäksi muunkin luomakunnan.
Kaikella kunnioituksella Kaija (68 v)
Sinäpä sen sanoit, Kaija!
Sudella on aina syy hyökätä lampaiden kimppuun: nälkä. Susi kuolee jollei se tapa. Ihmisen tilanne ei ole lainkaan samanlainen: sota ei ole välttämättömyys elämiseen.
Maailmassa on ehkä ollut jokunen diktaattori, jonka ei ole tarvinnut kenellekkään perustella tekosiaan. Tosin yleensä myös diktaatorin tarvii perustella toimensa, ja niin tarvi Hitlerin ja Stalininkin, ja myös ”demokraattisten” valtioiden johtajien on täytynyt perustella (valehdella) sotatoimensa. Sotia perusteltiin ja perustellaan toisten valtioiden muodostamalla uhkalla, joko ne ovat uhka meitä kohtaan tai sitten hyökkäyksen halutun kohteen selitetään olevan omalle kansalleen niin kauhea, että meidän on mentävä pelastamaan kärsivät raukkaparat. Vihollisen demonisointi ja tilanteen vääristely mediassa ja poliitikkojen puheissa on näytellyt pääroolia, kun sotaan on haettu oikeutusta, lupaa kansalta tai valtakunnan eliitiltä ja muilta valtioilta.
Valtion harjoittama pasifismi voi olla nykyään ratkaisu, tiedonvälityksen yhä siirtyessä enemmän pois massamedioilta ja niiden propagandalta. Mutta se edellyttää rauhallista yhteiskuntaa jossa on hallinto joka pyrkii elämään rauhassa ja olemaan liittoutumatta ketään vastaan tai kenenkään puolelle. Esimerkiksi Suomessa on todella vaikea odottaa Ruotsista hyökkäystä, koska käsityksemme mukaan Ruotsi ei ole liittoutunut minkään tyhmän kanssa, sen oma sotilasvoima on heikko eikä siitä ole valloittajaksi. Eikä meidänkään ole tarvis mennä Ruotsia pelastaan, koska siellä ei hallinto verisesti sorra kansalaisiaan. Venäjällä on todennäköisesti ihan samanlainen käsitys Suomesta. Suomi voi olla Venäjälle vaarallinen vain liittoutuessaan jonkun sotilasmahdin kanssa.
Jos Suomi luopuisi sotavoimastaan ja sotilaallisesti olisi liittoutumaton, meitä olisi todella vaikea kenekään selittää uhkaksi joka pitää eliminoida, valloittaa. Stalinkin aikoinaan tarvitsi false-flag -hyökkäyksen Suomesta (Mainilan laukaukset) ja demonisoinnin, ja selityksen jonka mukaan Suomi oli vaarallinen mikäli Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon Suomen kautta (selitys oli tietty valhe, koska Neuvostoliitto itse oli tuolloin salaisesti liittoutunut Saksan kanssa – mutta sitähän ei koskaan Neuvostoliitto tunnustanut). USA valehteli ummet ja lammet, että se sai hyökätä Afganistaniin ja Irakiin. Kosovossa, Libyassa ja Syyriassa aiheutettiin sisällissota ja kapina, jotta saatiin tekosyy osallistua kansaa sortavan hallinnon kaatamiseen.
Mutta samalla kun sotilaat, poliitikot ja propagandistinen media puhuvat sodasta ja valloittamisesta, on jäänyt melkein huomaamatta, että Suomi on jo menettänyt itsenäisyytensä. Se menetettiin ilman sotaa, tanssiaisissa kristallikruunujen alla, shampanjalasien skoolatessa. Suomi ei ole enää itsenäinen, ja on sitä yhä vähemmän jatkossa. Suomen ja suomalaisten suurin vaara ei ollutkaan avoin hyökkäys, vaan salakavala itsemäärämisoikeuden luovuttaminen Euroopan Unionille.
”Ruotsi ei ole liittoutunut minkään tyhmän kanssa” Hah! Piti olla: ryhmän kanssa. Mutta käyhän se noinkin!
Ruotsi on ollut liitossa aina sen kanssa josta on ollut eniten hyötyä sillä hetkellä. Kuten toisessa maailmansodassa toimitti saksalle terästä ja muuta sota materiaalia jota Hitler tarvitsi.
Jotakin on tehtävä ”ärsykkeeksi”, että saadaan sota aikaiseksi. Valheelliset julistukset kohdemaata vastaan ovat ”diplomatian” oppikirjan perusteita. Valheiden-Media on paras työkalu hämminkien aiheuttajaksi. Valheestakin muodostuu ”totuus” kunhan sitä jankutetaan jatkuvasti. Näin on juuri nyt Usan mediassa meneillään.Yhtäkään todistetta ei kukaan ole esittänyt Venäjän sekaantumisesta jenkkirikollisten vaaleihin. Demareilla oli paljon enmmän yhteydenpitoa Venäjään kuin kenelläkään oikeistolaisella. Likaisesta pelistä saastuu koko ympäristö.