Ehdokas Klimppi

Yhdysvaltain entinen lähettiläs Saudi-Arabiassa, entinen apulaispuolustusministeri Chas W. Freeman Jr asettaa Yhdysvaltain presidentin virasta kilpailevat Hillary Clintonin (dem) ja Donald Trumpin (rep) oikeisiin mittasuhteisiinsa repivän terävässä kirjoituksessaan ”The Middle East and the Next Administration”. Myös Yhdysvaltain harjoittama ulkopolitiikka saa runsaan osansa perustellusta kritiikistä.

Ulkopolitiikan seurauksia, kansallisia harhoja

”Osama bin Laden kuoli taatusti onnellisena miehenä”, aloittaa Freeman.

”Bin Laden omisti elämänsä viimeisen kolmanneksen luomalla vihamielisyyttä Lännen ja islamin välille, sekä iskemällä kiilaa Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain väliin. Tänään Saudi-Arabia, Egypti ja Turkki ovat kaikki vieraantuneet Yhdysvalloista – ja ylimääräisenä bonuksena myös Israel.”

Yhdysvallat synnyttää vihollisia kaikkialla muslimimaailmassa, ja sen seurauksena miljoonat amerikkalaiset osoittavat kunnioitusta Osama bin Ladenille lentokentillä riisuessaan kenkänsä ja kulkiessaan metallinpaljastimien läpi, menettäessään henkilökohtaisen arvokkuutensa lentokenttien läpivalaisulaitteissa, Freeman toteaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan seurauksista. ”Amerikkalaiset ovat vähemmän turvassa, vähemmän vapaita nyt kuin silloin kun tämä vuosisata alkoi.”

Voiko uusi hallitus muuttaa tämän, haluaako se edes muuttaa mitään, kysyy Freeman, ja tunnustaa epäilevänsä sitä?

Freeman sanoo irvaillen, että huolellisen analyysin jälkeen hän on alkanut epäillä Trumpin olevan viisi eri henkilöä, jotka käyttävät samaa ylisuurta oranssia peruukkia, ja rouva Clinton puolestaan esiintyy ilmaiskujen, miehittämättömillä robottilennokeilla käytävän sodan ja kuolleiden tyrannien säälimättömänä jumalattarena.

Pohjimmiltaan, Freeman jatkaa, molemmat ehdokkaat kuitenkin uskollisesti heijastavat sen kansakunnan, jota he haluavat johtaa, ennakkoluuloja, narratiiveja ja totunnaisia politiikkoja. Clintonissa ja Trumpissa on niin paljon samaa, että ”on käytännöllisempää keskustella heistä yhtenä henkilönä kuin erikseen. Vastedes viittaan molempiin yhteisnimellä Ehdokas Klimppi (Candidate Clump)”.

Ehdokas Klimppi

”Ehdokas Klimppi on Israel-lobbyn suurimpien rahoittajien palkkalistalla ja haluaa eristää ja kapseloida Iranin. Klimppi rakastaa talouspakotteita sekä muita taloussodankäynnin muotoja enemmän kuin kaupankäyntiä ja investointeja.

Klimppi kannatti Irakin sotaa ennen kuin alkoi vastustaa sitä. Klimppi on kiinnostuneempi sörkkimään Lähi-Itää kuin ymmärtämään sitä. Klimppi pitää terrorismia teologisena toimintana eikä sopeutumattomien väkivaltaisena vastauksena nöyryytyksiin ja sosiaaliseen marginalisointiin. Klimppi on vakuuttunut siitä, että pommitukset ovat paras vastalääke siihen, mitä hän luulee uskonnolliseksi teurastukseksi.

Klimppi ei pidä Egyptistä ja toivoo että Saudi-Arabia menisi pois. Kun Klimppi valitaan, hän antaa Israelilla mitä tahansa se haluaa tyynnyttääkseen sen poliittisen kiukuttelun.”

Seuraava presidentti keskittyy pitämään kantta sen räjähdysherkän sotkukattilan päälle, jolla edelliset presidentit keittivät itämaista kaaoskeittoa – ei ottamaan kattilaa liedeltä ja valmistamaan soppaa uusista aineksista, tiivistää Freeman Seuraavaltakaan hallitukselta on turha odottaa älykästä politiikkaa, tai edes hyvää keskustelun johtoa aiheesta ”Miten pääsemme ylös tästä kuopasta jonka kaivoimme itsellemme Lähi-Itään”, valitettavasti.

Todennäköisesti seuraava presidentti kaksinkertaistaa samanlaiset sotilaalliset ponnistelut joilla koko ongelma alun perin synnytettiin, miettii Freeman.

”Jotta keskustelu säilyisi mielenkiintoisena ja mielekkäänä, unohtakaamme hetkeksi epäuskomme amerikkalaisten poliitikkojen, amerikkalaisen politiikan toimivuuden suhteen ja tehkäämme parhaamme kuvitellaksemme, että Yhdysvaltoja johtaisi älykäs ja pätevä hallitus. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, kyllä me pystymme siihen, Yes we can!” Freeman kehottaa.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan sivuperintö: 12 Syyrian sotaa

Millaisen perinnön seuraava hallitus, korkein oikeus ja ja presidentti saavat edeltäjiltään? kysyy Freeman ja vastaa:

”Syyriassa on meneillään vähintään kaksitoista erillistä mutta keskenään lomittuvaa sotaa, ehkä useampiakin. Saudi-Arabia on sodassa Iranin kanssa (alueen ”kuninkuudesta”); ulkomaisten tahojen (kuten Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Turkin et al) tukemat ”kapinalliset” sotivat (vaaleilla valitun) Bashar al-Assadin hallitusta vastaan; islamistit taistelevat sekularisteja vastaan; ulkomaisten tahojen (ks. edellä) tukemat joukot taistelevat Daeshia (sama kuin ISIS) vastaan; shiia-muslimit sunni-muslimeja vastaan; kurdit arabeja vastaan; kurdit kurdeja vastaan ja Turkki kurdeja vastaan. Yhdysvallat taistelee Daeshia, al-Assadin hallitusta ja Venäjää vastaan.”

”Yhdysvallat on suoraan tai epäsuorasti osallinen noin puoleen Syyriassa käytävistä sodista, liittoutuneena sekä al-Assadin kanssa että al-Assadia vastaan; Yhdysvallat on liittoutunut ”kapinallisten” kanssa sekä ”kapinallisia” vastaan, toisinaan yhdessä Turkin ja toisinaan yhdessä kurdien kanssa mutta aina Venäjää vastaan”, Freeman täsmentää.

”–Ja Israel tietenkin pommittaa syyrialaisia milloin sitä huvittaa, kun Israelista siltä sattuu tuntumaan.”

Huolimatta kaikista humanitaarisista krokotiilinkyynelistä, yksipuolisesta Assadin vastaisesta uutisoinnista ja diplomatiaksi naamioiduista pr-harjoituksista, Yhdysvallat on ylläpitänyt anarkiaa ja teurastusta Syyriassa syöttämällä aina vain enemmän aseistusta sinne. Tämä on sopinut hyvin Israelille, joka avoimesti suosii Syyriassa kaaosta – Israelille vihamielisen ja pätevän hallituksen tilalla, Freeman sanoo. Muita se turhauttaa ja kauhistuttaa.

Jos Assad pysyy vallassa, Persianlahden valtiot tuntevat tulleensa petetyiksi; lahkojen välinen väkivalta kukoistaa; ulkomaat sekaantuvat vaihtelevalla tarmolla sotaan; Iran säilyttää poliittisen johtajan asemansa Levantin alueella; Turkki pyörii tuuliviirin lailla joka suuntaan; kurdien itsehallinto häämöttää horisontissa haihtuakseen taas; Turkki ja Eurooppa hautautuvat pakolaistulviin; Yhdysvallat ja Venäjä ovat yhä lähempänä pistettä, jossa sota niiden välillä puhkeaa, hahmottelee Freeman.

Freemanin mukaan kaikki osapuolet rikkovat sumeilematta kansainvälisiä lakeja mennen tullen puhumattakaan ihan tavallisen säädyllisyyden vaatimuksista; Daesh hekumoi marttyyriudessaan ja teurastus jatkuu. Vastenmieliset, inhottavat vaikutukset, jotka ulkovaltojen laittomalla sekaantumisella Syyrian – ja Libyan – asioihin on ollut, ovat antaneet kuoliniskun niin kutsutulle suojeluvastuun (R2P, Responsibility to Protect) periaatteelle.

”Terve järki ja moraalinen vastuu tulevat Washingtoniin kuolemaan”

Amerikkalaiset kieltäytyvät tunnustamasta, että Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli Irakin, Syyrian, Libyan, Jemenin ja Afganistanin epävakauttamisessa ja kurjistamisessa. Kieltäydymme ottamasta mitään vastuuta niistä 450 000:sta tai useammasta kuolleesta syyrialaisesta, kiellämme olevamme vastuussa niistä 11 miljoonasta ihmisestä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa. Poliitikkomme yhdessä kadunmiehen kanssa vastustavat vaalimamme anarkian synnyttämien pakolaisten ottamista maahamme.

Yhdysvaltain hallituksen yritykset vaihtaa hallitus Syyriassa toimivat lisäesimerkkinä siitä, että aseellisen väliintulon mahdollisuudet ovat rajalliset, emme ole saaneet tahtoamme perille, Freeman sanoo. Pommitukset ja ”kapinallisten” aseistaminen ovat hyvän olon hakemista, eivät ne korvaa johdonmukaista strategiaa. Yhdysvallat liittolaisineen ei ole saavuttanut mitään mutta sen sijaan menettänyt paljon aivottomalla hoippumisellaan Levantissa.

Yksi syy siihen, miksi Yhdysvallat lähti kaatamaan al-Assadin hallitusta, oli halu osoittaa solidaarisuutta Yhdistyneille Arabiemiraateille (UAE), Turkille, Qatarille ja Saudi-Arabialle, jotka olivat jo aloittaneet hallituksenvaihdos-operaationsa Syyriassa. Lopputuloksena kuitenkin on ollut se, että mainittujen tahojen keskinäiset suhteet ovat vaurioituneet korjaamattomalla tavalla, mietiskelee Freeman.

Yhdysvaltain osallisuus Syyrian katastrofiin, Israelin pommi-iskuihin Gazassa ja Libanonissa sekä Saudi-Arabian brutaaliin toimintaan Jemenissä, jossa saudit pyrkivät alistamaan Jemenin ovat herättäneet raivoa Yhdysvaltoja kohtaan muissa maissa; Yhdysvaltain vaikutusvalta maailmalla on huvennut kun taas Venäjä on osoittanut olevansa lahjakas, diplomaattisesti taitava neuvottelija Lähi-Idässä, Freeman kuvailee.

Vastaavaa ristiriitaista politiikkaa harjoitetaan Irakissa, jonka Yhdysvaltain vuonna 2003 tekemä laiton maahanhyökkäys ja miehitys synnyttivät anarkiaa, muistuttaa Freeman. Syyriassa Yhdysvallat työskentelee sunni-muslimien kanssa vastustaakseen Irania ja Irania suosivaa Syyrian shiia-hallitusta, kun taas Irakissa Yhdysvallat liittoilee Iranin kanssa tukahduttaakseen sunni-islamistit, jotka vastustavat shiia-muslimien osallistumista hallitustyöhön. Ironista kyllä, Irakin hallitus osallistuu tiedusteluyhteistyöhön Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen, Hizbollahin ja Venäjän kanssa – joita Yhdysvallat pitää vihollisinaan.

Irakissa sentään on meneillään vähemmän sotia kuin Syyriassa, viisi tai kuusi erillissotaa, laskeskelee Freeman. Eri yhdistelmissä Irakin hallitus, Yhdysvallat ja Iran taistelevat Daeshia (ISIS) vastaan, shiia-arabien enemmistö on sunni-vähemmistöä vastaan ja päinvastoin. Daesh tappaa sekularisteja (maallismielisiä), shiioja, kurdeja ja valikoituja sunni-arabeja. Yhdysvaltain ajoittain tukemat kurdit panevat hanttiin Daeshille ja joskus myös Irakin hallitukselle. Kurdit tappavat turkmeeneja ja turkkilaiset kurdeja.

Ajoittain Ehdokas Klimppi vihjaa suunnitelmasta, jolla Yhdysvallat voi lopettaa epäonniset seikkailunsa Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa. Freemanin arvion mukaan suunnitelma-kaavion viimeisessä laatikossa lukee ”Tässä kohtaa tapahtuu ihme!” ja Yhdysvallat jatkaa automaattiohjauksella sotaseikkailujaan Lähi-idässä – ja sen seurauksena globaalien ulottuvuuksien amerikkalaisvastainen terrorismi jatkaa kasvuaan. Syyrian ja Irakin osia kontrolloivan Islamilaisen kalifaatin joukkojen tuhoaminen pommituksilla ei poista länsimaita vastaan kohdistetun terrorismin syitä, syitä joista terrorismi kumpuaa.

Eri kaavalla

On aika ryhtyä harkitsemaan erilaista lähestymistapaa, Freeman lausuu, ja paikka josta on hyvä aloittaa, on Syyria. Syyriassa taistelevat ryhmät nojaavat kaikki ulkoiseen tukeen. Niiden ei ole tarvinnut kosiskella yleisön tukea välttelemällä siviileihin kohdistettuja hirmutekoja. Kaiken avoimesti ja salaa taistelijoille annetun tuen katkaiseminen kannustaisi taistelijoita hankkimaan paikallista tukea kohtelemalla siviilejä hyvin.

Syyrialaisilla, turkkilaisilla, saudeilla, muilla Persianlahden arabeilla, eurooppalaisilla, iranilaisilla, libanonilaisilla ja venäläisillä kaikilla menisi paljon paremmin jos Yhdysvallat ja muut ulkopuoliset tahot sopisivat yhdessä pidättyvänsä lähettämästä aseita ja taistelijoita Syyriaan. Syyrialaiset voivat aivan hyvin selvittää keskinäiset kiistansa keskenään. Syyrian sijaistaistelija-sotien typistäminen poistaisi suurimmat esteet syyrialaisten tieltä, jolloin he voisivat aloittaa ongelmiensa ratkomisen. Samalla maailma voisi palata takaisin perusperiaatteeseen, ettei pidä tehdä vahinkoa, ja alkaa taas kunnioittaa kansainvälisiä lakeja, Freeman muistuttaa.

Syyrian sijaissotien lopettaminen antaisi myös tilaisuuden puuttua yhä vaarallisemmaksi muuttuvaan geopoliittiseen kilpailuun, jota Saudi-Arabia ja Iran käyvät keskenään. Ilman, että Iranin ja Saudi-Arabian keskinäinen vääntö loppuu, alueelle ei saada rauhaa. Osana tätä Yhdysvaltain tulee keskustella vakavasti saudien kanssa strategiasta, jolla sota Jemenissä loppuu. Tämä auttaisi myös palauttamaan nykyisellään myrkyllisiksi muuttuneita suhteita saudien kanssa parempaan suuntaan.

Yhdysvallat tarvitsee saudien apua, koska saudeilla on vaikutusvaltaa muslimimaailmassa; saudit voisivat auttaa lisäämään suvaitsevuutta islamin eri lahkojen kesken samoin muslimien ja muiden uskontojen kesken.

Saudeilla ei ole vaihtoehtoa Yhdysvalloille oman turvallisuutensa takaajana. Yhdysvaltojen tulisi korjata suhteitaan saudeihin, ja tutkia miten edistää intressejä jotka sekä Yhdysvallat, saudit että Iran jakavat keskenään. Tällaisia ovat esimerkiksi Afganistanin ja Irakin vakauttaminen.

Tämä kaikki vaatii myös sen, että Israel jolla on suuri vaikutusvalta Yhdysvaltain sisäpolitiikassa, ymmärtää edut.

Huolimatta vuosikymmenien ponnisteluista, joita Yhdysvallat on tehnyt neuvotellakseen rauhan Israelin, palestiinalaisten sekä arabi- ja muslimimaailman kanssa, niin kutsuttu rauhanprosessi on kuollut ja haudattu, eikä enää ylösnouse. Seuraavan hallituksen kaudella Yhdysvalloilla ei siten ole kansainvälisesti kelvollista poliittista peitettä, jolla selittää rahavarojen osoittamista Israelin palestiinalaisalueiden laittomaan rakentamiseen, jolla suojella Israelia kansainväliseltä tuomiolta ja rangaistukselta sen panttivangin asemassa olevaan arabiväestöön kohdistamien karkeiden oikeusloukkausten takia, tai Israelin laittomien aluelaajennusten ja hellittämättömien naapurimaihin kohdistamien sotilaallisten hyökkäysten seurauksilta.

Yhdysvaltain ja Israelin suhde ei ole tasapainoinen ja on tulemassa sietämättömän kalliiksi. Israel on eräs maailman varakkaimpia valtioita, se dominoi aluetta sotilaallisesti. Ja kuitenkin amerikkalaiset veronmaksajat maksavat – tai todennäköisemmin lainaavat – $ 3,8 miljardia joka vuosi seuraavan kymmenen vuoden ajan tukiaisia Israelille. Näin siitä huolimatta, että Israel pääsääntöisesti vastustaa lähes kaikkea Yhdysvaltain alueellista politiikkaa ja näyttää viis veisaavansa siitä, mitä Yhdysvallat ja kansainvälinen yhteisö Israelista ajattelevat. Ehdoton Yhdysvaltain tuki Israelille vahingoittaa Israelia ja saa sen ottamaan riskejä, joita se muutoin ei ottaisi. Vielä tärkeämpää on että Yhdysvaltain tuki Israelille vähentää suuresti Yhdysvaltain arvovaltaa; arabit, muslimit ja monet muut näkevät Yhdysvaltain yritykset edistää ihmisoikeuksia, vastustaa rasismia, edistää lakien noudattamista ja naisten voimaannuttamista sekä demokratiaa kaksinaamaisuutena, epärehellisenä ja tekopyhänä. Länsimaisista arvoista Lähi-idässä puhuva amerikkalainen ei vakuuta enää ketään.

Huolimatta niistä raunioista, jotka aiempien hallitusten politiikka samoin kuin nykyisen hallituksen politiikka on tuottanut Lähi-Idässä, Freeman sanoo pelkäävänsä ettei seuraavakaan hallitus ota opikseen vaan jatkaa entiseen malliin. Nykyinen politiikka palvelee liian monia edunsaajia, ja liian monia tarinoita on kerrottu, että entiseen malliin voisi olla jatkamatta. Todennäköinen tulos ”lisää sitä samaa” -metodista on lisää sitä samaa.

Lähi-Idän alue olisi kuitenkin kypsä uusille lähestymistavoille. ”Jos poliittisilla johtajillamme vain olisi rohkeutta ja valtiomiestaitoa, keinot ongelmien ratkaisuun ovat löydettävissä”, päättää Freeman.

Lähde

Freeman, Chas W. Jr | Lobelog: The Middle East and the Next Administration. Remarks prepared for a Middle East Policy Council Capitol Hill Conference, October 13, 2016. http://lobelog.com/the-middle-east-and-the-next-administration/