Voiko Kiina nousta supervallaksi rauhanomaisesti?

Kiinan talouskasvu on ollut sen verran merkittävää, että joidenkin arvioiden mukaan siitä voisi kehittyä Yhdysvaltojen kaltainen supervalta. Politiikan tutkija John J. Mearsheimer pohtii kirjoituksessaan, millaisia vaikutuksia sellaisella kehityksellä voisi olla kansainväliseen politiikkaan. Kirjoituksen on julkaissut The National Interest, joka on Yhdysvaltain uuskonservatiivisen liikkeen kummisedäksikin kutsutun Irving Kristolin perustama aikakauslehti. Koska lehden tarkoitus on epäilemättä enemmän tai vähemmän markkinoida uuskonservatiiviseen agendaan soveltuvaa maailmankuvaa, ei se välttämättä herätä suurta luottamusta kaikissa lukijoissa.

Mearsheimerin kirjoitus on kuitenkin alkujaan peräisin hänen kirjastaan The Tragedy of Great Power Politics, josta julkaistiin päivitetty painos vuonna 2014. Aiemmin hän on mm. yhdessä Stephen Waltin kanssa julkaissut kirjan The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy (2007), jossa käsitellään Israelin eturyhmien vaikutusta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Israelin ja sen tukijoiden – kuten uuskonservatiivien – harmiksi kirjassa todetaan näillä eturyhmillä olevan negatiivisia vaikutuksia niin Yhdysvaltojen omien intressien kuin Israelin itsensäkin kannalta.

Kirjassaan Why Leaders Lie (2011) Mearsheimer väittää, että johtajat eivät valehtele niinkään paljon ulkomaiselle yleisölle kuin omalle kansalleen. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että vieraille valtioille on vaikeampaa valehdella, koska luottamusta ei ole juuri ollenkaan esimerkiksi turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Hän väittää myös demokraattisten johtajien valehtelevan enemmän kuin itsevaltiaiden, minkä vuoksi ei olisi yllättävää, että Saddam Hussein ei valehdellut väitetyistä joukkotuhoaseista, kun taas George W. Bush neuvonantajineen valehteli amerikkalaisille Irakin muodostamasta uhasta.

Tässä keskitymme kuitenkin The National Interestin julkaisemaan artikkeliin Kiinaan liittyen. Tämä kirjoitus ei ole mikään sanatarkka käännös, mutta etenee Mearsheimerin kirjoituksen mukaisesti. Väärinymmärrysten välttämiseksi mainittakoon, että ellei toisin mainita, tässä esitetyt näkemykset ovat pääasiassa Mearsheimerin näkemyksiä eivätkä kaikilta osin käy yksi yhteen allekirjoittaneen näkemysten kanssa.

Kirjoituksessaan Mearsheimer esimerkiksi esittää Saksan olleen suurin syyllinen ensimmäiseen maailmansotaan. Näinhän meille toki virallisessa historian kirjoituksessa kerrotaan, mutta ehkäpä asia ei ole aivan niin yksinkertainen, eikä tulisi sokeasti luottaa vain voittajien esittämään versioon tapahtumien kulusta. Toisen­laisiakin näkemyksiä löytyy, sillä esimerkiksi Deanna Spingola on The Ruling Elite -kirjasarjansa toisessa osassa yksityiskohtaisesti kuvaillut sotaan johtaneita vaiheita ja esittänyt Saksan keisarin Vilhelm II:n olleen lähes ainoa poliitikko Euroopassa, joka olisi ollut valmis sovitteluihin, kun taas Ison-Britannian ja Ranskan johtajat eivät halunneet edes keskustella rauhasta. Spingolan mukaan Ranska oli kertonut Venäjälle päättäneensä sotaan ryhtymisestä jo ennen kuin Saksa oli julistanut sodan sitä tai Venäjää vastaan.

Toki vallanpitäjiä Saksassakin voi pitää vastuullisina, mutta aina ei ole niin, että suurin syyllinen sotaan on taho, joka on virallisesti sen ensimmäisenä julistanut. On hyvin todennäköistä, ettei Saksa olisi millään keinolla voinut välttää sotaa. Olihan siitä muodostumassa johtava teollisuusmaa, joka uhkasi Britannian ylivaltaa. Kuten Mearsheimerkin toteaa, kaupankäyntiä Saksan kanssa ei kuitenkaan voitu lopettaa, koska se olisi helposti löytänyt uusia kauppakumppaneita. Sota olikin oikeastaan tehokkain ratkaisu Saksan pysäyttämiseksi. Siksi on kummallista, että Mearsheimer niin selkeästi antaa ymmärtää Saksan olleen suurin syypää ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka tiedostaakin maan olleen Britannian, Yhdysvaltojen ja heidän kumppaneidensa uhkakseen kokema valtio, jonka nämä pyrkivät kukistamaan keinoja kaihtamatta.

Lisäksi Mearsheimer pohtii, ettei ole varmuutta, millaista politiikkaa jonkin valtion johdossa vaikkapa viiden vuoden kuluttua olevat henkilöt harjoittavat. Hän on oikeassa, mutta ei tässä kirjoituksessaan ota huomioon, että suurvallankaan politiikasta eivät aina päätä kaikilta osin sen johdossa näennäisesti olevat henkilöt. Mm. erilaiset painostus- ja eturyhmät sekä hyvin merkittävät ja vaikutusvaltaiset finanssi- ja media-aloillakin vaikuttavat tahot pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tahtonsa läpi. Esim. vaikka Yhdysvallat ei välttämättä muutoinkaan olisi ollut mikään pyhäkoulupoika, sen Lähi-idän strategiassa Israelin etuja vaalivilla tahoilla on epäilemättä ollut suuri merkitys. Ei liene sattumaa, että se on toiminut alueella hyvin pitkälti näiden tahojen laatimia suunnitelmia ja strategiapapereita mukaillen.

Tullakseen valituksi tai päästäkseen ylipäätään ehdolle on presidentin usein saatava tukea ja rahoitusta varakkailta ja vaikutusvaltaisilta tahoilta. Virkaan astuttuaankaan hän ei voi vain hylätä heidän vaatimuksiaan, mikäli haluaa turvata valta-asemansa. Vaikka siis vallanpitäjät vaihtuisivatkin tasaisin väliajoin, vaikka he vaikuttaisivat olevan toistensa vastakohtia ja vaikka jotkut heistä voisivat ollakin parempia kuin toiset, olisi naiivia ajatella, että tällä olisi mitään järisyttävän suurta merkitystä ainakaan Yhdysvaltojen tapauksessa, ellei sitten koko poliittista järjestelmää kyetä uudistamaan merkittävällä tavalla. Monestihan uusi johtaja vain perustelee vanhoja kujeita hieman edeltäjänsä retoriikasta poikkeavalla tavalla luoden näin illuusiota jonkin sortin ”muutoksesta”.

Monien pienempien valtioiden suhteen voi toki olla paljonkin merkitystä, onko johdossa oleva hallitus enemmän kallellaan itään vai länteen vai pyrkiikö se jopa puolueettomuuteen. Valitettavasti suurvallat usein tekevät omia etujaan tavoitellessaan puolueet­tomuuspyrkimyksistä kohtuuttoman vaikei­ta pienille valtioille.

Wikipedian mukaan Mearsheimerin ihailijat katsovat hänen tehokkaasti paljastavan valtioiden toimintatapoja, kun taas kriitikot väittävät hänen maailmankuvansa olevan vanhentunut ja turhan yksinkertaistettu, koska siinä oletetaan nolla­summa­pelin mukaisesti jonkun osapuolen hyö­tyessä toisen aina kokevan tappioita. Mearsheimerin kirjoitus on kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja jokainen lukija tehköön omat johtopäätöksensä, kumpi luonnehdinta osuu lähemmäksi totuutta käsiteltävänä olevan aiheen osalta.

Suurvaltapolitiikka tekee paluun mielenkiintoiseksi puheenaiheeksi

Kylmän sodan päätyttyä Yhdysvalloista tuli selvästi voimakkain valtio maailmassa. Se ei ole silti ainoa suurvalta. Muutoinhan ei kannattaisi puhuakaan suurvaltojen välisestä politiikasta. Mutta Kiina ja Venäjä ovat kuitenkin yhä olleet sitä heikompia. Neuvostoliiton hajottua USA oli entistä vapaampi käymään sotia itseään heikompia tahoja vastaan, koska sen ei tarvinnut enää olla huolissaan taistelusta kilpailevan suurvallan kanssa. Tämän jälkeen se onkin sotinut Irakissa (1991), Bosniassa (1995), Kosovossa (1999), Afganistanissa (2001–2014), jälleen Irakissa (2003–2011) ja Libyassa (2011). (Ja kuten hyvin tiedämme, Syyriassa vuonna 2011 alkaneessa useita eri tahoja sisältävässä konfliktissakin se on ollut osallisena, toim. huom.)

Näiden sotien ja ympäri maailmaa käydyn ”terrorismin vastaisen sodan” nostattaessa suurimpia otsikoita suurvaltapolitiikka jäi vähemmälle huomiolle. Tilanne on kuitenkin muuttunut/muuttumassa Kiinan (ja Venäjän) alettua voimistua. Mikäli Kiinan talous jatkaa kasvuaan seuraavien vuosikymmenten ajan, voi Yhdysvallat saada siitä vertaisensa kilpailijan. Mutta voiko Kiinan nousu mahtimaaksi tapahtua rauhanomaisesti? Koska tulevaisuus on hämärän peitossa, voimme pyrkiä ainoastaan arvuuttelemaan asiaa sillä perusteella, kuinka nousevat suurvallat yleensä käyttäytyvät ja kuinka muut valtiot niihin suhtautuvat.

Mikäli Kiinan talouskasvu jatkuu, Mearsheimer arvelee sen todennäköisesti yrittävän dominoida Aasiaa samalla tavoin kuin Yhdysvallat läntistä pallonpuoliskoa. Viimeksi mainittu yhdessä Kiinan naapurivaltioiden kuten Intian, Japanin, Singaporen, Etelä-Korean, Venäjän ja Vietnamin kanssa ei kuitenkaan suosiolla antaisi maan saavuttaa alueellista ylivaltaa. Nykyisellään Kiina ei ole sotilaallisesti niin vahva, että sen olisi järkevää lähteä haastamaan Yhdysvaltoja sillä saralla lähitulevaisuudessa, mutta pidemmällä tähtäimellä jonkinlainen aseellinen selkkauskaan ei ole poissuljettu.

Anarkistinen järjestelmä valtioiden välillä

Jokaisen suuravallan perimmäisenä tavoitteena Mearsheimer katsoo olevan maksimoida osuutensa maailmanvallasta ja pyrkiä hallinnoimaan kansainvälistä järjestelmää. Käytännössä voimakkaimmat valtiot pyrkivät hegemoniaan omalla alueellaan ja estämään kilpailijoitaan dominoimasta jotakin toista aluetta. Valtioiden välinen järjestelmä on vahvimman oikeuteen perustuva anarkistinen systeemi, sillä ei ole mitään kaiken yläpuolella olevaa ”sovittelijaa” tai ”tuomaria”, jonka puoleen heikompi valtio voisi kääntyä joutuessaan vaikeuksiin. (On toki YK:n kaltaisia järjestöjä, mutta esim. Irakiin hyökätessään ei USA antanut mitään painoarvoa YK:n hyväksynnälle, toim. huom.)

Varautuakseen pahimman varalle tai ollakseen vähemmän houkutteleva kohde jonkin toisen valtion aggressioille, useimmilla valtioilla on sotilaallisia voimavaroja. Joillakin valtioilla näitä on moninkertaisesti toisiin verrattuna. Sotilaalliset voimavarat ovat helposti mitattavissa, koska ne muodostuvat pääasiassa nähtävistä, laskettavista ja arvioitavissa olevista asioista. Sen sijaan valtiot eivät voi koskaan olla täysin varmoja toistensa aikomuksista. Niitä ei voi nähdä, koska ne ovat päänsisäisiä, eikä ole edes varmuutta, kuka tai ketkä jonkin valtion johdossa ovat vaikkapa viiden vuoden kuluttua ja onko näillä tulevilla johtajilla erilaisia tavoitteita kuin nykyisillä johtajilla.

Tärkein päämäärä jokaiselle valtiolle – oli se suurvalta tai ei – on pysyä elinvoimaisena, koska muussa tapauksessa se ei luonnollisestikaan voi saavuttaa mitään muitakaan tavoitteitaan. Elossa pysyminen merkitsee paitsi alueellista koskemattomuutta, myös autonomian säilyttämistä päätöksenteossa. Perusolettamuksena Mearsheimerin kirjoituksessa on, että jokainen valtio pyrkii toimimaan mahdollisimman järkevästi maksimoidakseen mahdollisuutensa selviytymiseen. Ne ovat huolissaan, että jollain toisella voisi olla pahoja aikeita niitä kohtaan. Koska ei ole mitään tahoa, johon voisi varmuudella luottaa hädän hetkellä, on jokaisen huolehdittava omasta selviytymisestään. Tehokkain tapa tämän toteuttamiseksi on olla muita voimakkaampi, mikä johtaa siihen, että suurvallat pyrkivät kasvattamaan omaa valtaansa ja estämään kilpailijoitaan tekemästä samoin.

Suurvaltojen tavoitteena alueellinen hegemonia

Vaikka suurvallan perimmäisenä tavoitteena olisikin maailmanlaajuisen hegemonian saavuttaminen, ei Mearsheimer näe sen olevan käytännössä mahdollista, koska kaukaisten alueiden valloittaminen ja alistaminen on äärimmäisen vaikeaa. Joidenkin pienempien valtioiden kohdalla tämä voi onnistua, mutta silloinkin vallan säilyttäminen on haastavaa, sillä kansallismieliset tahot pistävät vastaan kaikin keinoin. Alueellinen hegemonia sitä vastoin on saavutettavissa helpommin, ja Yhdysvaltojen voisi katsoa sellaisen saavuttaneen. Mutta maailmanlaajuista hegemoniaa sekään ei ole onnistunut saavuttamaan, vaikka onkin tämän hetken mahtavin valtio.

Alueellisen hegemonian saavuttanut valtio ei kuitenkaan halua itselleen kaltaistansa kilpailijaa, koska sellainen valtio, joka on dominoiva omalla alueellaan, voi huoletta häärätä muualla maailmassa. Jos esim. Yhdysvalloilla olisi ollut vaarallisia vihollisia omassa vaikutuspiirissään, se olisi ollut vähemmän kyvykäs sotimaan kaukaisemmissa kohteissa. Kun siis jokin valtio saavuttaa alueellisen hegemonian, yrittää se parhaansa mukaan estää muita valtioita pääsemästä samaan tilanteeseen, koska tällainen valtio todennäköisesti aiheuttaisi sille ongelmia joko suoraan sen omassa vaikutuspiirissä tai sitten kilpailemalla samoista resursseista joissain kaukaisemmissa kohteissa. Jos käy niin, että jokin toinen valtio kaikesta huolimatta saavuttaa alueellisen ylivallan, on sellaiselle laitettava piste heti alkuunsa. Yhdysvaltojen kannalta on paljon edullisempaa, että esim. Aasiassa on vähintään kaksi toistensa kanssa kilvoittelevaa suurvaltaa, jolloin ne eivät keskinäisen kilpailun viedessä suurimman huomion kykenisi aiheuttamaan Yhdysvalloille mitään isompia ongelmia.

Modernin historian aikana ainoa alueellisen hegemonian saavuttanut valtio on Mearsheimerin mukaan juuri Yhdysvallat. Julistauduttuaan itsenäiseksi vuonna 1783 se oli kuitenkin suhteellisen heikko maa. Alkuperäiskansat hallitsivat suurta osaa maa-alasta brittiläisten ja espanjalaisten imperiumien ympäröidessä maata. Seuraavien seitsemän vuosikymmenen aikana amerikkalaiset alkoivat levittäytyä itärannikolta länsirannikolle. He mm. surmasivat alkuperäiskansoja ja riistivät heidän maansa, ostivat Floridan Espanjalta, sotivat Meksikon kanssa lounaisalueista ja neuvottelivat brittien kanssa luoteisalueista. Jopa Kanadan valloittamista harkittiin. ”Rauhaa rakastava” Yhdysvallat suoritti 1800-luvulla alueellisia laajennuksia siinä määrin, että historia ei tunne monia vastaavia tapauksia. Lopulta sen onnistui vakiinnuttaa asemansa läntisen pallonpuoliskon mahtavimpana maana ilman yhtäkään alueellista kilpailijaa.

Mutta suurvalta ei ole vielä tässä vaiheessa saavuttanut kaikkia tavoitteitaan, vaan asemansa turvaamiseksi se pyrkii varmistamaan, ettei millään muulla alueella operoiva valtio kykene saavuttamaan samankaltaista asemaa. 1900-luvun aikana Saksan keisarikunnalla, imperialistisella Japanilla, kansallis­sosialistisella Saksalla ja Neuvostoliitolla oli kullakin mahdollisuus tavoitella alueellista hegemoniaa. Kaikissa näissä tapauksissa Yhdysvallat reagoi olemalla avainroolissa niiden nujertamisessa. Se teki töitä reilun vuosisadan saavuttaakseen asemansa ja on sen jälkeen nähnyt yhtä lailla vaivaa estääkseen suurvaltoja Aasiassa ja Euroopassa saavuttamasta liian dominoivaa asemaa kyseisillä alueilla.

Tuleeko Kiina kulkemaan Setä Samulin viitoittamaa tietä?

Onko syytä olettaa Kiinan toimivan eri tavoin kuin Yhdysvallat? Ovatko kiinalaiset amerikkalaisia periaatteellisempia, eettisempiä ja vähemmän nationalistisia? Ainakaan he eivät ole yhtään vähemmän huolissaan turvallisuudestaan ja selviytymisestään. Jos Kiinan talous jatkaa kasvuaan, on todennäköistä, että se yrittää dominoida Aasiaa samalla tavoin kuin USA läntistä pallonpuoliskoa.

Vaikka Kiina haluaisikin tulla niin mahtavaksi, ettei yksikään valtio Aasiassa uskaltaisi uhmata sitä, ei se kuitenkaan luultavimmin lähde valloittamaan muita maita alueellaan. Merkittävä ero Yhdysvaltoihin verrattaessa on, että Kiina on jo valmiiksi pinta-alaltaan laaja maa. Kyetäkseen dominoimaan läntistä pallonpuoliskoa USA:lle oli välttämätöntä valloittaa uusia alueita mantereellaan, mutta Kiinalla ei vastaavanlaista tarvetta ole.

Ei ole silti mahdotonta, etteikö se alueellisen hegemonian saavuttaakseen voisi hyökätä johonkin naapurivaltioonsa. Mutta todennäköisempää on, että se talouttaan kasvattamalla  yrittäisi tulla niin voimakkaaksi, että kykenee sanelemaan naapureilleen sääntöjä, joita näiden on noudatettava välttyäkseen ikävyyksiltä. Näinhän Yhdysvallatkin on tehnyt sekaantumalla esimerkiksi Latinalaisen Amerikan valtioiden sisäpolitiikkaan.

Luonnollisesti Kiina yrittäisi turvallisuutensa takaamiseksi mm. estää amerikkalaislaivastoa seilaamasta hallinnoimillaan merialueilla. Mutta vaikka turvallisuuden maksimoiminen olisikin tärkein syy sille, että Kiina pyrkisi dominoimaan Aasiaa, ei se kuitenkaan ole ainoa syy. Kiinalla on meneillään muutamia aluekiistoja joidenkin naapuriensa kanssa. Monet kiistat se on onnistunut ratkaisemaan rauhanomaisesti, koska on ollut suostuvainen merkittäviin myönnytyksiin. Mutta kaikki kiistat eivät ole välttämättä ratkaistavissa diplomaattisin keinoin. Tärkein näistä lienee Taiwan, jonka Kiina katsoo yhä kuuluvan osaksi itseään, kun taas Taiwanilla ei ole halukkuutta palata Kiinan alaisuuteen.

Intian kanssa Kiina on sotinutkin, ja erimielisyydet jatkuvat edelleen. Nykyisten kiistojen lisäksi ongelmia voi tulevaisuudessa aiheutua Kiinan suunnitelmista uudelleenreitittää jokia, jotka ovat tärkeitä myös sen naapurivaltioille. Joidenkin aluekiistojen ratkaisemiseksi voimankäyttö tai sillä uhkaaminen saattavatkin olla ainoa tehokas ratkaisu. Ja mitä voimakkaampi Kiinasta tulisi, sitä paremmin se kykenisi ratkaisemaan kiistat omaksi edukseen.

Tullakseen voimakkaaksi valtioksi Kiinan olisi kyettävä ajamaan omia etujaan myös muualla maailmassa. Tämä kannustaisi sitä kehittämään sotilaallisia valmiuksiaan toimia Aasian ulkopuolisilla alueilla. Esimerkiksi Persianlahti on suurvalloille strategisesti tärkeä alue ja Kiinakin on riippuvainen sieltä saatavasta öljystä. Mikäli Kiinasta tulee Yhdysvaltojen kaltainen mahtimaa, tulevat maat varmasti kilpailemaan alueesta samalla tavoin kuin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kylmän sodan aikaan.

Kiinan intressien mukaista olisi luoda Yhdysvalloille sen turvallisuuteen kohdistuvia uhkakuvia, jotta amerikkalaiset sotajoukot eivät voisi keskittyä marssimaan maailmalla. Suoraan Yhdysvaltoihin kohdistuvaa uhkaa Kiina ei välttämättä tule muodostamaan, mutta solmimalla tiiviit suhteet Kanadan ja Meksikon tai esimerkiksi Brasilian kanssa se voisi heikentää USA:n asemaa omassa vaikutuspiirissään. Tämän seurauksena Yhdysvallat joutuisi kaukaisemmissa kohteissa suoritettavien operaatioidensa kustannuksella kiinnittämään suurempaa huomiota naapureihinsa.

Kiinan nousu ei voi tapahtua huomaamattomasti

Voisiko jokin valtio – tässä tapauksessa Kiina – matalaa profiilia pitäen nousta dominoivaksi valtioksi alueellaan rauhanomaisesti ja lähes huomiota herättämättä? Jotta tällainen olisi ylipäätään mahdollista, olisi kyseisen valtion maltettava olla sotkeutumatta kansainvälisiin konflikteihin ja tyydyttävä vain kasvattamaan talouttaan kaikessa rauhassa. Lisäksi sen kannattaisi viestittää, ettei ole edes aikeissa kehittää sotilaallista iskukykyään ja varoa antamasta minkäänlaisia uhkaavia lausuntoja muita maita kohtaan. Tällaisen strategian noudattaminen vain on käytännön tasolla hankalaa.

Yhdysvaltojen kanssahan Kiinan ei olisi edes järkevää aloittaa mitään suurempaa kiistaa tässä vaiheessa, koska maan sotilaallinen vahvuus ei ole riittävä sellaiseen. Mutta kiistoja naapurimaidensa kanssa Kiina ei ole pystynyt välttämään, vaikka jonkin aikaa onnistuikin pitämään matalaa profiilia. Tämän vuoksi monet sen naapurimaista ovat alkaneet pitää Kiinaa vakavana uhkana. Ja vaikka se kehittäisikin sotilaallista iskukykyään vain puolustuksellisissa tarkoituksissa, sen kilpailijat kokevat tällaisen toiminnan silti offensiivisena, koska eivät voi olla varmoja sen todellisista tarkoituksista.

Siinäkin tapauksessa, että Kiina siis omaa armeijaansa kehittämällä vain vastaisi siihen, että sen naapurivaltiot ja USA ovat kehittäneet omiaan, vaikuttavat sen toimet uhkaavilta maan kilpailijoiden näkökulmasta katsottuna. Ne myös ymmärtävät, että aika ei ole niiden puolella Kiinan tullessa todennäköisesti vain voimistumaan entisestään. Tämän vuoksi ne saattavat ajatella olevan parempi provosoida Kiinaa sekaantumaan aluekiistoihin tässä vaiheessa, kun se on vielä heikompi.

Vaikka Kiina ei sinällään olisikaan ollut aloitteellinen kiistoissa, joihin se on ajautunut, on se ollut pakotettu reagoimaan niihin – ja toisinaan tehnyt sen ankarastikin. On Kiina sitten ollut oikeassa tai väärässä kiistoihin liittyen, on se näin toimimalla saanut naapurivaltionsa levottomiksi. Tässä vaiheessa ei auttaisi, vaikka se antaisikin signaaleja hyvistä aikomuksistaan, sillä epäilykset ovat jo heränneet, eikä epäilijöitä ole helppo vakuutella. Huomion herättämistä välttämään pyrkivä strategia ei siis enää ole mahdollinen, vaan Kiinan toimia seurataan hyvin tarkasti, eikä sen mitä luultavimmin anneta saavuttaa alueellista hegemoniaa ilman minkäänlaista vastarintaa.

Kuinka muut maat mahdollisesti reagoisivat Kiinan pyrkimyksiin?

Millaista tämä vastarinta sitten voisi olla? Yhdysvallat ei ole koskaan sietänyt kilpailijoita, vaan haluaa pysytellä maailman ainoana alueellisena hegemoniana. Kiinaa vastaan se tulisi todennäköisesti toimimaan kuten Neuvostoliittoa vastaan kylmän sodan aikana. Naapurivaltiot eivät myöskään halua Kiinan nousevan supervallaksi, sillä mikäpä maa haluaisi naapurikseen maailman mahtavimman valtion. Intia, Japani, Venäjä ja pienemmät valtiot kuten Singapore, Etelä-Korea ja Vietnam saattaisivatkin liittyä Yhdysvaltojen Kiinan vastaiseen rintamaan samalla tavoin kuin Britannia, Ranska, Saksa, Italia, Japani ja lopulta Kiinakin yhdistivät voimansa USA:n kanssa pitääkseen Neuvostoliiton kurissa.

Vaikka sotakin on mahdollinen, todennäköisimmin Yhdysvallat yrittäisi hillitä Kiinan nousua tekemällä yhteistyötä mahdollisimman monen sen naapurivaltion kanssa pyrkien estämään Kiinaa laajentamasta vaikutusvaltaansa Aasiassa. Ideaalinen tilanne USA:lle olisi, mikäli se voisi vain pysytellä taustalla antaen muiden tahojen tehdä varsinaisen työn. Tämä ei kuitenkaan liene mahdollista, koska Kiinan naapurimaat eivät ole riittävän voimakkaita ja sijaitsevatkin sen verran pitkän välimatkan päässä toisistaan, etteivät välttämättä kykene riittävän tiiviiseen yhteistyöhön keskenään.

Suuremman luokan sota olisi huono vaihtoehto sen vuoksi, että Kiinalla on ydinaseita ja musertavan kostoiskun mahdollisuus olisi turhan suuri. Lisäksi Kiinalla on sen verran laaja armeija, että sen miehittäminen melkeinpä vaatisi hyökkäävää osapuolta käyttämään ydinaseita, mikä ei jo iskuista aiheutuvan ydinlaskeuman vuoksi ole mieluisin vaihtoehto. Ei ole myöskään varmuutta, jatkuuko Kiinan talouden nopea kasvu vielä tulevaisuudessakin, joten sen kanssa käytävään massiiviseen sotaan saatettaisiin tuhlata resursseja turhan takia.

USA:n kannalta ajatellen sen olisi tärkeää säilyttää dominoiva asemansa maailman merialueilla tehden näin Kiinalle vaikeammaksi operoida kaukaisemmissa kohteissa kuten Persianlahden alueella. Kaupankäyntiä Kiinan vaikutusvallan hillitsemiseen pyrkivä strategia ei kuitenkaan estäisi. Käviväthän Britannia, Ranska ja Venäjäkin suurissa määrin kauppaa Saksan kanssa ennen ensimmäistä maailman­sotaa, vaikka olivatkin huolissaan sen taloudellisesta menestyksestä.

Kiinan taloudellisen kasvun hidastaminen lopettamalla kaupankäynti sen kanssa ei olisi erityisen käyttökelpoinen strategia sen vuoksi, että se vahingoittaisi liiaksi myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Kyseinen strategia voisikin toimia vain siinä tapauksessa, että USA löytäisi uusia kauppakumppaneita, mutta Kiina ei. Monet maat, joille Kiinan kasvu ei ole uhaksi, olisivat kuitenkin halukkaita täyttämään Yhdysvaltojen jättämän aukon kaupankäynnissä Kiinan kanssa. Samasta syystähän kaupankäyntiä Saksan kanssakaan ei voitu lopettaa edellä mainitussa tilanteessa.

Kiinan horjuttaminen voisi tapahtua myös syöksemällä vallasta hallituksia maissa, jotka ovat liian ystävällisiä Kiinaa kohtaan, ja istuttamalla tilalle amerikkalaismielisiä johtajia. USA saattaisi lisäksi lietsoa levottomuuksia Kiinan sisällä. Tällaisia strategiotahan se on käyttänyt ennenkin. Neuvostoliiton horjuttamiseksi se kohdisti joitain peiteoperaatioitaan myös Kiinaa kohtaan 1950- ja 1960-luvuilla.

Kiinan naapurimailla olisi mahdollisuus lyöttäytyä yhteen joko USA:n tai Kiinan kanssa. Puolueettomiksi ne eivät oikein voisi jäädä, koska molemmat tahot tulisivat painostamaan niitä enemmän tai vähemmän. Lisäksi sotilaallisesti heikommalle valtiolle voi olla houkuttelevaa hankkia voimakas liittolainen turvakseen. Yhdysvaltojen apuun ja hyväntahtoisuuteenkaan ne eivät sinänsä voi luottaa. Mutta koska Kiina maantieteellisen sijaintinsa vuoksi on niille välittömämpi uhka, on todennäköistä, että monet niistä lähtisivät Yhdysvaltojen kelkkaan, mikäli Kiina jatkaisi voimistumistaan. Ja vaikka niillä onkin vahvoja taloudellisia siteitä Kiinaan, usein huoli turvallisuudesta painaa vaakakupissa enemmän.

Esimerkiksi Intiasta, jonka suhteet Yhdysvaltoihin kylmän sodan aikaan eivät olleet erityisen lämpimät, on sittemmin tullut sen kumppani, koska molempia maita yhdistää pelko Kiinasta. Ihmisoikeuksien puolesta kampanjoinut Barack Obaman hallinto puolestaan ”unohti” Indonesian ongelmat sillä saralla ja ilmoitti jatkavansa yhteistyötä maan eliittijoukkojen kanssa. Aiemmin indonesialaiset olivat vihjailleet, että muussa tapauksessa he saattaisivat alkaa rakentaa suhteita Kiinan armeijaan. Taiwan on puolestaan hallinnoimiensa meriväylien vuoksi strategisesti tärkeä kohde, minkä vuoksi USA:kaan ei tule sitä hylkäämään suosiolla.

Huoli turvallisuudesta toisi tullessaan asevarustelua molemmin puolin. Todennäköisesti sattuisi jonkin verran selkkauksia, jotka voisivat pahimmillaan johtaa sotaankin. Taisteluja saatettaisiin käydä myös sijaistaistelijoiden kesken. Sekä Kiina että USA koettaisivat hyödyntää mahdollisuuksia niille epäsuotuisten hallitusten kaatamiseksi muissa maissa. Poliittisessa keskustelussa ja erilaisten ajatushautomoiden laatimissa raporteissa vastapuoli pyrittäisiin esittämään mahdollisimman vaarallisena ja uhkaavana. Myös maiden välistä matkustelua ja tavaroiden vientiä saatettaisiin rajoittaa. Kaikesta huolimatta joidenkin asioiden suhteen yhteistyötäkin voitaisiin tehdä.

Miten suuri on sodan mahdollisuus?

Neuvostoliiton ja USA:n välinen kilvoittelu ei johtanut maiden välisiin suoriin aseellisiin yhteenottoihin. Mearsheimer arvelee tämän johtuneen siitä, että sotaa olisi todennäköisesti käyty Euroopassa ja kuten maailmansodat olivat osoittaneet, keskellä Eurooppaa syttyvä sota olisi helposti johtanut suuren luokan konfliktiin, jossa ydinaseiden käyttökään ei olisi ollut mahdottomuus. Maailmansotien ollessa tuoreessa muistissa monikaan päättävässä asemassa oleva henkilö ei ollut valmis hyväksymään sellaista.

Aasiassa tilanne on kuitenkin sellainen, että taistelut todennäköisemmin jakaantuisivat useisiin tosisistaan erillisiin paikkoihin, eivätkä olisi suuruusluokaltaan läheskään samaa tasoa kuin kylmän sodan aikaan Euroopassa syttynyt konflikti olisi ollut. Tästä syystä Mearsheimer arvelee, ettei Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen aseellinen yhteenotto olisi aivan niin epätodennäköinen kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen sota. Pienemmän luokan konflikteissa kun todennäköisyys ydinaseiden käytölle olisi vähäisempi, jolloin ydinase­pelotekaan ei aivan yhtä tehokkaasti ehkäisisi sotien syttymistä.

Kiina tuntisi varmasti olonsa huomattavasti turvallisemmaksi, mikäli se onnistuisi ajamaan amerikkalaisjoukot kokonaan pois Aasiasta. USA taas haluaa kaikin keinoin estää Kiinaa saavuttamasta alueellista hegemoniaa. Kriisin syttyessä kumpikaan osapuoli tuskin vetäytyisi suosiolla, koska ne saattaisivat ajatella voimankäytön olevan edullista suhteessa saavutettaviin etuihin. Tämän kaltainen ajattelu ei ainakaan edistä rauhaa ja vakautta Aasiassa.

Aasian tilanne eroaa kylmän sodan aikaisesta skenaariosta myös sillä tavoin, että kyse ei ole niin selkeästi ainoastaan kahden osapuolen vastakkainasettelusta. Venäjä on yksi merkittävä osapuoli, joka sekin mahdollisesti näkee kaikki muut suurvallat jonkin tason uhkina itselleen. Intialla on ydinaseita, eikä Japaniakaan sovi unohtaa. Ja mitä enemmän on osapuolia, sitä todennäköisempää on, että joidenkin niistä välille voisi kehittyä jonkin tasoinen konflikti, mikäli niiden intressit menevät ristiin toistensa kanssa. Etenkin, kun nämä osapuolet eivät sotilaalliselta vahvuudeltaan ole samanveroisia. Vahvemmille valtioille hegemonian tavoittelu voi olla houkuttelevaa, kun taas heikommat saattaisivat turvallisuutensa takaamiseksi valita riskialttiin strategian, joka eskaloituu sodaksi.

Kylmälle sodalle ominaista ideologista vääntöä Kiinan ja USA:n välillä ei sinällään ole, koska Kiina on pääasiassa hylännyt kommunismin ja omaksunut talousjärjestelmäkseen jonkinlaisen kapitalismin. Ideologinen ajattelu ei ole silti kokonaan väistynyt, sillä nationalismiakaan ei voi täysin jättää pois laskuista. Nationalismihan ei ole itsessään paha asia, mutta voi johtaa esimerkiksi sellaiseen, että jotkin kansat ajattelevat olevansa parempia kuin toiset. Mearsheimer kutsuu hypernationalismiksi ideologiaa, jossa muiden kansojen ei ajatella olevan ainoastaan huonompia vaan myös vaarallisia, minkä vuoksi niitä on tarpeen tullen käsiteltävä jopa brutaalisti.

Toisinaan johtajat hyödyntävät hypernationalismia saadakseen kansalaiset hyväksymään valitsemansa strategian. Mikäli valtio kokee turvallisuutensa uhatuksi tai jostain muusta syystä haluaa panostaa sotilaallisen vahvuutensa kasvattamiseen, on vastapuolen demonisointi tehokas tapa saada kansa hyväksymään sentyyppiset toimenpiteet. Maon aikaan sekä kommunismi että nationalismi olivat käyttökelpoisia keinoja kansalaisten hallinnassa. Kommunismin jäätyä taka-alalle kiinalaisjohtajat ovat joutuneet luottamaan nationalismiin yrittäessään säilyttää kansan tuen.

Toisaalta nationalismia hyödynnetään kyllä vastapuolellakin, sillä myös amerikkalaiset usein pitävät itseään muita erityisempinä. Mearsheimerin kirjoituksessa ei asiaa mainita, mutta vaikka esim. Irakin sotaa ei olisikaan varsinaisesti pidetty hyvänä asiana, saatettiin Yhdysvalloissa tästä huolimatta yllättävän herkästi uskoa, että ollakseen isänmaallinen oli tuettava omia joukkoja ja maan presidentin tekemiä päätöksiä, vaikka se tarkoittaisikin sodan jatkumista. Ei ole siis epäilystäkään, etteivätkö niin Kiinan kuin Yhdysvaltojenkin johtajat voisi käyttää nationalismia hyväkseen propagandassaan myös tulevaisuudessa.

Voisivatko kungfutselaiset opit hillitä Kiinaa käyttämästä voimaa?

Toiset uskovat, että Kiinan nousu supervallaksi voisi kaikesta huolimatta tapahtua rauhanomaisesti, koska kungfutselainen kulttuuri perustuu moraaliseen hyveellisyyteen ja sulkee pois kaiken aggressiivisen käyttäytymisen naapurivaltioita kohtaan. Tämän teorian kannattajat esittävät, että toisin kuin vaikkapa eurooppalaiset suurvallat sekä Yhdysvallat ja Japani, Kiina ei ole aloittanut hyökkäyssotia hegemoniaa tavoitellakseen.

Mutta vaikka kungfutselaisuudella onkin jalansijaa Kiinassa, ei siitä välttämättä seuraa, että vallanpitäjät näitä oppeja olisivat toteuttaneet tai tulisivat toteuttamaan etenkään kansainvälisen politiikan suhteen. Onhan Kiinakin historiansa aikana käyttäytynyt aggressiivisesti naapurimaitaan kohtaan. Lisäksi kungfutselaisuuden oppien mukaan kaikki sodat eivät ole väärin, vaan ainoastaan sellaiset, joille ei ole oikeutusta. Mikäli siis kiinalaisjohtajat kokisivat jonkin sodan olevan oikeutettu, ei kungfutselaisuus itsessään olisi este sodalle. Toki voi tulla sellaisiakin tilanteita, joissa sota todella olisi oikeutettu, mutta vaikka näin ei olisikaan, poliittiset päättäjät ovat aina osanneet esittää asiansa sillä tavoin, että saavat kansan vakuuttuneeksi sodan välttämättömyydestä. Osaavissa käsissä kungfutselaista retoriikkaa voisi siis käyttää oikeuttamaan niin hyökkäävää kuin puolustautuvaakin toimintaa.

Historioitsija Warren Cohen on Kiinan ulkopoliittisesta historiasta kirjoittaessaan todennut, että ”luodessaan omaa imperiumiaan, eivät kiinalaiset ole olleet yhtään vähemmän ylimielisiä ja häikäilemättömiä kuin eurooppalaiset, japanilaiset tai amerikkalaisetkaan”. Hän lisää, että ”historiallisesti Kiina on sortanut heikompiaan, eikä ole mitään syytä odottaa sen toimivan eri tavoin tulevaisuudessa; se ei tule käyttäytymään yhtään paremmin kuin muutkaan suurvallat menneisyydessä”.

Western Michigan University -yliopistossa apulaisprofessorina toimiva Yuan-kang Wang on kirjoittanut, ettei kungfutselainen kulttuuri ole estänyt Kiinalta voimankäyttöä: ”Kiina on harjoittanut reaalipolitiikkaa vuosisatojen ajan … kiinalaisjohtajat ovat mielellään käyttäneet voimaa poistaakseen maan turvallisuuteen liittyvät ulkoiset uhkatekijät.” Historioitsija Hans J. van de Venin mukaan on selvää, että ”Kiinan historia on ollut vähintään yhtä väkivaltainen kuin Euroopan”.

Varmistavatko taloudelliset sidokset rauhan Aasiassa?

Voisiko sitten Kiinan, Japanin ja Yhdysvaltojen taloudellinen riippuvuus toisistaan olla esteenä maiden välisille konflikteille? Onhan esitetty, että niiden välille syttyvällä sodalla voisi olla tuhoisia seurauksia kunkin maan taloudelle. Sanotaankin, että järkevä johtaja ei aloittaisi sotaa, joka saattaisi estää hänen maataan vaurastumasta. Tämän teorian mukaan jopa valtion turvallisuuteen kohdistuvat panostukset pidettäisiin maltillisina, koska intensiivinen kilpailu sillä saralla voisi vahingossa johtaa sotaisuuksiin.

Ei voi tietenkään väittää, etteivätkö taloudelliset riippuvuudet vaikuttaisi ollenkaan. Tokihan valtiot tavoittelevat taloudellista menestystä ja joissain olosuhteissa tämä voi vähentää niiden halukkuutta sotimiseen. Mutta ovatko taloudelliset syyt tarpeeksi painavia ehkäisemään konfliktit kaikissa tilanteissa? Jokaisen valtion ensisijainen tavoitehan on säilyä toimintakykyisenä. Selviytymisen kannalta taas kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat ovat taloudellista kukoistusta oleellisempia, koska jos valtio lakkaa olemasta, päättyy kaikenlainen kukoistuskin siihen.

Nationalistiset syyt saattavat nekin painaa vaakakupissa taloudellisia intressejä enemmän. Kiinalaisjohtajat ovat esimerkiksi ilmaisseet olevansa Taiwanin vuoksi valmiita jopa sotatoimiin – siitäkin huolimatta, että uskovat mahdollisen konfliktin vahingoittavan Kiinan taloutta. On myös aina mahdollista, että jokin valtio ajautuessaan taloudellisesti ahtaalle olisi tilanteessa, jossa sillä ei olisi juurikaan menetettävää, vaan se näkisi jopa hyötyvänsä sodan aloittamisesta. Esimerkiksi Irakin ja Kuwaitin välillä oli taloudellisia sidoksia, mutta koska Kuwait ylituotannollaan sai öljyn maailmanmarkkinahinnan putoamaan niin alhaiseksi, että siitä oli haittaa Irakin taloudelle, päätyi Irak miehittämään naapurimaansa elokuussa 1990.

Jokin valtio saattaisi aloittaa sodan myös laskelmoimalla, että odotettavissa oleva voitto toisi sille merkittäviä taloudellisia ja strategisia etuja, jotka jättäisivät varjoonsa sodasta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Esimerkiksi Etelä-Kiinan meri – jonka alueella uskotaan olevan runsaasti luonnonvaroja – on aiheuttanut kiistaa sitä ympäröiville valtioille. Mearsheimer huomauttaa, että – vaikka kyseinen skenaario onkin epätodennäköinen – ei ole täysin mahdotonta, etteikö muita voimakkaampi Kiina voisi käyttää sotilaallista voimaa ottaakseen alueen hallintaansa. Usein sodan aloittava valtio myös kuvittelee saavuttavansa nopean ja helpon voiton ja näin välttävänsä merkittävät taloudelliset menetykset, vaikka taistelisikin sellaista osapuolta vastaan, johon sillä on taloudellisia siteitä. Vaikkeivat odotukset aina toteudukaan, tällainen ajattelutapa voi joka tapauksessa saada sodan vaikuttamaan houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Sodasta aiheutuvat taloudelliset kustannukset ovat suurimmillaan silloin, kun sotaan osallistuu monia eri osapuolia ja se paisuu odotettua laajemmaksi konfliktiksi. Johtajat eivät kuitenkaan odota näin käyvän. Eikä Kiinan tapauksessa ydinaseiden aiheuttaman uhan vuoksi olekaan todennäköistä, että niin kävisi, mikäli maa ajautuu johonkin sotaan Aasiassa, vaan mahdolliset sodat tulisivat olemaan rajoitettuja niin tavoitteiltaan kuin keinoiltaankin. Näin ollen myös taloudelliset kustannukset tulisivat olemaan rajoitettuja, eikä niiden merkitys sotia ehkäisevänä tekijänä olisi niin suuri, vaan pienimuotoisen sodan voittaminen voisi olla jopa taloudellisessa mielessä kannattavaa, mikäli kyse olisi vaikkapa Etelä-Kiinan meren alueista.

Ei ole myöskään poissuljettua, etteivätkö valtiot voisi käydä kauppaa keskenään myös sotiessaan toisiaan vastaan. Asiaa tutkineet Jack Levy ja Katherine Barbieri ovat todenneet tällaista tapahtuvan niin usein, ettei yleinen uskomus sodasta merkittävänä häiriötekijänä kaupankäynnille pidä kaikin puolin paikkaansa. Taloudelliset riippuvuudet eivät siis takaa rauhaa Aasiassa sen enempää kuin muuallakaan maailmassa, mutta saattavat toki joissain tapauksissa jarruttaa sodan syttymistä.

Mearsheimerin saamaa kritiikkiä

Vaihtoehtoisessa mediassa monesti Yhdysvaltojen kanssa kilpailevat suurvallat Kiina ja Venäjä kuvataan jollain tapaa moraalisesti parempina vaihtoehtoina. Mearsheimerin kirjoitukset eivät laajemmalti ole allekirjoittaneelle tuttuja, mutta ainakin tässä kirjoituksessa hän kritisoi jossain määrin sekä Yhdysvaltoja että Kiinaa, eikä nosta jalustalle mitään tiettyä osapuolta.

Australialaislehti The Age on kuitenkin kritisoinut Mearsheimeria todeten tämän olevan Venäjän presidentti Vladimir Putinin puolestapuhuja. Mearsheimerin todetaan yksinkertaistaneen kansainvälistä politiikkaa liiaksi sivuuttamalla käsittelemiensä valtioiden sisäpolitiikan ja olettamalla suurvaltojen aina toimivan aggressiivisesti ja omaa etuaan tavoitellen. Ukrainan tilannetta hänen kerrotaan pitävän lännen syynä, koska se ei kyennyt ymmärtämään (Mearsheimerin mukaan) rationaalisesti toimivaa Putinia, jonka reaktiot lännen toimia kohtaan olivat täydellisesti ennakoitavissa.

Artikkelin kirjoittanut Robert Horvath ei pidä Venäjän toimia rationaalisina, sillä konfliktin myötä se on mm. ajanut sukulaiskansaansa entistä enemmän lännen syliin ja horjuttanut Kazakstanin kaltaisten läheisten liittolaistensakin luottamusta. Hän myös väittää Putinin jättäneen Venäjän suojattomaksi Kiinan painostukselle, jonka johtajat ymmärtävät, ettei Putin voi tässä tilanteessa kääntyä muiden tahojen puoleen.

On totta, että Mearsheimer on kirjoituksessaan jonkin verran yksinkertaistanut asioita, eikä kovinkaan paljon käsittele sisäpoliittisia asioita. Ei voi myöskään välttämättä yleistää kaikkien suurvaltojen käyttäytyvän aina samalla tavoin samankaltaisissa tilanteissa. Mutta suurvaltojen – muidenkin kuin Yhdysvaltojen – aggressiivisesta ja omia etujaan tavoittelevasta käyttäytymisestä historia tuntee kuitenkin lukuisia esimerkkejä, joten  Mearsheimerilla on perusteita näkemyksilleen. Ukrainan tilanteen eskaloitumisessa länttä voisi toki pitää aloitteellisena. Onhan se tukenut äärijärjestöjä ja Venäjän vastaista liikehdintää Ukrainassa. Mutta tuntematta sen tarkemmin Mearsheimerin näkemyksiä Putiniin ja Venäjään liittyen ja ottamatta kantaa Horvathin väitteisiin, saattaisi Mearsheimer tosiaan olla hitusen puolueellinen Putinin suhteen, sillä ei Ukrainan kriisi pelkästään lännen syytä ole.

Ennen kaikkea on kyse siitä, että Ukraina on epäonnekseen ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi jäänyt pahasti suurvaltapolitiikan jalkoihin. Sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat pyrkineet luomaan suhteita siihen, mutta kummankaan tavoitteena ei ole tietenkään ollut Ukrainan etujen ajaminen, vaan sen käyttäminen omien etujensa mukaisesti. Venäläismielinen Viktor Janukovitsin hallitus oli sekin yhtä lailla korruptoitunut kuin nykyinen amerikkalaismielinen hallitus. Kun Putinia tukevat usein toteavat vallanvaihdon Ukrainassa tapahtuneen laittomasti, ei Krimin kohtalosta järjestetty äänestyskään kaikin puolin vakuuttava ollut. Ja vaikka Krimin haltuunotto oli varmasti Venäjälle strategisesti tärkeää, se toisaalta ajoi Ukrainaa entistä enemmän kohti länttä ja Natoa sekä nostatti Venäjän vastaisuutta entisestään.

Lopuksi

Kiina ja Venäjä eivät ole sotineet yhtä ahkerasti kuin Yhdysvallat. Mutta kuten muistamme, on USA ainoana alueellisen hegemonian saavuttaneena valtiona ja sotilaallisestikin voimakkaampana voinut toimia maailmalla vapaammin kuin muut suurvallat. Entäpä jos Yhdysvaltojen valta murenisi ja Kiinasta tai Venäjästä tulisi ykkösmahti maailmalla? Monet vaihtoehtoisia medioita edustavat tahot vaikuttaisivat luottavan näiden maiden ehdottomaan hyvyyteen, mutta pysyisivätkö ne ”hyvinä” vielä siinäkin vaiheessa, kun ne olisivat täysin vapaita toimimaan haluamallaan tavalla?

On epäilty, ettei kylmä sota olisi kaikilla tasoilla ollut täysin autenttinen. Yhdysvallat vei teknologiaa Neuvostoliittoon ja länsimaiset pankit rahoittivat maata. Kuten Mearsheimerin kirjoituksesta käy ilmi, edes ”kuuma sota” ei välttämättä estäisi sodan osapuolia käymästä kauppaa keskenään. Mutta ehkei sentään käytäisi kauppaa sellaisesta teknologiasta, joka on äärimmäisen tärkeää vastapuolen kyvylle kehittää asejärjestelmiään? Ellei sitten ole tahoja, joiden etujen mukaista sellainen olisi. Joka tapauksessa esimerkiksi yhdysvaltalaista uuskonservatiivista suuntausta uhkakuvan maalaaminen Neuvostoliitosta hyödytti, ja maan heikentyminen liiaksi olisi hankaloittanut heidän agendansa läpivientiä.

Ellei kylmä sota kaikilta osin ollut täysin todellinen, niin miten on sitten asianlaita nykyisen skenaarion suhteen, jossa Kiina ja Venäjä nähdään haastajina Yhdysvaltojen johtamalle lännelle? Siinä missä kansainvälisesti operoivilla finanssilaitoksilla sekä muilla vaikutusvaltaisilla tahoilla on sanansa sanottavana Yhdysvaltojen politiikassa, ovat yksityiset liikepankit ulottaneet lonkeronsa myös Venäjälle ja Kiinalle. Kehittyvien maiden muodostaman BRICS-yhteisön kehittymisessä oli sormensa pelissä Goldman Sachsin ekonomisti Jim O’Neillillä. Haastaako BRICS todella Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin, vai onko sen tarkoitus vain tarjota näennäisesti parempi vaihtoehto huonossa maineessa olevan nykyisen järjestelmän tilalle?

The Daily Bell on toisaalta jopa kirjoittanut, että voisi olla pelkkää teeskentelyä uskotella dollarin olevan pysyvästi heikentymässä siinä määrin, että jopa Lontoon Cityn rahamiehet kiirehtivät osaksi tuloillaan olevaa ”kiinalaista vuosisataa”. Kirjoituksessa todetaan dollarin heikentyneen ylikulutuksen ja liiallisen liikkeellelaskun vuoksi. Mutta tällaisen kehityksen katsotaan olleen tarkoituksellista, sillä dollarin arvon alentaminen ja sen korvaaminen vähitellen muilla valuutoilla saattaisi tarkoittaa, että ollaan valmiste­lemassa yhden ainoan valuuttakorin käyttöönottoa.

Jää nähtäväksi, tuleeko Kiinasta seuraava supervalta ja miten kivuttomasti sellainen käänne voisi tapahtua. Mutta sitä ei ole vaikea ennustaa, että Yhdysvaltojen menettäessä valta-asemansa valtaeliitti todennäköisesti vain pyrkisi lujittamaan asemaansa sitä seuraavassa mahtimaassa. Olisiko maailma siis merkittävästi erilainen, mikäli Yhdysvaltojen sijaan kukkona tunkiolla hääräisikin jokin muu suurvalta?

Lähteet

Mearsheimer, John J. | The National Interest (25.10.2014): Can China Rise Peacefully? http://nationalinterest.org/commentary/can-china-rise-peacefully-10204

Horvath, Robert | The Age (29.1.2015): Vladimir Putin’s apologists spread dangerous message http://www.theage.com.au/comment/vladimir-putins-apologists-spread-dangerous-message-20150129-130snb.html

The Daily Bell (28.3.2014): Directed History of the City’s Alliance with China http://www.thedailybell.com/news-analysis/directed-history-of-the-citys-alliance-with-china/

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna