Suomi-kylän uudet ilmeet, alueellisen kehittämisen ja yhdyskuntasuunnittelun mahdollisuudet

Talouselämän nykyinen kehitys vaikuttaa vääjäämättömästi myös EU:n ja maamme alueelliseen kehittämiseen. Suomen harvaan asutun alueen yhdyskuntarakentaminen on keskittynyt perinteisesti elinkeinojen ja tuotannon kehittymisen ja sijoittumisen mukaan. Yhdyskuntien maankäyttö ja rakentaminen ovat tärkeitä tekijöitä kansantaloutemme toiminnan osasektoreina, osin myös keynesiläisittäin elvyttävinä, suhdanteita tasaavina ja työllistävinä. Rakentaminen on ollut kuitenkin aina myös keinottelun piirissä, ”mafiataloutena” eri etupiirien ansaintasektorina, ja kriisialttiina rahatalouden suhdanneheilahteluille ja ylikuumenemiselle. Koska suomalainen asuminen on omistusasuntovoittoista ja pankkien rahoittamaa, on aina vaarana myös kotitalouksia koskevien asuntokuplien syntyminen. Tämän joutuivat katkerasti kokemaan kahden asunnon loukkuun joutuneet ja pankkien avokätisesti lainoittamat kotitaloudet 80–90-lukujen vaihteen laman aikana.

Thatcherismiksi kutsuttu julkisen sektorin privatisointi ja sen legitimoima uusliberalismin ideologia tuli Suomeenkin, mutta viiveellä ja taustalla, vailla yhteiskunnallista ja poliittista analyysiä. Valtion omistusta ja roolia pyritään ohjelmallisesti vähentämään, eikä tässä prosessissa ole vieläkään näkynyt muutoksia. Mennään ilmeisesti loppuun saakka. Yhtiöittämisestä on tullut pakkomielle. Kun yhtiöitä tulkitaan samoilla oikeuksilla kuin yksityishenkilöitä ja ne ovat liikesalaisuuksien piirissä, menetetään avoimen, demokraattisesti kontrolloidun yhteiskunnan mahdollisuudet niiden ohjaamiseen. Yhtiöiden ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen, eli osakkaille. Kun nykyisin osakkaat ja omistajat ovat kasvottomia institutionaalisia sijoittaja ja organisaatiota, on rahan valta kasvoton. Finanssitaloudessa ovat sekoittuneet entistä enemmän myös julkisen sektorin rahastot, säätiöt, vakuutus sekä rahoituslaitokset ja pankit. Yksittäisestä pankissa asioivasta lainanottajasta tai tallettajasta tulee kasvottomien rahastojen sijoittajia tietämättäänkin. Kansalaisista tulee finanssisektorin ”muuleja”, joiden rahoituksella tuetaan usein monikansallista sijoitustoimintaa, veronkiertoa ja yrityskikkailua ja loputonta pääomien kasautumista.

Koska rahalla ei ole enää kasvoja, kansantalouden ja siihen liittyen alueiden ja maankäytön omistuspohjaa ei kukaan enää tiedä. Maanomistajaakaan ei usein tiedetä. Patruunakapitalismin aikana syntyi teollisuuspaikkakunnille hierarkinen mutta huolta pitävä yhdyskuntamuoto, josta hyviä esimerkkejä ovat maamme puunjalostusteollisuuspaikkakunnat. Puunjalostusteollisuuden paikallisia tuotantoketjuja —  savotoilta uittoreittejä myöden teollisuuspaikkakunnille ja sitten laivattavaksi — ei enää ole. Suomen itsenäisen historian alkuaikojen tuotantoa paikallisesti ohjaavia patruunoita ei enää myöskään ole. Juusovaldenit ovat kadonneet historian hämärään. Kansallista profiilia ylläpitäneet teollisuusmiesten ja pankkiirien herrasmiesklubit sekä myös humanitäärisin periaattein perustetut rahastot ovat myös kadonneet sikarin savuun. Rahatalouden liikkeitä ohjaavat nyt piinkovat ja tunteettomat finanssisektorin ekspertit ja konsultit, ja talouselämän päätökset tehdään vain korporaatiokohtaisten taloudellisten hyötymistavoitteiden mukaisesti muusta yhteiskunnasta välittämättä. Yhteiskunnallisesti merkittävä tuotanto ja investoinnit eivät ole enää talouselämän toiminnan perustana. Ostetaan, myydään ja peritään… Tuotantotaloudesta erkaantuneen rahatalouden etuja valvovat ammattilobbarit ja kasvottoman pääomaomistuksen etuja valvovat juristiarmeijat sekä häikäilemätön mediahallinta.

Alueellisen kehittämisen mahdollisuudet

Alueiden ja maankäytön osalta spekulatiiviseen rahatalouteen siirtyminen on aiheuttanut sen, että maanomistuksella on pelkästään sijoitusarvo ja tuotto-odotukset. Kun alkiolaiseen maatalousaikaan maan omistivat isojaon takaamasti viljelijät, niin nykyisin pellot ja metsät ovat siirtyneet joko keskittyneen teollistuneen maataloustuotannon piiriin tai kaupunkilaistuneeseen, spekulatiiviseen omistukseen. Metsät ovat myyntituottoa varten, ja muut maat varsinkin urbaanien keskusten ympäristössä omaavat vain potentiaalista sijoitusarvoa. Maanomistus on erkaantunut sekä humaanien että luonnonresurssien käytön kannalta kansalaisyhteiskunnan demokraattisen päätäntävallan ulkopuolella. Alueiden käytöllä on vain rahataloutta hyödyttävä arvo. Suomen luonnonvarat ovat siirtyneet myös kansainvälisen sijoitustoiminnan hyödynnettäväksi. Ja nykyiset hallituksemme suorastaan houkuttelevat ulkomaista tai monikansallista suurpääomaa hyödyntämään kansallisomaisuuttamme.

Suomessa vielä 1900-luvulla harjoitettua aluepolitiikkaa ei enää ole harjoitettu yhteiskunnallisin perustein. Viimeaikaiset alue- ja maakuntahallinnon uudistukset —  sote-uudistus mukaan lukien — ovat eräänlaisia rationalisoimisprosesseja joissa ainoa tavoite on saada palvelut kustannustehokkaiksi. Alueilla asuville ihmisille on jälleen kerran tullut pakko itse tehdä päätös entisille alueille jäämisestä. Tätä voidaan pitää ”vapaan valinnan” irvikuvana. Pakkomuutto työn ja parempien palvelujen perässä on jälleen kerran tosiasia. Ne ihmiset, jotka eivät pysty muuttamaan, hoidetaan hiljaisuudessa pois otsikoista ja tilastoista.

Alueiden kehittäminen niiden omaehtoisten edellytysten mukaisesti on olematonta. Suomen väestö asutetaan siten perusteettomasti maakunnallisiin asutuskeskuksiin. Kotiympäristö muuttuu ja juuret katkeavat entiseen paikallishistoriaan ja -perintöön. Ihmisillä ei ole enää paikkaan kuuluvuutta ja sitoutumista. Paikan henki on hävinnyt ihmisten mielissä. Keskuksista tulee kasvottomia ansaintakeskittymiä ja ihmisvarastoja. Ihmiset ovat kuin aidatuissa karsinoissa, vailla sitä maahan ja ympäristöön ja paikkaan sitoutuvaa identiteettiä, josta kansallistunteemme aina on lähtenyt. Kylänraitin korvaa kapakkakatu, marja- ja sienimetsän tarjonta korvautuu markettien erikoistarjouksilla. Kyläkaupat löytyvät ostoskeskusten myyntilokeroista.

Suomen tuotannollisia resursseja ei käytetä kansalaisyhteiskuntamme hyväksi. Maan johto on täysin kansainvälisen finanssitalouden käskyttämä ja sen armoilla. Kun saadaan monikansallinen yritys houkuteltua esimerkiksi jääkauden höyläämälle malmialueellemme, ollaan tyytyväisiä. Kaivokset kun vielä tuottavat muutamia kymmeniä työpaikkoja ja sulkia kunnanisien hattuihin. Todellisuudessa malmivyöhyke tärväytyy ja sinne jäävillä asukkailla ei ole enää puhdasta luontoa. Kainuun, Kuusamon sekä Lapin malmivyöhykkeellä on vaara kokonaisten maakuntien ympäristön tuhoutumisesta. Haja-asutusalueet hyödynnetään muuallakin luonnonresursseista. Jääkauden rouhima sora on arvokas vientituote. Salpausselän ja muiden vedenjakajien harjuvyöhykkeet kaivetaan ja laivataan maasta pois.

Suomesta viedään jo kokonaisia saaria Arabiemiraattien keinotekoisiin turistiloukkoihin. Maamme puhtaat pohjavedet ja tuhannet järvet pullotetaan. Saudi-Arabian armeija marssii jo Salpausselän lähdeveden avulla. Jäljelle jäävistä katvealueista tulee hiljaisia ja ”turvallisia” varastoalueita kansainvälisille vientiyrityksille. Tämänlaisia välivarastoja on jo Itä-Suomessa. Aasian kehittyvien talouksien ilmansaasteista tullaan maahamme hengittämään hetkeksi raitista ilmaa. Maa, vesi ja ilma ovat kaupan.

Tässä prosessissa hyödynnetään kaikki maamme alueet ja luonnonvarat taloudellisen voitontavoittelun periaattella. Valtio voisi ottaa ohjaukseensa suomalaisten luonnonvarojen hyödyntämisen kansalaisyhteiskunnan hyväksi. Nyt luonnonvaramme saalistetaan häikäilemättömästi. Kaivannaisteollisuuden voitot viedään maasta pois kansainvälisten institutionaalisten sijoittajien ja korporaatioiden toimesta. Vastaava verokertymä haihtuu veroparatiiseissa. Metallialan pörssiyhtiöt Outokumpu ja SSAB ovat pörssiyhtiöiden kansallista kärkeä. Outokumpu oli aikoinaan puhdas ja hyvin tehokas valtionyhtiö, mutta nyt pörssiyhtiönä kansainvälisten rahatalouden tuulien vietävänä. Sama koskee ruotsalaiselle SSAB:lle myytyä Rautaruukkia. Suomessa on yli 40 kaivosta joko varauksena, aktiivikäytössä tai tilapäisesti lopetettuna. Maamme maaperästä on löydetty mittavat malmivarat. Kupari, nikkeli, kulta, hopea, apatiitti, litium, palladium ja uraani kaivetaan ja rikastetaan nykyisin teollisesti.

Kaivannaisteollisuus on pääosin ulkomaisten alan globaalien toimijoiden käsissä tai osaomistuksessa sijoitusyhtiöiden kautta. Kanadalaiset, amerikkalaiset, australialaiset ja norjalaiset yhtiöt kaivavat jääkauden hiomat pohjakalliomme. Kittilän kulta menee kanadalaisiin pankkiholveihin ja voitot katoavat ulkomaille. Alkuperäinen luonnonympäristö on myös tuhoutumassa, hyvänä esimerkkinä on Sotkamon Talvivaara. Kansainvälinen kaivosjätti Anglo American plc tekee parhaillaan koeporauksia myös Natura-alueella!

Naapurimme norjalaiset ovat myös aktiivisesti seurailemassa malmivarojemme hyödyntämismahdollisuuksia. Paradoksaalista tässä on se, että Norja pelasti oman öljynsä kansalliseen omistukseen ja teki suomalaiseen politiikkaan verrattuna päinvastaisen ratkaisun kansallistamalla aikoinaan öljyn. Nyt jokainen norjalainen on laskennallisesti miljonääri, ja öljyvaroja käytetään varovasti kansallisen rahaston, Oljefondetin avulla. Jos tätä ei olisi tehty olisi norjalaisten öljytulot kaapattu ulos maasta kansainvälisten öljyjättien toimesta. Ja norjalaiset olisivat edelleen perinteisessä niukkuuden taloudessa. Ja tämä kaikki tapahtui kapitalistisen talousjärjestelmän toimintaperiaatteilla, mutta kansalaisyhteiskunnan edun mukaisesti.

Lopputulos on, että maamme alueilla ei yksityistämispolitiikan hyökyaallon jälkeen ole demokraattisen yhteiskunnan ohjauskeinoja. Kansalaismonopoli on muuttunut yritysmonopoliksi. Alueellisen kehittämisen mahdollisuudet kansalaisyhteiskunnan hyväksi menetetään.

Mitä aluepolitiikan hylkäämisellä ja keskittämisellä ajetaan? Kauppaan, palveluihin, rakentamiseen, sijoittajiin ja kansainväliseen kilpailuun liittyvät yritysmaailman intressit ovat nähtävissä maankäytössä ja kaavoituksessa, ja niissä on myös paljon yhteistä vaikkapa sote-palvelujen yhtiöittämisen ja yksityistämisen tavoitteiden kanssa. Niin sanotun vapaan markkinatalouden normienpurkutalkoilla muutetaan rakentamisen lainsäädäntöä ja ohjeistoa siten, ettei esimerkiksi entisen yhdyskuntarakeneen ulkopuolelle rakennettavien kauppakeskusten sijoittumista valvota kaavoituksen avulla. Näin lisätään liikkumistarvetta keskittyvän kaupallisen sektorin ehdoin. Samoin lisätään yhteiskunnallista eriarvoisuutta palveluetäisyyksien kasvaessa. Julkista liikennettä myös ”rationalisoidaan” (VR:n pysäkkienpoistot). Liike-elämän ja valtiovallan lyhytnäköiset yksityistämis- ja rationalisointioperaatiot kivettyvät kestäviksi virheiksi. Ja tieverkon ja yhdyskuntarakenteen osalta lähes ikuisiksi ajoiksi. Lopputulos on myös se, että maamme alueilla ei tämän yksityistämispolitiikan hyökyaallon jälkeen ole demokraattisen yhteiskunnan ohjauskeinoja. Kansalaismonopoli on muuttunut yritysmonopoliksi. Alueellisen kehittämisen mahdollisuudet kansalaisyhteiskunnan hyväksi menetetään.

”Uusi uusjako” suoritettava kansalaisyhteiskunnan pelastamiseksi

Suomalaisen maanjaon vaikuttavimmaksi tekijäksi on osoittautunut Isojako, jonka mukaisesti maamme tilat erotettiin erillisiksi etupäässä maataloustuotannon yksiköiksi. Tilojen asuin-, pelto- ja metsäalueet olivat jaon mukaisesti samassa kokonaisuudessa. Edeltäneessä uusjaossa olivat kylän asuinrakennukset yhdessä kokonaisuudessa kylätien varressa. Pellot oli jaettu sarkoihin siten että kyläläisten oli pakko toimia yhdessä vuosittaisten viljelytoimenpiteiden aikana. Kyläyhteisön oli tehtävä työtä yhdessä ja yhteisen päämäärän mukaisesti. Nyky-Suomessa tuntuu siltä, että edetään Isojaon periaatteella edelleen, mutta ainoa kannustin on yksittäisten taloudellisten toimijoiden voitontavoittelu. Naapurit ostetaan, vallataan ja tilakoot kasvavat. Luonnonvaramme ja niiden hyödyntäminen keskittyy lopulta monokulttuurinomaiseksi tehoviljelyksi, nyt taloudellisin keinoin.

Nykyisen maamme hallituksen toimet ajavat aktiivisesti kaikkien kansallisomaisuuden ja luonnonvarojen yhtiöittämistä. Lopputuloksena on maamme alueiden totaalinen yhtiöittäminen. Maat, vedet ja yhdyskunnat liikenneverkot ensin liikelaitoistetaan, sitten yhtiöitetään ja sitten pilkotaan sekä yksityistetään. Ensin kansallisten institutionaalisten sijoittajien, kuten vakuutusyhtiöiden, rahastojen, pankkien ja säätiöiden omistukseen. Nämä instituutiot on nykyisin kytketty finanssitalouden liiketoimintaan. Sen jälkeen seuraa finanssimarkkinoiden puitteissa yhtiöiden pilkkominen ja myyminen kansainväliselle kasvottomalle finanssitaloudelle ja pörsseihin, demokraattisen päätöksenteon ja seurannan ulkopuolelle.

Perinteinen luonnon hyödyntäminen kansalaisten virkistyskäyttöön vaarantuu myös. Suomen luonto tarjoaisi loputtomat resurssit myös luontotuotteiden hyödyntämiseen, liikunnalliseen virkistyskäyttöön, terveyden hoitoon sekä matkailuun. Valtionhallinnon yksityistämispyrkimykset ja yhtiöittäminen vaarantavat kansallisomaisuutemme ja luonnonympäristömme vapaita käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi Metsähallituksen yhtiöittämisessä jää tuotannollisten ja suojeltujen alueiden väliin harmaa sektori, joka on muutettavissa rahoituksellistetun tuotantotalouden piiriin. Vesialueet ovat myös tämän yhtiöittämisprosessin alaisena. Perinteinen jokamiehenoikeus kapenee ja katoaa, koska alueet ovat tulevaisuudessa omistukseen sidottuja ja vartioituja. Robottisilmät vartioivat tonttien rajoja. Asukkaiden varashälyttimet ovat muuttuneet alueellisen kontrollin ja vartioinnin sekä valvonnan välineiksi. Suomesta on tulossa näin vartioitujen ”varastoalueiden saaristo”. Valmisteilla olevan Liikennekaaren mukaisesti kansalaisten liikkumista valvotaan myös. Isoveli valvoo jokaista. Valvonta muuttuu sitten totaaliksi kontrolliksi. Jokaisella kansalaisella on jo lähitulevaisuudessa elektroninen hintalappu, joka saldoa seurataan keskitetysti. Armeijan tuntolevy ”nirri” on muuttunut kansalaisen tunnistamis- ja seurantavälineeksi. Sykkeesi mitataan päivittäin…

Suomi-kylän uudet piirteet

Kaupungistumisen käsitettä propagoidaan kuin luonnonlakia ja ihmiset kuulemma haluavat kaupunkeihin. Kaupungistuminen ja urbanismi ovat kuin mantroja nyky-Suomessa. Suomessa on usein tehty tutkimuksia ja todettu että ihmiset muuttavat vain kun on pakko työn ja toimeentulon takia. Kotipaikkakunnan elämäntapa ja ympäristö koetaan vieläkin arvokkaaksi. Suomalaisen luontosuhde on voimakas. Jos vuoden kiertoa määrittää marjastus, sienestys, sorsastus ja hirvijahti sekä luontoympäristön tarjoamat terveelliset harrastukset, niin taajaman kerrostaloasunnossa näistä voi vain haaveilla.

Ympäristön tulevaisuudesta ja hankkeista vastaavat päättäjät eivät ymmärrä, että tiettyjen muodissa olevien mantrojen mukainen yhdyskuntarakentaminen tuottaa sukupolvien ajaksi näkyviä jälkiä ja vaurioita elinympäristöömme. Taustalla on ajallemme ominainen puhdas taloudellisuusajattelu. Siksi rakennetaan tiivistä ja tehokasta kaupunkiympäristöä. Nuorille ikäluokille on tietoisuus ympäristöstä myös muuttunut ja korvautunut virtuaalisella elämällä tietoliikenteen ja median maailmassa. Jos eletään sosiaalisen median ja tietokonepelien jokahetkisessä online-läsnäolossa, todellisuuteen sekoittuneessa virtuaalimaailmassa ei eroa todellisen ja virtuaalisen välillä edes ymmärretä. Hedonistinen, narsistinen ja liian helppo nautintakulttuuri hallitsee virtuaalimaailmaa, ja siitä on vaikea siirtyä arkielämän ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Yhteisöllisyys ja empatia katoavat pelimaailman räiskinnässä ja örkkien tappamisessa. Myös eettinen koodisto ja tietoisuus katoaa. Urbanismi ja siihen liittyvä ”urbaani pöhinä” liittyvät elämäntapaan, joka saa virikkeensä ja mallinsa mediatarjonnan mukaisesta virtuaalisesta suurkaupunkielämästä.

Tässä ei ole mitään tuomittavaa, mutta jos se heijastuu konkreettisesti rakennettuna Suomen kokoisen maan yhdyskuntarakenteessa ja kaupunkikuvassa, ovat jäljet ympäristössä dramaattisia. Tämänlaisesta ideologiasta konkreettisesti toteutunut ns. tiivis urbaani kaupunkirakenne takaa metropoliaktivistien mukaan sosiaalisia kohtaamisia ja vapaata vilkasta viriketoimintaa ja pienimuotoista liiketoimintaa. Todellisuudessa kivijalkabaareja ja -kauppoja ei synny kuin näytteeksi. Kaupalliset ja muut palvelut keskittyvät ilmastoituihin ja vartioituihin marketteihin, keskusliikkeiden ”hubeihin”. Torneissa asuvilla on ainoat sosiaaliset kontaktit hississä ja jos hipsterit perustavat perheitä, lasten leikkipaikkana on katu. Nämä nuorten aikuisten toivomat pikku-manhattanit muuntuvat suurrakentajien ja heidän lobbaamiensa etupiirien etujen mukaisiksi rahastusympäristöiksi.

Hyväveliverkostot vaikuttavat myös poliittiseen päätöksentekoon. Suomalainen korruptio on näkymätöntä, mutta toimii hyvin kaupunkirakentamisessa. Tästä ”urbanismista” toteutuvat vain sietämättömät ruuhkat ja asumisahtaus. Hipstereille ei myöskään tarvitsisi rakentaa torneja. Helsingissä on miljoona neliömetriä tyhjää liiketilaa. Niihin voisi perustaa nuorten aikuisten loft-asuntoja ja pikkuyrityksiä sekä taide- ja kulttuuritoiminnan tiloja. Hyviä malleja löytyy läntisten teollisuusmaiden keskuksista.

Toisinkin voisi olla…

Digitaalisen tietoliikenteen ja median kehittyminen on ollut myös osaltaan hyvä asia. Poistuu turha liikkumisen tarve ja mahdollistetaan työskentely hajautetusti paikasta ja sijainnista riippumattomasti, vaikkapa haja-asutusalueella ”teillä tiettömillä”. Tietoliikenteen mahdollistamana yhdyskunnan sijainnilla ja koolla ei ole suurtakaan merkitystä. Elinkelpoisen yhdyskunnan, ”kylän”, koon määräävät elämätapa, sosiaalinen yhteisö ja toimeentulomahdollisuudet. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ekotehokkaan ja sosiaalisesti hyvin toimivan itsenäisen yhdyskunnan minimikoko on noin 200 asukasta. Maailmanlaajuisesti tämä on suunnilleen hyvin toimivan perinteisen kylän koko. Jopa viidakossa asuvat pääkallonmetsästäjät muodostivat 200 asukkaan pitkätaloja ja saivat viidakosta ja riisiviljelyksiltä elantonsa. Samat lainalaisuudet ovat liittyneet ihmiskunnan alkuvaiheiden luonnontaloudesta eläviin yhdyskuntiin, ja maailmankylän perusrakenne on alkanut muuttua vasta aivan viime vuosikymmeninä.

Alkuperäiset perinteistä maataloutta harjoittavat yhteisöt ovat hajonneet. Vuosituhansia viljellyt viljalajikkeet ja muu elintarviketuotanto on korvattu monikansallisten yritysten pakottamana GMO-lajikkeilla ja vastaavasti tarvittavilla kemikaaleilla. Patentoidut lajikkeet tulee aina ostaa, viljelijät velkaantuvat ja osa tekee konkurssin. Tilakoko kasvaa. Läheiset sademetsät hakataan karjataloutta tai yhden lajikkeen peltoviljelyä varten. Rannikon kalastajakylistä viedään elinmahdollisuudet, kalat tehokalastetaan ulkopuolisten toimesta. Alkuperäiset asukkaat joutuvat pakenemaan suurkaupungin slummeihin. Tätä kutsutaan globaaliksi urbanisaatioksi ja se kattaa jo 50 prosenttia maailman väestöstä.

Nyt mantrana pidetty urbaani kaupunkikulttuuri on hyvin nuori, noin 10 000 vuotta kehittyneiden ihmiskunnan aktiviteettien keskittymisprosessien tulos. Vielä toisen maailmansodan jälkeen olivat kaupungin aktiviteetit jollakin tavalla hallinnassa. Urbanisaatio oli keskiluokkaista vaurastumista ja televisiosarjojen lähiöunelmaa. Urbaanin ympäristön haitallisia muutoksia yritettiin korjata gentrifikaation (keskiluokkaistamisen) ja urban renewal -politiikan avulla. Globaalit ongelmat, kuten väestön liikakasvu ja väestön muuttoliike kaupunkikeskuksiin, ovat kuitenkin lisänneet kaupunkien ongelmia lähes kestämättömästi. Ongelmat kasautuvat sekä henkisesti että fyysisesti. Nykyiseen urbanismiin liittyy sosiaalinen segregaatio (eriytyminen), alueellinen eriarvoistuminen ja totaalinen kurjistuminen huume- ja rikollisliigojen hallitsemissa slummeissa. Kun menetettiin paikkaan sitoutunut alkuperäiskulttuuri, syntyi juureton ihminen. Ainoa mahdollisuus ongelmien humaaniin ratkaisuun on, että nämä ihmisvarastot järjestäytyvät ja identifioituvat uudelleen, alkavat etsiä uutta paikallistunnetta ja selvitymismahdollisuuksia sekä sosiaalista kontrollia juuri siellä missä he asuvat ja elävät.

Suomi-kylän mahdollisuudet

Kun ajatellaan, että Suomella oli 1950-luvulla vielä 2/3 väestöstä maatalouden piirissä, on maamme viime vuosikymmenien kehitys ollut yhtä rajua kuin kehitysmaissa. Perinteisellä itsekantavalla kyläyhdyskunnalla ei ollut enää samaa merkitystä kuin maatalous-Suomessa. Maaseutukylät katosivat, jos niiden väestö ei enää pystynyt sopeutumaan uuden teollisen yhteiskunnan kehitykseen. Elinkeinorakenteen muutos pakotti maatalousväestön muuttamaan lähiöihin, ja kylät usein myös katosivat. Kyläyhteisön sosiaalinen yhteenkuuluvaisuus katosi kaupunkiympäristöön muutettaessa. Kylän fyysinen struktuuri katosi myös yhdyskuntarakenteestamme. Kaupunkiympäristöön muuttaneen väestön identiteetti oli kadonnut. Samalla murtui talonpoikainen omanarvontunto ja ylpeys, mikä oli ollut iät ja ajat myös puolustuskykymme perusta ulkoisiakin uhkia vastaan. Paikallistunne ja sitoutuminen voivat kuitenkin syntyä uudelleen. Lähiöissäkin luodaan nykyisin uutta identiteettiä ja paikallishenkeä. Paikallishenki voi syntyä korpikylissä tai Helsingin Kallion ahtailla pihoilla. Missä vain. Silloin syntyy myös yhteisöjä, joilla on erilainen käsitys työstä ja taloudesta. Työtä ei mitata silloin rahalla; talous saattaa olla vaihdantataloutta ilman rahaa. Ihmisten perustarpeet tyydytetään paikallisen yhteistoiminnan ja lähiruoan sekä lähihoidon piirissä.

Lähiyhteisöjen, uusien kylien avautumisen ulospäin tulee tapahtua tasapainotetun julkisen hallinnon ja markkinatalouden piirissä. Yhtiöiden ahneus ja kasvottoman kansainvälisen pääoman vaikutus eliminoidaan ja sulautetaan terveen markkinatalouden puitteissa. Jopa Adam Smith olisi tyytyväinen torimarkkinoidensa uudelleentulemiseen kirppisten ja lähikauppojen muodossa. Edellä kuvattu Suomi-kylä ei olisi kuitenkaan populististen teemojen mukaisen äärikansallisen ajattelun mukainen, vaan avoin moniarvoinen kansalaisyhteiskunta. Moniarvoinen kanssakäyminen syntyy parhaiten jokapäiväisestä kanssakäymisestä ja sosiaalisista kontakteista. Lisänä on myös viime vuosien globaali kansainvaellus ja sen tuoma lisä suomalaiseen yhteiskuntaan ja asumisympäristöön. Nyt kielteisiäkin sävyjä saanut monikulttuurisuus voisi rikastuttaa perisuomalaista elämäämme. Kylät saisivat rikkaan monikulttuurisen lisän uusimuotoisen työn ja tuotannon luomisessa sekä kulttuuritoiminnassa. Näin ”maailmankylän” kansalaiset voivat tavata samoilla kylämarkkinoilla kansallisuudesta ja rodusta riippumatta. Näin vältetään nykyisen segregoituneen yhteiskuntamme ennakkoluuloja ja vihanpitoa.

Miksi sitten yhteisöllisen Suomi-kylän kehittäminen on vaikeaa? Oy Suomi Ab on jo kansainvälisen keinottelun piirissä ja menettänyt demokraattisen kansalaisyhteiskunnan perustuslailliset ja eettiset toimintaperiaatteet. Suomi-kylän kansalainen on evakkoretkellä vanhan Suomen myynnin ja hajoamisen jälkeen. Suomessa tulisi mahdollistaa erityyppisten asumisyhteisöjen muodostuminen tasaisesti koko maamme alueelle. Sosiaalinen kontrolli maamme eri alueilla merkitsee myös maan puolustamista ja alueiden omaehtoista kehittämistä. Nykyinen tietotekniikka pystyy takaamaan yhteystarpeet ja työpaikkaomavaraisuus pystytään mahdollistamaan uudella tavalla.

Työn merkitys uudelleen arviointiin

Suomi yhtiönä merkitsee myös kansalaisen elinedellytysten ja työn luonteen muuttumista. 70-luvun yhdyskuntasuunnittelijat pitivät työpaikkaomavaraisuutta suunnittelun lähtökohtana. Käsite liittyi olettamukseen, että ihmisillä on pitkäkestoiset ja paikallisesti pysyvät työpaikat ja asuminen ja palvelut suhteutettu vastaavasti. Nykyisin työ kuitenkin pilkkoutuu, intensifioituu, robotisoituu ja ennenkaikkea ”rahaistuu”. Tarjolla oleva työ on lyhytaikaista ja monialaista sukkuloimista eri alojen työtarjousten perässä. Usein on tehtävä useaa työtä samanaikaisesti. Työpaikan saaminen ei kuitenkaan useimmiten merkitse muuttoa työn perässä niinkuin elinkeinorakenteen muutoksen aikana 60-luvulla. Työn luonne on totaalisesti muuttunut. Se ei takaa pysyviä asumisen turvaavia elämisen edellytyksiä.

Yhtiöiden henkilökunnan ainoa tehtävä on tuottaa osakkaille voittoa. Kun muuta tavoitetta ei ole, jäävät humaanit ja eettiset periaatteet työn merkityksestä taka-alalle. Nykyisiä työyhteisöjä hallitaan pelolla. Yhtiöiden rationalisointiin liittyvät irtisanomiset uhkaavat  jatkuvasti. Pelon ilmapiiriä luodaan jatkuvilla YT-neuvotteluilla. Turvattomuuteen on aihetta, sillä irtisanomiset uhkaavat jokaista hierarkian portaasta riippumatta. Työyhteisö hajoitetaan pelkääviksi yksilöiksi, yhteiskunta hajotetaan yksittäisiksi kuluttajiksi. Asuinympäristöjen yhteisöllisyyttä ei myöskään pääse syntymään. Ihminen on suljettu kerrostalolokeroonsa ja perheyhteisötkin hajoavat. Kansainvälisesti keskittyvä finanssitalous ja suuryritykset hyödyntävät näin ihmiskunnan humaaneja resursseja häikäilemättömästi ja globaalisti. Tarvittava ihmistyö haetaan sieltä, mistä se halvimmalla on saatavilla. Ihminen elää täysin yritysmaailman ehdoilla.

Nykyisiä työyhteisöjä hallitaan pelolla. Yhtiöiden rationalisointiin liittyvät irtisanomiset uhkaavat jatkuvasti. Pelon ilmapiiriä luodaan jatkuvilla YT-neuvotteluilla.

Toinenkin vaihtoehto on olemassa ja vahvistuu koko ajan. Työn merkitys tulisi arvioida uudelleen. Rahaistettu työ tulee korvata kansalaisyhteiskunnan keskinäisillä yhteisöllisillä toiminta-aktiviteeteilla ja vaihdantataloudella, asumispaikkaan sidotulla pienimuotoisella yritystoiminnalla ja omavaraistaloudella. Yleisemmällä tasolla tulisi irtautua vientivetoisesta velkataloudesta rahaistetusta BKT-mittarista ja keskittyä paikallisten elinolosuhteiden kehittämiseen. Ei idealistiselta ja utopistiselta pohjalta, vaan käytännönläheisesti luontaisten sosiaalisten verkostojen toisiaan tukevalla yhteistyöllä.

Tässä mielessä julkisen sektorin on otettava toimintaansa kansalaisyhteiskunnan demokraattinen toimintaperiaate, ja yksityistä sektoria on ohjattava terveen markkinatalouden luomiseksi. Näin sosiaalista sisältöä saataisiin nyt eettisesti kieroutuneeseen finanssitalouteen. Luotaisiin paikallisyhteisöjen elinympäristöä ja elinkeinoja Adam Smithin aidon ja eettispainotteisen liberalistisen ajattelun mukaisesti. Dramaattista vallankumousta ei tarvita. Tulee vain korjata vakavat ihmisyhteisöön ja luonnonympäristöön kohdistuneet virheet. Aikaa on vähän. Maailma on saavuttanut kasvun rajat ja ilmastonmuutos viimeistelee ihmiskunnan kohtalon, jos korjausliikettä ei tehdä.

Aluehallinnon mahdollisuudet

Maamme aluehallinnollista struktuuria ollaan uudistamassa ja rationalisoimassa. Näin halutaan päästä eroon nykyretoriikan mukaisesti ”kuntahimmeleistä” ja kuntayhtymistä. Nämä ovat kuitenkin vuosikymmenien aikana kulloiseenkin tarpeeseen syntyneitä julkisia organisaatioita ja ovat toimineet paikallisen väestön hyväksi tyydyttävästi. Kunnat toimivat osin myös vapaaehtoistyöllä ja talkoilla. Nyt ollaan viemässä julkista hallintoa nykyisen mantran mukaisesti ”vapaan kilpailun ja valinnanmahdollisuuden” nimissä myös korporaatioden hallintaan. Yhteiskunnalle verovaroin ennen kuuluneet toiminnat ensin liikelaitoistetaan, sitten yhtiöitetään, ja sitten pilkotaan. Yhtiöitetyssä maailmassa hyödyt kerätään yhtiöille ja kulut yhteiskunnalle, tässä tapauksessa asiakkaalle eli kansalaiselle. Nyt valmisteilla olevassa Liikennekaaressa on tyylipuhtaasti viety läpi tämä ketju. Ja jo varoittavia esimerkkejä ovat Finnavian ja Carunan toiminta yhtiömuodossa. Yhtiöt ovat liikesalaisuuden piirissä, ja demokraattinen läpinäkyvyys menetetään. Tästä on jo esimerkkejä. Julkisen vallan ohjaus ja firmatalous on sekoittunut täysin Helsingin seudun länsimetron rakentamisessa. Aikataulujen viivästymisen syistä ei ”liikesalaisuuksien takia” saatu selkoa eikä syyllisiä. Onhan tämä tietenkin parempaa kuin aikanaan Itämetron rakentamisen julkea korruptio.

Suomen alueet pilkotaan ja yhtiöitetään ja maksavana asiakkaana on tavallinen kansalainen, joka maksaa pääsylipun isompien ja pienempien ”rajojen” ylityskohdisssa, ja liikennekaaren mukaisesti vielä paikkatietoisesti valvottuna ”asiakkaana”. Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito vaikeutuu, kun yritysten verotus alenee ja edut maksimoidaan. Kulut maksaa yhteiskunta eli asiakas, siis kansalainen. Tämä koskee kaikkia entisiä, nyt rapautuvan hyvinvointivaltion peruspalveluja.

Nähtäväksi jää myös miten aluehallinnon, maakuntahallinnon ja kuntien roolien muutokset vaikuttavat alueidenkäyttöön ja yhdyskuntarakenteeseen. Maankäyttöä ja kaavoitusta hallinnoidaan maakuntatasolla ja kuntien yhdyskuntasuunnittelua ja rakentamista ohjaa maakuntakaava. Kunnat itse vastaavat yksityiskohtaisemmasta maankäytön suunnittelusta ja kaavoituksesta. Onko tämä hallinnonuudistus vain kosmeettinen temppu ja puhdas rationalisointioperaatio vai onko sillä alueellisen kehittämisen ja tavallisen kansalaisen kannalta todellista merkitystä?

Helsingin seudun rahakone, yhdyskuntasuunnittelu hukassa

Yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun kehittämisessä on Helsinki ollut avainasemassa monessa suhteessa. Myös tietenkin maamme pääkaupunkina. Perinteisestä pelkkien asemakaavojen laatimisesta kehittyi kaikki yhteiskunnalliset toiminnat kattava kaupunkisuunnittelu 1970-luvulla. Rakentamispaineet olivat jatkuvasti pääkaupungissamme vaikuttava kaupunkiympäristön muutostekijä. Vaikka Helsingin sormimaisia urbaanin rakenteen osia täydennys- ja tiivistysrakennettiin, jäi ”sormien” väliin kaikesta huolimatta tarvittavat virkistysalueet ja pääsy rannoille sekä vanhoilla että uusilla alueilla. Vaikka kaupunkisuunnittelijoiden tavoite suojata rannat virkistyskäyttöön ei täysin toteutunutkaan, saatiin Helsingin ranta-alueet ja saaret suojeltua tiiviiltä rakentamiselta vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ongelmaksi muodostui Helsingin kantakaupungin kehittäminen. Helsingin keskusta oli autioitumassa ”reikäleipäkaupungiksi” niin kutsutun piilokonttoristumisen takia. Vanhaa purettiin surutta Helsingissä ja tiettyjen historiallisten vaiheiden ainoita esimerkkejä katosi kaavassa luvatun lisäkerrosalan vuoksi. Helsingin tauti vaivasi muuallakin, varsinkin Turussa. Syntyi voimakas liikehdintä vanhojen, perinteisten alueiden ja virkistysalueiden suojelemiseksi. Helsingissä saatiin muutamia uhanalaisia perinteisiä kaupunkiympäristöjä pelastettua. Vanha Puu-Käpylä saatiin pelastettua, ja muuallakin Suomessa herättiin. Pispala pelastui Tampereella. Useimmiten kaikille vanhoille alueille oli laadittu kerrostalokaava, jota sitten muutettiin ja tulkittiin uudelleen suojelutavoitteiden mukaisesti. Ympäristösuojelu oli myös ideologialtaan silloisten nuorten kaupunkisuunnittelijoiden uutena ohjenuorana. Kaupunkiympäristön usein niin ahneeseen hyödyntämiseen tuli uudenlaisia lähtökohtia ja uutta eetosta.

1970-luvun yleiskaavoituksessa oli yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tavoitteet: asumisahtauden poisto ja asumisväljyyden hallittu kasvu. Myös laskennalliset parametrit olivat nykynäkemyksen mukaisesti maltillisia, vaikkakin silloisen maksimivaihtoehdon mukaisia. Kaudelle 1970–2015 ennustettiin 100 000:n asukkaan kasvu. Tämä 600 000 asukkaan tavoite on toteutunut vasta viime vuosina. Näin säilytettiin myös pääkaupunkimme arvokas kaupunkikuva ja viihtyisä sekä toimiva asumisympäristö vuosikymmenien ajaksi.

Nyt kaikki on toisin. Helsingin seudun ja Helsingin ruuhkarakentamista perustellaan epämääräisellä, vääjäämättömällä ja ”lainalaisella” kapungistumisella ja kaupunkimaisen elämäntavan eduilla. Metropoliajattelu ja kaupungistuminen ovat epämääräisiä ideologisia ajatuskonstruktiota ja Suomeen vietynä keinotekoista urbaania ”pöhinää”, myös mediassa markkinoitua suurkaupunkimaista elämäntapaa. Tämän ideologian mukaan asuntotuotantoa kiihdytetään ja kaupunkirakennetta tiivistetään, virkistysalueita kavennetaan, rannat ja saaret rakennetaan kerrostaloalueiksi. Nyt hyväksytty yleiskaava osoittaa, että kunnallinen demokratia toimii finanssitalouden ehdoilla ja etukäteen lobbatusti. Surullisia esimerkkejä ovat yleiskaavan mukainen keskuspuiston kaventaminen sekä Vartiosaaren ja Malmin lentokentän rakentaminen. Esitetyt kaupunkibulevardit ovat kaupunkisuunnittelijoiden pelastusrenkaita mahdottomien asukaslukutavoitteiden toteuttamiseksi.

Aluepoliittisesti Helsingin ja Helsingin seudun kasvutavoitteet ovat rajuja. Seudulle on asetettu asukaslukutavoite nykyisestä 1,3 miljoonasta asukkaasta 2 miljoonaan asukkaaseen vuoteen 2050. Tavoite on 5,5 miljoonan asukkaan Suomen väestöpopulaatiolle mieletön. Helsingin yleiskaavassa on varauduttu 260 000 asukkaan kasvuun sekä 860 000 asukkaaseen ja 560 000 työpaikkaan tavoitevuonna 2050. Tavoitteet ovat metropoliajattelun myötä hihasta vedettyjä ja liikennesuunnittelun pohjaksi (MAL-työryhmä) esitettyjä. Tämä mahdollistaa rakentamisen minne tahansa ja miten paljon tahansa ilman kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelun tavoitteellisuutta. Rakentaminen pelkästään volyyminä, mutta ei sosiaalisin tavoittein asukkaiden hyväksi. Kaupunki rakentaa infrastruktuurin ja takaa tonttitarjonnan. Rakennuttajien toiveuni.

Koko pääkaupunkiseutu on kaupan. Helsingistä ja pääkaupunkiseudusta on tullut rahastuskone metropoliajattelun myötä. Yleiskaavan tekijät puolustelevat kiihdytettyä asuntorakentamista sillä, että poistetaan asuntopulaa. On osoitettu tilastollisesti, että ahtaasti asuvien olosuhteita ei ole helpotettu uutta rakentamalla. Yli 10 prosenttia kaupunkilaisista asuu jatkuvasti ahtaasti (alle 1 huone/henkilö). Yksinäisiä asuu kaupunginosasta riippuen 50–80 prosenttia ja pienissä asunnoissa. Vuokra-asuntoja on asuntovolyymistä noin puolet. Nuorten lapsiperheiden asema on vaikea. Sinkut, dinkut ja hipsterit jäävät yksinäisten ihmisten verkostojen pöhinään ja lapsiperheiden perustaminen hankaloituu, koska siirtyminen isompaan asuntoon vaikeutuu asumisen kalleuden takia.

Asuntotuotannosta on tullut sijoittajakeskeistä ja siitä ovat kadonneet sosiaalisen asuntotuotannon periaatteet. Puhutaan jopa HITAS-järjestelmän, asuntojen hintatasoa säätelevän kontrollin lopettamisesta. Lisäksi halutaan vähentää kaavamääräysten mukaista perheasunnoiksi sopivien yli 80 m²:n asuntojen määrää 50 prosentista 40 prosenttiin, ja tuetun asuntotuotannon perinteisestä keskipinta-alasta 75 m² halutaan luopua. Tämä kaikki tehdään normien purkamisen verukkeella. Sosiaalista ja vuokratalotuotantoa myydään ja muutetaan omistusasumiseksi. Taannoiset sosiaaliset asuntorakentajat on myös yksityistetty finanssitalouden piiriin.

Ruuhkautunut urbanisaatio aiheuttaa myös yhteiskunnallista segregaatiosta. Helsinki on asuntosijoittajien tai institutionaalisten sijoittajaorganisaatioiden hyödyntämisvyöhyke, jossa asuntojen hinnat nousevat pilviin. Helsingin niemelle on muodostumassa rantaa myötäilevä ”kultahammasvyöhyke”. Eliiteille myytävät suuret asunnot myydään valtakunnallisilla huippuhinnoilla. Tavallisille keskiluokkaisille asukkaille rakennettavat kaksiot ja yksiöt ovat rakennuttajien ilmoituksien mukaan kovan rahan tuotantoa ja siirtyvät sijoittajien haltuun, ja ”viedään käsistä”. Asunnot vuokrataan eteenpäin ja vuokrat nousevat pilviin. Helsinkiin muuttajat joutuvat näin ahtaisiin ja kalliisiin vuokra-asuntoloukkuihin. Kierre on itseään ruokkiva. Asuntotuotantotavotteita on nostettu viime vuosien 4000 asunnosta lähivuosien 7000 asuntoon vuodessa. Kaupunki kasvaa ja pöhöttyy, mutta ei kansalaisyhteiskunnan tasapuolisten etujen mukaisesti.

Yleiskaava on rakennuslain mukaan yleispiirteinen maankäytön suunnitelma. Ja se on asemakaavoituksen pohjana. Aikaisemmin on yleiskaavassa ollut tarkat rajaukset eri maankäyttömuodoille, mikä takaa arvioinnit päätöksenteon ja ohjeistuksen asemakaavoitusta varten yksiselitteisesti. Yleiskaavatyössä on nyt ovelasti keksitty käsitteitä hämärtäviä merkintöjä. Esitetyt pikselimerkinnät poistavat tarkat rajaukset. Epämääräisyydessään pikselimerkinnät eivät ole sopivia maankäytön rajauksiin. 100 metrin pikselijako maankäytön tueksi on hyvä silloin kun se on kytketty kaupunkisuunnittelun apuna käytettyihin tietokantoihin. Pikselille voi antaa silloin sisältösyvyyttä ja laskea erityyppisiä dynaamisia monen yhteiskunnallisen ja sosiaalisen kriteerin mukaisia kehittämismalleja sekä palveluverkon optimointia. Nyt on vain yksi kömpelö, fyysinen ja epämääräinen karttarajausmalli, joka antaa mahdollisuuden esimerkiksi viher- ja virkistysalueiden kaventamiseen aina rakentamispainotteisesti myöhäisemmässä asemakaavoituksessa ja rakentamistonttien määrittelyssä.

Koko yleiskaavatyö on ollut epädemokraattista ja ennalta lobbattujen hyväveliverkostojen hyötymistavoitteiden mukaista, ja tiivis asukasinformaatio on ollut yksipuolista tiedottamista. Useissa tilaisuuksissa ja mediassa toistettuja asukasyhdistysten ja yksityisten asukkaiden mielipiteitä ei ole otettu huomioon. Syntynyt yhden vaihtoehdon yleiskaava on demokraattisen yhdyskuntasuunnittelun irvikuva. Helsingin pöhöttymistä tulisi kontrolloida hyvän maakuntahallinnon ja -kaavan, seutusuunnittelun ja kuntien välisellä yhteistyöllä. Nyt on käynnissä lähinnä kissanhännänveto parhaista hyödyntämisvaihtoehdoista, ja nähtäksi jää, miten maakuntahallinto toteutuu.

Suomi-kylää rakentamaan, yhteenveto

Käsite työpaikkaomavaraisuudesta perustui aikakauteen, jossa ihmisillä oli työura pysyvissä työpaikoissa ja asuminen, työ sekä perhe-elämä ja lasten hoito oli järjestettävissä jollakin tavoin kohtuullisten etäisyyksien päässä. Nyt työn käsite on tulkittava uudelleen. Työ on pätkittynyt ja osa väestöstä jää pysyvien työpaikkojen ulkopuolelle. Tämä mahdollistaisi ja pakottaisikin asumisympäristön ja yhdyskuntakäsitteen uudelleenarviointiin. Myös käsitteet ”kaupunki” ja ”kaupungistuminen” sekä muut yhdyskuntien määritteet voidaan uudelleentulkita. Helsingin Kalliossa tai maaseudulla haja-asutusalueilla voi toimia kylämäisiä asumisyhteisöjä, myös työpaikkoina ja kokonaisuudessaan elämisen perusyksikköinä. Tietoliikenne mahdollistaa myös turhan liikkumisen välttämisen. Työ ei olisi enää kansalaisten alueellisen sijoittumisen peruste. Työ ei olisi myöskään rahaistettu. Työtä ei myytäisi, eikä toisen työllä voisi hyötyä. Työ saisi yhteiskunnallisen luonteen. Vertaisverkostot, omaehtoiset lähipalvelut ja pienimuotoinen tuotanto elättäisivät näitä yhteisöjä.

Ratkaisu antaisi Suomen alueille tasaisesti jakautuneen väestöpohjan, mutta ei sulkisi pois raskaamman tuotannon ja teollisuuden toimimista ohjatun markkinatalouden periaatteella. Kullekin maan alueelle voisi määrätä oman tuotannollisen profiilin, joka hyödyttäisi alueen väestöä ja olisi tiukasti valtion ohjauksessa. Maamme raaka-ainevaroja ja alueellisia resursseja ei tulisi valjastaa finasnssisektorin keinottelun alustaksi. Verotulojen tulisi jäädä alueille omaehtoista kehittämistä varten. Samoin suuryritysten tulisi siirtyä avoimen ja reilun markkinatalouden toimintaperiaateisiin valtion tiukassa ohjauksessa. Kansantalous ei olisi enää vientivetoista velkataloutta, vaan paikallista väestöä hyödyntävää toimeentulotaloutta.

Selkeitä tuotannollisia vyöhykkeitä syntyisi helposti. Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikot sopisivat laivaliikenneväylien yhteyteen sijoitetun raskaan teollisuuden sijoituspaikoiksi. Sisämaan metsät ja muut luonnonvarat hyödynnettäisiin samoin kuljetusväylien mukaisesti entiseen yhdyskuntarakenteeseen tukeutuen, ja väliin jäävät alueet voisivat olla edellä mainitun kaltaista kyläyhteiskuntaa, taajamissa keskitetymmissä ryppäissä ja muualla alueen luonteen mukaisesti hajautettuna. Hiljaiset luontoalueet suojeltaisiin ja mahdollistettaisiin alueille sopivanlaista matkailu- ja elämystoimintaa. Mitään uutta ei tarvittaisi. Suomen olemassa olevaa infrastruktuuria voi käyttää täysin hyväksi ja kehittää nykyisessä muodossaan.

Edellytys uudenlaiselle aluepolitiikalla on kuitenkin se, että demokraattinen kansalaisyhteiskunta saadaan toimimaan. Suomi ei olisi silloin myöskään suljettu kansainvälisiltä vuorovaikutussuhteilta ja vaihdolta, mutta globaalien talouden nykyiset varsinkin taloudelliseen toimintaan liittyvät epäkohdat korjattaisiin kansallisella tasolla. Adam Smith kehitti aikanaan teoriansa vapaasta markkinataloudesta, jolla on yhteiskunnalliset eettiset periaatteet. Tarkoitus oli poistaa hyötyä tavoittelevan merkantilistisen talousjärjestelmän koko Eurooppaa kurjistava ja harvoja hyödyttävä ote. Nyt läntisten teollisuusmaiden talouselämä toimii juuri samoin kuin merkantilistinen ryöstötalous. Suomikin on kuin Euroopan Kongo: kansalliset luonnonvaramme hyödynnetään globaalien toimijoiden hyväksi. Uutta tulkintaa ja toimenpiteitä tarvitaan. Yhteiskunnan rahaistaminen ja yhtiöittäminen tulee lopettaa. Kansallisvaltion tiukassa ohjauksessa oleva terve markkina- ja vaihdantatalous tulee mahdollistaa. Järjetön muodinmukaisten mantrojen hokeminen loppuisi ja talouselämä siirtyisi toimimaan kansalaisten hyväksi. Silloin kaikille kansalaisille riittäisi töitä ja toimintaa ja Suomikin saataisi uudelleen asutettua.

Nyky-Suomessa on käynnissä prosessi, jota voi kuvata eläinsadun tavoin. Pääosassa ovat ”keskiluokkaiset” lampaat…

Aikaisemmin lampaat olivat ympäri maatamme tasaisesti sijoittuneet lammashakoihin ja aitauksiin. Kun lampaita ei enää tarvittu lehmihakojen siistimiseen ja villanuttujen tekemiseen, niin ne ohjattiin yhä suurempiin aidattuihin yhdyskuntiin ja lopuksi jäi jäljelle vain kuusi lammaskeskusta. Nämä villankerintä- ja teurastuskeskukset kasvoivat kuitenkin niin suuriksi että aidat alkoivat kaatua ja lampaat pakenivat vielä jäljellä oleviin metsiin. Paimenkoirat eivät saaneet enää karanneita lampaita kiinni, ja irrallisia lammashakoja alkoi syntyä Suomeen kaikkialle. Ketut ja vartiokoirat vartioivat jäljelle jääviä lampaita keskuksissa, mutta eivät enää onnistuneet pitämään yhdyskuntia koossa ja ylläpitämään tuotantoa sekä halvan ”lammasvoiman” tarjontaa. Keskiluokkainen lammas-Suomi hajosi.

Suomi oli silloin sikojen johtama valtakunta, mutta siat eivät enää välittäneet maastamme ja olivat muuttaneet ulkomaille seuraamaan omistuksiensa tuottoa. Siat olivat sittemmin myyneet omistuksensa ulkomaislle hyeenoille, joita kiinnosti vain luonnonvarojen ryöstö. Ahkerat hevoset työskentelivät kaivoksilla mutta väsyivät ja lopulta teurastettiin kun kulta, nikkeli ja uraani oli kaivettu ja viety maasta pois. Kaupunkeihin jäivät pässit ja vuohet, jotka murehtivat kadonnutta pöhinää. Kaupungit kuihtuivat kun teurastus- ja villankerintärahat olivat kadonneet maasta pois. Mutta keskiluokkaistuneet lampaat asuivat tyytyväisinä omissa yhteisöissään ympäri maata ja kestivät hyvin turkissaan hyytävän kylmiä talvia, jotka tulivat kun Golf-virta sitten muutti suuntaansa…

Sadun opetus: kaikki riippuu keskiluokkaisista lampaista.