”Minun tunnuslauseeni: en ole mitään vailla.” (Anton Tšehov)
”Miksi Hamletin piti vaivata itseään kuolemanjälkeisillä näyillä, kun itse elämä tarjoaa hirveämpiä näkyjä?” (Anton Tšehov)
Venäläinen kirjailija Anton Pavlovitš Tšehov (Анто́н Па́влович Че́хов, 29.1.[J: 17.1.]1860 Taganrog – 15.7.[J: 2.7.]1904 Badenweiler) oli novellin ja draaman nerokas uudistaja, jonka teosten syvä inhimillisyys koskettaa tänäkin päivänä.
Elämä ja kirjallinen työ
Realismin perinteen ja modernismin välimaastoon sijoittuva Anton Tšehov syntyi vuonna 1860 Taganrogin satamakaupungissa Venäjän keisarikunnassa (Росси́йская Импе́рия). Tšehovin isoisä oli ollut maaorja ja isä kauppias. Vuonna 1879 Tšehov aloitti lääkärinopinnot Moskovan yliopistossa. Hän kirjoitti jo varhain lehtiin, osittain sen vuoksi, että tarvitsi rahaa itselleen, perheelleen ja sisaruksilleen. Tšehovin elämää varjosti nuoresta iästä saakka keuhkotauti. Kirjailija tiesi loppunsa tulevan ennen aikojaan, mikä synkensi hänen maailmankuvaansa. Tšehov asui Melihovon kylässä Moskovan seudulla ja työskenteli piirikunnan epidemiologina.
Vuonna 1890 Tšehov matkusti Sahalinin saarelle, jossa hän haastatteli rangaistusvankeja ja osallistui väestönlaskentaan. Hän laati kokemuksistaan ja havainnoistaan sosiologista tutkielmaa muistuttavan matkakertomuksen Sahalin (Ostrov Sahalin, 1895), jossa hän kuvasi rangaistusvankeja ja paikallista alkuperäisväestöä. Koskettava ja vavahduttava teos synnytti laajan julkisen keskustelun ja johti myöhemmin rangaistusvankien olojen parantumiseen. Tšehov toimi siis tosiasiallisesti rangaistusvankien ihmisoikeuksien puolustajana ja edistäjänä.
Tšehov kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä Ivanovin vuonna 1887. Hänen varsinaista esikoisnäytelmäänsä Platonov (1878) ei aikanaan esitetty, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Tšehovin kuuluisin näytelmä on vuonna 1896 ensi-iltansa saanut Lokki. Hänen viimeisiksi teoksikseen jäivät näytelmät Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto.
Tšehov solmi vuonna 1901 avioliiton Moskovan Taiteellisen Teatterin näyttelijättären Olga Knipperin kanssa. Vuonna 1904 Tšehov oli hoidattamassa tuberkuloosiaan Badenweilerin kylpyläkaupungissa Saksassa, mutta menehtyi sairauteensa.
Kirjailija Dmitri Merežkovski näyttää osuneen asian ytimeen. Hänen mukaansa Tšehov ei korota ääntään eikä sano mitään ylimääräistä, vaan ”kerronnan yksinkertaisuus on niin yksinkertaista, että se herättää kylmiä väreitä, taide on siinä lähellä loppuaan, tyhjyyden partaalla, ja vaatii tarkkuutta nähdä, että tässä tyhjyydessä onkin – kaikki”.
Lokki (Чайка)
Nelinäytöksinen Lokki oli ensimmäinen Tšehovin neljästä tunnetuimmasta näytelmästä (Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkapuisto). Tšehov kirjoitti kahden sukupolven välistä yhteentörmäystä kuvaavan Lokki-näytelmänsä vuosina 1895–1896. Näytelmän ensiesitys oli Pietarissa lokakuussa 1896.
Lokkiin suhtauduttiin aluksi vähättelevästi, ja Tšehov masentui näytelmän huonosta vastaanotosta. Moskovan Taiteellinen Teatteri otti kuitenkin Lokin ohjelmistoonsa, ja Konstantin Stanislavskin ohjauksessa näytelmä saavutti suurmenestyksen vuonna 1898.
Vanja-eno (Дядя Ваня)
Vuonna 1897 julkaistun Vanja-enon keskeisenä teemana on tuhlattu elämä. Vanja-eno toteaa neljäkymmentäseitsemänvuotiaana olevansa jo vanhus. Hän on tehnyt maatilalla työtä antaen työnsä tuoton jo kuolleen sisarensa miehelle, professorille, jonka ura on päättynyt tuloksettomaan umpikujaan. Professori haluaa myydä maatilan ja muuttaa Suomeen viettämään eläkevuosiaan.
Näytelmässä naisten ja miesten väliset ihastumiset ja rakkaudet kohdistuvat tavoittamattomiin henkilöihin. Vanjan nuorempi sisar on syvästi uskonnollinen ja valmis uhraamaan elämänsä tuonpuoleisen palkinnon toivossa.
Vanja-eno esitettiin ensimmäisen kerran Konstantin Stanislavskin ohjaamana Moskovan Taiteellisessa Teatterissa vuonna 1899.
Kolme sisarta (Три сeстры)
Kolmessa sisaressa draamallinen konflikti muodostuu sisarusten, Mašan, Natašan ja Olgan, elämänhalun ja provinssikaupungin yhteisön passiivisuuden välille. Sisarukset elävät toivossa paremmasta elämästä, mikä olisi mahdollista Moskovassa, heidän lapsuutensa tarunhohtoisessa kaupungissa.
Näytelmä osoittaa toisaalta sisarusten kyvyttömyyden tarttua hetkeen. Ihmisen toiveet ovat Kolmessa sisaressa kaukana siitä, mihin hän kykenee. Elämä valuu ohitse, ja näytelmän lopussa pitkästyminen ja toivottomuus purkautuvat karkeudeksi ja väkivallaksi.
Näytelmäteksti valmistui vuonna 1900, ja ensiesityksensä näytelmä sai seuraavana vuonna (1901) Moskovan Taiteellisessa Teatterissa.
Kirsikkapuisto (Вишнëвый сад)
Tšehov nimesi Kirsikkapuisto-näytelmänsä komediaksi. Päähenkilö Ljubov Ranevskajan on myytävä kartanonsa perinteikäs kirsikkatarha. Henkilöhahmo on nähtävissä kevytmielisyyden ja koomisuuden kuvajaisena. Sama tulkinta koskee myös itse kirsikkatarhan myymistä. Vaihtoehtoinen tapa hahmottaa näytelmän sisältöä korostaa maanomistajaluokan rappiota ja sen ilmenemismuotoja. Kun kauppias Lopahin ostaa kirsikkatarhan ja antaa kaataa kirsikkapuut tulevien huvilapalstojen tieltä, näytelmä saa nostalgisia sävyjä: vanhan vallan on väistyttävä; porvaristo jyrää aateliston.
Kirsikkapuisto sai ensiesityksensä Moskovan Taiteellisessa Teatterissa tammikuussa 1904.
Novelisti Tšehov
Venäläisen kirjallisuuden historiassa (Gaudeamus 2015) Kirsti Ekonen toteaa Tšehovin novelleista muun ohella seuraavaa: ”Tšehovin novelleille on tyypillistä objektiivisen tarkka kuvaustapa, johon yhdistyy impressionistisia piirteitä. (…) Tšehovin kerronta vaatii aktiivista lukijaa. Hänen ’objektiiviset’ teoksensa ikään kuin velvoittavat lukijaa tarkastelemaan niitä suhteessa omaan subjektiiviseen myötätuntoonsa, arvoihinsa tai omaan ihmisenä olemisen kokemukseensa. Kerrontatapaan liittyy läheisesti yksinkertainen ja konkreettinen kieli.”
Tämän kirjoittajaa Tšehovin novelleissa viehättää erityisesti kaksi ominaispiirrettä: yhtäältä huumori (komiikka, satiiri) ja toisaalta sydän (kaipuu, tunteet, venäläinen sielu). Nuo molemmat ainesosat ilmenevät mestarin novellitaiteessa nautittavasti, kipeästi, pakottomasti ja toisinaan kutkuttavan salaperäisesti. Rohkenen väittää, että lukija ikään kuin suggeroituu novellistin otteessa. Tämä johtuu siitä, että Tšehovin lumovoimainen kerronta ja kuvaus ovat uskottavia. Hänen tarinoistaan välittyy eletyn ja koetun elämän väärentämättömyys.
Kaksi välähdystä:
”Johtaja sanoi minulle. ’Pidän teitä palveluksessani vain kunnioituksesta kunnianarvoisaa isäänne kohtaan, muussa tapauksessa olisitte aikoja sitten jo lentänyt täältä.’ Minä vastasin hänelle: ’Imartelette minua liiaksi, teidän ylhäisyytenne, otaksuessanne, että osaan lentää.’ Ja sitten kuulin, miten hän sanoi: ’Ottakaa minulta pois tuo herra, hän turmelee minulta hermot.’” (ote Tšehovin novellista Elämäni)
”Istuessaan Verneyn paviljongissa hän näki, että rantakatua pitkin kulki hänen ohitseen nuori, pienikasvuinen ja vaalea nainen, jolla oli päässään baskeri; hänen jäljessään juoksi valkoinen villakoira. – Ja sitten hän tapasi naisen kaupungin puistossa ja aukiolla pari kertaa päivässä. Nainen käveli yksin, päässään aina tuo sama baskeri ja mukanaan valkoinen villakoira; kukaan ei tiennyt, kuka hän oli, ja häntä nimitettiin yksinkertaisesti naiseksi, jolla oli sylikoira.” (ote Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira)
* * *
Tšehov henkilökohtaisestiAnton Tšehov on yllä olevan kirjoittajalle tärkeä kirjailija niin ’maagisena’ novellistina kuin taitavana dramaatikkona. Peruuttamattomasti Tšehov tavoitti sydämeni syyskuussa 2014, jolloin sain etuoikeuden nauttia mestarin tekstistä Suomen Kansallisteatterin esityksen muodossa. Vanja-enon esitys omaisille (13.9.2014) oli täysosuma, Tšehovia parhaimmillaan, nykyaikaisena sovituksena, suomalaisittain mutta venäläisyyden juuria unohtamatta. Lopputulos huikaisevan universaali, tässä ja nyt, aivan samoin kuin sata vuotta varhemmin. Näytelmäesitys oli voitto Kansallisteatterille, niin ohjaaja Paavo Westerbergille kuin koko joukkueelle. Näyttelijät — kaikki oikeassa elementissään. Emmi Parviaisen Sonja loisti ilo- ja valopilkkuna: hauskaa, kutkuttavaa ja räiskyvää, riipaisevaa ja liikuttavaa. Lavastus, puvut, musiikki, valot, kaikki elementit kohdallaan! Teatteria parhaimmillaan. Kiinnostavaa että Vanja-eno kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa 28.10.1914 ja siis ainoastaan kolmen kuukauden kuluttua ensimmäisen maailmansodan [28.7.1914 – 11.11.1918] syttymisestä. Kohtalokkaista Sarajevon laukauksista [28.6.] oli ehtinyt kulua täsmälleen neljä kuukautta. Kiinnostavaa sikäli, että maailma elää myös tänään, sata vuotta myöhemmin, rauhattomuuden tilassa. Eräät ovat väläytelleet jopa kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinnostavaa myös siksi, että Vanja-enossakin ammutaan. Vanja [’työväenluokka’] laukaisee pistoolin kohti professori Serebrjakovia [yläluokka]. Teko raukeaa lopultakin elettä muistuttavaksi, mutta näennäinen voimattomuus kätkee sisälleen aikapommin kaltaisen symbolin, naamioidun kehotuksen aitoon vallankumoukseen. Tšehovin Djadja suorastaan karjuu sanomaansa: on siirryttävä sanoista tekoihin! Mutta draaman ja estetiikan mestarina Tšehov käyttää ’kuiskauksen’ muotoa. Kaikki eivät ole pitäneet eivätkä pidä Tšehovin näytelmistä. Aikalaisten kerrotaan moittineen häntä ’toivottomuuden kuvaajaksi’. 1900-luvun alussa tšehovilaisuus tarkoitti toivon ja idealismin puuttumista ja arjen kuvausta ilman syvempää merkitystä. Tšehovin taideteokset voi nähdä myös toisin. Ne ovat kuin Munchin Huuto, josta johtaa suora tie Lluís Llachin L’Estacaan (Muutos on mahdollinen. Me – sorretut – voimme itse muovata kohtalomme – yhdessä, yhteisvoimin!). Jotta Tšehovin näytelmätekstien taiteellinen vaikutelma välittyisi autenttisemmin, luovutan lopuksi puheenvuoron Vanja-enon (suomentanut Martti Anhava) tärkeälle roolihenkilölle Sonjalle: ”Minkäs sille voi, täytyy elää! [tauko] Me elämme eteenpäin, Vanja-eno. Elämme pitkän pitkän rivin päiviä, (…) kannamme kärsivällisesti koettelemukset jotka kohtalo meille lähettää; me aherramme toisten hyväksi niin nyt kuin vanhoinakin levosta tietämättä, ja kun hetkemme koittaa, me kuolemme nöyrästi, (…) ja Jumala armahtaa meitä ja minä ja sinä, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, ihanan, kauniin elämän, me iloitsemme ja käännymme katsomaan ajallisia onnettomuuksiamme heltynein mielin, hymysuin – ja lepäämme. (…) Me lepäämme! Telegin [köyhtynyt tilanomistaja] soittaa hiljaa kitaraa.” Tapio Kuosma |
Lähteet
Anton Tšehov. https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_T%C5%A1ehov
Suuret venäläiset kertojat. Anton Tšehov: Mestarinovelleja. Toinen nide. Suomentaneet Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava. Keuruu 1975.
Troyat, Henri: Anton Tšehov. Suomentanut Irene Sorsa. Anton Tšehovin kirje- ja muistikirjasitaatit suomentanut Martti Anhava. WSOY. Juva 1987.
Tšehov, Anton: Aro ja muita novelleja. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Otava. Keuruu 2011.
Tšehov, Anton: Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha. Suomentanut Martti Anhava. Otava. Keuruu 2011.
Tšehov, Anton: Muistikirjasta. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava. Keuruu 1979.
Venäläisen kirjallisuuden historia. Toimittaneet Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Toinen, uudistettu painos. Gaudeamus. Tallinna 2015.
Tsehov on yksi niitä venäläisen kultuurin tuotoksia,jotka nousevat omassa ajassaan loistoon ikään kuin vastaväiteenä sille läntisten parempien piirien ajattelulle pysyvästi alamittaiseksi luokitellusta venäläisyydestä,noin oli tuolloinkin,siis Tsehovin aikana europpalainen liberaali sivistyneistö halveksi ja myös pelkäsi ,tuolloinkin arvaamattoma pidettyä.
Myös viellä nykyisinkin jopa venäläisen syrjääntyneen kultturillisen sivistyksen satunnaisessa löytämisessä on viiteitä tuon aikakauden, sekä Stalinin myöhemmän kultuuripolitikan vaikutusta, silloinkin ohjatiin aivan tavallista kansanosaa korkeakultuurin lähteille. Myös tuo prosessi oli vastaus läntisille arvostelijoille, joiden mielestä vallankumous nosti valtaan venäjällä roskaväen, mutta kaikkien hämmästykseksi tuo tulloisesta roskaväestä kuoriutui kultturillisesti sivistynyt kansa.
Kiitos taas Tapio hyvästä artikkelista! — Koskettava tuo loppu:
”Minkäs sille voi, täytyy elää! [tauko] Me elämme eteenpäin, Vanja-eno. Elämme pitkän pitkän rivin päiviä, (…) kannamme kärsivällisesti koettelemukset jotka kohtalo meille lähettää; me aherramme toisten hyväksi niin nyt kuin vanhoinakin levosta tietämättä, ja kun hetkemme koittaa, me kuolemme nöyrästi, (…) ja Jumala armahtaa meitä ja minä ja sinä, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, ihanan, kauniin elämän, me iloitsemme ja käännymme katsomaan ajallisia onnettomuuksiamme heltynein mielin, hymysuin – ja lepäämme. (…) Me lepäämme! ——- Telegin [köyhtynyt tilanomistaja] soittaa hiljaa kitaraa.”
Tuossa voisi nähdä tiivistyvän sen lujuuden ja vahvuuden jonka varassa Venäjän kansa selviytyy siinä missä läntinen luhistuu ja ajautuu perikatoon.
Putin on ’historian mies’. mies joka on hyvin perehtynyt maansa historiaan ja kirjailijoihin sekä filosofeihin. Peter Eltsov, National Defense University professori, arvelee että kirjailija Alexander Solzhenitsyn on ”Putinin suosikkiguru.” http://historynewsnetwork.org/article/158989
Linkistä:
Neljäs luku Fiona Hill’in ja Clifford Gaddy’n erinomaisesta teoksesta Putin: Kremlin työntekijä (laajennettu ed., 2015), on otsikoitu ”History Man.”
Tekijät kirjoittavat: ”Vladimir Putin on ’self-made’ historian opiskelija. Hän sanoo, että historia oli hänen suosikkiaineensa koulussa, ja hän on edelleen innokas lukija.
Hän myös esittelee itsensä historian miehenä, jolla on erityinen suhde aiheeseen.” Mutta kirjoittajat myös uskovat, että kuten monet muut maansa aikaisemmat johtajat, hän yrittää hakea historiasta tukea poliittisiin tarkoituksiin ja että ”Putinille historia ja sen opetukset vahvistavat valtion palvelun tärkeyttä.”
Kiitokset kommenteista, Pauli Räsänen ja Truth_hunter.
Venäläisen kirjallisuuden suuren ja tärkeän ’nelikon’ muodostavat Puškin, Dostojevski, Tolstoi ja Tšehov. (Venäjä on tietenkin tuottanut heidän lisäkseen monta muuta tärkeää kirjailijaa, joten tämä valinta on täysin henkilökohtainen.)
Anton Tšehovin elämä oli varsin mielenkiintoinen. Jotenkin saattaa ihmetellä, miten niin vaikeista ja ankeista oloista saattoi kehittyä niin kiinnostava ja koskettava kirjailija. Ainakin hänen tapauksessaan näyttää toteutuneen Erno Paasilinnan nimiin merkitty väittämä: ”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”
Lahjakasta ja velvollisuudentuntoista Tšehovia ajoi ehkä yhtäältä sisäinen pakko kirjoittaa. Suuressa roolissa oli kuitenkin lapsuuden perheen taloudellinen ahdinko, mikä ’pakotti’ kirjoittamaan. Minulle Tšehov edustaa suurta tahdonvoimaa. Hänhän joutui jo varhain kohtalokkaaksi osoittautuvan keuhkotaudin kouriin.
Uskomaton ponnistus oli Tšehovin voimia kuluttanut Sahalinin matka, kun muistaa tuon maailman pinta-alaltaan suurimman maan valtavat etäisyydet ja kirjailijan ajan kulkuyhteydet. Tšehov aloitti matkansa Moskovasta, jonka välimatka esimerkiksi Južno-Sahalinskiin (= Sahalinin alueen pääkaupunki) on noin 6 650 kilometriä!
Tšehov raportoi Sahalin-matkastaan ja tutkimuksistaan matkamuistiinpanoissaan (Ostrov Sahalin), jotka ilmestyivät suomeksi ( Sahalin : matkamuistiinpanoista) ’Sahalin’-teoksen muodossa Valdemar Melangon suomentamina ja toimittamina vuonna 1972 (2. painos WSOY 1991, 364 sivua). Melangon suomennoksen takakannen teksti kertoo olennaisen pienoiskoossa: ”Kirjailijan matkamuistiinpanot Sahalinin saaren rangaistussiirtolasta 1890-luvulla, vankien elämästä ja kohtaloista, oikeudenkäytön mielivallasta, riistosta ja rappiosta, ihmisen alennustilasta. Teos oli ilmestyessään kuohuttava paljastuskirja; nykyisin se on klassinen ihmisarvoisen elämän puolustuspuhe, joka esittelee lukijalle yhteiskuntakriittisen Tšehovin.”
Sahalin-suomennoksen jälkisanoissa (’Anton Tšehov ja hänen matkansa Sahalinille’) Melanko kertoo muun ohella seuraavaa: ”Huhtikuun 19. tai 20. päivänä 1890 joukko omaisia ja läheisiä tuttavia saattoi Tšehovin Moskovasta Jaroslaviin, mistä hän matkusti jokilaivalla Volgaa pitkin Kasaniin. Matka jatkui Kama-jokea myöten Permiin ja sieltä junalla Tymeniin. Täältä Tšehov aloitti pitkän ja vaivalloisen taivalluksensa läpi Siperian. Matka kesti yli puolitoista kuukautta ja hän saapui Sahalinille 10. päivänä kesäkuuta [1890] ajettuaan hevosilla yli 4 000 virstaa.”
(Venäjän virsta [верста, versta] on vanha venäläinen pituusmitta pituudeltaan 1066,80 metriä.)
Tšehov viipyi Sahalinilla 3 kuukautta 2 päivää. Koko tuon ajan hän oli ”erinomaisessa työvireessä”: ”Olen noussut joka aamu viideltä, mennyt myöhään vuoteeseen ja kaiken aikaa minua on vaivannut ajatus, että paljon on vielä tekemättä (…).”
Tšehovissa oli tunnontarkan tutkijan ’vikaa’. Itse asiassa tuon kolmen kuukauden kuluessa hän suoritti uskomattoman urakan: ”Minulla on riittänyt kärsivällisyyttä tehdä täydellinen väestönlaskenta. Olen kiertänyt kaikissa kylissä, käynyt kaikissa tuvissa ja puhunut jokaisen kanssa. Väestönlaskennassa olen käyttänyt kortistomenetelmää ja olen kortistoinut jo lähes kymmenentuhatta ihmistä … Toisin sanoen Sahalinilla ei ole ainoatakaan pakkotyövankia tai pakkosiirtolaista, joka ei olisi kanssani keskustellut.”
Tšehovin Sahalin on syvältä kouraiseva teos. Se tutustuttaa lukijansa muun ohella ’kärryihin kytkettyihin vankeihin’. ”He asuvat yhteisselleissä muiden vankien kanssa ja elävät täysin toimettomina. (…) Kukin heistä on kahlittu käsi- ja jalkaraudoilla; käsiraudoista lähtee pitkä, kolmen neljän arsinan mittainen ketju, joka on kiinnitetty pienen kottikärryn pohjaan. Ketjut ja kärryt ovat haitaksi vangille ja hän liikkuu mahdollisimman vähän, (…).”
(Arsina on 71,12 cm.)
Tšehov kuvaa Sahalinin saaren rangaistussiirtolaa, eräänlaista maanpäällistä helvettiä, vuonna 1890. Kirjailijan koskettava ja riipaiseva teos tuo etsimättä mieleen niin kutsutun sivistysvaltion luoman 2000-luvun helvetin, USA:n laivastotukikohdassa Guantanamo Bayssa sijaitsevan Guantanamo Bayn vankileirin. (Vankileiri perustettiin George W. Bushin hallinnon ”terrorismin vastaisen sodan” yhteydessä. Ensimmäiset vangit tuotiin vankileiriin 10. tammikuuta 2002 Afganistanista.) Kiinnostavaa on, ettei maailman mahtavimmaksi kuvatun valtion maailman mahtavimmaksi kuvattu presidentti (Obama) kyennyt – lupauksistaan huolimatta – sulkemaan vankileiriä.
Suosittelen Tšehovin Sahalinin lukemista. Sen rinnalla on syytä perehtyä ajatuksella myös seuraavaan teokseen: Mahvish Khan: Guantánamon päiväkirja : todistajana vankileirillä. Englannin kielestä suomentanut Taina Wallin. Minerva. Hämeenlinna 2008. (Khanin teos auttaa pysymään kartalla siitä, millaisiin rikoksiin ainoan supervallan vallanpitäjät apureineen ovat syyllistyneet 2000-luvulla.)
Venäläisen kirjallisuuden klassikot ovat jo ihme sinänsä. Jostain kumman syystä ne eivät vieläkään ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, eivätkä ilmeisesti koskaan tule menettämäänkään. Todistaako tämä historian toistavan itseään. 🙂
Viimeisin uusintana lukemani venäläisklassikko oli Gogolin Kuolleet sielut. Kirja on aina yhtä ratkiriemukas. Kuolleiden sielujen tyyppeihin törmää edelleenkin, niitä tulee eteemme jatkuvasti kaikenlaisissa virastoissa ja muualla. 😀
Olin aivan unohtanut, että Tsehovkin oli ammatiltaan lääkäri, tuon Sahalin teoksen luin joskus valovuosia sitten. Lukukokemus on aina hyvin henkilökohtainen, joskus joku kirja kolahtaa kuin miljoona volttia ja joskus taas ei. Jos lukee kolahtavia kirjoja useamman peräkkäin, ne menvät jotenkin päällekkäin ja sekaantuvat keskenään. Näin minulle taisi käydä tämän Sahalin teoksen kanssa, se on mennyt jotenkin sekaisin Dostojevskin opukseen Muistelmia kuolleesta talosta kanssa. Pitää ottaa nuo molemmat lukukokemukset uusiksi. Muuten, kun lukee kirjan vuosien jälkeen uudelleen se ei enää välttämättä kolahtele samaan tapaan kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Tsehovin lääkärin ammatti sotkeentui jossain vaiheessa Mihail Bulgakoviin, joka oli myös ammatiltaan lääkäri ja kyse kaiketi oli juuri Bulgakovista, jonka lyhyitä kertomuksia olen lukenut hänen lääkärin ammatin harjoittamisestaan. Bulgakov on yksi suosikeistani, Master i Margarita, Saatana saapuu Moskovaan on loistava ja hauska. Samankaltainen tilanne olisi edessä monessa muussakin kaupungissa ilman senaikaisen neuvostovallan erityispiirteitä, joka olivatkin osin ratkiriemukkaita. 🙂
Pitää vielä nostaa esiin yksi ehdoton suosikkini Isak Babelin Konarmija, Punainen ratsuväki, loistava teos.
Ja tietysti Aleksandr Solzhenitsin, joka omalla tavallaan jatkaa Archipelago kirjallaan tuota Tsehovin-Dostojevskin vankileirikirjojen perinnettä, tämä vankileiriperinne ei ihan helpolla tunnu Venäjällä loppuvan. Ensimmäinen lukemani Solzhenitsinin kirja oli Ivan Denisovitsin päivä, sitten Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo. Nyt tekisi mieleni päästä lukemaan Solzhenitsinin viimeisintä teosta 200 vuotta yhdessä, mutta valitettavasti se on saanut saman kohtalon täällä lännessä kuin Vankileirien saaristo sai idässä, sitä ei ole pahemmin käännelty eikä painettu. Se pitää siis lukea venäjäksi. Ympäri käydään ja yhteen tullaan. 🙂
Vielä hiukan Sahalinista:
”Sahalin on sietämättömien kärsimysten paikka, kärsimysten joiden mittainen on vain ihminen, vapaa ja pakonalainen. Sekä Sahalinin asioista päättävät että siellä työskentelevät henkilöt ovat tehneet hirveitä, vastuullisia ratkaisuja ja tekevät tälläkin hetkellä. (…) olemme antaneet miljoonien ihmisten mädätä vankiloissa, turhaan, harkitsematta, barbaarisesti, olemme ajaneet ihmisiä läpi pakkasen, kahleissa, kymmeniätuhansia virstoja, saastuttaneet heidät syfiliksellä, saattaneet turmelukseen, lisänneet rikollisten määrää, ja kaiken tämän olemme lykännet punanenäisten vankilanjohtajien niskoille. Tätä nykyä tietää koko valistunut Eurooppa että syyllisiä eivät ole vankilanjohtajat vaan me kaikki, mutta sehän ei meille kuulu, se ei ole kiinnostavaa.”
(Anton Tšehov kirjeessään Aleksei Suvorinille 9.3.1890. Anton Tšehov: Kirjeitä vuosilta 1877 – 1890 : oppivuodet, läpimurto, Sahalin. Valikoinut, suomentanutja selityksin varustanut Martti Anhava. Otava. Keuruu 1982, s. 397)
Tsehovilla on pitänyt olla poikkeuksellisen herkkä kyky empatiaan ja kärsimyksen kokemiseen. Joillakin se on synnynnäinen ominaisuus ja he taistelevat jopa oman henkensä uhalla vääryyttä vastaan. Toisilla se tulee vasta oman kärsimyskokemuksen kautta. Ja joillakin ei koskaan.
Sahalinista (Guantanamosta), mielettömien kärsimysten paikasta, tulee mieleen ajatus miksei voisi inhimillisyyden nimissä olla niin, ettei vankien epäinhimillinen ja sadistinen kiduttaminen (kuoleman- ja kidutusleirit) enää palvelisi meidän muiden omaa kostonhalua tai sairasta ja julmaa ’hammas hampaasta’ moraalia, … että he voisivat kärsiä rangaistuksensa ilman tätä ylimääräistä ja meidän oman raakalaismaisuuden paljastavaa taakkaa.
Viisaita sanoja, Truth_hunter. Kiitos.
Venäjällä eri uskonnot ja etniset ryhmät elävät sovussa. Miksi Lännessä asia on toisin?
Putinin sanoin: ”Olemme monikansallinen yhteiskunta, mutta olemme yksi Venäjän kansa, yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.”
Putin tuntee historiaa tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen etnisen nationalismin vaarallisen hulluuden monikansallisessa maassa, jollaisena Venäjä säilyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Laitan tähän poikkeuksellisesti juuri lukemani koko artikkelin, jossa haetaan sopua eri uskontojen kesken sen ajankohtaisuuden vuoksi enkä vain pelkkää linkkiä ko. aiheesta.
How to Unite Muslims, Jews and Christians
https://hannahmichaels.wordpress.com/2017/01/28/how-to-unite-muslims-jews-and-christians/
http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=146520
Before disclosing a simple way to unify these peoples, a brief summary of their religious text is needed.
First up: Islam.
Many Christians would assume Muslims use the Koran as a basis for their radical way of thinking and acting. They do not. They use another set of religious texts known as the Hadith; and each Islamic sect recognizes different ones. Hadiths are narratives written by their elders, that have become “Traditions” giving their followers a set of guidelines.
In Arabic, Islam means “Will of God” and Muslim means “True in Faith – Faithful”. The foundation of their instruction came through Prophet Muhammad; who received revelation from Allah, the Arabic word for “God”, through Archangel Gabriel. It is called the Koran, because it means “Recitation”. The Koran recognizes both the Torah and Gospel as originating from Allah/God. In fact, the Koran instructs Muslims to read, fulfill and obey God’s Covenant found in the Bible (Sura 5:8; 16:91) and obey Christ (Sura 43:61).
The Hadith or hadiths were originally written in Mecca, Saudi Arabia, centuries after Muhammad died. Muhammad was an “example”, an “imam”, of how to be God’s friend by listening to and obeying Him. Unfortunately, over time, men corrupted the teachings of Muhammad through their own written texts known as hadiths, which have been expounded on and interpreted by men through their generations. It is these hadiths that divided Islam; and false modern-day imams are the ones who incite radical behavior.
Because the Koran instructs Muslims to obey God’s Covenant, early Meccan leaders had to discredit the Bible and invent their own covenant, to protect their lucrative business tied to pilgrimages to their once heathen-city; thus, they intentionally made it impossible for anyone reading the Hadith to be able to understand the Koran and God’s simple Truth. They have persuaded their followers to believe that only religious clerics can correctly interpret the Koran; similar to what the Catholics said about priests and the Bible, long ago.
A radical example of Muslim’s circumventing what God Wills and what they do is Sharia. This doctrine is not in the Koran. Conveniently, it helps Saudi Arabia instill fear to control its population. Supposedly, it is opposed to human legislation, but ironically, that is exactly what Sharia is.
The Koran is not a difficult read; it’s pretty straightforward. Muslims can say they place the Koran above their Hadith; but their actions speak louder than their words. They are following the edicts of man-made writings; thus, they are following “traditions of men or the elders”, and not following God.
Next up: Judaism.
Right off the bat, many believe that Judaism is the religion of the Jews. Yet, the vast majority of today’s Jews are made up of gentile races that converted to Judaism. And Judaism is a religion that does not refer to the Israelite Tribe of Judah, in the sense that people believe it does. Judaism is a way of life that encompasses their religion, philosophy and culture; and most of them practice what is written in the Talmud, and many are actually atheists. The Talmud is a collection of writings, or instructions, made up of over 60 books; and contains the teachings and opinions of thousands of rabbis. The Talmud – the central text in Rabbinic Judaism – is the basis for all codes of Jewish legislation, and is widely quoted in rabbinic literature.
Just like in Islam, Judaism is made up of divisions such as Orthodox, Conservative and Reform. But before all this division, the actual tribe of Judah lived in Jerusalem; and they originally read and practiced The Torah; which was given to Moses by God on Mount Sinai. The Torah includes the first five books of the Bible – Genesis, Exodus, Leviticus, Numbers and Deuteronomy. After the fall of the First Temple, most of Judah was enslaved in Babylon; and when Jerusalem was vacated, people from neighboring Edom moved in.
Eventually, practicing The Torah was replaced by practicing the Talmud; and by the time Jesus showed up in the Holy Lands, Edomite Gentiles who converted to Judaism used their man-made Talmud to remain in power. These are the clerics Jesus came up against; and they didn’t want to lose their control and wealth.
Their fraudulent practice was made clear by Jesus when they asked Him why His disciples transgressed the Tradition of the Elders (Matt. 15:2-9). They were referring to the Talmud. Jesus asked the rabbis why they transgressed the Commandment of God by their Tradition.
Jesus informed them that they had already made the Commandments of God of none effect in governing the people with the Talmud instead of The Torah. Jesus also had a clear message for them – return to God’s Law. He was not there to destroy God’s Law but to fulfill, or fully preach, it (Matt. 5:17-20). He was there to destroy their man-made legislation – the Talmud.
In essence, Jews that practice the Talmud are radicals. The Talmud instructs them to do very unGodly things to others; and some of these traditions made it into the Protocols of the Elders of Zion.
Last up: Christianity.
The easy path – not really! Most Christians believe that if someone simply accepts Jesus Christ as his Savior, he secures his ticket to heaven. The process is usually done by saying one “accepts Jesus” as his Lord, followed by a baptism with water. There’s a big flaw to this line of thinking. The New Testament of Jesus – The Gospels – did not widen the gate to Heaven. Jesus said The Way is strait and narrow that leads to Life eternal; and broad is the path that leads to destruction (Matt. 7:13-14).
Christians were given both the Old Testament and the New Testament in the Holy Bible for a reason. The Old Testament contains The Torah; which outlines God’s Law, Commandments, Judgements and Statutes that Jesus Christ instructed followers to obey. Again, Jesus did not come to abolish God’s Law, but to preach it. The only practice in the Old Testament that was abolished was animal substitute sacrifice, because He replaced it with “Self”-sacrifice.
He didn’t go through all that anguish for so-called Christians to live exactly how they selfishly want; thinking at the end of the day that they are “already” forgiven. He set an example – an example to be Christ-like in words, thoughts, and actions; and it can prove to be difficult, and requires discipline. This discipline was the new animal sacrifice – crucifying one’s own selfish nature. And unless “Christians” do it; they will never see Heaven.
Those were His teachings; yet, Christianity still went ahead and widened their own path. Just like with Islam and Judaism, Christianity is divided. Men created different denominations like Catholic, Protestant, Methodist, Southern Baptist, Mormons, Jehovah’s Witnesses, Christian Scientists and many more.
Each denomination has its own set of rules governing them; some churches have combined into “Conventions”, which are governing-type bodies that set standards of practice nation-wide and internationally. They publish a lot about their beliefs, practices and goals. And although God told us that He does not like repetitious and public prayers, churches opt to still produce catechisms for members to recite and repeat, like the Apostle’s Creed.
The most widely used catechism belongs to the Catholic Church. A catechism is a summary, doctrine or manual written by Catholic elders and used instead of the Bible. Popes also issue edicts known as papal bulls (BS), or decrees. The Catholic Church is riddled with atrocities for torturing and killing Christians and others.
Like the Muslim clerics who feel the Koran is too hard for the layperson to understand, even though the Koran says the opposite, the Catholics believe the same about the Bible. In fact, at one time it was a crime to possess or read the Bible, punishable by imprisonment and death. And of course, the main reason was all about controlling the masses; and protecting their lucrative business of false religion, and hiding Bible Truth about themselves.
Catechisms are another form of “traditions of the elders” or men; again circumventing the Holy Book; in extreme behaviors and beliefs that are contrary to God’s Commands found in the Bible.
The Root Cause of Division: Listening to Lucifer.
Lucifer and Luciferians have infiltrated all religions using the same tactic: develop and promote doctrine written by man and inspired by Lucifer the Devil, which means “liar”. Next, they made their followers depend on and turn to these man-made “narratives, traditions and doctrines” instead of to the Holy Books, which set man’s clerics above God in governing the people.
Lucifer has led men – all men– away from the Holy Books given and inspired by God, for a reason – to divide and conquer.
It’s Time for Unity: The Religion of Truth.
We need to return to obeying only God’s instructions, given to us in the Holy Books. This means throwing out all other man-made doctrine – the Hadith, the Talmud, the Catechism – all of which has only served to divide the world, not unite it. And until we unite, it will only get worse, because Lucifer’s scheming and wars aren’t over.
It means going back to the original Books, not the ones further corrupted by man with their little additions, alterations, and deletions. For example, Meccan writers changed Isaac to Ishmael as Abraham’s sacrifice when the Koran says that Isaac was the “Good News”. Another example is the Book of Enoch/Idris and John’s third book of Revelation need to be put back in the Bible.
The [I AM] wants all of us to be on the same page – following His Religion of Truth.
He has given us the unifying answer with His King of kings’ Bible, which is available for free on-line reading. It is given to us as the last generation of souls, to resurrect our Beings. The King of kings’ Bible includes the Old Covenant, New Covenant and Holy Koran harmonized together and cross-referenced.
When Jesus Christ said that we must become like little children, He meant that we need to humble ourselves and be willing to start again from the Beginning and learn the Truth (Matt. 18:3-4), instead of the lies we have learned and believe.
This can be a very simple process.
Jatkona vielä tämä
OUR ONLY RELIGION
http://wwwkevboyle.blogspot.fi/2017/02/our-only-religion.html
http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=146554
Western civilisation’s only common religion is the only one we MUST believe. The one against which it is forbidden to blaspheme. The religion against which no heresy is allowed. You know, the one against which expressions of doubt can land you in prison, even if you are an 87-year-old grandmother.
’The Holocaust’ has been transmogrified into an ideology which bears all the elements of a religion, with its own God (the Jewish people as a collective Messiah), its Devil (Adolf the Unspeakable), its own high priests (orthodox Holocaust historians), its temples (Holocaust museums and memorials) with their Holy Relics (bits of Jewish hair, shoes, spectacles, luggage, etc.),
its worldwide holiday as ordained by the U.N. (the “Day of Remembrance,” 27th January), its Saints (the alleged victims of the concentration camps), its prophets (the eyewitnesses), its Pilgrimages (to the former German concentration camps), its Inquisition (the media, and in many countries even courts of law punishing heretics), and its Believers (the innocent victims of Holocaust propaganda).
This new religion serves many Jews in general and the Apartheid State of Israel in particular as a sword and shield in their interactions with gentiles and foreign nations. To prevent a new “Holocaust,” Israel is allowed to commit any cruelty, wage any war, violate any international law it likes. They get away with (almost) anything. But this new superstition also serves many other nations as a bogeyman to make their own population accept wars. First they accuse a foreign leader of a Holocaust – committed or planned – then they start the war. Serbia, Iraq, Iran. It works shockingly well (transcribed from an interview).1 — lisää linkistä
Maailman holokaustit
Maailma on alistettu viettämään holokaustin uhrien muistopäivää vuosittain 27. tammikuuta. Miksi juuri tämä kärsimyksen tarusto saa niin hirvittävästi huomiota?
Tiedämmehän, että maailman historiasta ja aivan lähihistoriasta löytyy valtavasti todellisia ja suuria kansanmurhia, joiden muistoa ei kansainvälisesti kunnioiteta saatikka että ne olisivat nousseet uskonnon asteelle.
Miksi ne on painettu unholaan? Eikö tämä unohdus heikennä mahdollisuutta yhdistää eri uskonnot toisiinsa?
http://magneettimedia.com/maailman-holokaustit-2/