”Minä uskon, että jos ihmiset eivät laatisi naiselle niin paljon turhanpäiväisiä ohjesääntöjä, vaan antaisivat hänen vapaasti kehittyä ilman henkisiä kuristusnauhoja, niin minulla on siksi suuri luottamus hyvään Jumalaan, että minä uskon hänen alusta pitäin asettaneen naisen vaiston niin hyvään vireeseen, että hänkin voisi saavuttaa ihanan ja rikkaan päämäärän.” (Fredrika Runeberg kirjeessään Emilie Björksténille)
”Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin linja-autossa.” (Françoise Sagan)
Sukupuolten tasa-arvon historia on surullista luettavaa. Suomessa 25 vuotta täyttäneet naimattomat naiset saavuttivat vasta vuonna 1864 täysivaltaisuuden (eli vapautuivat isänsä tai naittajan holhouksenalaisuudesta). Naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906 ja vuonna 1926 oikeuden tulla nimitetyksi valtion virkoihin samoilla ehdoilla kuin miehet. Vuoden 1929 avioliittolaki teki aviopuolisoista tasavertaisia oikeudellisesti.
Suomalaisten naisten tasa-arvo on siis lopultakin nuorempi kuin Suomen itsenäisyys. Ei olekaan ihme, että kirjallisuus ja sen arvosteleminen, monen muun hengenviljelyn ohella, olivat 1900-luvun loppuun saakka varsin miehinen alue. Sen vuoksi on paikallaan aina silloin tällöin muistella myös naiskirjailijoiden saavutuksia. Tässä kirjoituksessa luodaan katsaus neljäntoista naiskirjailijan elämään ja tuotantoon.
¤
Christina Regina von Birchenbaum
Suomen kirjallisuuden historian ensimmäisenä nimeltä tunnettuna suomalaisena naisrunoilijana pidetään 1650-luvulla vaikuttanutta ja ruotsiksi kirjoittanutta Christina Regina von Birchenbaumia. Hänen eroottiseksi elegiaksi määritelty runonsa En ny visa (Uusi laulu) kertoo runoilijan omista kokemuksista.
Christina Regina von Birchenbaum kuvaa muun ohessa kokemuksiaan etsiessään kadonnutta puolisoaan 30-vuotisen sodan runtelemasta Saksasta. Runo on niin sanottu akrostikon, jossa säkeistöjen alkukirjaimet muodostavat von Birchenbaumin koko nimen. Runossa on sen mukaisesti kaikkiaan 29 säkeistöä. Teoksen käsikirjoitus on päivätty 24. heinäkuuta 1651.
Runon mukaan von Birchenbaum syntyi Karjalassa ja menetti isänsä jo kolmivuotiaana. Hän meni nuorena naimisiin majuri Axel Pauli Liljenfeldtin kanssa, joka oli mukana 30-vuotisessa sodassa ja kaatui Saksassa taistelukentällä. Runoilija lähti etsimään sodassa kadonnutta miestään Saksaan, jossa hän sai tiedon miehensä kuolemasta.
Näyte von Birchenbaumin runoudesta [äidinrakkautta kuvaava runo]:
Jumalan käsissä on yksin,
sua näänkö milloinkaan,
yks ainoo silti lohtuin,
hän sulle kaiken hyvän suo:
sua korkein varjelkoon
ja miestä rakkaintas
enkelinsä suojelkoon
ain’ olkoon seurassas.
¤
Maria Simointytär
Maria Simointytär lienee ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naisrunoilija. Hän kirjoitti isättömistä lapsista uskonnollisen runon Orpolapsen vaikerrus, joka julkaistiin vuonna 1683.
.
Fredrika Runeberg
Fredrika Charlotta Runeberg (2.9.1807 Pietarsaari – 27.5.1879 Helsinki), o.s. Tengström, oli suomalainen ruotsinkielinen kirjailija ja Johan Ludvig Runebergin puoliso. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia historiallisen romaanin kirjoittajia ja merkittävimpiä varhaisia naiskirjailijoita.
Fredrika Runebergin keskeisiä teoksia ovat Kynäni tarina (1984) (Min pennas saga, Svenska litteratursällskapet i Finland 1946), Piirroksia ja unelmia (1982) (Teckningar och drömmar, Sederholm 1861), Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1881, uusi käännös 1981) (Fru Catharina Boije och hennes döttrar, Finska Litteratursällskapet 1858) ja Sigrid Liljeholm (1983) (Sigrid Liljeholm, 1862).
¤
Carolina Runeberg
Ulrika Carolina Runeberg (26.1.1808 Pietarsaari – 18.1.1891 Helsinki) oli suomalainen runoilija ja opettaja. Hän oli Suomen ensimmäinen omalla nimellään runokokoelman julkaissut naiskirjailija. Carolina Runebergin ainoaksi teokseksi jäi 1855 ilmestynyt Små diktförsök. Hänen veljensä oli kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg.
¤
Wilhelmina Carstens
Fredrika Wilhelmina Carstens (5.6.1808 Naantali – 13.4.1888 Helsinki), o.s. Stichaeus kirjoitti ensimmäisen Suomessa ilmestyneen romaanin Murgrönan (1840, suom. Muratti, 2007). Carstens harjoitti myös hyväntekeväisyyttä ja toimi jopa liike-elämässä aikana, jolloin se oli naisilta lähes suljettu ala.
¤
Sofia Theodolinda Hahnsson
Hahnssoinin (omaa sukua Limón, vuodesta 1886 Yrjö-Koskinen) (1.2.1838 Tyrvää – 20.4.1919 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, jonka vanhemmat olivat kirkkoherra Karl Magnus Limón ja Maria Kristina Mollin. Hahnsson oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija ja julkaisi aikanaan suosittuja kertomuksia ja seuranäytelmiä, joista useat ilmestyivät sanomalehdissä. Hän oli ensin vuodesta 1864 naimisissa kielentutkija Johan Hahnssonin (1834–88) kanssa ja sitten vuodesta 1896 Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Kirjailija Hilja Haahti (oikeastaan Hahnsson) oli hänen tyttärensä.
Hahnssonin tärkeimpiä teoksia ovat Huutolaiset (1887; e-kirjana Gutenberg-projektissa), Martta (1891; e-kirjana Gutenberg-projektissa ja Syksyn karisteita (Otava 1911).
¤
Minna Canth
Minna Canth, alkujaan Ulrika Wilhelmina o.s. Johnson, (19.3.1844 Tampere – 12.5.1897 Kuopio) oli kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kirjailijana Canth kuului suomalaisen realismin uranuurtajiin. Hän kirjoitti näytelmiä, pienoisromaaneja ja novelleja. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija ja prosaisti Aleksis Kiven jälkeen sekä ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen. Canthia pidetään ensimmäisenä nykysuomalaisena kirjailijana.
Canthia pidettiin omana aikanaan hyvin radikaalina. Hän kritikoi maallista kirkkoa, mutta henkilökohtainen usko oli hänelle kuitenkin tärkeä. Hän etsi vastauksia myös Tolstoin uskonnollisuudesta ja etiikasta.
Kuopiossa Canthin ympärille kokoontui kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä, ja Canthin Kanttilaksi kutsuttuun taloon syntyi Minnan salonki. Siellä vieraili monia myöhemmin tunnettuja kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kaukaisimmat vieraat tulivat ulkomailta asti.
Canthin keskeisiä teoksia ovat Anna Liisa (1895), Köyhää kansaa (1886), Papin perhe (1891) ja Sylvi (1893).
¤
Maria Jotuni
Maria Gustaava Jotuni (vuoteen 1906 Haggrén, vuodesta 1911 Jotuni-Tarkiainen, 9.4.1880 Kuopio – 30.9.1943 Helsinki) oli kirjailija ja näytelmäkirjailija.
Jotuni kävi Kuopion suomalaista yhteiskoulua 7. luokalle asti ja lukion loppuun Kuopion suomalaisen tyttökoulun jatkoluokilla. Valmistuttuaan 1900 ylioppilaaksi Jotuni suunnitteli ryhtyvänsä opettajaksi. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1900–1904 historiaa, kirjallisuutta ja taidehistoriaa, mutta opettajaa hänestä ei tullut. Toimittajan työ osakuntalehdessä oli alkuna Jotunin kirjailijanuralle. Viljo Tarkiainen, Joel Lehtonen ja Jotuni tutustuivat Savokarjalaisessa osakunnassa, ja Jotunista tuli Lehtosen rakkauden kohde. Tarkiaisen kanssa hän kuitenkin avioitui 1911. Maria (”Maikki”, ”Maiju”) Haggren muutti sukunimensä yhdessä veljiensä kanssa Jotuniksi suurena nimenmuuttovuonna 1906. (Sukunimi Jotuni merkitsee jättiläistä, joita oli skandinaavisessa mytologiassa. Jotuni on myös harvinaisempi nimitys suomalaisen kansanperinteen jättiläisille jatuleille.)
Jotunin keskeisiä romaaneja ovat Arkielämää (1929), Huojuva talo (1936, julkaistu postuumina vuonna 1963), Äiti ja poika. Elämän hiljaisina hetkinä (1965) ja Jäähyväiset (1949, julkaistu postuumina).
¤
Edith Södergran
¤
”Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.”
(Edith Södergran: Vierge moderne)
Suomenruotsalainen Edith Irene Södergran (4.4.1892 Pietari – 24.6.1923 Raivola, Kivennapa) on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija. Hänen runojaan on käännetty ainakin kuudelletoista kielelle. Södergran oli ensimmäisiä suomalaisia moderneja runoilijoita ja suomenruotsalaisen modernismin tärkein edustaja.
Södergran julkaisi esikoiskokoelmansa Dikter vuonna 1916. Hän sairasti jo silloin tuberkuloosia, johon hän menehtyi seitsemän vuotta myöhemmin.
Edith Södergranin vanhemmat Matts Södergran ja Helena o.s. Holmroos olivat kotoisin ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta Närpiöstä ja Perniöstä. Perhe muutti Karjalankannakselle Raivolaan, jossa isä työskenteli sahanhoitajana. Edith kävi koulunsa Pietarin saksalaisessa koulussa Petrischulessa. Siellä hän aloitti runojen kirjoittamisen saksaksi mallinaan Heinrich Heine ja Johann Wolfgang von Goethe. Hän tutustui ranskalaiseen symbolismiin, venäläiseen futurismiin ja saksalaiseen ekspressionismiin.
Isä kuoli keuhkotautiin vuonna 1907, ja tytär sairastui samaan tautiin seuraavana vuonna. Tästä alkoi Södergranin parantolakierre: ensin Nurmijärvellä Nummelan parantolassa ja sitten Sveitsin Davosissa. Vuodesta 1914 lähtien hän kieltäytyi parantolahoidoista ja äitinsä kannustamana ja avustamana omistautui vain runoilijantyölleen.
Södergran oli modernismin uranuurtaja samaan aikaan kuin T. S. Eliot ja Ezra Pound anglosaksisessa maailmassa. Södergranin vaikutuksesta suomenruotsalainen runous nousi 1920-luvulla pohjoismaisen kirjallisuuden kärkeen. Suomenkielisessä runoudessa modernismi löi itsensä läpi vasta 1950-luvulla.
Södergranin tärkeimpiä teoksia ovat Dikter (1916) (Runoja, 1942), Septemberlyran. Dikter. (1918), Rosenaltaret (1919) ja Framtidens skugga (1920).
¤
Elvi Sinervo
¤
”Maa vieras on ja kylmä kevät sen
Natalia, sua paleltaa
Niin kaukana on ikäväsi maa
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia”
(Elvi Sinervo: Natalia)
Elvi Aulikki Sinervo-Ryömä (4.5.1912 Helsinki – 28.8.1986 Helsinki) oli työväenluokkainen kirjailija, runoilija ja suomentaja. Hänen tuotteliain kautensa osui ajalle 1931–1956.
Sinervo kuului Helsingin Vaasankadulla kasvaneeseen perheeseen, jonka muita lapsia olivat kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi ja kirjailija Aira Sinervo. Hänen vanhempansa olivat levyseppä Edvard Sinervo ja Alma Wallenius. Sinervo kävi Vaasan suomalaista tyttökoulua ja Tyttönormaalilyseon. Hän oli naimisissa lääkäri-kansanedustaja-päätoimittaja Mauri Ryömän (1911–1958) kanssa. Vuonna 1933 solmittu liitto päättyi Ryömän kuolemaan liikenneonnettomuudessa.
Sinervo kuului miehensä kanssa Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perustajiin ja toimi seuran varasihteerinä vuonna 1940. Kun valtiojohto katsoi seuran uhkaavan Suomen turvallisuutta, se kiellettiin ja sen johto pidätettiin. Sinervo tuomittiin heinäkuussa 1941 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta ja vapautui kesäkuussa 1944. SKP:n toimintamuotoihin pettynyt Sinervo erotettiin puolueesta marraskuussa 1959, mutta hän piti itseään tämän jälkeenkin kommunistina ja jatkoi toimintaansa Rauhanpuolustajat -järjestössä.
Sinervon keskeisiä teoksia ovat Pilvet (runokokoelma, joka on osaksi kirjoitettu vankeusaikana, 1944), Viljami Vaihdokas (romaani, 1946), Oi lintu mustasiipi (runoja, 1950) ja Neidonkaivo (runoja, 1956).
¤
Aale Tynni
¤
”Katso minua hetkinen,
katso, katsohan.
Näetkö vuoren lasisen,
näetkö prinsessan?
Satua ilma kipunoi,
satua hohtaa maa.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa”
(Aale Tynni: Lasinen vuori)
Aale Maria Tynni-Haavio (o.s. Tynni, vuosina 1940–1960 Tynni-Pirinen; 3.10.1913 Ylä-Sakoska, Inkerinmaa, Venäjä – 21.10.1997 Helsinki) oli runoilija, kirjallisuus- ja teatterikriitikko, suomentaja sekä olympiavoittaja Lontoon olympialaisista 1948.
Tynnin äiti oli Lilja Maria Piipponen ja isä Kolppanan seminaarin johtaja Kaapre Tynni. Tynnin perhe asui Inkerissä vuoteen 1919, jolloin he muuttivat Suomeen.
Suomessa Tynni aloitti koulunsa Helsingin Suomalaisen Tyttölyseon valmistavalla luokalla. Hän valmistui ylioppilaaksi lyseosta vuonna 1932. Tynni opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1936 laudaturtyöllä ”Sapfon mitta suomalaisessa runoudessa”.
Tynni arvioi merkittävimmiksi varhaistuotantoonsa vaikuttaneiksi runoilijoiksi Saima Harmajan ja Uuno Kailaan. Kailaan esimerkin mukaan runouden piti parhaimmillaan olla itsetilitystä, syvyyksiin porautumista sekä eettistä painiskelua. Ajan käsityksen mukaan runoilijan oli purettava kompleksejaan ja ilmennettävä rikkinäisen sydämensä tuntoja.
Tynnin esikoiskokoelma Kynttilänsydän ilmestyi vuonna 1938. Teoksen rinnakkaiskokoelma Vesilintu ilmestyi 1940. Samana vuonna hän avioitui filosofian maisteri, historiantutkija Kauko Pirisen (1915–1999) kanssa. Tynni voitti Lontoon olympiakisoissa 1948 taidelajien lyriikkasarjassa kultaa runollaan Hellaan laakeri.
Ensimmäisen avioliiton päätyttyä eroon vuonna 1960 Tynni avioitui samana vuonna runoilija, akateemikko Martti Haavion kanssa. Avioliitto päättyi Haavion kuolemaan vuonna 1973. Tynni on eri yhteyksissä korostanut Haavion vaikutusta kirjailijantyöhönsä. Hän toimi Tynnille kannustajana, innoittajana ja kriitikkona.
Vuodesta 1938 lähtien Tynni julkaisi lyriikan ohella suomennoksia, lastenkirjoja, lukukirjoja ja esseitä. Tynnin mittaviin suomennoksiin kuuluu muun muassa kattava kokoelma maailmanlyriikkaa Tuhat laulujen vuotta (1957), valikoima modernia ranskalaista lyriikkaa Tulisen järjen aika: Kymmenen modernia ranskalaista lyyrikkoa (suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. 1. painos 1962, 3. painos 2005) sekä pohjoismaista muinaiskirjallisuutta: Eddan sankarirunot (1980) ja Eddan jumalrunot (1982).
Tynni toimitti valikoiman Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa (1976) sekä suomensi William Shakespearen Sonetit (1965). Lisäksi hän julkaisi erillisinä kokoelmina William Wordsworthin ja William Butler Yeatsin lyriikan suomennoksia.
Tynni tunsi nuoresta lähtien kiinnostusta teatteria kohtaan, ja sen on sanottu näkyvän hänen runoutensa rakenteellisessa näytelmänomaisuudessa ja sisäisessä dramaattisuudessa. Suomen Kansallisteatteri esitti 1965 Tynnin näytelmän Muuttohaukat. Rautamarskin aika esitettiin 1991.
¤
Marja-Liisa Vartio
¤
”Polkaise tulta joka askeleelta,
niin että tanssi tarttuu jokaiseen,
niin että vaimot omat häänsä muistaa
ja miehet tarttuu vaimojansa käsiin
ja pojat sieppaa neidot nurkistansa –
niin että väki riemunkirjavana
kuin kukkaniitty tuulen alla pyörii!”
(Marja-Liisa Vartio: Häät)
Marja-Liisa Orvokki Vartio (o.s. Sairanen, 11.9.1924 Sääminki – 17.6.1966 Savonlinna) oli runoilija ja prosaisti. Häntä pidetään yhtenä kotimaisen romaanin uudistajista.
Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkanen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Vartion tultua kouluikään hänen äitinsä lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä hän kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.
Vartio pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa ja valmistui vuonna 1950 filosofian maisteriksi pääaineenaan taidehistoria.
Keväällä 1945 Vartio avioitui toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1955. Samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, mikä johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan.
Kirjallisen uransa Vartio aloitti 1950-luvun alussa lyyrikkona mutta keskittyi myöhemmin proosaan. Hänen esikoisrunokokoelmansa Häät ilmestyi vuonna 1952 ja toinen kokoelma Seppele seuraavana vuonna. Vuonna 1955 ilmestyi novellikokoelma Maan ja veden välillä. Vartion pääteoksena pidetään postuumisti ilmestynyttä romaania Hänen olivat linnut (1967). Muita keskeisiä teoksia ovat romaanit Se on sitten kevät (1957), Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958) ja Kaikki naiset näkevät unia (1960).
Vartiolle myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto vuosina 1954 ja 1958.
¤
Eeva Kilpi
¤
”Minä en voi kuolla.
Minä en voi jättää kirjojani.
Ne rakastavat minua.
Ne saavat merkityksensä minusta.”
(Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä)
Eeva Karin Kilpi (o.s. Salo, s. 18.2.1928 Hiitola) on kirjailija, jonka tuotanto käsittää 32 teosta, joista osa runoutta ja osa proosaa. Teoksia on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, norjaksi, saksaksi ja englanniksi.
Kilpi syntyi Hiitolassa Laatokan Karjalassa, joka jäi talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta vuonna 1946 ja aloitti samana vuonna opiskelun Helsingin yliopistossa pääaineinaan englanti, estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus sekä sivuaineena taidehistoria. Kilpi valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1953. Hän toimi englannin kielen tuntiopettajana vuosina 1956–1957 ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 1959.
Kilpi toimi Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–1973. Vuosina 1970–1975 Kilpi toimi kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajana.
Kilven keskeisiä romaaneja ovat Elämä edestakaisin (1964) ja Tamara (1972) ja runokokoelmia Ennen kuolemaa (1982) ja Kuolinsiivous (2012).
¤
Pirkko Lindberg
¤
”Päivänä jolloin synnyin pieni paikallinen lehti kertoi, että Hollannin indonesialainen armeija oli antautunut japanilaisille, Saksa oli pommittanut Maltaa, ja britit leimattiin Suomen ’vihollisiksi’. Synnyin siis maapallolle jossa riehui jättiläismäinen tulipalo.” (Pirkko Lindberg)
Pirkko Lindberg (syntynyt 12.3.1942 Vesilahti) on suomenruotsalainen kirjailija. Koulutukseltaan hän on humanististen tieteiden kandidaatti. Lindberg on työskennellyt radiotoimittajana, kasviskokkina, lumpunkerääjänä ja kirjastoapulaisena. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa.
Lindberg ryhtyi kirjailijaksi 1980-luvun lopussa. Hänen esikoisromaaninsa Byte (1989) sai J. H. Erkon palkinnon. Candida-romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1997.
Lindbergin tärkeisiin teoksiinsa kuuluvat Byte (1989; Saalis, 1990), Tramp (1993; Maailmanmatka, 1994), Candida (1996, 1998) ja Hotell Hemlängtan (2010; Hotelli Kaipaus, 2010) ja Fukushima för evigt (2015; Fukushima ikuisesti [suomentanut Pentti Saaritsa], 2016).
Lopuksi
Mitä eroa on ranskalaisilla ja suomalaisilla naiskirjailijoilla? Oletan alustavasti, ettei kukaan suomalainen naiskirjailija ole itkenyt Jaguarissa, ei ainakaan omassaan. Tämä johdatteleva kysymys epävarmoine vastauksineen pyrkii osoittamaan suomalaisten naiskirjailijoiden luomistyön merkitystä ja tärkeyttä.
Suomessa naiskirjailijat ovat kamppailleet oman sukupuolensa oikeuksien puolesta jo kauan ennen kuin miehinen yhteiskunta ja valtiovalta ovat muodollisesti nuo oikeudet tunnustaneet. Komeat ovat olleet naiskirjailijoiden saavutukset, joista mainittakoon ainoastaan seuraavat esimerkit:
- Fredrika Runeberg oli ensimmäisiä suomalaisia historiallisen romaanin kirjoittajia.
2. Wilhelmina Carstens kirjoitti vuonna 1840 ensimmäisen Suomessa ilmestyneen romaanin (Murgrönan).
3. Minna Canth kuului suomalaisen realismin uranuurtajiin. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija ja prosaisti Aleksis Kiven jälkeen.
4. Edith Södergran on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija. Hänen runojaan on käännetty ainakin kuudelletoista kielelle. Södergran oli ensimmäisiä suomalaisia moderneja runoilijoita ja suomenruotsalaisen modernismin tärkein edustaja.
5. Aale Tynni voitti Lontoon olympiakisoissa 1948 taidelajien lyriikkasarjassa kultaa runollaan Hellaan laakeri. Tynnin mittaviin suomennoksiin kuuluu muun ohessa kattava kokoelma maailmanlyriikkaa (Tuhat laulujen vuotta, 1957) sekä William Shakespearen Sonetit (1965).
6. Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä kotimaisen romaanin uudistajista.
7. Pirkko Lindberg kuuluu Suomen tunnetuimpiin maailmanmatkaajiin, joka on muun muassa raportoinut maapallon ihmisten ja ympäristön tilasta syvällisissä ja myötäelävissä teoksissaan Tramp (1993; Maailmanmatka, 1994), SOS Tuvalu (2004; SOS Tuvalu: hätähuuto paratiisista, 2005) sekä Fukushima för evigt (2015; Fukushima ikuisesti, 2016).
Que la lutte continue!
¤
Lisää tietoa
Aale Tynni https://fi.wikipedia.org/wiki/Aale_Tynni
Birchenbaum, Christina Regina von http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2225/
Carolina Runeberg https://fi.wikipedia.org/wiki/Carolina_Runeberg
Christina Regina von Birchenbaum https://fi.wikipedia.org/wiki/Christina_Regina_von_Birchenbaum
Edith Södergran https://fi.wikipedia.org/wiki/Edith_S%C3%B6dergran
Eeva Kilpi https://fi.wikipedia.org/wiki/Eeva_Kilpi
Elvi Sinervo https://fi.wikipedia.org/wiki/Elvi_Sinervo
Fredrika Runeberg https://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrika_Runeberg
Fredrika Runeberg https://fi.wikiquote.org/wiki/Fredrika_Runeberg
Fredrika Runeberg – JLRuneberg. https://www.google.fi/?gws_rd=ssl#safe=active&q=fredrika+runeberg
Fredrika Wilhelmina Carstens. https://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrika_Wilhelmina_Carstens
Kilpi, Eeva: Kiitos eilisestä. WSOY. Porvoo 1996.
Vainio-Korhonen, Kirsi ja Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat: Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY 2015. http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/736793/Laaja+rakkauden+historia++keskiajasta+tahan+paivaan
Maria Jotuni https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria_Jotuni
Maria Simointytär (1600-luku) http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1038/
Marja-Liisa Vartio https://fi.wikipedia.org/wiki/Marja-Liisa_Vartio
Minna Canth https://fi.wikipedia.org/wiki/Minna_Canth
Pirkko Lindberg https://fi.wikipedia.org/wiki/Pirkko_Lindberg
Pirkko Lindberg. http://www.pirkkolindberg.fi/mina.html
Sinervo, Elvi: Runot 1931 – 56. Kirjailijan vastuusta. Love Kustannus. Rauma 1977.
Södergran, Edith: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava. Keuruu 2009.
Tynni, Aale: Ylitse vuoren lasisen. Runoja. WSOY. Porvoo 1949. Lasipalatsi 2012.
Theodolinda Hahnsson https://fi.wikipedia.org/wiki/Theodolinda_Hahnsson
.
Artikkelikuva: Lauri Leppäsen veistos Minna Canthin muistomerkki, Tampere (1951). Heikki Kastemaa | Creative Commons
Maailmanmatkaaja Pirkko Lindbergin matkoista kirjailijan omin sanoin (http://www.pirkkolindberg.fi/matkat.html):
Matkustimme makuuvaunussa, äitini ja minä, ja lakanat olivat ruskehtavaa kreppipaperia. Oli sota ja muistikuva elämäni varhaisimpia. Kohta tämän jälkeen tohtori rokotti minut, mutta huomioni oli pienessä lelujunassa, jolla sain leikkiä toimituksen aikana. Sain kohta tämän jälkeen pienen punaisen matkalaukun, jonka sisällä matkustivat meidän kanssamme kumi-Lumikki ja hänen seitsemän kääpiötään.
Ei ihme että minusta tulikin sitten junafriikki (varsinkin sen jälkeen, kun vuonna 1986 olin lopettanut lentämisen).
Rakastin Tanskan vanhoja junia, joissa matkat taittuivat keppoisan piknikin merkeissä. Ihana oli myös junamatka Brenner-rotkon kautta Venetsiaan, jossa laguunin sinisillä vesillä gondolieerialokkaat harjoittelivat jaloa ja hieman demonistakin ikivanhaa taitoa. Ja paluumatkalla: junan ikkunasta näky yli Genevenjärven, verkalleen hulmuileva silkkiliina pingotettuna Ranskan ja Sveitsin väliin.
Minua myös kiehtoo tuo erikoinen ilmapiiri, mikä vallitsee kaikilla maailman rautatieasemilla – häly ja melu, matkatavarain paljous, jäähyväiset ja tervetuliaiset, lähdöt ja saapumiset, suru ja ilo.
Kolme kertaa olen matkannut Siperian junalla lävitse Neuvostoliiton silloin, kun se vielä oli yhtä surrealistinen kokemus kuin jokin Ionescon näytelmistä.
Kiinassa jouduin aikoinaan sattumalta ensimmäiseen luokkaan, jossa jadejalkaisen lampun lempeässä valossa join vihreää teetä kahden hienostuneen vanhan herrasmiehen seurassa. Silloin tällöin ovi avautui ja teräväkatseinen vaununpalvelija kärpäslätkä kädessään tähysteli ”epähygieenisiä vapaamatkustajia”.
Koillis-Intiassa tein unenomaisen matkan ns. Lelujunalla, satavuotiaalla höyryjunalla – The Toy Train – joka nimestään huolimatta on aivan oikea matkustaja- ja postijuna. Matkan loppupiste oli viileiden vuorten teekaupunki Darjeeling, ja tullaksemme sinne kiisimme ajoittain pilvien yläpuolella, ja syvän laaksonpohjan tuolla puolen loisti rivi Himalajan vitivalkoisia huippuja, Kanchenjunga Range.
Muistan myös varhaisia aamuja intialaisessa junassa, jolloin kirkuvat hedelmäkaupustelijat koreineen herättivät meidät asemilla, ja miltä ne maistuivat nuo vielä kasteesta helmeilevät guavat ja papaijat, jotka vaihtoivat omistajaa suoraan lasittomien ikkunoitten rautakaltereiden lomitse.
Kerran seurue sikkimiittejä ”adoptoi” minut vaununosastoonsa, kun ponnistuksistani huolimatta en ollut onnistunut ostamaan lippua asemalla. He tarjosivat minulle kuivattuja kuutioita jakinjuustoa, lichee-hedelmiä ja kotimaansa raikasta vuoristovettä. Yön tullen nuori opettajatar teki minulle tilaa kapealla laverillaan ja jakoi kanssani pienen ilmatyynynsä.
Bangladeshista muistuu mieleen, miten junassa, jossa istuin oli ulkokatto yhtä täynnä matkustajia kuin sisätilat, kun taas kokonainen vaunu oli varattu maharadžalle, hänen vaimolleen ja heidän kahdelle pienelle voimakkaasti meikatulle lapsukaiselleen.
Matkustin melkein aina 3.luokassa, siellähän kaikki tapahtuu!
1980-luvun alussa Sri Lankassa – sisällissota oli alkamassa – olin sydän kurkussa matkalla kohti Jaffnaa haastattelemaan ns. Vapaudentiikereitä. Pommeja räjähti rautateiden raiteilla, iltaisin vallitsi ulkonaliikkumiskielto. Juna kiisi lävitse smaragdinvihreiden riisipeltojen, joita koristi keppeihin kiinnitetyt valkoiset viirit suojana pahaa silmää vastaan. Minua vastapäätä istui mies, jonka liikkumaton posliinisilmä tuijotti minua, kun taas hänen elävä silmänsä heitteli huolestuneita katseita ikkunasta ulos.
Kymmenisen vuotta myöhemmin poimin Patagoniassa kanssamatkustajieni kanssa polttopuita legendaarisen Patagonian expressjunan 3. luokan kamiinaa varten. Ilman niitä olisimme tuhannen metrin korkeudella syksyisellä ruohomerellä paleltuneet kuoliaaksi.
Buenos Airesissa tulin taas melkein ryöstetyksi eräässä esikaupungin junassa, joka ajoittain oli niin täynnä roistoja, että kaikki tavalliset matkustajat olivat vaihtaneet sen linja-autoon.
Niin kuin muistan kaikki laivani nimet, muistan myös ”suurten” junieni nimet. Päinvastoin kuin laivojen nimet ne ovat usein maskuliinisia. Leo Tolstoi, Ilja Repin, Thomas Mann, Pablo Casals, The Southwestern Chief, The Flying Scotsman.
Lentomatkustajat liikkuvat yhden kw-tunnin energialla vain 0,7 km, autoilija 0,8-1,7 km, bussimatkustaja 5-10 km, junalla matkustava 10-20 km, kun taas jalankulkija samalla määrällä energiaa siirtyy 17 km ja pyörällä liikkuva peräti 100 km.
Juna on siis omien jalkojen ja polkupyörän jälkeen ympäristöystävällisin tapa taittaa matkaa.
Matkustan mieluiten yksin
– mikä ei tarkoita että olisin matkoillani yksin, seura vain vaihtelee!
Nuorempana työskentelin usein vwooferina – voluntary worker on organic farms – mikä on hieno tapa tutustua ko. maan asukkaisiin aivan oikeasti, tienata vähän taskurahaa sekä nauttia täydestä ylläpidosta. Maailmanmatka-kirjassani kerron joistakin farmeistani.
Tätä kirjoittaessani, keväällä 2011, Fukushiman atomikatastrofi on käynnissä Japanissa, eikä kukaan tiedä milloin se saadaan joten kuten hallintaan, puhutaan jopa vuosista. Ajatukseni kulkeutuvat eräälle tutulle riisifarmille Ogawamachin prefektuurissa, ei kovinkaan kaukana Fukushimasta. Mitenkähän nyt ystäväni Yoshinori ja Tomoko pärjäävät?
Cesiumin puoliintumisaika on 30 vuotta, plutoniumin 24.500 vuotta.
Muistelen myös Hiroshiman rauhantoria jossa tuhannet ihmiset purskahtivat itkuun kuullessaan niiden ihmisten nimet, jotka olivat edellisten 12 kuukauden aikana kuolleet vuoden 1945 pommin seurauksena.
Ja miten herra Ito perheineen jaksaa? Hänen korkein toivomuksensa oli muuttaa Uuteen Seelantiin. Jos hän sen teki, hän voi olla onnellinen, koska tuo maa on yksi yhä harvemmista valotäplistä maapallollamme. Uusi Seelanti ei edes suo laivastovierailua, jos on pieninkään epäilys siitä, että vierailija kantaa mukanaan ydinaseita, puhumattakaan siitä, että maa suunnittelisi atomivoimaloiden rakentamista.
Mutta toisaalta – mikä paikka on tänään tarpeen ”kaukana”? Kaikki olemme matkailijoita avaruusaluksella nimeltään Tellus, planeetalla jota kohtelemme kuin topattua jalkapalloa.
Albert Einstein sanoi 1950-luvulla: The splitting of the atom changed everything save man´s way of thinking; thus we drift towards unparalleled catastrophe.
Vuonna 1986 olin mukana keräämässä kriittisiä puheenvuoroja varsinkin suomalaista ydinvoimaohjelmaa vastaan, ja syksyllä ilmestyi kirja Efter Tjernobyl (Tshernobyl – jälkeen jääneet paperit, WSOY, vuotta myöhemmin). Oma osuuteni kertoo Loviisan ydinvoimalan varsin puutteellisista evakuointisuunnitelmista mahdollisen onnettomuuden yhteydessä.
Samana vuonna olimme ryhmä huolestuneita ja vihaisia naisia, jotka ennen kaikkea tulevia sukupolvia ajatellen muodostimme aktivistiryhmittymän Naiset ydinvoimaa vastaan (tunnettu myös Itkijänaisina). Teimme lupauksen taistella energiamuotoa vastaan, jonka tuottaminen tietää megaluokan riskejä kaikelle elolliselle nyt ja silmänkantamattomiin aikoihin asti.
Vuonna 1996 osallistuin energiaseminaariin Kiovassa ja sen yhteydessä tein elämäni vertahyytävimmän matkan. Teimme nimittäin retken Pripjatin aavekaupunkiin, joka sijaitsee vain 15 km Tshernobylin ns. Sarkofagista. Tämä Sarkofagi sisältää varsin vaarallisen vainajan, entisen ydinvoimalan, joka ei kuitenkaan suostu heittämään henkeänsä. Lyijypohjaiset kengät jalassa, suojapukuihin sonnustautuneina saimme viettää tunnin Pripjatissa. Kerrostalojen ikkunalaudoilla kuolleet ruukkukasvit kertoivat synkän tarinan siitä, miten evakot, itse vaarallisen säteilevät, joutuivat luopumaan kaikesta omaisuudestaan korkeiden säteilyarvojen vuoksi.
Näimme kaupungin traagisena muistomerkkinä ihmisen epäonnistuneesta pyrkimyksestä leikkiä kaikkivaltiasta jumalaa.
Nyt olen jättänyt pitkät matkat taakseni
ja pysyttelen pohjoismaissa. Mutta myös niissä voi halukas vwoofrata! Olen työskennellyt Norjassa ja Ruotsissa ekofarmeilla, ja sen lisäksi kalatehtaalla Islannissa, lumpunkerääjänä Tanskan Emmauksessa sekä haudankaivajana Grönlannissa.
Matkustaminen maapallon pintaa pitkin on tietenkin ollut paljon kalliimpaa kuin halki ilmojen. Osittain olen matkustanut stipendeillä, vwooferina olen jopa tienannut hieman rahaa. Esimerkiksi vierailuni rakastettavien lähisukulaistemme, vuoristogorillojen luona Virungan sumuisilla vuorilla kustansin tekemällä Ylelle radiodokumentin. Paljasjalkamatkailijana olen asunut mitä vaatimattomimmissa paikoissa, usein ystävien ja ystävien ystävien kodeissa, ja usein jopa ulkosalla, niin kuin kerran viikkokaupalla Australian punaisessa erämaassa, jossa herätessäni näin mahtavien vaaleanpunaisten papukaijojen lentävän vasten syvän sinistä taivasta. Mikä nirvana!
Ja viimeiseksi: mikä matkustamisessa minua viehättää?
Ensinnäkin matkustaessa muutun paremmaksi ihmiseksi. Paikallaan pitkään vietettyä elämää uhkaa ummehtuminen, ihminen pyörii toistojen oravanpyörässä, kun taas ”matkailijan sielusta pulpahtaa kirkas virta tuoreita ajatuksia ja odottamattomia oivalluksia”, – kirjoitti aikoinaan arabialainen matkamies Muhammad Asad.
Matkustaessani minusta tulee itsenäisempi ihminen. Tapa, millä yleensä matkustan, pakottaa minut etappi etapilta luomaan oma matkani, olemaan oma matkatoimistoni. Ja rohkeasti on kohdattava jokainen uusi päivä, joka varmasti ei ole edellisen kaltainen.
Aikabonus. Matkustaminen ja kokemusten kirjo ikään kuin lahjoittavat minulle lisää aikaa, joten pidennän elämääni matkustamalla.
Ja lopuksi – minkä koen kaikkein tärkeimmäksi:
Olen osa sitä globaalista sisaruspiiriä, joka vastustaa niitä voimia, jotka luonnossa näkevät pelkkiä resursseja, ja ihmisessä pelkän kuluttajan.
Miten Oscar Wilde sen ilmaisikaan: There are people who know the price of everything and the value of nothing.
Tätä yksinmatkailijaa ei todellakaan ole rassannut tunne olla yksin maailman turuilla!
Minulle suotiin myös kunnia tavata järkkymättömän rohkeita ihmisiä kuten edesmenneet Judi Bari ja Lawrence Gould.
Judi pyrki suojelemaan Kalifornian tuhatvuotisia punapuumetsiä – vaikeasti invalidisoituneenakin FBI:n pommi-iskun jälkeen.
Gould, viimeinen Etelämantereen amerikkalaisista pioneereista, onnistui puolestaan pysäyttämään USA:n järjettömät aikeet haudata korkea-aktiivisia atomijätteitä Etelämantereen ns. ikijäihin.
Molemmat olivat loistavia esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät piiloutuneet tuon tutun mantran taakse, missä hoetaan, ettei ”yksi ainoa ihminen pysty vaikuttamaan”.
Ihmiset,
älkää kootko kultaa ja jalokiviä:
täyttäkää sydämenne kaipuulla
joka polttaa kuin hehkuva hiili.
Edith Södergran
(käännös Pentti Saaritsa)
Kiitos mielenkiintoisesta katsauksesta (ja jälkisanoista)!
Kiitos, ”ohikulkija”, ystävällisestä viestistäsi. Onpa muuten ’jännittävä’ nimimerkki! Siinä on aistivinaan eksistentialistista värinää.
#
Minna Canthin osalta on paikallaan pieni jälkimerkintä.
Johdannoksi: Klassiseen asemaan kohonnutta kirjallisuutta luotiin Suomessa 1800-luvun aikana kolmella alueella. ”Ensimmäinen niistä on kansanrunous, tai oikeammin sen julkaisutyö, toinen ruotsinkielinen kirjallisuus, kolmas ja myöhäsyntyisin kirjoitettu suomenkielinen kirjallisuus. 1800-luvun kirjallista perintöä voi parhaiten kuvittaa tarkastelemalla kolmea edustavaa esimerkkiä, yhtä kultakin alueelta, sekä niiden vaikutusta myöhempään kirjallisuuteen ja kulttuurielämään. Kansanrunouden julkaisutyötä edustaa [Elias Lönnrotin kokoama] Kalevala, ruotsinkielistä kirjallisuutta Johan Ludvig Runeberg ja suomenkielistä Aleksis Kivi” (Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917 – 1967 : Ääriviivoja, päälinjoja, saavutuksia. Toinen painos. Otava. Helsinki 1970, s. 9 – 10).
Ja sitten Canthista:
”(…) käytännöllisesti ottaen suomenkielinen taidekirjallisuus syntyi vasta Aleksis Kiven (1834 – 72) mukana; ja oikeastaan vasta Minna Canth (1844 – 97), Juhani Aho (1861 – 1921) ja Eino Leino (1878 – 1926) saivat epäilevätkin lukijat vakuuttumaan, että suomeksi voidaan luoda sekä vivahteikasta että sivistynyttä kirjallisuutta” (m.t., s. 16).
Helmikuun 21. päivänä 1431 alkoi Jeanne d’Arcin (6.1.1412 – 30.5.1431) oikeudenkäynti. Jeanne d’Arcin kohtalo symboloi maailman naisten osaa tässä usein niin miehisessä maailmassa.
(Jeanne d’Arc poltettiin lopulta roviolla kerettiläisenä 30. toukokuuta 1431 siksi, että hän tunnusti pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana arvovaltana. Jeanne d’Arcin tuhka siroteltiin Seine-jokeen.)
Seuraavan runosikermän tarkoituksena on kunnianteko suomalaiselle naiselle ja suomalaiselle naisrunoilijalle.
¤
Edith Södergran
Älkää kootko kultaa ja jalokiviä
Ihmiset,
älkää kootko kultaa ja jalokiviä:
täyttäkää sydämenne kaipuulla
joka polttaa kuin hehkuva hiili.
Varastelkaa rubiineja enkelien katseista
juokaa kylmää vettä paholaisen lätäköstä.
Ihmiset, älkää kootko aarteita
jotka tekevät teistä kerjäläisiä;
kerätkää rikkauksia
jotka antavat teille kuninkaan mahdin.
Lahjoittakaa lapsillenne kauneus
jollaista ei ihmissilmä ole nähnyt,
lahjoittakaa lapsillenne voima
jolla murtaa auki taivaan portit.
#
Elvi Sinervo
Syvyydestä
Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroin,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.
Se elämä on itse, luojan lailla
sun rakkautesi kerran minut loi.
Maa olin uinuva ja kyntömiestä vailla,
mi vasta täyttymystään ikävöi.
Sen kautta elin ihmeen syntymän,
sen kautta itse loin mä elämän.
Se kantaa loputtomain vuotten yli,
kun poissa kädestä on käsi, tyhjä syli,
kun hiekkaan valuu aika armoton
ja laps jo vanhempansa unohtanut on.
Sen vuoksi, rakkautesi, tänne jään.
Muu mikään sido ei mua elämään.
#
Aale Tynni
Kaarisilta
Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”
#
Eeva Kilpi
(kokoelmasta ’Kiitos eilisestä’)
Minä tiesin että itkisin
kun juon viiniä
itkisin.
Joka tapauksessa tämän hetken nimi on
kiitos.