Amerikan yhdysvallat on jo pidemmän aikaa ollut etenevän mielenvikaisuuden kourissa. Omalle sukupolvelleni tämä valkeni 1960-luvulla, kun sotateollinen kompleksi sai amerikkalaiset vakuuttuneiksi, että ellemme estä Vietnamin kansallismielistä johtajaa Ho Tši Minhiä yhdistämästä Vietnamia, ketjureaktiona seuraisi kommunistinen maailmanvallankumous. Tämä siis siitä huolimatta, että Stalin oli tappanut sukupuuttoon trotskilaiset maailmanvallankumoukselliset ja julistanut ”sosialismin yhdessä maassa”.

Kansallismieliset lännen siirtomaissa, kuten Vietnamissa ja Kuubassa, erehtyivät luulemaan, että puheet maailmanjärjestyksestä kansojen itsemääräämisoikeuden turvana koskisivat myös heitä. Ho Tši Minh auttoi USA:ta taistelussa Japania vastaan toisessa maailmansodassa. Hänen vetoomuksensa amerikkalaisavusta Vietnamin itsenäisyydelle Ranskasta sai tylyn vastaanoton presidentti Harry Trumanin hallinnolta. Minh ei kääntynyt Yhdysvaltoja vastaan ennen kuin Washington kääntyi Minhiä vastaan.

Yhdysvallat kävi Vietnamin sotaa kymmenisen vuotta. Tuo poikkeuksellinen verilöyly sotarikoksineen ei palvellut mitään muuta tarkoitusta kuin sotateollisen kompleksin vallan ja voittojen kasvattamista sekä USA:n ulkopoliittisen virkakunnan vainoharhoja.

Koska emme oppineet mitään, olemme kuluvallakin vuosisadalla toistaneet samaa virhettä. Tällä kertaa kohteena ovat valtiottomat muslimiterroristit, jotka jotenkin saatiin virallisessa amerikkalaispropagandassa sulautettua seitsemän Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtion hallituksiin. Seitsemäntoista vuotta naisten, lasten ja kylänvanhinten murhaamista, maiden infrastruktuurien tuhoamista, häiden, hautajaisten, lasten jalkapallopelien, koulujen ja sairaaloiden pommittamista: Washington on onnistunut ylittämään Vietnamin sodan rikoksensa.

Vietnamin sodan tyhmyys selvisi julkisesti vasta sen jälkipuinnissa. Sen sijaan tämän vuosisadan pahuudenvastaisen ristiretken tyhmyydestä saimme Lewis Laphamilta ajantasaisen selvityksen kerran kuussa. Laphamin Harper’sissa ja myöhemmin Lapham Quarterlyssa julkaistut esseet on nyt julkaistu kirjana Age of Folly: America Abandons Its Democracy (Tyhmyyden aikakausi: Amerikka hylkää demokratiansa).

Lewis Lapham. Kuva (elokuvasta ”How the Ball Taught the World to Play”): David McLain via Jerome Thelia @ Flickr

Lapham kuuluu yhä harvalukuisempaan joukkoon intellektuelleja ajalta, jolloin oli vielä amerikkalaisia, joille totuus meni propagandalinjaan mukautumisen edelle. Kuluvalla vuosisadalla todellisuudentaju on ollut poissa muodista ja valitettavan harva on ottanut opikseen Laphamin aikalaiskritiikistä.

Laphamin kirjan nimi voisikin olla ”Tyhmyyden aikakautemme”. Kuten Laphamin kirjoituksesta käy ilmi, jokainen aikakausi on ollut tyhmä, ja Amerikka on synnystään saakka ollut hylkäämässä demokratiaansa, sikäli kuin Amerikalla koskaan on ollut demokratiaa, jota hylätä.

Harvat muistavat, että vuonna 2003 aloitetun, yhä jatkuvan Irakin sodan piti olla ”helppo nakki”, joka olisi ohi kolmessa viikossa. Sen ei pitänyt olla biljoonia dollareita nielevä katastrofi, joka se on. Meille vakuutettiin, että sota maksaisi vain 70 miljardia ja se maksettaisiin Irakin öljytuloilla. George W. Bush erotti Valkoisen talon ekonomistinsa, Lawrence Lindseyn, joka väitti, että sota tulisi maksamaan 200 miljardia. Sodan ainoat hyötyjät ovat sotateollisen kompleksin voittojen kuittaajat sekä poliisivaltiovirastot, jotka oikeutettiin ”terrorisminvastaisella sodalla”.

Lapham näkee kenraaliluutnantti Thomas McInerneyn ilmoituksessa, että Yhdysvallat aloitti ”vapautussodan Saddamin hallinnon poistamiseksi Irakista”, saman uhon, ylimielisyyden ja hegemoniapyrkimyksen, joka aiheutti muinaisen Ateenan kaupunkivaltion itsetuhon peloponnesolaissodissa.

Thukydideen Peloponnesolaissodan lukeminen, Lapham toteaa, ”on kuin lukisi The New York Timesin etusivua tai Pentagonin puolustuspoliittista selontekoa”.

Sivistyneenä miehenä Lapham hallitsee sanan säilän, ja moni kohde saakin terävän osuman: Michael Ignatieff, ”Harvardista rekrytoitu ulkopoliittisen kommentaattorin arkkityyppi”, kirjoittaa Washingtonin amerikkalaisen imperialismin puolesta ”mahtipontista, tyhjää proosaa, josta suurinta osaa on mahdoton erottaa muotitalon mainostekstistä. Vähänkin pidempää suoraa lainausta arvon professorin tekstistä voitaisiin erehtyä pitämään pilkantekona”.

Lapham kuvaa kuinka media ja turvallisuusasiantuntijat saivat ryysyisen ja kevyesti aseistetun Talibanin muutetuksi ”militantin islamin kimmeltävien sotalippujen alle tuomiopäivän taistelutantereelle järjestäytyneeksi arabisotajoukoksi”. Hän kertoo ulkopoliittisesta keskustelusta, jossa muuan asiantuntija sanoi, että on aika ”keikauttaa” Iran. Mutta Dimitri Simes, ajatushautomo Nixon Centerin johtaja pistikin paremmaksi ilmoittamalla, että on aika pudottaa atomipommi Afganistaniin, koska ”hyvin voimakas esimerkkivaikutus” saisi koko Lähi-idän tottelemaan Washingtonin määräyksiä. Kun joku arvosteli suunnitelmaa huolettomasta piittaamattomuudesta ihmiselämää kohtaan, Simes vastasi, että ”NATOn voitto Serbiassa ei tullut voittona serbien asevoimista, vaan koska olimme tehokkaita Serbian siviili-infrastruktuuria vastaan”.

Oi amerikkalaista moraalia. Vain voitolla on väliä.

Harva vaikuttaja kykeni vastustamaan houkutusta liittyä jahtaamaan Osama bin Ladenia, joka kuoli munuaisten vajaatoimintaan joulukuussa 2001, ennen kuin jahti ehti kunnolla edes käynnistyä. Lapham kertoo, kuinka Geraldo Rivera – ettei jäisi patrioottisessa pahuudenvastaisessa metsästyshengessä kenellekään toiseksi – ”matkusti Khaibarsolaan pistooli matkalaukussaan kertoen Fox-kanavan katsojilleen, kuinka hän harkitsee Osama bin Ladenin tappamista, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus jossain Tora Boran lumisilla huipuilla”.


LAPHAMIN ESSEET kuljettavat meidät läpi ajanjakson, joka ulottuu röyhkeästä ylimielisyydestä ongelmien suohon ja aina voitonjulistuksilla peiteltyyn tappioon saakka. Vuonna 2015 venäläiset joutuivat tulemaan Lähi-itään siivoamaan Washingtonin sotkut – mitä palvelusta emme ole antaneet heille anteeksi. Laphamin mukaan Harper’sin lukijat olisivat suoriutuneet paremmin USA:n ulkopolitiikan johtamisesta kuin imperiumin vartijat Washintonissa. Hän on epäilemättä oikeassa, ja samoin olisivat varmasti suoriutuneet omatkin lukijani.

Laphamille Yhdysvaltain hallitus on varsinainen tyhmyyden tyyssija. Hän näkee 2000-luvun USA:n hallituksissa samaa kuin Winston Churchill näki Britannian hallituksessa vuonna 1904: ”Isoja valta- ja talousintressejä kauhua herättäväksi liittoumaksi ryhmittyneenä; kotimaan korruption peittona hyökkäyssodat ulkomailla […] Saavikaupalla mielipiteitä; tuoppitolkulla patriotismia ja imperialismia; letkut kiinni julkisissa varoissa; piikki auki pubissa; kallista ruokaa miljoonille; halpaa työvoimaa miljonääreille.”

Ihan kaikki ei Laphamin kritiikissä mene oikein. Ronald Reagan ei saa reilua kohtelua eikä mainintaa ansioistaan stagflaation ja kylmän sodan lopettamisessa, vaan Lapham esittää Reaganin yhtenä rikkaiden palvelijana muiden joukossa. Lapham pääsee vasta myöhään kärryille 9/11-iskuista, mutta niin pääsi moni muukin – jopa arkkitehti Richard Gage, yli kolmetuhatjäsenisen Arkkitehdit ja insinöörit 9/11-totuuden puolesta -järjestön (Architects & Engineers for 9/11 Truth) perustaja.

Lapham ei missään sano suoraan, että 9/11 oli sisäpiirin keikka, mutta hän kuvaa taitavasti, kuinka orkesteri ja kuoro olivat mystisen valmiina soittamaan oikeaa säveltä, aivan kuten USA:n asevoimat olivat mystisen valmiina valtaamaan Afganistanin alle kuukausi 9/11:n jälkeen. Toisin sanoen, valtausjoukot olivat valmiina odottamassa tekosyytä hyökkäykseen, ja orkesteri ja kuoro olivat valmiina odottamassa 9/11-kapellimestarin tahtipuikkoa.


LAPHAM EI SÄÄSTÄ ketään, vähiten omaa yhteiskuntaluokkaansa. Nuorena miehenä hän oli yläluokan edustaja ja on tänäkin päivänä Ulkosuhteiden neuvoston (Council on Foreign Relations) jäsen. Hänen yhteiskuntaluokkansa takasi uran julkishallinnossa. Palattuaan Cambridgen yliopistosta (Iso-Britanniasta) Yhdysvaltoihin Lapham pääsi heti työhaastatteluun CIA:han, vapautta ja demokratiaa palvelevan jännittävän vakoojaelämän houkuttelemana.

Kirjan kenties hauskimmassa osuudessa Lapham kuvaa valmistautumistaan CIA:n työhaastatteluun

lukemalla Leninin junamatkasta ja Stalinin vankiloista, Fuldan aukon leveydestä, Mustanmeren syvyydestä. Mutta minulta ei kysyttykään Brest-Litovskin rauhasta tai lokakuun vallankumouksesta.
Pöydän toisessa päässä istuneet nuoret miehet kysyivätkin kolme luokka-asemaani testaavaa kysymystä pääsyvaatimuksena paikkaan, jota he selvästikin pitivät parhaana veljeskuntana koko vapaan maailman kampuksella.

Yalen yliopiston käyneet haastattelijat halusivat todisteen Laphamin yläluokkaisuudesta ja luottivat kolmeen kysymykseen, jotka paljastaisivat, onko Lapham aito ”veli” vai ei. Laphamilta kysyttiin ensin, mikä maila otetaan bägistä 13. reiän tiiauspaikalla Southamptonin kansallisella golfradalla. Seuraavaksi kysyttiin, mikä tuuli vallitsee auringonlaskun aikaan kun lähestytään purjeilla Hay Harborin kerhoa New Yorkin Fisher Islandilla. Viimeinen kysymys kuului: ”Käyttääkö Muffy Hamilton alushametta?”

Muffy oli hyvin kaunis, hyvin rikas nuori seurapiirinainen ”jota suuresti ihailtiin hänen sukupuolisten intohimojensa estottoman hehkun ansiosta”, mistä aidolla luokkaveljellä olisi kokemusta. Lapham vastasi oikein kahteen ensimmäiseen kysymykseen. Hänen kokemuksensa Muffysta rajoittuivat hänen Muffylle New Havenin miekkailukerholla sekoittamaansa drinkkiin. Hänellä oli vain toisen käden luotettava tieto, että Muffy suosi alusvaatteissaan brysselinpitsiä.

Kysymykset tappoivat Laphamin mukaan hänen mielenkiintonsa CIA-uraa kohtaan. Hän pyysi anteeksi, että oli lukenut työnkuvauksen väärin, ja käveli ulos haastattelusta. Sellainen määrä ”omahyväistä itsetyytyväisyyttä, kerskailevaa itsevarmuutta ja syntyperän korostamista kerättynä yhteen pieneen huoneeseen” loukkasi Laphamia ja paljasti hänelle asenteen, joka oli ”vähemmän sopiva tiedustelutiedon keräämiseen”.

Tiedustelun epäonnistuminen, eikä vain tiedusteluelinten kuten CIA:n, vaan tietämyksen puutteellinen taso koko johtavan luokan, poliitikkojen, median ja monien Amerikan kansalaisten keskuudessa, selittää tyhmyyden, joka on syönyt kansalaisvapautemme ja talouden näkymät kansalaisiltamme. Lapsemme eivät tunne maailman nykyhetkeä eivätkä menneisyyttä, mikä tekee heistä ”helppoja kohteita totalitaaristen toimintatapojen markkinoijille”, joista Amerikassa ei ole puutetta.

Digitaalisena aikanamme, kun sanataiturit ovat sukupuutossa, Laphamin esseiden lukeminen on todellinen nautinto meille, jotka olemme kyllin kypsiä hänen ansioitaan arvostamaan. Yksi Laphamin ansioista on, että hänen tekstinsä lukemisesta nauttii riippumatta siitä, onko hänen kanssaan samaa mieltä. Toinen tärkeä ansio on hänen taitonsa maalata sarkasmissaan realistista kuvaa tyhmyyden aikakaudestamme.
¤


Paul Craig Roberts on amerikkalainen ekonomisti, joka toimi apulaisvaltiovarainministerinä presidentti Ronald Reaganin hallituksessa. Hän on ollut toimittajana ja kolumnistina mm. The Wall Street Journalissa ja Business Weekissä. Roberts on kirjoittanut useita kirjoja, joista viimeisin on The Neoconservative Threat to World Order.

Tämä Teemu Huttusen suomentama artikkeli julkaistiin alun perin 9.3.2017 nimellä Our Age Of Folly.

Artikkelikuvan osat: DVIDSHUB via Flickr, manhhai via Flickr ja Sean A. Foley via Wikimedia Commons. Muokkaus: Johanna Lehtonen. Kiitos ohjaaja Jerome Thelialle luvasta käyttää Lewis Laphamin kuvaa.

9 KOMMENTTIA

  1. ”…että Stalin oli tappanut sukupuuttoon trotskilaiset maailmanvallankumoukselliset ja julistanut ”sosialismin yhdessä maassa”.”

    Valitettavasti trotskilaisia jäi henkiin jokunen kappale sinne Amerikan mantereelle ja nyt ovat nämä trotskistiset neoconnat luomassa tai paremminkin ikuistamassa maailmanlaajuista globalistista kapitalismia. Tämä lienee korvike ja terapia toimintaa trotskilaisille menetetystä maailmanvallankumouksesta. 🙂

    ”Yhdysvallat kävi Vietnamin sotaa kymmenisen vuotta. Tuo poikkeuksellinen verilöyly sotarikoksineen ei palvellut mitään muuta tarkoitusta kuin sotateollisen kompleksin vallan ja voittojen kasvattamista sekä USA:n ulkopoliittisen virkakunnan vainoharhoja.”
    Eikös Vietnamin sodan pitänyt olla jo ensimmäinen ns. päättymätön sota (ennen tätä terrorismin vastaista sotaa)?
    Kuulemmas Dave Rockefeller & kump. lainnoittivat Breznevin Neuvostoliittoa uusimaan ja parantamaan rautatiekalustoaan, jotta Neuvostoliitto voisi toimittaa vietnamilaaisille riittävästi raskasta sotakalustoa.
    Samoin USA:n armeijan miehet ovat myöhemmin paljastaneet, että pohjoisvietnamilaisille vuodettiin tietoja heidän sotilasoperaatioistaan. Samoin kummalta tuntuu myös valtava pommien kylväminen Laosin viidakoihin, mutta bisnes on bisnes. 🙂

  2. Paul Craig Robertsilta paljon ilmaiseva kirjoitus Teemun asiantuntevasti suomentamana!
    Tällaista emme milloinkaan saa lukea valtamediastamme. Miksi?
    Siksi että jo Max Jakobson aikanaan kehotti aina kumartamaan valtaa.
    Ja sitä maassamme on osattu, tänään kenties enemmän kuin milloinkaan aiemmin?

    Kiitos Teemu & VV.

    J.K. Käytän tilaisuutta ’agitoidakseni ja propagoidakseni’.

    Varjele Liekkiä, runoilija!

    Mitä runoilija saattaisi tehdä vaikeina aikoina?
    Mitä runoilija voisi tehdä Tyrannin hallitessa?
    Mitä runoilija saattaisi tehdä, kun Suuri Imperiumi
    sortaa maailman osattomia?
    Mitä runoilija voisi tehdä, kun horisontissa häämöttää
    Megiddon vuori?

    Runoilija saattaisi alistua ja ulvoa sutena susien kuorossa.
    Mutta se ei olisi oikein.
    Runoilijan tehtävä on laulaa sorrosta, karjua Tyrannia vastaan,
    hyräillä ihmisyydestä, kuiskata Hyvyydestä, Kauneudesta
    ja Totuudesta.

    Runoilijan tehtävä on etsata Vapauden Liekki
    orjuutettujen sydämiin.

    Varjele Liekkiä, Runoilija!

    (Tapio Kuosma: Anna kitharasi soida, Apollon!
    Mediapinta 2017)

    http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-133-2

    • ’… jo Max Jakobson aikanaan kehotti aina kumartamaan valtaa…’
      Viisaita miehiä löytyy historiasta. Yksi heistä on Abraham Lincoln, joka kirjoitti v1864:
      ”korporaatiot ovat nousseet valtaan ja korruption aikakausi korkeisiin virkoihin liittyen seuraa. Tämän maan rahanvalta yrittää pitkittää valtaansa pehmittämällä kansan ennakkoluuloja kunnes kaikki varallisuus on kerätty harvojen käsiin ja tasavalta tuhottu.”
      Lincoln myös sanoi, että pankkivalta on despoottisempaa kuin monarkia, turmiollisempaa kuin yksinvaltius ja itsekkäämpää kuin byrokatia. Se leimaa vihollisiksi kaikki jotka kyseenalaistavat heidän toimensa tai valvovat heidän rikoksiaan.
      Lincoln siis näki mitä oli tulossa. Näki maailman, jossa nyt olemme.
      Suuret pankkidynastiat ovat satojen vuosien ajan rahoittaneet vallankumouksia, muuttaneet historian kulkua, auttaneet sotien ja rikollisten hallitusten syntymistä. Kontrolloimalla rahaa ne ovat myös keinotelleet synnyttämällä lamoja ja nousuja, jotka ovat kaataneet hallituksia ja kansoja.
      http://www.globalresearch.ca/the-us-election-and-the-men-who-rule-the-world/

      • edelliseen liittyen … korkeissa viroissa pankki- ja korporaatiomaailmassa on paljon psykopaattisia piirteitä omaavia
        Psykopaatit ovat ovelia ja manipuloivia, mutta mistä tunnistat psykopaatin, ennen kuin sinut on manipuloitu? Psykopaatille muut ovat vain välineitä omien tavoitteiden toteuttamiseksi. —–Psykopaattien tiedetään olevan manipuloivia ja ovelia, mutta hekin tekevät huomaamattaan virheitä ja paljastavat itsensä ennen pitkää. Näin uskovat tutkijat, jotka selvittivät vangittujen murhaajien puheesta tiettyjä kaavoja.

        Tutkijoiden mukaan psykopaatit näkevät maailman instrumenttina, joka on heidän käytössään heitä varten. Sen vuoksi he eivät yleensä puhu uskonnosta tai henkevistä asioista käydessään läpi hirmutekojaan
        .Lähde: livescience.com—–Psykopatia on viralliseen tautiluokitukseen kuulumaton luonnehäiriö (miksiköhän?, no se on helppo arvata, valta ei halua itseään analysoitavan), jota voidaan mitata luotettavasti.[1] Sille ominaisia piirteitä ovat Hannu Lauerman mukaan mm. pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute… kokonaisväestöstä 1-2 % täyttää psykopatian kriteerit.
        Huomattava osa psykopaattisista henkilöistä ei syyllisty rikoksiin tai jää niistä kiinni. Häkkänen-Nyholmin mukaan psykopatiaan liittyvä empatiakyvyn puute ja tunnekylmyys selittää sen, miten on mahdollista, että psykopaattinen henkilö voi esimerkiksi syyllistyä massamurhaan.[7] Psykopatian on huomattu olevan yleisempää johtavassa asemassa olevien henkilöiden keskuudessa…

  3. Valtamedia, hoi! Pourquoi vous taisez-vous?

    US Has Killed More Than 20 Million In 37 Nations Since WWII
    By James A. Lucas, http://www.countercurrents.org
    November 27th, 2015

    After the catastrophic attacks of September 11 2001 monumental sorrow and a feeling of desperate and understandable anger began to permeate the American psyche. A few people at that time attempted to promote a balanced perspective by pointing out that the United States had also been responsible for causing those same feelings in people in other nations, but they produced hardly a ripple. Although Americans understand in the abstract the wisdom of people around the world empathizing with the suffering of one another, such a reminder of wrongs committed by our nation got little hearing and was soon overshadowed by an accelerated “war on terrorism.”

    But we must continue our efforts to develop understanding and compassion in the world. Hopefully, this article will assist in doing that by addressing the question “How many September 11ths has the United States caused in other nations since WWII?” This theme is developed in this report which contains an estimated numbers of such deaths in 37 nations as well as brief explanations of why the U.S. is considered culpable.

    The causes of wars are complex. In some instances nations other than the U.S. may have been responsible for more deaths, but if the involvement of our nation appeared to have been a necessary cause of a war or conflict it was considered responsible for the deaths in it. In other words they probably would not have taken place if the U.S. had not used the heavy hand of its power. The military and economic power of the United States was crucial.

    This study reveals that U.S. military forces were directly responsible for about 10 to 15 million deaths during the Korean and Vietnam Wars and the two Iraq Wars. The Korean War also includes Chinese deaths while the Vietnam War also includes fatalities in Cambodia and Laos.

    The American public probably is not aware of these numbers and knows even less about the proxy wars for which the United States is also responsible. In the latter wars there were between nine and 14 million deaths in Afghanistan, Angola, Democratic Republic of the Congo, East Timor, Guatemala, Indonesia, Pakistan and Sudan.

    But the victims are not just from big nations or one part of the world. The remaining deaths were in smaller ones which constitute over half the total number of nations. Virtually all parts of the world have been the target of U.S. intervention.

    The overall conclusion reached is that the United States most likely has been responsible since WWII for the deaths of between 20 and 30 million people in wars and conflicts scattered over the world.

    To the families and friends of these victims it makes little difference whether the causes were U.S. military action, proxy military forces, the provision of U.S. military supplies or advisors, or other ways, such as economic pressures applied by our nation. They had to make decisions about other things such as finding lost loved ones, whether to become refugees, and how to survive.

    And the pain and anger is spread even further. Some authorities estimate that there are as many as 10 wounded for each person who dies in wars. Their visible, continued suffering is a continuing reminder to their fellow countrymen.

    It is essential that Americans learn more about this topic so that they can begin to understand the pain that others feel. Someone once observed that the Germans during WWII “chose not to know.” We cannot allow history to say this about our country. The question posed above was “How many September 11ths has the United States caused in other nations since WWII?” The answer is: possibly 10,000.

    Comments on Gathering These Numbers

    Generally speaking, the much smaller number of Americans who have died is not included in this study, not because they are not important, but because this report focuses on the impact of U.S. actions on its adversaries.

    An accurate count of the number of deaths is not easy to achieve, and this collection of data was undertaken with full realization of this fact. These estimates will probably be revised later either upward or downward by the reader and the author. But undoubtedly the total will remain in the millions.

    The difficulty of gathering reliable information is shown by two estimates in this context. For several years I heard statements on radio that three million Cambodians had been killed under the rule of the Khmer Rouge. However, in recent years the figure I heard was one million. Another example is that the number of persons estimated to have died in Iraq due to sanctions after the first U.S. Iraq War was over 1 million, but in more recent years, based on a more recent study, a lower estimate of around a half a million has emerged.

    Often information about wars is revealed only much later when someone decides to speak out, when more secret information is revealed due to persistent efforts of a few, or after special congressional committees make reports

    Both victorious and defeated nations may have their own reasons for underreporting the number of deaths. Further, in recent wars involving the United States it was not uncommon to hear statements like “we do not do body counts” and references to “collateral damage” as a euphemism for dead and wounded. Life is cheap for some, especially those who manipulate people on the battlefield as if it were a chessboard.

    To say that it is difficult to get exact figures is not to say that we should not try. Effort was needed to arrive at the figures of six million Jews killed during WWI, but knowledge of that number now is widespread and it has fueled the determination to prevent future holocausts. That struggle continues.

    37 VICTIM NATIONS

    Afghanistan

    The U.S. is responsible for between 1 and 1.8 million deaths during the war between the Soviet Union and Afghanistan, by luring the Soviet Union into invading that nation. (1,2,3,4)

    The Soviet Union had friendly relations its neighbor, Afghanistan, which had a secular government. The Soviets feared that if that government became fundamentalist this change could spill over into the Soviet Union.

    In 1998, in an interview with the Parisian publication Le Novel Observateur, Zbigniew Brzezinski, adviser to President Carter, admitted that he had been responsible for instigating aid to the Mujahadeen in Afghanistan which caused the Soviets to invade. In his own words:

    “According to the official version of history, CIA aid to the Mujahadeen began during 1980, that is to say, after the Soviet army invaded Afghanistan on 24 December 1979. But the reality, secretly guarded until now, is completely otherwise. Indeed, it was July 3, 1979 that President Carter signed the first directive for secret aid to the opponents of the pro-Soviet regime in Kabul. And that very day, I wrote a note to the President in which I explained to him that in my opinion this aid was going to induce a Soviet military intervention.” (5,1,6)

    Brzezinski justified laying this trap, since he said it gave the Soviet Union its Vietnam and caused the breakup of the Soviet Union. “Regret what?” he said. “That secret operation was an excellent idea. It had the effect of drawing the Russians into the Afghan trap and you want me to regret it?” (7)

    The CIA spent 5 to 6 billion dollars on its operation in Afghanistan in order to bleed the Soviet Union. (1,2,3) When that 10-year war ended over a million people were dead and Afghan heroin had captured 60% of the U.S. market. (4)

    The U.S. has been responsible directly for about 12,000 deaths in Afghanistan many of which resulted from bombing in retaliation for the attacks on U.S. property on September 11, 2001. Subsequently U.S. troops invaded that country. (4)

    Angola

    An indigenous armed struggle against Portuguese rule in Angola began in 1961. In 1977 an Angolan government was recognized by the U.N., although the U.S. was one of the few nations that opposed this action. In 1986 Uncle Sam approved material assistance to UNITA, a group that was trying to overthrow the government. Even today this struggle, which has involved many nations at times, continues.

    U.S. intervention was justified to the U.S. public as a reaction to the intervention of 50,000 Cuban troops in Angola. However, according to Piero Gleijeses, a history professor at Johns Hopkins University the reverse was true. The Cuban intervention came as a result of a CIA – financed covert invasion via neighboring Zaire and a drive on the Angolan capital by the U.S. ally, South Africa1,2,3). (Three estimates of deaths range from 300,000 to 750,000 (4,5,6)

    Argentina: See South America: Operation Condor

    Bangladesh: See Pakistan

    Bolivia

    Hugo Banzer was the leader of a repressive regime in Bolivia in the 1970s. The U.S. had been disturbed when a previous leader nationalized the tin mines and distributed land to Indian peasants. Later that action to benefit the poor was reversed.

    Banzer, who was trained at the U.S.-operated School of the Americas in Panama and later at Fort Hood, Texas, came back from exile frequently to confer with U.S. Air Force Major Robert Lundin. In 1971 he staged a successful coup with the help of the U.S. Air Force radio system. In the first years of his dictatorship he received twice as military assistance from the U.S. as in the previous dozen years together.

    A few years later the Catholic Church denounced an army massacre of striking tin workers in 1975, Banzer, assisted by information provided by the CIA, was able to target and locate leftist priests and nuns. His anti-clergy strategy, known as the Banzer Plan, was adopted by nine other Latin American dictatorships in 1977. (2) He has been accused of being responsible for 400 deaths during his tenure. (1)

    Also see: See South America: Operation Condor

    Brazil: See South America: Operation Condor

    Cambodia

    U.S. bombing of Cambodia had already been underway for several years in secret under the Johnson and Nixon administrations, but when President Nixon openly began bombing in preparation for a land assault on Cambodia it caused major protests in the U.S. against the Vietnam War.

    There is little awareness today of the scope of these bombings and the human suffering involved.

    Immense damage was done to the villages and cities of Cambodia, causing refugees and internal displacement of the population. This unstable situation enabled the Khmer Rouge, a small political party led by Pol Pot, to assume power. Over the years we have repeatedly heard about the Khmer Rouge’s role in the deaths of millions in Cambodia without any acknowledgement being made this mass killing was made possible by the the U.S. bombing of that nation which destabilized it by death , injuries, hunger and dislocation of its people.

    So the U.S. bears responsibility not only for the deaths from the bombings but also for those resulting from the activities of the Khmer Rouge – a total of about 2.5 million people. Even when Vietnam later invaded Cambodia in 1979 the CIA was still supporting the Khmer Rouge. (1,2,3)

    Loput artikkelista lähdeviitteineen:

    http://www.globalresearch.ca/us-has-killed-more-than-20-million-people-in-37-victim-nations-since-world-war-ii/5492051?print=1

    • Aw Tapio, Yhdysvallat on ystävä!

      Maailma sen kun paranee päivä päivältä. Katselin toissa päivänä vanhoja valokuvia 1950- ja 60-lukujen Lähi-Idän maista, ja karmea turmelus niissä vallitsi! Naiset bikineissä samalla uimarannalla miesten kanssa! Alkoholiakin nautittiin. Naiset opiskelivat yliopistoissa, käyttivät länsimaistyylisiä vaatteita ja meikkasivat. Avoautoillakin ajelivat ja kulkivat ilman saattajaa kaduilla.

      Onneksi ne kaikki on nyt pelastettu arvojen rappiolta parantamalla naisten, lasten ja vanhusten asemaa 40 vuottakin kestäneellä sotimisella! (tarpeeton sarkasmivaroitus)

  4. Ei, kun ne löysivät sen islamilaisen sivistyksen ja rentoakin rennomman elämäntyylin jossa kaikkien ihmisoikeudet toteutuvat parhaalla ja kauneimmalla tavalla.

  5. John Kenneth Galbraithiin CIA:n toimintojen kömpelyys ja typeryys teki myös syvän vaikutuksen kun hän toimi Kennedyn hallinnon suurlähettiläänä Intiassa 1960-luvun alussa. Miten voi olla mahdollista että niin keskinkertaiset ihmiset pääsevät niin keskeiseen asemaan supervallan koneistossa?

  6. Digitaalityhmyys:

    Bushin aikana Osama bin Laden oli yhtäkkiä tuosta noin vain maailman mahtavin, maailman pelottavin, maailman julmin joka paikassa ja kaikkialla maailmaa uhkaava tappaja.

    Osama ilmestyi aina digitaalisti puhumaan (arabiaa) maailmalle ennen kuin USA hyökkäsi.

    Obama ja Hillary Clinton tappoivat digitaali-Osaman kun digitaali-Osama alkoi saada enemmän kannatusta kuin sotiaan häviävä USA ja NATO.

    Mutta ei Obamakaan ilman omaa digi-peikkoa jäänyt.

    Obaman aikana ISIS oli yhtäkkiä tuosta noin vain maailman mahtavin, maailman pelottavin, maailman julmin joka paikassa ja kaikkialla maailmaa uhkaava rosvojoukko.

    Nähtäväksi jää, minkä digitaali-peikon CIA kehittää Trumpille. Kovasti CIA on yrittänyt työntää kaikki mahtavaa joka paikassa ja kaikkalla ”häärivää” Putinia Trumpille digi-hybridi-peikoksi, mutta Trump pyristelee ainakin vielä vastaan.

    Suomessa presidentti Niinistö ja puolustusministeri Haglund yrittivät syöttää meille digipekkoja, kasakoita ja sitten pieniä vihreitä miehiä, joita ei näe, ei kuule, mutta ne uhkaavat ja Niinistön, Haglundin mukaan ne ovat venäläisiä.

JÄTÄ VASTAUS