Juhlainnossa unohtuneita ja unohdettuja

Vieraskynän kirjallisuuskritiikkiä aiheesta marsalkka Mannerheim. Erityisen huomion kohteena Juhani Suomen uusin teos "Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus".

6

Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymästä tulee 4. kesäkuuta 150 vuotta. Nyt tilanne on sekä Mannerheimin että Suomen kannalta parempi kuin vuonna 1967, jolloin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta. Näin ei olisi, ellei Mannerheimin syntymän ja 150-vuotispäivän välissä olisi juhlistettu myös tuota 100-vuotispäivää. Vuoden 1967 juhlahumun liepeillä ilmestyi suuri joukko akateemista tutkimusta ja kaunokirjallisuutta, joiden ansiosta tänään on olemassa paljon monisyisempi kuva vuonna 1951 maallisen vaelluksensa päähän saapuneesta marsalkasta kuin 50 vuotta sitten.

Uusi, inhimillisempi Mannerheim

Esimerkiksi viime syksystä lukien muutaman kuukauden sisällä ilmestyneet Tapio Kuosman Tuntematon Mannerheim (Nordbooks), Teemu Keskisarjan Hulttio (Siltala) sekä Martti Turtolan Mannerheim (Tammi) valottavat Sankari- tai Murha-Kustaa-hahmon kuvan inhimillisemmäksi, synkimmän mustan ja valkoisen taittaen. Tosin vieläkään Mannerheim ei ole poeettinen, laukkaava runoratsu, vaan lähempänä ihmistä, jolla oli eittämättömästi marmorisen kohokuvan ohella humaaneja piirteitä.

Mannerheimin inhimillisyyttä nostaa ihmisoikeusjuristina työuransa tehnyt, kirjailija-oikeustieteilijä Kuosma esille. Jos olisi noudatettu Mannerheimin ohjetta vuoden 1918 sodan alussa, että antautuvaa vihollista ”on kohdeltava sotavankina”, niin sisällissodan päätyttyä vankileireille ei olisi sullottu 74 000 punavankia – lukumäärä on sattumoisin yhtä suuri kuin jatkosodassa kaatuneiden suomalaisten määrä.

Populaarihistorioitsija Keskisarjan Hulttiossa voidaan nähdä, että periodeittain on marmorikin kovettunut. Nuorukaisesta kasvoi mies, kun ensin oli elänyt siten, että taskun pohjalla kilisi vain muutama kopeekka ja nukkeanimaation perusteella (Katariina Lillqvistin Uralin perhonen) elämään toi lämpöä kirgiisinuorukainen.

Tieteen puolella Turtolan Mannerheim himmentää edelleen vahvana elävää myyttiä suuren luokan kansainvälisestä sotapäälliköstä. Liekö ollut sotien vähäisyys, kun Mannerheimin voittoisiin sotiin jäi vain taistelu heikosti aseistettua amatööriarmeijaa vastaan tammi–huhtikuussa 1918. Hyväntahtoisesti tulkiten voitoksi voi ehkä myös määritellä Britannian, Neuvostoliiton sekä useiden muidenkin maiden toivomusten mukaisesti hoidettu Lapin sota.

Turtolan Mannerheim on laajaan tutkimusmateriaaliin perustuen lähestulkoon karrikatyyri miehestä, joka ei halunnut ottaa vastuuta tekemisistään ja jolla oli taito ”istua vierailla housuilla tuleen”. Siksi kaiketikin kesän 1944 katastrofia ei ole haluttu liittää Mannerheimiin: jos parissa kuukaudessa kaatui pitkälti toistakymmentä tuhatta nuorta miestä turhaan, niin ei kai se kovin komea meriitti ole.

Juhani Suomi: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus

On ollut hämmästyttävää, että toisten valeuutisjahdeissa taisteluihin Ateenalaisten laulu huulillaan kiiruhtanut suomalainen ”totuudellinen laatujournalismi” ei ole ollut innostunut siitä toisesta Mannerheimista – siitä Mannerheimista, jonka poliittisten pähkäilyjen ansioksi on pitkälti luettavissa syyskuun alussa 1944 alkanut rauhan aikakausi. Sitä on jatkunut nyt hieman yli 70 vuotta.

Tuosta ajasta kertoo jo vuonna 2013 oman Mannerheiminsa julkaissut professori Juhani Suomi, jonka 800-sivuinen Mannerheim – viimeinen kortti. Ylipäällikkö. Presidentti (Siltala) on nyt saanut jatkokseen toisen järkäleen, Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus (Tammi). Totuudellisuuteen rakentuvassa ajassa tämä on kirja aiheesta, josta tänään ajatellaan enimmäkseen pahaa, mutta joka kahden hävityn sodan jälkeen oli keskeinen tekijä Suomen turvallisuuden kannalta – 6.4.1948 solmitusta YYA-sopimuksesta.

Suomen 670-sivuisen ”YYA-kirjan” kieli on hyvä, teksti luettavaa, kuten ovat myös Turtolan, Kuosman ja Keskisarjan kirjat.

YYA-kirja – käytän tuota nimitystä sen lyhyyden vuoksi, vaikka kirja on paljon moniulotteisempi – on kuvaus sisä- ja ulkopolitiikasta, kansainvälisten suhteiden viidakosta, jossa sotansa ja pitkälti myös kasvonsa kolmannen valtakunnan liittolaisena menettänyt kansakunta yritti luovia.

Kirja on jaettavissa kolmeen kokonaisuuteen: alussa on aika ennen YYA:ta, sitten presidenttien J. K. Paasikiven (JKP) ja U. K. Kekkosen (UKK) kausi, jonka aikana Suomi saavutti tunnustetun puolueettomuusaseman. Lopuksi on Mauno Koiviston aika, joka on hyvin moniselitteinen: koskaan aiemmin ei Suomen valtionpäämies ole ollut yhtä likeisessä suhteessa naapurimaan kolmen kirjaimen apparaattiin kuin 1980-luvulla, jolloin vahvasti peitelty halu pyrki ohjaamaan Suomen niin sanottuun länteen.

Jonglöörejä olivat myös Mannerheim ja Paasikivi. Hetken he olivat ystäviä, sitten vihollisia – lukijan silmissä miehet eivät vaikuta oikein luotettavilta toisen neuvotteluosapuolen kannalta. Mistä kertoo Mannerheimin kirje liittoutuneiden valvontakomissiolle:

”puhuttiin näet ’yhteisestä toiminnasta Pohjois-Itämeren ja sen lahtien alueella’ sekä viitattiin mahdollisuuteen, että Suomen rannikkotykistö voisi auttaa tykistösulkujen luomisessa Porkkalan alueen länsirajalle ja sen läntisille aluevesille ’yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa’” (s. 42-46)

Tämä vuodenvaihteeseen 1944–45 liittynyt Mannerheimin ajattelu sisälsi myös yhtenä ideana, että Suomen rannikkotykistön voisi poistaa Porkkalasta itään olevalta osalta. Tuo tapahtui ennen 10.2.1947 – siis tasan 70 vuotta sitten – allekirjoitettua Pariisin rauhansopimusta, jota ei tänä vuonna katsottu aiheelliseksi juhlia. YYA-sopimus solmittiin 14 kuukautta myöhemmin, ja Mannerheimin geopoliittiset realiteetit huomioonottavat ajatukset olivat hyvin mukana. Sopimuksen jälkeen tuolloinen presidentti Paasikivi alkoi vaihteeksi haistella lännen tuulia – ja kuitenkin naapuri luotti.

Vihdoin vuonna 1957 Neuvostoliiton johdossa tunnustetaan Suomen puolueettomuus – jopa kahdesti, kunnes kansainvälisestä politiikasta innostuneet SDP:n uusoikeisto ja revanssimies Väinö Tanner saivat aikaiseksi sisä- ja ulkopoliittisen sotkun. Syksyllä 1958 tulivat aikaiset yöpakkaset, jolloin suhteissa ajauduttiin pohjalle. Tuolloisessa kansainvälisessä tilanteessa suhteiden uudelleenrakennus oli suuri työ.

Vallanvaihdokset naapurissa aiheuttivat myös ongelmia – erityisesti vuosien 1964-65 Nikita S. Hruštševin siirto sivuun ja Leonid I. Brežnevin kuolema vuonna 1982. Näiden tapahtumien jälkeen naapurissa oli lyhyen ajan kuluessa peräjälkeen kolme uutta johtajaa.

Juhani Suomen osin lakoninen teksti vie aikanaan suurelta vaikuttaneiden muutosten yli kepeästi. Sarkasmi kukoistaa, kun hän toteaa, että UKK:n presidenttikauden jälkeen Suomeen koitti vapaus, ja todellinen vapaus vasta koittikin, kun Neuvostoliitto hajosi 1991. Oli vähän samanlainen tilanne kuin 1956 Porkkalan palautuksen jälkeen, jolloin Paasikivi valitti, että luulevat kai, että nyt saa haukkua ryssiä niin paljon kuin jaksaa.

No, tänään tuota huolta ei ole. Nykyinen viranhaltija, hänkin jo vanha mies, kuvauttaa itseään lasten ja nuorten rinnalla, mutta tuskin itsekään uskoo, että kaksinaismoraalilla voi rakentaa luottamusta.

Ovatko vanhat totuudet menneet romukoppaan? Kekkosen opetusten vastaisesti ollaan mieluummin tuomareita kuin lääkäreitä ja Suomen turvallisuutta rakennetaan aseellisen voiman eikä viisaan ulkopolitiikan varaan. Ei ole asiaa, johon ei olisi sekaannuttu, ja kun on alkuun päästy, on edetty miettimättä, että entäs, jos Suomesta tehdään kansainvälisten kiistojen osapuoli?

Jaossa on moraalisia tuomioita, vaikka jo JKP ja UKK totesivat, että se tie on loputon. Sen sijaan aikaa ei ole jäänyt sen pohtimiseen, mitä mieltä Suomen on EU-jäsenenäkään kiiruhtaa mukaan unionin jäsenmaina olevien valtioiden (kuten Ranskan, Britannian, Belgian – ja myös Hollannin) entisten siirtomaiden nykyisiin selkkauksiin.

Suomen YYA-kirja kertaa Suomen ulkopoliittisen johdon toimia, jotka olivat yhdessä vaiheessa – lähes 40 vuotta – kohtuullisen loogisia, mutta sittemmin eivät. Lukija voi pohtia onko olemassa analogia ajatuksissa koskea Ahvenanmaan demilitarisointiin (tätä päivää Suomessa), tai Pariisin rauhansopimuksen yksipuoliseen muuttamiseen.

Lainaan Juhani Suomen tekstiä tältä osin (s. 604):

”Myös Pariisin rauhansopimuksen uustulkinnan todettiin tehneen yya-sopimusta koskevan kannanoton tarpeelliseksi. Lisäksi huomautettiin, että viittaus Saksaan oli poistettu Neuvostoliiton ja sen liittolaisten (ei kuitenkaan Puolan) yya-sopimuksista jo varhemmin. Lehdistötiedotteessakin korostettiin, ettei kannanoton tarkoituksena ollut avata keskustelua yya-sopimuksen muuttamisesta, koska sopimus ’toimii hyvin sellaisenaan muuttuvissakin olosuhteissa’”.

”Presidentin kannanottoon liittyi selittämätön episodi. Rauhansopimusta koskeneen hallituksen päätöksen esittelijänä toiminut valtiosihteeri on kirjannut esittelylistaan huomautuksen: ’Tasavallan Presidentin eriävä mielipide pöytäkirjassa.’ Mitään sellaista ei ole kuitenkaan kirjattu. Joko kysymyksessä oli valtiosihteerin kielipuoli merkintä hänen tarkoittaessaan presidentin pöytäkirjaan sanelemaa yya-kannanottoa, tai sitten asiaan saadaan valaistusta vasta, kun presidentti Koiviston arkisto ehkä joskus avautuu tutkijoille.”

Siis mitä? Mikä eriävä mielipide? Vastustiko Mauno Koivisto rauhansopimuksen uustulkintaa toisin kuin ulkopoliittisesti taitavan Harri Holkerin punamusta hallitus? Tarkoittaako Juhani Suomi sitä, että ulkoasiainministeriön valtiosihteeri 1985-1991 Åke Rudolf Wihtol – Hornet-hävittäjien vastakauppaneuvottelija – olisi ollut virkavastuullisena esittelijänä niin onneton, että tuollainen kielipuoli olisi päässyt syntymään?

Etsijöitä riittäisi, jos tuollainen paperi olisi kadoksissa UKK:n jäljiltä. Hyytävää, uhkaavaa, pelottavaa, jos valtiosopimuksia koskevia papereita katoaa tuolla tavoin – tai jos ei ole mitään, mikä voisi kadota. Mutta onhan joskus sattunut yllätyksiäkin: ”Helsingin Sanomat ylisti sopimusta Suomen ulkopolitiikan kiistämättömäksi ohjenuoraksi ja Paasikiven–Kekkosen linjan ’painavaksi sinetiksi’ ja vakuutti sen nauttivan Suomessa vankkaa kannatusta” (s. 463).

Sopimusta oli jatkettu 20 vuodella, seitsemän vuotta etuajassa vuonna 1983.
¤

Pentti Peltoniemi on yhteiskuntapolitiikkaan ja historiaan perehtynyt toimittaja ja tietokirjailija.

Tämä Peltoniemen kirjoitus julkaistiin aluperin 16.3.2017 Uudenmaan Kirjoittajat ry:n kotisivujen ”Kirja-arvioita”-palstalla.

Artikkelikuva: СССР ja SA-kuva via Wikimedia Commons Kuvanmuokkaus: Johanna Lehtonen

6 KOMMENTTIA

  1. Tervetuloa Pentti Peltoniemi Vastavalkeassa julkaistavien kirjoittajien joukkoon!

    Tässä kirja-arviossa saavat lyhytesittelynsä Tapio Kuosman, Teemu Keskisarjan ja Martti Turtolan tuoreet Mannerheim-kirjat. Päähuomio on kuitenkin Juhani Suomen teoksessa ’Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus’. Oman suolansa soppaan tuovat viittaukset Suomen nykyiseen ulkopoliittiseen kehitykseen.

    Mainitsematta toki jää eksplisiittisesti se, että YYA-sopimuksen paikalla on nykyoikeiston rakentama Naton isäntämaasopimus ja USA:n kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus, joissa asevoimaan ja USA:han turvautuen rakennetaan suurta Suomea – jälleen kerran.

  2. Tapio Kuosma on Vastavalkean lukijoille kirjoittajana tuttu.

    Juhani Suomen kirjoista suosittelen teosta ”Talvisodan tausta”. Kirja selvittelee, miksi Suomi valitsi tietoisesti kannan, joka lopulta jätti sille vaihtoehdoksi vain sodan, ja ketkä olivat päätöksen taustalla. Mainitussa kirjassa tulee hyvin esiin myös median vastuuttomuus sodan lietsojana, ja kuinka sodan aikaiset uutiset perustuivat enemmän kaikkeen muuhun kuin tosiasioihin.

  3. ”Mainitussa kirjassa [= Juhani Suomen ’Talvisodan tausta’] tulee hyvin esiin myös median vastuuttomuus sodan lietsojana, (…)” (Riikka Söyring).

    Exactement ainsi. Moni (?) muistanee, että Paasikivi kutsui Talvisotaa Erkon sodaksi. Paasikiven tarkoittama Erkko oli poliitikko, sanomalehtimies, russofobi Eljas Erkko, Cajanderin III hallituksen ulkoasiainministeri 12.12.1938-1.12.1939.

    Erkolla oli selvä käsitys Mannerheimista: ”Mannerheim oli täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan.”
    #
    Mannerheim ’itse asiasta [Talvisodan tausta]:

    ”5. maaliskuuta 1939 ulkoasiainkomissaari Litvinov teki Suomen Moskovan lähettilään ministeri Yrjö-Koskisen kautta aloitteen uusiin neuvotteluihin. Tällä kertaa Neuvostoliitto vaati saada vuokrata 30 vuodeksi Suomenlahden saaret Suursaaren, Lavansaaren, Seiskarin ja molemmat Tytärsaaret. (…)

    8. maaliskuuta annetussa vastauksessaan Suomen hallitus selitti että se ei voinut keskustella saarien luovuttamisesta vieraalle vallalle, (…).

    Ulkoasiainkomissaari tuntui odottaneen sellaista vastausta ja ehdotti suoralta kädeltä, että Suomi saisi korvaukseksi alueen Itä-Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta. Tämä ehdotus torjuttiin 13. maaliskuuta. (…)

    Enempiä keskusteluja varten neuvostohallitus oli lähettänyt Helsinkiin Rooman-suurlähettiläänsä Steinin, (…) ja tämä oli jo 11. maaliskuuta ottanut yhteyden ulkoministeri Erkkoon. Entisin perusteluin Stein väitti, että Pietarin turvallisuus Suomenlahdelta tapahtuvan hyökkäyksen sattuessa riippui kyseisten saarien antamisesta Neuvostoliiton käytettäväksi ja suositteli vuokrasopimusta parhaana ratkaisuna. (…) Neuvostohallitus oli myös valmis vaihtamaan saaret itärajamme viereiseen 183 neliökilometriä laajaan alueeseen. (…) Suomen hallitus pysyi kuitenkin torjuvalla kannallaan.

    Minun mielipiteeni oli, että meidän ehdottomasti pitäisi tavalla tai toisella osoittaa venäläisille myöntyväisyyttä, jos siten saataisiin suhteitamme mahtavaan naapuriimme parannetuiksi. Keskustelin Steinin ehdotuksesta ulkoministeri Erkon kanssa, mutta en onnistunut taivuttamaan häntä. Kävin myös tasavallan presidentin ja pääministeri Cajanderin luona henkilökohtaisesti esittämässä näkökohtiani. Huomautin, että saarista ei ollut maallemme mitään hyötyä ja että kun ne oli neutralisoitu, meidän ei ollut mahdollista puolustaa niitä. Suomen arvonanto ei käsittääkseni myöskään joutuisi kärsimään, jos suostuisimme vaihtoon. Venäläisille sitä vastoin näillä saarillamme, jotka sulkivat pääsyn heidän Laukaanlahden meritukikohtaansa, oli todellista merkitystä, ja siksi meidän tulisi koettaa hyötyä niistä harvoista valteista, mitä meillä oli hallussamme.
    Mielipiteeni eivät saavuttaneet mitään ymmärtämystä. (…)

    Varotin vakavasti antamasta suurlähettiläs Steinin matkustaa tyhjin käsin. Niin kuitenkin kävi – 6. huhtikuuta hän lähti Helsingistä saamatta asiaansa toimitetuksi.

    Eduskunta jätettiin tietämättömäksi Steinin käynnin tarkoituksesta. Ei voi kyllin valittaa tätä lyhytnäköistä pimitystä. (…)

    Suomen valtion johto oli jättänyt ottamatta varteen eräitä erittäin kiitollisia tilaisuuksia ja siten menettänyt mahdollisuutensa.”

    Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 30.11.1939 muun ohella seuraavaa:

    ”Sota alkanut Suomen ja Venäjän välillä. Tänään 30.11. venäläiset pommittivat kahdesti Helsinkiä. Samoin monia muita paikkoja. Myös rajalla ollut taisteluja.”

    ”Sotatila julistettu ja Mannerheim nimitetty ylipäälliköksi.”

    Paasikiven mukaan ”[o]limme antaneet valtakuntamme liukua sotaan Neuvosto-Venäjän jättiläisen kanssa, vaikka edessämme olivat seuraavat tosiasiat: 1) Meillä ei ollut luvassa mistään apua. 2) Neuvostoliitolla oli vapaat kädet. 3) Puolustuslaitoksemme oli suuresti puutteellinen. Se totta tosiaan tuskin oli tarkoituksenmukaista ulkopolitiikkaa. – Valtiolaivaltamme puuttui johto. Luisuimme neuvottomina sotaan ja onnettomuuteen”.

    Paasikivi kirjoitti: ”Pelasimme pienelle kansalle vaarallista uhkapeliä.”

    Iltapäivällä 30. marraskuuta presidentti Kallio saapui Paasikiven luokse keskustelemaan syntyneestä vakavasta tilanteesta. Päiväkirjamerkintöjen mukaan Paasikivi oli todennut, ”ettei Erkko kykene selvittämään tätä vyyhteä”. ”Hän oli koko ajan väärin arvioinut ja arvostellut asemaa. Tehnyt erehdyksen toisensa jälkeen.”
    #
    Kiinnostavaa on, että valtion poliittinen eliitti turvautui aina viime hädässä (saman eliitin usein nöyryyttämään) ”täyteen ryssään” [Erkon sanastossa]. Niinpä talvisodan syttyessä ylipäälliköksi asetettiin juuri Mannerheim – 72-vuotiaana!
    #
    ”Hän oli suuri sotilas, Marsalkkamme, mutta hän ei silti rakastanut sotaa. Sotainen kiihko ja sodan lietsonta olivat hänelle vieraita. Avoimesti hän seitsemänkymmenvuotispäivänään, kesäkuun neljäntenä 1937, sanoi, ettei ’sotilaskunnia houkutellut sitä, joka oli nähnyt sodan kauhujen käyvän yli monien maiden ja viimeksi yli oman maansa’. Hän, jos kukaan, tiesi, mitä merkitsi sodan mukanaan tuoma kurjuus. Kun hän uudelleen joutui astumaan sotapolulle, ei se tapahtunut riemumielin. Hän täytti vain velvollisuutensa. – Loistavana tulee hänen nimensä säilymään sotilaallisten mainetekojen historiassa, mutta yhtä ylevän kunniapaikan on aikakirjoissa saava hänen rauhantyönsä valtiomiehenä. Sekin on loistava. – (…) Niinpä on kenraali, sotamarsalkka ja Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim ihmeellisellä tavalla tullut keskeiseksi hahmoksi Suomen historiassa. Kukaan toinen ei ole hänen laillaan joutunut tarttumaan isänmaan kohtaloihin ratkaisun hetkellä. – Suuren persoonallisuutensa mahdilla hän on tämän kaiken tehnyt. Itseään tyrkyttämättä hän on aina ollut palveluksiin altis” (ote Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin muistopuheesta 4.2.1951).

    ”Niinä vuosina, jolloin jouduin Mannerheimin lähettinä hänen kanssaan varsin läheisiinkin kosketuksiin, vieläpä näkemään hänen syvästi inhimilliset puolensa, en koskaan nähnyt hänessä halveksittavia tahi pieniä piirteitä. Päinvastoin, mitä paremmin opin hänet tuntemaan, sitä syvemmin rupesin kunnioittamaan hänen persoonallisuutensa jaloutta ja hienostuneisuutta. (…) – Kun oppinut ja sivistynyt mies, ulkomuodoltaan ja älykkyydeltään toisista erottuva persoonallisuus, liikkuu hallitsevissa ja johtavissa piireissä noin kolme vuosikymmentä, on ymmärrettävää, että näin pitkä aika on omiaan luomaan hänestä johtajahahmon, joka on tottunut olemaan keskushenkilönä. Tämä piirre ei esiintynyt Mannerheimissa kuitenkaan koskaan nousukasmaisesti, ei korskeasti tai mahtaillen. Hän oli täysin luonnollinen” (muuan Mannerheimin salainen asiamies).
    ¤
    Monille Mannerheim oli sankari, toisille murha-Kustaa jne jne. Jokaisella on luonnollisesti oikeus omaan Mannerheim-kuvaan. Ehkäpä siteeraan vielä yhtä:

    ”Mannerheimin tunteminen vahvistaa uskoa ihmiskuntaan, sillä hän on (…) chevalier sans peur et sans reproche” [peloton ja moitteeton ritari] (Paul Rodzianko, Venäjän keisarillisen armeijan entinen eversti).

    J.K. Mannerheimia on moitittu monista virheistä sotatoimien johtajana. Kiinnostava on erään historian ’harrastajan’ käsitys:

    ”Kirjoittamiseni motiivina on ollut se todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta.” – ”(…) kun ymmärtää tarkoituksen ymmärtää heti kaiken.” – ”Hän [Mannerheim] hoiti Suomen ulkopolitiikan suuret kriisit (…) niin että kaksi kertaa sekä saksalainen että itäinen vaikutus pysyivät kohtuuden rajoissa, (…).” – ”Mutta yleisesikuntaupseeri osaa todistaa että Mannerheimin määräämä joukkojen ryhmitys ja painotus oli väärä, koska se painottui liikaa muualle kuin päärintamalle, Karjalan kannakselle. Totta kai se oli väärä, ja sen kautta se oli oikea, tuloksen kannalta. Sillä kenraalilta jää tajuamatta että vain tämän virhekeskityksen ansiosta Suomella oli reservejä kesäkuussa 1944, lopulta oikealla aikaa oikeassa paikassa.” – (…) Mannerheim, jonka merkitys sekä Suomen että Neuvostoliiton intressit ja turvallisuuden huomioon ottavana ajattelijana oli ratkaiseva sille että maa säilytti itsenäisyyteensä ja saattoi sodan jälkeen sen pohjalta rakentaa erityisen asemansa” (Paavo Haavikko).

    J.K.2. Kuten aikamme kenties maineikkain suomalainen historioitsija vielä vuonna 2013 totesi, ”[s]ota-ajan historiassa on yhä monia aukkoja”.

    Tämän lisäksi on syytä muistaa päämajan tiedusteluosasto 1:n päällikkönä toimineen U.A. Käkösen toteamus: “Historian tutkijoille, jotka etsivät vain arkistoista totuutta tuon ajan tapahtumista, haluaisin sanoa, että se on täysin toivoton yritys. Papereista ei kaikki selviä” (Miehityksen varalta : päämajan tiedustelua 1943 – 45. Otava 1970).

  4. Pentti Peltoniemen asiantunteva ja ajatuksia herättävä kirjoitus on saanut kommentoijia liikkeelle toistaiseksi varsin niukasti. Sen vuoksi tuon esiin sirpaleen, joka koskee Pariisin rauhansopimuksen eräiden artiklojen ’mitätöintiä’ presidentti Koiviston toimesta. Kysymyksessä ovat sitaatit Jukka Tarkan kirjoituksesta Jaakko Blombergin teoksesta ’Vakauden kaipuu’ (2011).
    ¤
    Suomen kylmä sota sai uljaan lopun

    Vieras 16.9.2011 Jukka Tarkka

    ”Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt ja suurlähettiläänä eläköitynyt Jaakko Blomberg on julkaissut massiivisen aineiston Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisuvaiheista, siitä, mitä tapahtui kun Neuvostoliitto hiipui pois ja kylmä sota loppui (Vakauden kaipuu, WSOY 2011).
    (…)
    Presidentti Mauno Koivisto mitätöi syyskuussa 1990 yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksen ne artiklat, joissa rajoitettiin Suomen puolustusjärjestelmiä. Dramaattisesta ratkaisusta kerrottiin niukasti etukäteen rauhansopimuksen tärkeimmille allekirjoittajille Neuvostoliitolle ja Englannille, mutta siitä ei neuvoteltu.

    Lisäksi presidentti saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman siitä, että Saksan hyökkäävään rooliin viittaavat yya-sopimuksen kohdat olivat vanhentuneet. Suomen asemaa eniten rasittaneet sopimuksen avainkohdat raukesivat.

    Kremlille kerrottiin yya-lausumasta päivää ennen sen sanelua valtioneuvoston pöytäkirjaan, eikä Neuvostoliiton ulkoministeriöllä siinä vaiheessa ollut huomautettavaa. Se palasi kuitenkin asiaan ja vaati kahdenkeskeistä neuvottelua asevoimien määrävahvuuksista. Suomi ei suostunut neuvotteluun, sillä erimielisyyteen päätyminen oli ilmeistä, ja sen julkinen käsittely ei olisi kummankaan edun mukaista.

    Neuvostoliiton ulkoministeriö selitti ymmärtäneensä Koiviston lausuman niin, että Suomi ei kuitenkaan aio ylittää Pariisin rauhansopimuksen määrittämiä enimmäisvahvuuksia, vaikka tulkitsee sopimusta.

    Suomi vastasi aikovansa pitää yllä tarpeelliseksi harkitsemaansa puolustuskykyä, ja olevansa valmis neuvottelemaan kaikkia Etyk-maita koskevasta aseriisunnasta. Se tarkoitti, että kahdenvälisiin aseneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa ei ryhdytä. Jos olisi ryhdytty, se olisi ollut sotilaallinen konsultaatio, jollaista vastaan Suomi oli taistellut kolmekymmentä vuotta.

    Blomberg kuvaa nautittavan vähäeleisesti, miten Suomi pelasi Neuvostoliiton käsistä mahdollisuuden uhata yya-konsultaatiolla. Se oli ollut Neuvostoliiton vahvin kortti, jolla se oli aina halutessaan voinut kaataa Suomen pelin. Blomberg luo kuvaukseen huippuluokan jännityksen, vaikka lopputulos tiedetään.

    Neuvostoliitto yritti tekohengityksellä ja pakkoruokinnalla elvyttää Suomen kuoliaaksi pistämän yya-sopimuksen. Blomberg osoittaa kuitenkin, että tämä ei ollut Kremlin ylimmän johdon, siis valtakautensa loppuvaihetta eläneen presidentti Mihail Gorbatovin tahto.

    Asialla olivat Neuvostoliiton ulkoministeriön vanhakantaiset jäärät, jotka yrittivät Leonid Brezhnevin hengessä jallittaa Suomea vanhaan tyyliin. He iskivät silmänsä rauhansopimuksen aserajoituksia koskeneisiin artikloihin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä supervallan puolustuksen kanssa.

    Naapurin asevarustelun tasoon vaikuttaminen oli viimeinen vipuvarsi, jolla Neuvostoliiton ulkoministeriö yritti ohjata ja kontrolloida Suomea. Puna-armeijan johto ei vaatinut Suomen asevoimien supistusta.
    (…)
    Koiviston sankarityön syvin merkitys oli siinä, että nöyryyttävät artiklat kumottiin Suomen tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta, joka aikaisemmin oli pysäyttänyt tai hidastanut monia Suomelle keskeisen tärkeitä hankkeita. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että sopimuksen toinen osapuoli raukesi olemattomiin.”

    http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/suomen-kylma-sota-sai-uljaan-lopun/431821/

  5. Jatkoa edelliseen kommenttiini:

    ”Yya-sopimus kytki johdannossaan Suomen aseman Saksaan mahdollisena yhteisenä uhkana. Presidentti Koivisto liitti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausunnon, jonka mukaan sopimuksen Saksaa koskeva viittaus on asiallisesti vanhentunut. Silti sopimuksen olennainen sisältö säilyy: Suomen aluetta ei käytetä hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Tästä lausumasta tiedotettiin Neuvostoliitolle edellisenä päivänä vastausta pyytämättä” (suurlähettiläs Jaakko Blomberg 16.10.2001).

    Tulkitsen (= tämän kommentin kirjoittaja) niin, ettei kysymys ollut presidentti Koiviston eriävästä mielipiteestä vaan ’lausunnosta’, jonka hän liitti valtioneuvoston pöytäkirjaan.
    #
    Puheet, 17.10.2001

    Suurlähettiläs Jaakko Blomberg: Kylmän sodan päättyminen, Suomi ja Viro

    Suomen instituutin 10-vuotisseminaari Tallinna 16. lokakuuta 2001

    ”(…)
    Pariisin vuoden 1947 rauhansopimus oli yya-sopimukseen verrattava instrumentti ja symboli Suomen asemalle toisen maailmansodan jälkeisessä kylmän sodan maailmassa. Sopimuksen merkitys oli monimielinen, siihen vedottiin epäjohdonmukaisesti ja usein se sivuutettiin. Sen perusmerkitys Moskovalle oli kuitenkin selvä: Neuvostoliitto oli voittajavaltio, Suomi hävinnyt maa. Sopimus rajoitti Suomen suvereniteettia säätelemällä mm asevoimien määriä ja aseistusta. Suomen asema oli tässä suhteessa verrattavissa Saksan valtioihin, vaikka voittajat eivät niiden kanssa rauhansopimusta tehneetkään.

    Kun Berliinin muurin kaatumisen jälkeen Saksojen yhdistymistä keväällä 1990 alettiin valmistella, Saksat ja neljä miehittäjävaltaa käynnistivät neuvottelut Saksan suvereniteettia koskevien rajoitusten poistamisesta. Huhtikuussa 1990 Suomessa todettiin, että tämä kehitys ei ollut vailla merkitystä Suomelle. Jos Saksan suverineettirajoitukset poistetaan, vastaava on tehtävä Suomen kohdalla. Ratkaisu Saksojen kohdalla pudotti pohjan Pariisin rauhansopimuksen suverineettirajoituksilta.

    Neljän vallan Saksa-päätös tehtiin 12.9.1990. Suomen hallitus teki 21.9.1990 yksipuolisen päätöksen, jossa se neljän vallan Saksa-päätökseen viitaten totesi, että rauhansopimuksen III osan Saksaa koskevat samoin kuin muut täysivaltaisuusrajoitukset olivat menettäneet merkityksensä eivätkä enää vastaa Suomen asemaa YK:n ja ETYKin jäsenmaana. Poikkeuksen muodostivat ydinaseet, joita koskevaan kieltoon Suomi oli muutoinkin, vuoden 1968 ydinsulkusopimuksessa, sitoutunut. Suomi informoi Neuvostoliittoa ja Isoa-Britanniaa näiden Helsingin suurlähetystöjen kautta viisi päivää aikaisemmin. Molemmat vastasivat ennen Suomen päätöksen tekemistä eivätkä asettuneet sitä vastustamaan.

    Neljän vallan Saksa-ratkaisun merkitys oli vähintään yhtä suuri yya-sopimuksen kuin rauhansopimuksen kannalta. Yya-sopimus kytki johdannossaan Suomen aseman Saksaan mahdollisena yhteisenä uhkana. Presidentti Koivisto liitti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausunnon, jonka mukaan sopimuksen Saksaa koskeva viittaus on asiallisesti vanhentunut. Silti sopimuksen olennainen sisältö säilyy: Suomen aluetta ei käytetä hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Tästä lausumasta tiedotettiin Neuvostoliitolle edellisenä päivänä vastausta pyytämättä.

    Yksipuolisilla toimillaan hallitus rikkoi rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän. Suomen idänsuhteet olivat sen jälkeen uudella pohjalla.
    (…)”

    http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=55802&contentlan=1&culture=fi-FI

  6. Jatkoa edelliseen kommenttiin:

    Hallituksen tiedonannossa 21.9.1990 todettiin:

    ”Sen jälkeen kun Saksa on yhdistynyt ja sen täysivaltaisuus palautettu, Suomen hallitus katsoo, että Pariisin rauhansopimuksen III osan Saksaa koskevat määräykset ovat menettäneet merkityksensä.

    Rauhansopimuksen III osan muut Suomen täysivaltaisuutta rajoittavat määräykset eivät vastaa Suomen asemaa Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenenä ja osanottajavaltiona Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa. Sen vuoksi hallitus toteaa myös niiden menettäneen merkityksensä.

    Poikkeuksen muodostavat atomiaseet, joiden hankkimisen rauhansopimuksen 17. artikla kieltää. Suomi on sitoutunut olemaan hankkimatta ydinaseita myös liittymällä vuonna 1969 ydinsulkusopimukseen.

    Rauhansopimuksen III osan määräysten merkityksettömiksi toteaminen ei muuta Suomen harjoittaman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteita.”

    Pariisin rauhansopimusta 1947 ei siis hallituksen päätöksellä kumottu eikä myöskään juridisesti muutettu, vaan kyseessä oli poliittinen tulkinta sotilasartikloiden vanhentuneisuudesta, mikä käytännössä tarkoitti niiden mitätöimistä.

    http://www.maailmanmuutos.fi/smm/2/smm2laat2131.htm

JÄTÄ VASTAUS