Tuntematon liittovaltio : katsaus Venäjän federaatioon, osa 1

”Mutta sitten
kun koko planeetan ylitse
on kulkenut heimojen viha,
on kadonnut valhe ja murhe
– minä vielä ylistän
kaikella runoilijan voimallani
maapallon kuudettaosaa,
lyhyesti sanoen ’Venäjää’.”

(Sergei Jesenin: Neuvosto-Venäjä)

”Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan” (Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista, 4. artikla).

”Sopimuspuolet kannustavat yhteyksiä ja kanssakäymistä kansalaistensa kesken yhtenäisen Euroopan hengessä” (sopimuksen 9. artikla).

Johdanto

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki, Ulkopoliittisen instituutin entinen erikoistutkija, kirjoitti 31.8.2016 blogikirjoituksessaan UPI alittaa riman: vastuutonta Venäjä-pelottelua seuraavasti:

”’Näin Suomen pitäisi varautua Venäjän uhkiin – asiantuntijat paljastavat raportissa’, huutaa Ilta-Sanomien etusivu. Yle puolestaan uutisoi, että Ulkopoliittisen instituutin mukaan Venäjä on Suomelle entistä suurempi riski. Hbl menee pisimmälle ja lainaa etusivullaan väitettä, että itsenäisyyden juhlavuosi 2017 pitää sisällään selvän riskin: Venäjä voi yrittää käyttää tilannetta hyväkseen ja kiistää Suomen itsenäisyyden. – UPI:n raportti ’Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla’ on päässyt näyttävästi julkisuuteen, kuten tarkoitus lienee ollut. Monet lööppitiedon varassa elävät varmasti jo uskovat, että Venäjä on nyt hyökkäämässä Suomeen. Sanomattakin on selvää, että lännen kanssa pitää tehdä lisää yhteistyötä (mikä tarkoittanee sopimusta USA:n kanssa ja jäsenhakemusta Natoon heti kun tilaisuus koittaa), ja että omasta turvallisuuspoliittisesta pelitilasta täytyy pitää kiinni. – […] – Johtopäätökseni siis on, että UPI on nyt ylittänyt aiemmat rimanalituksensa sortumalla vastuuttomaan, yksipuoliseen ja epätieteelliseen Venäjä-pelotteluun.”

Patomäen kritiikkiin on helppoa yhtyä. Ulkopoliittinen instituutti on sortunut ”vastuuttomaan, yksipuoliseen ja epätieteelliseen Venäjä-pelotteluun”. (Instituutin johtaja on Teija Tiilikainen.)

Merkillepantavaa on, että UPI:ssa toimii Globaali turvallisuus -tutkimusohjelman yhteydessä ’Yhdysvaltojen politiikan ja vallan tutkimuskeskus’ ja että ”Jane & Aatos Erkon säätiö tukee Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija (Senior Visiting Fellow) -ohjelmaa 1,2 miljoonalla eurolla vuosina 2013–2018”.

UPI:n ’vastuuton, yksipuolinen ja epätieteellinen Venäjä-pelottelu’ on löytänyt riemullista vastakaikua maamme valtalehdistöstä (HS, IS ja HBL). Valtamedialle ja poliittiselle oikeistolle Venäjän federaatio edustaakin eräänlaista ’pahan valtakuntaa’. Ja mitä sen presidenttiin tulee, hän näyttää olevan mainittujen tahojen silmissä ’itse Saatanasta’.

Kupletin juoni lienee useimmille tarkkailijoille selvä: kyseinen valtakeskittymä ajaa Suomea Naton jäseneksi kuin käärmettä pyssyyn. Samaan aikaan puolustusmenoja kasvatetaan ja ainoaa supervaltaa rahoitetaan jättimäisillä ase- ja hävittäjäostoilla.

Ja vaikka Yle pieni on, niin ’alta’ koettaa auttaa: maanantaina 13.3.2017 lähetettiin Yle TV1:ssä kello 11:05 ohjelma ’Talvisota – ensimmäinen torjuntavoitto’.

Muuten: Miksi ainoan supervallan ’perinteisen järjestelmän’ varsinainen valtaeliitti (’Cabal’) ja muun ohessa omat pelin politiikan toimijamme (poliittinen oikeisto, valtamedia, UPI ymv.) ovat niin käärmeissään Trumpille? Arvaus: Ei haluta, että hän pääsee selville siitä, miten ainoan supervallan kansalaisille on erilaisin valhein ja muunnelluin totuuksin myyty muun ohella kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäys Irakiin ja valtavan sotakoneiston ylläpito. Perinteisen järjestelmän valtaeliitin raivo repesi lopullisesti Trumpin vastauksesta Fox-uutisten ankkurin Bill O’Reillyn ala-arvoiseen heittoon Putinista ”tappajana”. Trumpin kommenttihan oli varsinainen tyrmäys ainoan supervallan aiemmille valtiaille: “There are a lot of killers. We have a lot of killers. You think our country is so innocent?” [On paljon tappajia. Meillä on paljon tappajia. Ajatteletko, että meidän maamme on niin viaton?]

Suomessa asuvien ihmisten maailmankuvan muodostamisessa Yleisradiolla on  huomionarvoinen roolinsa. Kiinnostavaa on, että tämän pienen pohjoisen EU-valtion tv- ja radiomaailma on varsin suurelta osalta yhdysvaltalainen ja englanninkielinen (amerikankielinen). Seuraavassa esityksessä asiaa tarkastellaan pistokokeenomaisesti.

Ylen TV-opas
Viikko 11/2017

Maanantai 13.3.: Kohteessa Nevada; Bates Motel; Historia: Rooseveltin suku

Ke 15.3.: Afroamerikkalaiset

To 16.3.: Historia: Rooseveltin suku

Pe 17.3.: Kennedyt; Eastbound & Down; Girls; Batman

La 18.3.: Muistin vanki; Bates Motel; A Girl Walks Home Alone at Night

Huomautus: Luettelo ei ole kattava. Sen tekemistä vaikeuttaa, ettei Ylen TV-opas ilmoita kaikissa tapauksissa ohjelman maatietoja.

Joka tapauksessa pääperiaate on selvä: Ylen tv-tarjonnassa on paljon yhdysvaltalaisia ja myös brittiläisiä ohjelmia. Sen sijaan esimerkiksi Virossa ja Venäjän federaatiossa tuotetut ohjelmat loistavat lähes poikkeuksetta poissaolollaan. Sama koskee myös monen monituisia EU:n jäsenvaltioita. Ristiriita on huutava. Virallinen Suomi vannoo EU:n ja EU-jäsenyyden nimiin, mutta käytännössä sen Yleisradio karttaa EU:n jäsenvaltioiden tuotantoa kuin ruttoa. Suuri poikkeus on Britannia, jota Yleisradio ainoan supervallan etuoikeutetun aseman jälkeen eniten suosii. Tämäkin on nykyisellään paradoksi, kun otetaan huomioon Brexit.

Luulen, etten ole ainoa Suomessa oleskeleva luonnollinen henkilö, jota kiinnostaisi nähdä ja kuulla Yleisradion tv- ja radio-ohjelmissa esimerkiksi seuraavista valtioista ja niiden elokuva- ja musiikkituotannosta samoin kuin tv- ja radio-ohjelmatuotannosta: Alankomaat, Belgia, Bulgaria, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia ja Tšekki.

Viron ja Unkarin kansoja kutsutaan juhlapuheissa Suomen kansan veljeskansoiksi. Käytännön arjessa ja Yleisradion tv- ja radio-ohjelmien tarjonnassa mainittua seikkaa ei juurikaan havaitse. Miksi?

Ylen Radio-opas
Viikko 11/2017

Maanantai 13.3.: Bluesministeri

Ti 14.3.: Popradio (jossa lähes kaikki artistit ovat yhdysvaltalaisia tai ainakin englanninkielisiä), Kantritohtori

Ke 15.3.: Bluesministeri

To 16.3.: Kantritohtori

Su 19.3.: Popradio

+ kaikki Radio Suomen välimusiikit, jotka lähetetään periaatteella yksi englanninkielinen (yleensä ’amerikankielinen’), yksi suomenkielinen, yksi englanninkielinen (yleensä ’amerikankielinen’), yksi… jne jne.

Tv-ohjelmistoa koskeva huomautus koskee siten myös Ylen radio-ohjelmistoa.

Kärjistäen: Suomessa oleskelevat ihmiset elävät valtiossa, jota saattaisi pitää eräänlaisena ainoan supervallan etäispäätteenä. No, toisaalta on selvää, että varsin monet ovat vallitsevaan olotilaan tyytyväisiä. Arvatenkin joidenkin oikeistolaisten mielissä kangasteleekin ajatus Suomesta ainoan supervallan 51. osavaltiona?

Yhteenvetoa: On kiinnostavaa, että Suomessa asuvalle ihmiselle pyritään antamaan kuva hyvästä ainoasta supervallasta ja pahasta itäisestä naapurivaltiosta. Varsin outoa on, että tämä vastakohtaisuus näyttää peittävän alleen sen tosiseikan, että tämä pieni pohjoinen valtio on paitsi EU:n jäsenvaltio, myös sotilaallisesti liittoutumaton.

Yksi suurista puutteista on, ettei meille haluta kertoa itäisestä naapuristamme mitään muuta kuin sellaista ’tietoa’, jota kansainvälisen politiikan professori ja UPI:n entinen erikoistutkija on kuvannut ’vastuuttomaksi, yksipuoliseksi ja epätieteelliseksi Venäjä-pelotteluksi’. Tässä kirjoituksessa Venäjän federaatiota ja sen syntyhistoriaa pyritään käsittelemään toisenlaisista lähtökohdista. Lähtökodat ovat neutraalit, vaikka oma kotini osittain tuhoutui helmikuun 1944 ilmapommituksissa.

Neuvostoliiton hajoamisprosessista

Neuvostoliiton iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat 1980-luvun alussa toinen toisensa jälkeen. Leonid Brezhneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tshernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatshovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli valtion merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyroo. USA:n vuonna 1981 valtaan noussut presidentti Ronald Reagan pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisen etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tähtien sodaksi nimetty ohjustorjuntaprojekti olisi onnistuessaan rikkonut kauhun tasapainon ja heikentänyt Neuvostoliiton strategista asemaa oleellisesti, sillä USA olisi voinut tehdä ensi-iskun ydinaseilla pelkäämättä Neuvostoliiton vastaiskua.

Samanaikaisesti Gorbatshov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä perestroika (uudistuspolitiikka) ja glasnost (avoimuus). Poliittinen ilmapiiri Neuvostoliitossa vapautui ja Brezhnevin kaudella harjoitettua tiukkaa taloussuunnittelua höllennettiin. Sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteeseen asti rasitettua tilannetta, ne vain lisäsivät järjestelmän epävakautta. Sensuurin löystyessä media kaivoi nopeasti esiin jo pitkään pinnan alla vallinneet kansalliset ja taloudelliset ongelmat, joita oltiin peitelty. Pitkään vaietut asiat, kuten huonot asuinolosuhteet, ruokapula, alkoholismi, laajalle levinneet saasteet, jatkuvasti nouseva kuolleisuusaste ja naisten heikko asema saivat koko ajan enemmän huomiota. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatshov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita liikkeelle saattamaansa prosessia.

Vuonna 1988 Gorbatshov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brezhnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Niiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, mutta valtion voimavarat eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti vuodesta 1989 alkaen kokonaiseen sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa. Vallankumoukset olivat enimmäkseen rauhanomaisia, ja ne saivat alkunsa Puolasta, josta ne jatkuivat Itä-Saksaan, Tshekkoslovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Mainittu tapahtumaketju johti Itä-Euroopan sosialististen valtioiden sosialististen regiimien romahtamiseen. Vallanvaihdokset olivat Romaniaa lukuun ottamatta verettömiä.

Vuonna 1989 Gorbatshov valittiin ensimmäiseksi Neuvostoliiton presidentiksi. Hänen hallintonsa oli kuitenkin saanut jo paljon epäilyksen ja kritiikin aihetta Neuvostoliiton (erityisesti vanhoillisen) johdon keskuudessa. Kuuluvimmaksi Gorbatshovin arvostelijaksi kohosi Boris Jeltsin.

Maaliskuun 11. päivänä 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi, mutta puna-armeija ei vetäytynyt Liettuasta, vaan jätti joukkonsa miehittämään sitä. Tosiasiallisesti Liettua pidettiin väkipakolla Neuvostoliiton alaisena.

Elokuun 19. päivänä 1991 joukko kovan linjan kommunisteja yritti suorittaa vallankaappauksen, jonka tarkoituksena oli suistaa Gorbatshov vallasta. He tahtoivat estää enempien muutosten toteuttamisen Neuvostoliitossa. Vallankaappauksen aikana Gorbatshov joutui kotiarestiin kolmeksi päiväksi Krimin niemimaalla sijainneella valtion loma-asunnollaan. Kaappaus kuivui kuitenkin kokoon, kun Boris Jeltsin keräsi kansalaisia ja sotilaita puolelleen vastustamaan vallankaappausta. Elokuun 21. päivänä vallankaappaus loppui ja Gorbatshov sai takaisin nimellisen asemansa Neuvostoliiton presidenttinä.

Yleinen mielipide ja valtakoneisto olivat kuitenkin siirtyneet kannattamaan Jeltsiniä. Vallankaappauksen viimeisenä päivänä Viro ja Latvia julistautuivat itsenäisiksi. Neuvostoliitto tunnusti niiden ja Liettuan itsenäisyyden muutaman viikon kuluttua, syyskuun 6. päivänä. Ukraina äänesti itsenäisyyden puolesta 1.12.1991. Joulukuun 8. päivänä Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat tapasivat ja perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) sekä kielsivät samalla Neuvostoliiton olemassaolon. Gorbatshov erosi virastaan 25.12.1991. Seuraavana päivänä (26.12.1991) vahvistettiin, että Neuvostoliiton valtio oli lakannut olemasta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sosialismin asema on maailman mittakaavassa selvästi heikentynyt. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta. Muita sosialistisiksi valtioiksi luettuja ovat selvimmin Pohjois-Korea (viralliselta nimeltään ”Korean demokraattinen kansantasavalta”) ja Kuuba. Sosialistisina valtioina pidetään myös Vietnamia ja Laosia.

Venäjän federaatiosta

Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajottua 25.12.1991. Vuosina 1992–1999 maata johti presidentti Boris Jeltsin, ja vuonna 2000 virkaan astui nuori Vladimir Putin. Venäjästä tuli hajonneen Neuvostoliiton perillinen eli niin kutsuttu seuraajavaltio.

Uuden valtion käynnistäessä uudistukset tammikuussa 1992 alkoi nopea inflaatio, joka aiheutti laajaa köyhtymistä ennestäänkin suhteellisen köyhässä maassa. Tämä nakersi Boris Jeltsinin kansansuosiota. Parlamentin kommunistit juonittelivat Jeltsiniä vastaan. 1990-luvun alkupuolella epävakaassa, köyhtyvässä Venäjässä pelättiin jopa sisällissotaa ja äärioikeistolaisen Vladimir Zhirinovskin johtaman liberaalidemokraattisen puolueen nousua.

Vuonna 1993 ’punaruskeat’ kommunistit ja äärioikeistolaiset yrittivät aseellista vallankaappausta siinä kuitenkin epäonnistuen. Yksityistettävä valtion omaisuus kasautui nopeasti suurliikemiesten käsiin, kun kansalaiset myivät yksityistämiskuponkinsa pois. Venäjällä ei maksettu kuukausiin tai jopa vuosiin palkkoja. Samalla veronkierto yleistyi. Varjotalous ja mafiatyyppinen rikollisuus levisivät. Maassa murhattiin monia liikemiehiä ja poliitikkoja. Vuonna 1994 alkoi sota itsenäiseksi julistautunutta Tshetsheniaa vastaan, mikä teki presidentti Jeltsinistä epäsuositun ja mustasi Venäjän mainetta ulkomailla. Boris Jeltsin valittiin silti toisen kerran presidentiksi vuonna 1996 hänen alkoholismistaan ja heikosta terveydentilastaan huolimatta. Presidenttiä tukivat suurliikemiehet, oligarkit, jotka pelkäsivät vallan luisuvan kommunisteille. (1990-luvun jälkipuoliskolla Venäjän politiikassa alkoi näkyä yhä selvemmin ökyrikkaiden liikemiesten, oligarkkien, välinen valtataistelu. Vuonna 1998 Venäjällä syntyi pankkikriisi, joka kaatoi useita pankkeja ja monet pankkitoimintaan luottaneet oligarkit menettivät varallisuutensa. Jeltsinin politiikkaa on arvosteltu epävakautta ja hajaantuneisuutta luovaksi, ja häntä syytettiin korruptiosta.)

Vuonna 2000 valtaan nousi nuori turvallisuuspalvelun upseeri Vladimir Putin, joka kannattaa valtion harjoittamaa lujaa ohjausta sisäpolitiikassa. Neuvostoliiton ihannointi on näkynyt Putinin politiikassa, mutta hän on myös kannattanut talousuudistuksia ja niitä oligarkkeja, jotka eivät asetu häntä vastaan. Putin vastustaa poliittisia ääriliikkeitä kuten fasismia ja myös innokkaimpia länsimielisiä. Putinin vastustajien mielestä sanavapaus on maassa kaventunut, ja Putinin puolueella on suurin osa parlamentin paikoista.

Valtataistelun rajuudesta kertoo se, että presidentin vastustajat syytävät häntä vastaan myös perättömiä syytöksiä. Venäjällä näyttävät nykyään kilpailevan oligarkkien ja silovikkien ryhmät. Silovikit ovat voimaministeriöiden, turvallisuuspalvelun, armeijan ja sisäministeriön edustajia, jotka vastustavat länsimaistyyppistä liberalismia ja kannattavat vahvaa Venäjää. Maa on Putinin aikana selvästi vakautunut Jeltsinin ajoista ja sen talous on nousussa, vaikka maassa vallitseekin yhä räikeä taloudellinen epätasa-arvo.

Mitä Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi

Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (Neuvostoliitto) luhistui vähitellen vuosina 1989–1991, ja luhistuminen siis johti lopulta Neuvostoliitton hajoamiseen 25.12.1991. Venäjän federaation (jota pidetään kansainvälisoikeudellisesti Neuvostoliiton ’seuraajavaltiona’ siihen kuuluvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen) katsotaan syntyneen samana päivänä (25.12.1991). Venäjän federaation itsenäisyys, jonka julistamisen katsotaan tapahtuneen 12.6.1990, sai ulkovaltojen tunnustuksen 26.12.1991.

Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY) on löyhästi organisoitunut useimpien entisen NL:n neuvostotasavaltojen muodostama yhteisö. Jäseniä ovat Armenia, Azerbaidzhan, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadzhikistan, Ukraina, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjä. Sopimus IVY:n perustamiseksi solmittiin Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajien toimesta 8.12.1991 Valko-Venäjällä. Perussopimuksessa jäsenvaltiot määriteltiin itsenäisiksi, jolloin ne de facto tunnustivat toisensa ja epäsuorasti kielsivät Neuvostoliiton suvereenina valtiona. (Tässä mielessä Neuvostoliitto lakkasi de facto olemasta oikeastaan jo 8.12.1991. NL:n presidentti Mihail Gorbatshov erosi virastaan kuitenkin vasta 25.12.1991.)

Neuvostoliiton ytimen eli ’kivijalan’ oli muodostanut sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan suurin Neuvostoliiton tasavalloista, joka oli nimeltään Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta (Venäjän SFNT tai VSFNT). Tässä mielessä on perusteltua väittää, että Venäjän federaatio muodostui (syntyi) Neuvostoliiton hajoamisen ja lakkauttamisen yhteydessä Venäjän SFNT:n pohjalle. Venäjän SFNT perustettiin 7.11.1917, ja se oli Neuvostoliiton yhteydessä eli osana Neuvostoliittoa 30.12.1922 lähtien aina Neuvostoliitosta eroamiseen saakka. Venäjän SFNT:n parlamentti julistautui suvereeniksi eli täysivaltaiseksi 12.6.1990. (Joulukuun 25. päivänä 1991 Kremliin nostettiin Venäjän, siis Venäjän federaation, lippu sen jälkeen kun Neuvostoliiton lippu oli laskettu alas.)

Mitä muuta Neuvostoliiton hajoaminen 25.12.1991 merkitsi kuin Venäjän federaation syntymistä samana päivänä? Neuvostoliiton hajoaminen näytti merkitsevän sen ’kylmän sodan’ päättymistä, jossa vastakkain olivat yhtäältä kapitalistisen USA:n johtama länsileiri (länsiblokki) ja toisaalta sosialistista politiikkaa harjoittavan Neuvostoliiton johtama itäblokki. Kylmän sodan päättyminen ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että USA-johtoinen länsi olisi jättänyt entisen Neuvostoliiton alueen rauhaan. Päinvastoin, kylmän sodan päättyminen merkitsi lähtölaukausta Neuvostoliiton jäämistön häikäilemättömälle pesän- ja perinnönjaolle. Hyvin lyhyen ajan kuluessa (muutamassa vuodessa) suoritetulla pesänselvityksellä ja pesänjaolla oli valtavia, syvälle käyviä ja traagisia vaikutuksia tavallisten ihmisten elämään. Voidaankin väittää, että kylmän sodan päättyminen merkitsi entisen Neuvostoliiton alueen tavallisten ihmisten elintason romahduttamista. Kylmän sodan päättyminen vaikutti itse asiassa syvällisesti jopa globaaliin tulonjakoon.

Neuvostoliiton hajoamiseen saakka Neuvostoliittoa ja Itä-Eurooppaa pidettiin osana kehittynyttä Pohjoista, mitä tulee esimerkiksi aineellisen kulutuksen, terveyden, koulutuksen ja tieteellisen kehityksen tasoon. Niitä pidettiin vertailukelpoisina OECD-maissa vallitsevaan tasoon. Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä entiset sosialistimaat kokivat ennen näkemättömän työttömyyden ja köyhtymisen sekä talouksien romahtamisen. Tämä kaikki oli seurausta USA-johtoisen lännen sekä sen kapitalistisen (uusliberalistisen) talouspolitiikan käsikassaroiden eli uuden globaalin kapitalistisen (uusliberalistisen) talousjärjestelmän globaalin talouden hallintajärjestelmän keskeisten instituutioiden (Kansainvälinen valuuttarahasto [International Monetary Fund, IMF] ja Maailmanpankki) vaatimista uudistuksista.

Entiset sosialistimaat vaipuivat (ja ne laskettiin lännessä) samaan kastiin kuin kolmannen maailman (kehitysmaat, Etelä) matalan tai keskisuuren tulotason maat. Tosiasia on, että Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan päättyminen merkitsivät Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton alueen muuttamista lännen kapitalististen valtioiden (USA etusijassa) toimesta osaksi kolmatta maailmaa (osaksi kehitysmaita).

Entisen Neuvostoliiton alueella talous heikentyi lyhyessä ajassa enemmän kuin toisen maailmansodan kovimpina aikoina, kun Saksa oli miehittänyt Valko-Venäjän ja osia Ukrainasta vuonna 1941 ja pommittanut laajalti Neuvostoliiton teollisuuden rakenteita. Entisen Neuvostoliiton alueen ihmisten ja talouksien kokemat vaikeudet olivat suoraa seurausta IMF:n tappavasta ’talouslääkkeestä’, jonka käyttö aloitettiin heti vuonna 1992. Neuvostoliitossa olivat 1970- ja 1980-luvuilla vallinneet täystyöllisyys ja varsin vakaa hintataso. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen samalla alueella inflaatio kohosi lyhyessä ajassa jyrkästi. Reaaliansiot ja työllisyys romahtivat ja terveydenhoito-ohjelmat lopetettiin. Tämän seurauksena terveystaso ja terveydenhoito romahtivat; esimerkiksi tuberkuloosi ja kolera levisivät nopeasti laajoille alueille.

Sama muutosprosessi on itse asiassa toistunut kaikkialla Itä-Euroopassa ja Balkanilla. Kansallinen talous romahti lyhyessä ajassa monessa maassa. Baltian maissa (Latvia, Liettua ja Viro) samoin kuin Kaukasuksen tasavalloissa, Armeniassa ja Azerbaidzhanissa, teollisuuden tuotto vähentyi jopa 65 prosenttia. Bulgariassa vanhuuseläkkeet romahtivat vuoteen 1997 mennessä kahden USA:n dollarin määräisiksi kuukaudessa. Monet väestöryhmät eivät kyenneet enää maksamaan sähköstä, vedestä eivätkä julkisesta liikenteestä. Neuvostoliiton hajoamista seuranneina vuosina suuret ihmisjoukot kaikkialla Itä-Euroopassa ja Balkanilla tosiasiallisesti heitettiin karkeasti nykyajan ulkopuolelle.

Miten kuvattuun epäinhimilliseen tilanteeseen jouduttiin tai miten se aiheutettiin? Ongelmaa selvittäneiden tutkijoiden mukaan syy löytyy USA:sta ja muista rikkaimmista kapitalistisista (uusliberalistisista) länsimaista eli lähinnä G7-valtioista (USA, Britannia, Saksa, Ranska, Italia, Japani ja Kanada) sekä niiden harjoittamasta globaalista talous- ja rahapolitiikasta. (Venäjän federaatio otettiin mukaan G7:ään vuonna 1997, jolloin Venäjä oli jo alistettu ja sopeutettu lännen sanelemaan markkinatalousjärjestelmään. Johtavien teollisuusmaiden ryhmän nimi G7 muuttui tällöin G8:ksi [The Group of Eight]. G8-maat edustivat keväällä 2007 noin 65 prosenttia maailman taloudesta.)

Väitetään, että maailman taloudellisen ja poliittisen valtaeliitin (’Valtaryhmittymä’; ’Varjohallitus’; ’transnational investors’ [sidosryhmineen]; niin kutsuttu Cabal; The Cabal; ’the secret, globalist Cabal conspiring to build one world’) päämääränä oli heikentää Neuvostoliiton seuraajavaltiota (Venäjän federaatio) ja estää kilpailevan kapitalistisen vallan kehittyminen. Tässä pyrkimyksessä mainittu valtaryhmittymä käytti kaikkia globaalin talousjärjestelmän hallintakeinojaan, joista keskeisiä instrumentteja olivat ja yhä edelleen ovat edellä mainitut Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki.

IMF-tyylinen shokkihoito aloitettiin tammikuussa 1992. Se sulki alusta alkaen pois siirtymisen kohti kansallista kapitalismia eli kansallista kapitalistista taloutta, jonka omistaisi ja jota valvoisi venäläinen yrittäjäluokka ja jota valtion talous- ja sosiaalipolitiikka tukisi muiden keskeisten kapitalistimaiden tapaan. Lännelle vihollinen ei lopultakaan ollut sosialismi, vaan kilpaileva kapitalismi. Lännen strategeja askarruttaneet kysymykset kuuluivat: Miten kesyttää ja alistaa ’Pohjoisen karhu’? Miten ottaa hallintaan entisen Neuvostoliiton alueen kyvykkyys, tiede ja teknologia? Miten ostaa tai ottaa haltuun inhimillinen pääoma? Miten hankkia intellektuaaliset omistusoikeudet?

Vaikka IMF:n talouslääke edisti huomattavasti Venäjän ulkomaankauppaa harjoittavien piirien ja liike-elämän mafioiden etuja, se oli surmaamassa potilaan, tuhoamassa valtion talouden ja sysäämässä valtionyhtiöjärjestelmän vararikkoon. Markkinavoimia tarkoituksellisesti manipuloimalla uudistukset määrittelivät, minkä taloudellisen toiminnan sektorien annettaisiin säilyä hengissä. Viralliset luvut osoittivat teollisen tuotannon laskeneen 27 prosenttia uudistusten ensimmäisen vuoden aikana. Eräät ekonomistit arvioivat Venäjän talouden romahtamisen olleen vuonna 1992 viidenkymmenen (50) prosentin luokkaa edellisten kolmen vuoden eli vuosien 1989–1991 keskiarvoon verrattuna.

IMF:n ja presidentti Boris Jeltsinin (1991–1999) uudistukset muodostivat itse asiassa välineen saattaa maa kolmannen maailman (kehitysmaat) asemaan. Uudistukset olivat tarkka kopio niistä rakennesopeutusohjelmista, jotka oli määrätty Latinalaisen Amerikan velkaantuneille maille ja Saharan eteläpuoliselle Afrikalle.

IMF:n ja Maailmanpankin sanelemat ohjelmat ovat merkinneet tosiasiallisesti väestön laajojen osien johdonmukaisen köyhdyttämisen ohjelmaa. Teoriassa (mutta vain teoriassa) se laadittiin vakauttamaan taloutta, vaikka kuluttajahinnat vuonna 1992 nousivat (joulukuusta 1991 lokakuuhun 1992) inflaation vastaisen ohjelman välittömänä seurauksena yli satakertaisiksi (9900 prosenttia). Kolmannen maailman vakautusohjelmien tavoin inflaatioprosessi saatiin paljolti aikaan mukauttamalla kotimaan hinnat dollarin kurssiin ja romahduttamalla kotimaan valuutta. Leivän hintaa korotettiin joulukuusta 1991 lokakuuhun 1992 toista sataa kertaa. Leipä maksoi joulukuussa 1991 (ennen uudistuksia) 13–18 kopeekkaa. Lokakuussa 1992 (uudistusten ja lukemattomien hinnankorotusten jälkeen) leivän hinta oli kohonnut runsaaseen 20 ruplaan eli 2000 kopeekkaan. Leivän hintaa korotettiin siis entisen Neuvostoliiton alueella joulukuusta 1991 lokakuuhun 1992 vähintään 111-kertaiseksi ja eräissä tapauksissa jopa 153-kertaiseksi eli 0,13–0,18 ruplasta 20 ruplaan (ja siis 13–18 kopeekasta runsaaseen 2000 kopeekkaan). Kotimaassa valmistetun television hinta kohosi 800 ruplasta 85 000 ruplaan. Sen sijaan palkkoja korotettiin ainoastaan yksitoistakertaisiksi. Tämä kaikki merkitsi sitä, että reaaliansiot vähentyivät yli 80 prosentilla ja miljardien suuruiset elinikäiset säästöt pyyhkiytyivät (pyyhkäistiin) pois. Tavalliset venäläiset luonnollisesti katkeroituivat. Heidän oikeutetun tulkintansa mukaan hallitus oli varastanut heidän rahansa.

Venäjän tiedeakatemian ekonomisti on kuvannut tapahtunutta seuraavasti: ”Kommunistisen järjestelmän aikana meidän elintasomme ei koskaan ollut korkea. Mutta kaikki olivat työllistettyjä ja inhimillisten perustarpeiden tyydytys ja tärkeät sosiaalipalvelut […] olivat ilmaisia ja kaikkien saatavilla. Mutta nyt [syyskuussa 1992] Venäjän sosiaaliolot ovat samanlaiset kuin kolmannessa maailmassa.” (Michel Chossudovsky, Köyhyyden globalisointi, s. 247)

Vuosina 1992–1993 keskimääräiset ansiotulot Venäjällä olivat vähemmän kuin kymmenen  USA:n dollaria kuukaudessa. Vähimmäiskuukausipalkka vuonna 1992 oli kolmen USA:n dollarin luokkaa. Yliopiston professori ansaitsi kahdeksan USA:n dollarin verran, toimistotyöntekijä seitsemän dollaria ja kaupunkisairaalan koulutettu hoitaja kuusi dollaria. Kun monien kulutustavaroiden hinnat nousivat nopeasti maailmanmarkkinatasolle, ruplapalkat riittivät vain ruoan ostamiseen. Talvitakin saattoi hankkia 60 dollarilla; se oli yhtä paljon kuin yhdeksän kuukauden palkka. (Ruplan vaihtokurssi syyskuussa 1992 oli noin 300 ruplaa dollarista.)

IMF:n ja Maailmanpankin suuntaviivojen mukaan sosiaaliohjelmien tulisi olla itserahoitteisia: koulut, sairaalat ja lastentarhat (puhumattakaan valtion tukemista urheilu-, kulttuuri- ja taideohjelmista) neuvottiin järjestämään omat tulonsa käyttäjämaksuja perimällä. Leikkausmaksut sairaaloissa olivat yhtä suuret kuin 2–6 kuukauden ansiot, joten leikkauksiin oli varaa vain ’uusrikkailla’. Sairaaloiden ohella konkurssiin ajettiin myös teattereita ja museoita. Uudistukset olivat omiaan johtamaan hyvinvointivaltion romahtamiseen. Monia neuvostojärjestelmän (länsimaisten tutkijoiden laajalti tunnustamia) terveyden, opetuksen, kulttuurin ja taiteiden saavutuksia on mitätöity.

Entisen Neuvostoliiton alueella suoritettu raaka ja häikäilemätön hyvinvointivaltion alasajo toteutettiin ’lännen’ globaalin talousjärjestelmän valvonnasta vastaavien talousinstituutioiden (IMF ja Maailmanpankki) ja Jeltsinin hallinnon välisenä yhteistyönä. Paradoksaalista on, että presidentti Jeltsinistä ja hänen vanhoista tovereistaan tuli uusberalismin kiihkeitä kannattajia käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Ei olekaan ihme, että ’lännen’ johtajat muistelivat Jeltsiniä lämmöllä tämän kuoleman (23.4.2007) johdosta antamissaan lausunnoissa.

Artikkelikokonaisuuden toisessa osassa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin IMF:n ohjelmien vaikutusta Venäjän talouden kehitykseen.
¤

Lähteitä

Chossudovsky, Michel: Köyhyyden globalisointi. Suomennos Heikki Älli. 2. painos. Like. Keuruu 2004.

Kuorsalo, Anne Susiluoto, Ilmari Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Edita. Helsinki 1999.

Sailas, Anne Susiluoto, Ilmari Valkonen, Martti: Venäjä: jättiläinen tuuliajolla. 3. painos. Edita. Helsinki 1996.

Seppänen, Esa: Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa: suomalaiset vallankaappausten melskeissä. Tammi. Jyväskylä 2001.

Venäjän historia. Päätoimittaja Heikki Kirkinen. Uudistettu laitos. Otava. Keuruu 2002.

Yergin, Daniel ja Thane Gustafsson: Venäjä 2010 ja sen merkitys maailmalle: CERA:lle laadittu raportti. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava. Keuruu 1995.


Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.

Artikkelikuva: Pixabay