Niin sanotun itsenäisyytemme vuosisataisella kynnyksellä joudumme kysymään, onko Suomen tie asettua eurooppalaisen liittovaltion pohjoisimmaksi ”maakunnaksi”, Lapin kaltaiseksi raaka-aineita tuottavaksi periferiaksi. Toinen vaihtoehto on Britannian tavoin lähteä hakemaan Norjan, Islannin tai Sveitsin kaltaista todellista itsenäisyyttä. Valinta on meidän.
Valheellista kuvaa Euroopan yhdentymisen eduista ylläpidetään koko valtamedian ja taloudellisen sekä poliittisen eliitin voimin. Sama ”kolmikanta” ylläpitää myös NATO-suhdettamme ja Venäjä-vastaista ilmapiiriä. Erilaiset yhdentymisprosessit näyttäytyvät monimutkaisina kansalaisille ja ovat vaikeasti seurattavia alan ammattilaisillekin. Voidaan joka tapauksessa todeta, että kaikki yhdentyminen kaventaa itsenäisyyttämme, päätösvaltaamme sekä kykyämme luoda itsenäisesti hyvinvointia ja tasa-arvoa.
Uus- tai jälkikeynesiläisissä teorioissaan lukuisat suomalaiset ja kansainvälisetkin tutkijat ovat irrottaneet talouden kansallisesta konteksista, joka oli perinteisen keynesiläisyyden, brettonwoodslaisuuden ja jopa Marshall-avun lähtökohta. Kaksi nobelistia, Paul Krugman ja Joseph Stiglitz, ovat kirjoituksissaan lähentyneet perinteistä keynesiläisyyttä. Krugman on suoraan esittänyt Suomelle paluuta omaan valuuttaan. Kysymys on Suomessa vaikea, koska tutkijat ovat lähtökohtaisesti puolueiden kautta sitoutuneet euroon, jota heidän ”jälkikeynesiläisissä” konteksteissaan kansainvälistetään ja pyritään unohtamaan kansallinen lähtökohta ja hyvinvoinnin rahoituksen edellytykset.
Euro on kansamme mielissä saanut yksinkertaiset, mutta samalla mystiset ulottuvuudet. ”Mielissä” euro yksinkertaistuu käyttövaluutaksi, ja siksi sen kannatus on mielipidemittauksissa suurta. Tämän päivän ”käyttövaluuttaa” on pankkikortti. Omien kokemusteni mukaan sillä pärjää hyvin — saa valuuttaa ja voi hoitaa maksut — myös euroalueen ulkopuolisissa maissa. Mystisiksi euron ulottuvuudet muuttuvat, kun puhutaan velkavastuista, EKP:n harjoittamasta vakauspolitiikasta tai ulkomaankaupasta. Tanska ja Ruotsi halusivat turvata itsenäisellä talouspolitiikalla, omilla valuutoillaan ulkomaankauppansa, mutta mikä merkittävintä, turvata kelluvalla valuutalla kyvyn tuottaa hyvinvointia yhteisvastuullisesti — ei pelkästään vähempiosaisilta säästäen eli ”sisäisesti devalvoiden”.
Juhlavuonna on tärkeää miettiä, haluammeko olla tulevaisuudessa itsenäisiä, vai annammeko muiden ”miettiä ja haluta” puolestamme Brysselissä, Washingtonissa ja NATOn päämajassa. Näissä paikoissa vaikutetaan jo lainsäädäntöömme, ja ne ovat elinkeinoelämän eriarvoistavan, piittamattoman lobbauksen ja pahimmillaan lahjonnan ja korruption kohteina. EU on etääntynyt yhä kauemmaksi lupaamastaan ”läheisyysperiaatteesta” — joka on jäänyt kunkin kansakunnan itse toteutettavaksi — siinä missä todellisuus kulkee toiseen, ”etäännyttämisperiaatteen” suuntaan. Itsenäisen kansan ”läheisyysperiaate”, päätösten tekeminen paikallisesti, toimii parhaiten korruptiota vastaan ja luo uudenlaisen ”läheisyysmoraalin” poliittiseen päätöksentekoon.
Hannu Ikonen on Vastavalkea ry:n varapuheenjohtaja.
”Krugman on suoraan esittänyt Suomelle paluuta omaan valuuttaan. Kysymys on Suomessa vaikea, koska tutkijat ovat lähtökohtaisesti puolueiden kautta sitoutuneet euroon, jota heidän ”jälkikeynesiläisissä” konteksteissaan kansainvälistetään ja pyritään unohtamaan kansallinen lähtökohta ja hyvinvoinnin rahoituksen edellytykset.”
Mm. prof. Heikki Patomäki ja Tuomas Malinen (esim. http://tmalinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223814-miten-erota-rahaliitosta) ovat kohtalaisen pätevänoloisia tutkijoita ja EMU-eron kannalla.
Historiattomille ihmisille euro on ”onnela” ja päätepiste, promised land. Tosiasiassa euro ja EU jäänevät yhden sukupolven projektiksi jolla epätoivoisesti yritettiin antaa tekohengitystä marginalisoituvalle Euroopalle aikana jolloin luultiin euforisesti ”lännen voittaneen”. Se mitä olemme seuranneet on ollut Kiinan valtava kehittyminen sekä kehittyvien maiden painoarvon kasvu. Jopa Venäjä kasvoi taloudessa 247% vuosina 1999-2014 alennustilansa notkosta.
Huonoja uutisia. Just kun varsinaissuomessa saatiin työt kasvuun, kutsui ministeri Lintilä sinne Tuho-ahon jonkinsortin selvitysmieheksi. Mitä helvettiä selvittämään? Että se niistä hyvistä uutisista.