Eikä nauraakaan saa

Lapsina leikittiin leikkiä ”Ei saa sanoa juu eikä jaa eikä nauraakaan saa”. Siinä leikin johtaja antoi sanan ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä piti vastata tällä sanalla. Naurusta seurasi rangaistus. Ja nauru oli herkässä kuin YleLeaksissa, jossa naurua riitti, kun joku sanoi Paavo Väyrynen.

Nauru liittyy myös karnevaaliin. Aikoinaan Juhani Aho ihmetteli Italian matkallaan sitä suunnatonta määrää rahaa, jonka kuninkaat ja ruhtinaat pistivät karnevaaleihin, joihin myös köyhä kansa pääsi osallistumaan. Karnevaalit kuuluivat tietysti osastoon sirkushuvit, vaikka leipää ei olisi ollut tarjollakaan.

Saksassa karnevaaliperinne elää edelleen vahvana, vaikka siitä on entistä enemmän tullut vanhojen herrojen pukujuhla, kuten lehtori Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa blogissaan: ”Kölnin karnevaalissa herrasmiehet näyttävät olevan pääosassa, eivätkä naiset kuten Riossa tai Karibialla. Mikäs siinä, tekohampaat sopivat mainiosti pelleilypäiviin.”

Vielä viime vuonna Saksan karnevaaleilla pilkattiin avoimesti poliitikkoja ja heidän tekojaan. Tänä vuonna Pertti Rönkkö Saksanmaalta kertoi, että kaikki karnevaalitunnukset oli etukäteen tarkastettu ja tarpeen mukaan sensuroitu. Olen kahtena viime vuotena seurannut Kölnin karnevaalikulkuetta suorana lähetyksenä tv:stä mukavasti kotisohvalla maaten. Vielä viime vuonna oli uskallettu panna esille Angela Merkel, jonka takamuksesta lentää kuin tykinkuula Recep Tayyip Erdoğan.

Tänä vuonna kulkue oli Hochadelin juhlaa: oikea pikku prinssi avaamassa kulkueen, kalliita pukuja, paljon hevosia sekä runsain määrin makeisia ja kukkia köyhän kansan noukittavaksi kadulta.

Politiikan puolelle uskaltauduttiin vain veistoksella, joka esitti Angela Merkeliä ja hänen kilpailijaansa Martin Schultzia, joka mehiläisenä pörräsi Angelan takana.

Aihetta nauruun ei juuri ollut.

Naurun vaarallisuus on huomattu meilläkin. Laitoin jokin aika sitten Fb-sivulleni laajalti kierrätetyn kuvan venäläisistä mummoista läppärin äärellä ja siihen tekstin: ”Venäläinen hakkeriryhmä valmistautuu sotkeutumaan Raaseporin kuntavaaleihin!”

Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmaantui mielensäpahoittaja, joka oli sitä mieltä, että tuollainen naureskelu tässä kansainvälisesti jännittyneessä tilanteessa vahingoittaa vakavasti Suomen etua. Niinhän se aina. Eikä tämä suinkaan ollut yksittäistapaus. Paljon virallisemmissakin yhteyksissä on yleisessä trollijahdissa paheksuttu sitä, että yliammutut puheet kybersodasta yritetään laittaa nauramalla läskiksi.

Viimeksi 90-luvun laman aikaan nousi vahvasti esille käsite karnevalismi. Sillä ilmeisesti yritettiin päästä yli vaikeasta ajasta.

Karnevalismin vakaviin periaatteiseen kuuluu ylhäisen alentaminen ja alhaisen ylentäminen. Siihen ei kuulu se pissa- ja kakkahuumori, jota nykyisin runsain mitoin viljellään joukkotiedotusvälineissä ihmislasten tyhmistämiseksi ja raaistamiseksi.

Venäläinen Mihail Bahtin on yksi karnevalismin oppi-isistä. Häneltä on peräisin seuraava määritelmä:

”Näin me siis näemme kahden maailman välisen yhteentörmäyksen ja vuorovaikutuksen: toinen maailma on täysin julkinen, virallinen, virka-arvojen ja virkapukujen koristama ja ’pääkaupunkielämän’ haaveissa selkeästi ilmaistu, toinen on taas se maailma, jossa kaikki on naurettavaa eikä vakavaa, jossa vakavaa on vain nauru.”
¤

Kirjallisuutta

Mihail Bahtin, Rabelais ja Gogol (Sanataide ja kansan naurukulttuuri), kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola.

Juhani Aho, Minkä mitäkin Italiasta, Helsinki 1905.


Artikkelikuva: Mali Maeder via Pexels (CC0)

Lue myös

Kun nauru karkasi

Tallenna

Tallenna