Minne vauraus valui?

Niin sanottu valumateoria elähdytti markkinaliberalistista ajattelua 1980-luvulta alkaen ehtyäkseen meidän päiviimme mennessä tutkijapiireissä, mutta se on edelleen poliittisen päätöksenteon pontimena. Teorian mukaanhan tuloerojen kasvun, rikkaiden rikastuttamisen, tulisi vaurastuttaa köyhimpiäkin väestöryhmiä. Näin ei ole käynyt, vaan rikkaat ovat jatkaneet rikastumistaan ja köyhät köyhtymistään.

Tämän ovat tutkijapiirit havainneet ja todenneet, että tämä ”valumateoria” on alkanut toimia esteenä talouden kasvulle, koska kokonaiskysyntä ei kasva tarjonnan edellyttämällä tavalla, kun kasvava osa väestöstä menettää kulutuskykyään köyhien määrän kasvaessa.

”Valumateoria, valuma-ajattelu”, on kohdistunut henkilöihin ja heidän vaurauteensa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten tämä ”mikrotaloustiede” on hakenut muotoaan makrotaloustieteenä, kansojen välisenä ja kansojen sisäisenä vaurauden jakona. IMF:n kehitysmaissa toteuttama ”rakennesopeutus” on osa tätä kansojen välistä ”valumaa”, jossa lainoituksen ehtona kehitysmaat ovat joutuneet luopumaan omaehtoisesta kehityksestä mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikassaan. Kehitysmaat on kytketty maailmantalouteen tuottamaan ravintoa ja raaka-aineita, ”valuttamaan” vaurauttaan vauraille maille (OECD), saamatta uskoteltua ”takaisinvalumaa”.

Kansallisella tasolla vaurautta on ”valutettu” ns. ”metropoleille”, alueellisille tai seudullisille keskuksille. Tästä ”valumaviasta” on ”hyvä” esimerkki Suomen tapa rakentaa omaa aluekehitystään, erilaisten keskusten varaan ja niiden ensisijaisuutta korostaen. Tästä alueellisen eriarvoisuuden korostamisesta on noussut kysymys: ”Pitääkö koko maa pitää asuttuna?”


VAIKKA TÄHÄN kysymykseen ei ääneen vastatakaan, niin poliittiset toimet vievät edellytykset syrjäisempien seutujen kehittämiseltä. Yhteiset panokset (väylät, asumisen tuki, koulutus, SOTE) on suunnattu ”kehitysalueille”, metropoleihin, kehysalueiden ja maaseudun kurjistuessa.

Kansallisella ja kansainvälisellä tasolla tämä epätasa-arvoa kylvävä makrotalouden malli palautuu yhtäältä mikrotasolla kaupunkiköyhyydessä eläviin ja toisaalta suunnattomista rikkauksista nauttiviin ja omaisuuttaan yhteisillä varoillamme kasvattaviin, asuntojen ja alueiden omistajiin. Tämä vauras yläluokka luo vaurauttaan yhteisistä varoistamme varoilla, joilla tulisi tukea kokonaiskysyntää ja vähävaraisten kykyä kuluttaa, ja poistaa ”valumateorian” kasvattamaa eriarvoisuutta, josta talous ja yhteiskunnan sosiaalisuus, yhteisöllisyys, saisivat kasvuvoimaa.

Taloustieteen professori John Quiggin nimeää teoksessaan Zombitalous ”valumateorian” yhdeksi zombiksi, joka jatkaa ”kuollutta elämäänsä”. Tähän on merkittävänä syynä se, että valtaosa taloustieteilijöistä kuuluu yläluokkaan, jolta ei ”valu” mitään vähävaraisimmille.

Tähän luokkaan kuuluvat meidänkin ”taloudesta lausujamme”, ekonomistit, analyytikot, joita valtamediamme pyytää lausumaan. Poliittiset päätöksentekijät valikoituvat myös entistä selkeämmin tästä luokasta. Talouden ja kansakuntamme todellisia tarpeita luonnehtivat parhaiten sosiologian emeritusprofessorin Antti Eskolan lausumat tulonjaon merkityksestä tai ”emerituspresidentti” Koiviston 80-luvun lausuma, että ”kansakunnan vauraudesta ja hyvinvoinnista kertoo se kuinka sen heikoin kansalainen tulee toimeen”.


Hannu Ikonen on Vastavalkea ry:n varapuheenjohtaja.

Kuva: Pixabay