Ihmisyksilö, valtio ja demokratia, osa 1

. . . kansojen korkeimmaksi päämääräksi on julistettu sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta. . .

– Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 10.12.1948

Kaksituhatlukua on leimannut maailman ainoan supervallan johtama ”sota terrorismia vastaan” ja sen synnyttämät kriisit, joista tuoreimpiin kuuluu vuonna 2015 alkanut Euroopan pakolaiskriisi. Kriisit ja niiden seurausvaikutukset ovat johtaneet monet maailmanpolitiikan tarkkailijat pohtimaan kansanvallan elinvoimaisuutta ja uhanalaisuutta. Pinnalla ja pinnan alla näyttää kytevän pelko demokratian joutumisesta kuolemanvaaraan tai vähintään näivettymisen tilaan. Samankaltainen pelko on askarruttanut myös hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen kannattajia ja tukijoita.

Tämä artikkeli aloittaa kirjoitussarjan, jossa pyritään selvittämään demokratiaa ja hyvinvointivaltiota uhkaavia vaaroja sekä etsitään keinoja uhkien torjumiseksi.

Lyhyt katsaus nykyisen maailmanjärjestyksen historiaan

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.

(Eino Leino: Hymyilevä Apollo)
¤

Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen (…)
(Raamattu. 1. Moos. 3: Syntiinlankeemus)
¤

Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän on otettu. (Raamattu. 1. Moos. 3: Syntiinlankeemus)
¤

Olemassaolo edeltää perusolemusta. Tämä tarkoittaa, että ihminen on ensiksi olemassa, kohtaa itsensä, ilmaantuu maailmaan ja määrittää itsensä jälkikäteen.
– Ihminen on tuomittu olemaan vapaa. (Jean-Paul Sartre)
¤

IHMISEN ELÄMÄÄ on mahdollista ajatella ilman järjestystä, vailla kansainvälistä oikeutta, ilman valtiota ja perustuslakia. On periaatteessa mahdollista elää myös ilman uskontoa, filosofiaa ja runoutta. Toisinaan, kun maailmanmenoa tarkkailee, päätyy ajattelemaan, että juuri niin monet elävät tai joutuvat elämään. Kenties järjestyksen ja periaatteiden etsiminen onkin privilegio, etuoikeus, joka on suotu ainoastaan niille, joilla on onnekseen ollut lapsiaan rakastavat ja heistä huolehtivat vanhemmat ja jotka ovat saaneet opiskella ja pohtia olemassaoloaan ja elämäänsä tässä ihmisen maailmassa?

Vapaata ja anarkistista elämää hankaloittaa käytännössä ihmisyksilön kuuluminen valtioon sen kansalaisena. Maailman ihmisillä onkin pääsääntöisesti jonkin valtion kansalaisuus. Sääntö ei kuitenkaan ole poikkeukseton: valtiottomaksi henkilöksi kutsutaan ihmisyksilöä, jolla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön (UNHCR) arvion mukaan maailmassa on noin 12 miljoonaa valtiotonta henkilöä. Islantilainen ihmisoikeusjärjestö on arvioinut valtiottomien määräksi 15 miljoonaa ihmistä.

Edellä on tarkasteltu Raamatun, filosofin ja runoilijan vastauksia ihmiselämän arvoitukseen ja ihmisen osaan. Lähtökohtaisesti selkeintä elontaipaleen aloittaminen näyttäisi olevan niillä, jotka käyttävät tiekarttanaan Raamattua. He ryhtyvät hankkimaan leipäänsä otsansa hiessä. Heidän oloaan helpottanee toisaalta Jumalan nimenomainen kehotus: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet” (Raamattu 1. Moos. 1: Maailman luominen).

Sen sijaan niille, jotka luottavat suuren runoilijan tai maailman kuuluisimman eksistenssifilosofin opetuksiin, ihmiselämän mysteeri näyttänee vaikeammalta. Ihminen on ’tuomittu’ olemaan vapaa ja hänen on elettävä, miten parhaaksi taitaa.

Voiko historiasta oppia jotakin olennaista? Ja onko siitä opittu jotain olennaista? Noihin kysymyksiin lienee vaikeaa vastata yksiselitteisesti. Mutta yhden asian historiasta rohkenee lausua. Se asia koskee ihmisen ja ihmiskunnan kykyä elää rauhassa toistensa kanssa. Tähänastinen historia on ollut sotien ja aseellisten konfliktien historiaa. Ihminen on vuosituhansien saatossa kohdellut ihmistä monesti äärimmäisen julmalla tavalla. Perussyyksi eräät ovat arvelleet valtioita ja niiden valtaeliittien valtapolitiikkaa.

Primitiivisestä kulttuurista korkeakulttuuriin

Primitiivinen kulttuuri (varhaiskantainen kulttuuri) eli alkukulttuuri tarkoittaa vanhoissa kulttuuriantropologian teksteissä kulttuuria, josta puuttuvat nykyaikaisuuden ja taloudellisen kehityksen merkit. Tämän mukaan tyypillinen primitiivinen kulttuuri on metsästäjä-keräilijöiden ryhmien nomadimainen, liikkuva elämänmuoto, jossa ihmiset asuvat tilapäisissä majoissa tai teltoissa ja kulkevat riistan ja muiden luonnon antimien perässä. Kaikki ihmiskulttuuri on alun perin primitiivistä.

Sivilisaatioksi voidaan kutsua yhden valtion, useiden valtioiden, kansojen muodostaman yhteisön tai kokonaisen lajin, kuten ihmiskunnan, kehittämää monimutkaista elämäntapaa. Sivilisaatio katsotaan usein kulttuurin kehitysvaiheeksi, jota edeltää yksinkertainen heimoyhteiskunta. Kun tällainen yhteiskunta kasvaa ja organisoituu, siitä tulee sivilisaatio eli korkeakulttuuri, jolle on ominaista keskitetty valtiomainen hallinto, suuret asutuskeskukset, työnjako, yhteiskuntaluokat, kirjoitustaito, korkealle tasolle kehittyneet tiede ja taide sekä vahva armeija.

Ensimmäisen sivilisaation katsotaan syntyneen noin 3500–3000 eaa. varhaisessa Kaksoisvirtainmaassa. Sivilisaation synnyn katsotaan johtuvan muun ohella voimakkaasta väestönkasvusta ja eri alueiden välisistä sodista, jotka vaativat keskitettyä johtoa.

Jean-Jacques Rousseau hahmotteli Yhteiskuntasopimuksessaan hyväksyttävän poliittisen järjestyksen perusteita.^[1] Kirja julkaistiin vuonna 1762, ja siitä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista poliittisen filosofian teoksista länsimaisessa perinteessä. Rousseau esitti, että luonnontila taantuu ja rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia, ja tässä vaiheessa ihmiskunnan tulee joko perustaa laillisia instituutioita tai tuhoutua.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat sekä säilyttää itsensä että vapautensa liittymällä yhteen yhteiskuntasopimuksella. Tämä johtuu siitä, että alistuminen koko kansan yleistahdolle (volonté générale) takaa, ettei yksilöiden tarvitse alistua toistensa tahdoille. Kaikki noudattavat tätä tahtoa, koska kaikki yhdessä toimivat lain kirjoittajina.

Rousseau katsoi, että suvereniteetin (täysivaltaisuus) tuli olla kansalla, mutta teki kuitenkin selvän eron suvereenin (hallitsija) ja hallituksen välillä. Hallituksen tehtävänä oli toteuttaa ja soveltaa yleistahtoa, ja hallituksen tuli koostua vähälukuisemmasta joukosta kansalaisia eli raatimiehistä. Rousseau vastusti ajatusta, että ihmisten tulisi harjoittaa suvereniteettia edustajainkokouksen välityksellä. Sen sijaan heidän itsensä tuli toimia lainsäätäjinä. (Sveitsiläis-ranskalainen valistusfilosofi Rousseau oli syntynyt Genèvessä. On kiinnostavaa, että Rousseaun opit ovat saavuttaneet käytännössä suurinta vastakaikua juuri Sveitsissä, jonka kantonit ovat tunnetuimpia suoran demokratian toteuttajia.)

Valtiosta

Valtio on ihmisyhdyskunta, joka määrätyllä alueella käyttää omintakeista ja pysyvää valtaa (Veli Merikoski). Sosiologi Max Weberin sanoin valtio on ainoa yhteisö, jolla on voimankäyttömonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella. Usein valtiosta puhuttaessa tarkoitetaan nimenomaan itsenäisiä eli suvereeneja valtioita. Sellaisia on maailmassa nykyisin noin 200. Etelämannerta lukuun ottamatta maapallon kaikki maa-alueet kuuluvat nykyisin johonkin valtioon. Merellä luetaan valtion alueeseen kuuluviksi rannikon läheisyydessä olevat aluevedet, mutta niiden ulkopuolella olevat vesialueet eivät kuulu mihinkään valtioon.

Itsenäisten valtioiden ohella on olemassa myös autonomisia valtioita, jotka kuuluvat toisen valtion alaisuuteen mutta omaavat enemmän tai vähemmän laajan itsehallinnon.

Yksilön oikeudet määräytyivät vuosisatojen ajan hänen sukupuolensa, rotunsa, syntyperänsä, yhteiskunnallisen asemansa tai muun vastaavan seikan perusteella. Ajatus ihmisoikeuksista (droits de l’homme; human rights) yleismaailmallisina, kaikille yhtäläisesti kuuluvina oikeuksina vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Alun perin ihmisoikeudet olivat enemmän moraalin tai filosofian kuin oikeustieteen käsite. Ihmisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä pohdintoja on löydettävissä jo ihmiskunnan varhaisesta aatehistoriasta, kuten myös kaikkien maailmanuskontojen perusopeista. Nykyinen ihmisoikeusajattelu juontaa juurensa ennen kaikkea 1600-luvun liberalismista. Liberalistisen ajattelun mukaan yksilöllä on tiettyjä luonnollisia oikeuksia (droits naturels; natural rights), jotka edeltävät valtion olemassaoloa ja joiden turvaamiseen valtion oikeutus osaltaan perustuu.

Valistuksen ajalla 1700-luvulla ihmisten luonnolliset oikeudet alkoivat kehittyä juridisten oikeuksien suuntaan erityisesti Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen (1776), Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen (1789) sekä Yhdysvaltojen ihmisoikeusasiakirjan (Bill of Rights, 1791) vaikutuksesta.^[2] Näissä asiakirjoissa korostui käsitys siitä, että valtion valta perustuu yksilöiden (kansalaisten) omaehtoiseen suostumukseen ja vapaaseen tahtoon. Tärkeä merkkipaalu ihmisoikeuksien kehityksessä oli myös orjuuden kieltäminen 1800-luvulla.^[3]

Toisesta maailmansodasta

Toisen maailmansodan, vuosina 1939–1945 käydyn maailmanlaajuisen aseellisen konfliktin, pääasialliset osapuolet olivat Saksan, Italian ja Japanin johtamat akselivallat sekä Britannian, Kiinan tasavallan, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltojen johtamat liittoutuneet. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinut toinen maailmansota on ihmiskunnan historian tuhoisin sota. Sota päättyi liittoutuneiden voittoon.

Toisen maailmansodan kokonaisuhrimääräksi on arvioitu suunnilleen 62 miljoonaa. Siviilejä heistä oli noin 37 miljoonaa ja sotilaita arviolta 25 miljoonaa. Liittoutuneet menettivät noin 51 miljoonaa ihmishenkeä ja akselivallat noin 11 miljoonaa.

Holokausti oli Saksan kansallissosialistien suorittama järjestelmällinen etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Päävastuullinen holokaustista oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla systemaattisesti hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja niiden miehittämien maiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde. Joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoona juutalaista ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.

Samoissa yhteyksissä tapettiin natsien ideologisia vastustajia, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, romaneja, afrikkalaisia, puolalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja siviilejä sekä eugeniikan (rotuhygienian) nimissä muun muassa kehitysvammaisia ja homoseksuaaleja. Mikäli holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien systemaattisissa vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.

Synkin ajanjakso romanien historiassa on toinen maailmansota, jolloin koettiin suurimmat järjestelmälliset vainot. Varovaistenkin arvioiden mukaan sodan aikana kuoli yli puoli miljoonaa romania, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli miljoona. Osa romaneista kuoli keskitysleireillä, osa kuljetusten aikana, osa tapettiin kotikylissään.

Toinen maailmansota merkitsi brittiläisen imperiumin murtumista. Ison-Britannian, Ranskan, Saksan ja Japanin paikalle johtaviksi valtioiksi nousivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, joiden maailmanlaajuinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta teki niistä supervaltoja.

Yhdistyneet kansakunnat

Yhdistyneet kansakunnat (YK) perustettiin 24.10.1945 erityisesti suojaamaan valtioita toisten valtioiden hyökkäykseltä.

Toisen maailmansodan hirmutyöt ja erityisesti natsien toimeenpanema juutalaisten kansanmurha korostivat ihmisoikeuksien kansainvälisen suojelun tarvetta. Kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatinut sota synnytti voimakkaan paineen kirjata ihmisoikeudet tuleviin rauhansopimuksiin ja vakiinnuttaa ne osaksi sodanjälkeistä uutta maailmanjärjestystä.

YK:n perustamiskonferenssissa San Franciscossa vuonna 1945 nousi esiin ajatus kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan sisällyttämisestä YK:n peruskirjaan. Muun muassa ajan ja valmistelutyön puutteen vuoksi peruskirjaan ei kuitenkaan otettu erillistä ihmisoikeusasiakirjaa. Sen sijaan peruskirjaan sisällytettiin seitsemän viittausta ihmisoikeuksiin. Tärkeä saavutus oli peruskirjan artikla 68, joka edellyttää, että YK:lla on ihmisoikeuksien edistämiseen erikoistunut elin.

Ihmisoikeudet listattiin ensimmäistä kertaa kattavasti ja maailmanlaajuisesti ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka YK:n yleiskokous hyväksyi 10.12.1948.^[4] Yksikään YK:n silloisista 58 jäsenvaltiosta ei äänestänyt julistusta vastaan.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole valtioita oikeudellisesti velvoittava asiakirja, mutta sen poliittinen ja moraalinen vaikutusvalta on huomattavan suuri. Ihmisoikeuksien julistus on myös toiminut perustana YK:n myöhemmälle ihmisoikeustyölle, mukaan lukien kaikki YK:n piirissä solmitut ihmisoikeussopimukset.

Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen periaatteen tasolla kirjatut kansalais- ja poliittiset oikeudet sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet tulivat virallisesti kansainvälisen oikeuden piiriin vuonna 1966, kun YK hyväksyi (1) kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus) ja (2) taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (TSS-sopimus).

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, KP-sopimus, TSS-sopimus sekä KP-sopimuksen kaksi valinnaista pöytäkirjaa (lisäpöytäkirja yksilövalituksista, 1966; lisäpöytäkirja kuolemanrangaistuksen poistamisesta, 1989) ja TSS-sopimuksen valinnainen lisäpöytäkirja yksilövalituksista (2013) muodostavat yhdessä niin sanotun kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan (International Bill of Rights / International Bill of Human Rights).

YK:n peruskirja

Maailmanlaajuisen hallitusten välisen yhteistyöjärjestön Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja allekirjoitettiin San Franciscossa kesäkuun 26. päivänä 1945. Peruskirja tuli voimaan 24. lokakuuta 1945, kun viisi suurvaltaa (turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat, Iso-Britannia, Kiina, Neuvostoliitto, Ranska ja Yhdysvallat) ja muiden sopimuksen allekirjoittajamaiden enemmistö olivat ratifioineet peruskirjan. (YK:lla katsotaan olevan 51 perustajajäsentä. Lokakuun 24. päivää vietetään YK:n päivänä.)

YK:n peruskirja on kansainvälisoikeudellinen sopimus, jossa määritellään kansainvälisten suhteiden pääperiaatteet sekä Yhdistyneet kansakunnat -nimisen järjestön muoto, periaatteet ja päämäärät. Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö on osa YK:n peruskirjaa.

YK:n peruskirjan mukaan maailmanjärjestöjen perustajien vakaana tahtona oli ”pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä”.

Peruskirjassa vakuutetaan perustajien uskovan ”ihmisen perusoikeuksiin, ihmisyksilön arvoon ja merkitykseen, miesten ja naisten sekä kansakuntien, suurten ja pienten, yhtäläisiin oikeuksiin”. Vakaana tahtona oli ”luoda olosuhteet, joiden vallitessa oikeudenmukaisuutta sekä kunnioitusta sopimuksista ja muista kansainvälisen oikeuden lähteistä johtuvia velvoituksia kohtaan voidaan pitää yllä, edistää sosiaalista kehitystä ja parempien elämisen ehtojen aikaansaamista vapaammissa oloissa, sekä tässä tarkoituksessa osoittaa suvaitsevaisuutta ja elää keskenämme rauhassa hyvinä naapureina”.

Järjestön perustajien vakaana tahtona oli lisäksi ”yhdistää voimamme kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, omaksua periaatteita ja luoda menettelytapoja, jotka takaavat sen, ettei asevoimaa käytetä muutoin kuin yhteiseksi eduksi, sekä käyttää hyväksi kansainvälisiä toimielimiä kaikkien kansojen taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseksi”.

YK:n päämääristä

YK:n päämäärät ovat:

1. ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta ja siinä tarkoituksessa ryhtyä tehokkaisiin yhteisiin toimenpiteisiin rauhaa vaarantavan uhan poistamiseksi ja sen syntymisen ehkäisemiseksi sekä hyökkäystoimien tai muiden rauhanrikkomisten tukahduttamiseksi sekä rauhanomaisin keinoin sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden ja kansainvälisen oikeuden kanssa sovittaa tai selvittää kansainväliset riidat ja tilanteet, jotka saattavat johtaa rauhan rikkoutumiseen;
2. kehittää kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen, sekä ryhtyä muihin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin maailmanrauhan lujittamiseksi;
3. aikaansaada kansainvälistä yhteistyötä kansainvälisiä, taloudellisia, sosiaalisia, sivistyksellisiä tai humanitaarisia kysymyksiä ratkaistaessa samoin kuin kaikille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta kuuluvien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista kehitettäessä ja edistettäessä; sekä
4. toimia keskuksena, joka yhdenmukaistaa kansakuntien toimenpiteet näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. (Ks. YK:n peruskirjan 1. artikla.)

YK:n jäsenten toimintaperiaatteista

YK:n ja sen jäsenten on, pyrkiessään perussäännössä esitettyihin päämääriin, toimittava seuraavien periaatteiden mukaisesti:

1. Järjestö perustuu kaikkien jäsentensä täysivaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteeseen.
2. Kaikkien jäsenten on, jotta niille jokaiselle voitaisiin turvata jäsenyydestä johtuvat oikeudet ja edut, vilpittömästi täytettävä tämän peruskirjan mukaan itse kullekin kuuluvat velvoitukset.
3. Kaikkien jäsenten on selvitettävä kansainväliset riitansa rauhanomaisin keinoin siten, ettei kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta eikä oikeudenmukaisuutta vaaranneta.
4. Kaikkien jäsenten on pidätyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai menettelemästä muulla tavalla, joka on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien päämäärien kanssa.
5. Kaikkien jäsenten on kaikin tavoin autettava Yhdistyneitä Kansakuntia jokaisessa toimenpiteessä, johon järjestö ryhtyy tämän peruskirjan mukaisesti, sekä pidätyttävä antamasta apua millekään valtiolle, jota vastaan Yhdistyneet Kansakunnat ryhtyy ehkäisy- tai pakkotoimenpiteisiin.
6. Järjestön on huolehdittava siitä, että valtiot, jotka eivät ole Yhdistyneiden Kansakuntien jäseniä, toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, mikäli se on tarpeen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.
7. Mikään tämän peruskirjan määräys ei oikeuta Yhdistyneitä Kansakuntia puuttumaan asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin valtion sisäiseen toimivaltaan, eikä velvoita jäseniä alistamaan tällaisia asioita tämän peruskirjan mukaan selvitettäviksi. Tämä periaate ei kuitenkaan saa estää VII luvussa edellytettyjen pakkotoimenpiteiden soveltamista. (Ks. peruskirjan 2. artikla.)

Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyys on avoin kaikille rauhaa rakastaville valtioille, jotka hyväksyvät tämän peruskirjan sisältämät velvoitukset ja jotka järjestön harkinnan mukaan pystyvät ja ovat halukkaat täyttämään ne. Sellaisen valtion YK:n jäseneksi ottamisesta päättää yleiskokous turvallisuusneuvoston suosituksesta (peruskirjan 4. artikla).

Turvallisuusneuvosto

Taatakseen järjestön nopean ja tehokkaan toiminnan YK:n jäsenet ovat jättäneet turvallisuusneuvostolle ensisijaisen vastuun kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. YK:n jäsenet tunnustavat, että turvallisuusneuvosto täyttäessään sanotusta vastuusta johtuvia velvollisuuksiaan toimii niiden nimissä.^[5]

Turvallisuusneuvoston muodostaa viisitoista YK:n jäsentä. Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, Kiina, Ranska, USA ja Venäjän federaatio ovat turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä (ks. peruskirjan 23. artikla).

YK:n jäsenet sitoutuvat hyväksymään ja täyttämään turvallisuusneuvoston päätökset peruskirjan mukaisesti (ks. peruskirjan 25. artikla).

Turvallisuusneuvoston kullakin jäsenellä on yksi ääni. Turvallisuusneuvoston päätökset menettelyjärjestystä koskevissa kysymyksissä on tehtävä vähintään seitsemän jäsenen myöntävällä äänellä. Kaikissa muissa asioissa turvallisuusneuvoston päätökset on tehtävä vähintään seitsemän jäsenen myöntävällä äänellä, jolloin pysyvien jäsenten äänien on sisällyttävä näihin (ks. peruskirjan 27. artikla).

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus

Toisen maailmansodan kauhut ja erityisesti natsi-Saksan toiminta loivat tarpeen laatia kansainvälisesti sitovia sopimuksia rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi. YK:n peruskirja (1945) ja YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus (1948) loivat pohjan nykyiselle ihmisoikeusjärjestelmälle. Näissä asiakirjoissa ilmaistuja periaatteita on myöhemmin täydennetty lukuisilla kansainvälisillä ja alueellisilla ihmisoikeussopimuksilla.

Kansainvälisen ihmisoikeusnormiston ytimeen kuuluvat siis myös edellä mainitut, vuonna 1966 laaditut kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) ja taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (TSS-sopimus). YK:n piirissä on laadittu myös lukuisia muita ihmisoikeussopimuksia. Nykyinen ihmisoikeussopimusjärjestelmä kattaakin koko inhimillisen elämän kirjon.

Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan jokaiselle ihmisyksilölle kuuluvia perustavanlaatuisia oikeuksia. Niiden tavoitteena on turvata jokaiselle ihmiselle (1) ihmisarvoinen elämä, (2) perustoimeentulo ja (3) yhteiskunnalliset osallistumismahdollisuudet. Ihmisoikeudet ovat voimassa kaikkialla henkilön taustasta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Ihmisoikeudet ovat universaaleja (yleismaailmallisia). Ne kuuluvat saman sisältöisinä kaikille maailman ihmisyksilöille ja ovat voimassa kaikkialla. Ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia: niitä ei voida poistaa keneltäkään, ei edes ihmisyksilön omalla suostumuksella.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus

YK:n kolmas yleiskokous hyväksyi ja julkisti ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen joulukuun 10. päivänä 1948. Julistuksen hyväksymisen puolesta äänesti 48 maata. Mikään maa ei äänestänyt vastaan. Kahdeksan maata pidättyi äänestämästä.

Välittömästi tämän historiallisen tapahtuman jälkeen yleiskokous kehotti kaikkia jäsenmaita julkaisemaan julistuksen tekstin. Niitä pyydettiin ”levittämään ja tekemään sitä tunnetuksi, lukemaan ja selittämään sitä ennen kaikkea kouluissa ja muissa oppilaitoksissa eri maiden ja alueiden poliittisista oloista riippumatta”.

Julistuksen virallinen teksti on saatavissa YK:n kaikilla kuudella virallisella kielellä: arabiaksi, englanniksi, espanjaksi, kiinaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Julistus on käännetty myös lukuisille muille kielille. Tähän mennessä julistuksen käännösten lukumäärä on 369.

* * *

PÄIVITYS: Artikkelisarjan toinen osa on julkaistu 25.4.2017.
¤

Viitteet

1. Du contrat social ou principes du droit politique (1762).
2. Declaration of Independence (4.7.1776); Déclaration des droits de l’homme et du citoyen (26.8.1789); United States Bill of Rights (25.9.1789, hyväksytty 15.12.1791).
3. Aikajana orjuuden lakkauttamisesta; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aikajana_orjuuden_lakkauttamisesta
4. Universal Declaration of Human Rights; Déclaration universelle des droits de l’homme.
5. Ks. YK:n peruskirjan 24. artikla.
6. Ks. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla.

Lähteet

Aikajana orjuuden lakkauttamisesta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Aikajana_orjuuden_lakkauttamisesta

Déclaration des droits de l’homme et du citoyen, 26.8.1789.

Helo, Ari: Yhdysvaltain demokratian synty : unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys sekä liittovaltion perustamisdokumentit: Itsenäisyysjulistus, Konfederaatioartiklat, tärkeimmät Federalistikirjoitukset ja Yhdysvaltain perustuslaki lisäyksineen. Gaudeamus. Tallinna 2014.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 10.12.1948.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. WSOY. Juva 1992.

Rousseau, Jean-Jacques: Du contrat social ou principes du droit politique (1762).

United States Bill of Rights (25.9.1789).

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja (26.6.1945).

---

¤
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna