”Ehkä Suomen valtiollakin voisi olla kanta lähihistoriamme avainkysymyksiin – -.” (Jyrki Vesikansa: Pääkirjoitus. Iltalehti 2.5.2017)
”Nuorille sukupolville vuodet 1917–18 ovat jo kaukaisia. Tapahtumat kannattaisi silti tuntea; ne tarjoavat havainto-opetusta muun muassa vihapuheen vaikutuksista. Sitä harrastettiin molemmin puolin – verisin seurauksin.” (ibid.)
Näyttää pahasti siltä, ettei valtio sote-kiireiltään ehdi toteuttamaan pääkirjoittajan perusteltua toivomusta. Tavallisen kansalaisen lienee sen vuoksi syytä rientää avuksi.
¤
Suomen itsenäistyminen ennen kansalaissotaa
Joulukuun 4. päivänä 1917 senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud luki eduskunnalle senaatin itsenäisyysjulistuksen. Ulkomaiset konsulit ilmoittivat senaatille, että julistuksen tuli saada vielä korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan hyväksyntä. Kaksi päivää myöhemmin eduskunnan käsittelyyn tuotiinkin itsenäisyysjulistuksen hyväksymistä kannattanut aloite.
Eduskunta hyväksyi Suomen valtiollista itsenäisyyttä tarkoittavan julkilausuman 6. joulukuuta äänin 100–88:
”Sen johdosta, että hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeellisiksi ilmoittanut.”
Venäjän hallitus eli Kansankomissaarien neuvosto, puheenjohtajanaan Vl. Uljanov (Lenin), antoi Suomen itsenäisyyttä koskevan tunnustusesityksen hieman ennen vuodenvaihdetta (31. joulukuuta 1917 eli juliaanisen kalenterin mukaan 18. joulukuuta). (Neuvosto-Venäjä siirtyi gregoriaaniseen ajanlaskuun 14.2.1918.) Yleisvenäläinen työläis- ja sotilasedustajien neuvoston toimeenpaneva keskuskomitea hyväksyi esityksen 4.1.1918 (22.12.1917). Tämän jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta 1918, Saksa 6. tammikuuta sekä Tanska ja Norja 10. tammikuuta. (Suomen sisällissotaa seuranneen saksalaissuuntauksen päätyttyä ja ensimmäisten itsenäisyyden ajan eduskuntavaalien jälkeen Suomen itsenäisyyden tunnustivat Britannia, 6.5.1919, ja Yhdysvallat 7.5.1919.)
Kohti vallankumousta, kapinaa, vapaussotaa, luokkasotaa
Vuonna 1918 Suomessa käytiin sotaa. Sotaa käytiin Suomen tasavallan senaatin eli hallituksen joukkojen ja hallitusta vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä. Eräille sota oli vallankumoussotaa ja luokkasotaa, toisille kapinaa, punakapinaa ja vapaussotaa. Olihan se tietysti myös veljessotaa ja kansalaissotaa eli viimeisessä analyysissä sisällissotaa tai – mahdollisimman neutraalisti – ”vuoden 1918 sotaa”.
Hallituksen joukkoja kutsuttiin ’valkoisiksi’. Valkoiset saivat haukkumanimikseen ’lahtarit’ ja ’valkohurtat’. Suomen punaisen kaartin muodostamia kansanvaltuuskunnan joukkoja kutsuttiin ’punaisiksi’. Ja valkoisten punaisille antama haukkumanimi oli ’punikit’. Ulkovalloista Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta valkoisia. Valkoiset saivat tukea myös ruotsalaisilta vapaaehtoisilta.
Sota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön. Sisällissota vaati yhteensä ehkä jopa 37 000 uhria. Heistä noin 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päättymisen jälkeen sekä teloituksissa sodan aikana ja jopa varsinaisen sodan päätyttyä. Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa.
Vuoden 1918 alkaessa kansa oli pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa voi kuvata sellaisilla vastakohtaisuuksilla kuin säätyläiset vastaan rahvas, itsenäinen väestö vastaan epäitsenäinen väestö, omistava väestö vastaan ei-omistava väestö ja niin edelleen. Elintason erot väestöryhmien välillä olivat kasvaneet 1800-luvun lopulta lähtien.
Yhteiskunnallinen jakautuminen johti sisäpoliittiseen valtataisteluun. Sodan syntyyn vaikuttivat vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota, Venäjän lokakuun vallankumous vuonna 1917 sekä elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaikalainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallisvaaleissa aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta 1917 lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia, myöhemmin suojeluskuntia, ja työväestö omia järjestyskaartejaan, myöhemmin punakaarteja. Sodan syttyminen oli lopulta väistämätöntä.
Sisällissota käytiin senaatin johtamien suojeluskuntien ja kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien välillä tammikuusta toukokuuhun (27.1.–14.5.) vuonna 1918. Sisällissota kesti kolme kuukautta ja 17 päivää. Ulkovalloista Saksa ja Ruotsi tukivat valkokaarteja, kun taas Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta. Sisällissota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön.
Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat suojeluskuntien puolelta ”kapina” tai ”punakapina” ja kansanvaltuuskunnan puolelta ”vallankumous”. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sodan päätyttyä voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi.
Ylipäällikkö Mannerheimin silmissä sota oli vapautustaistelua, vapaussotaa:
”Teitä oli kourallinen huonosti aseistettuja miehiä, jotka pelkäämättä lukuisaa vihollista aloitte vapaustaistelun Pohjanmaalla ja Karjalassa. Lumivyöryn tavoin on Suomen armeija sitten kasvanut voittokulkunsa aikana etelää kohti. – Armeijan päämäärä on saavutettu. Maamme on vapaa. Lapin tuntureilta, Ahvenanmaan ulommaisilta luodoilta aina Siestarjokeen asti liehuu leijonalippu. Suomen kansa on pudistanut päältään satavuotiset kahleet ja seisoo valmiina ottamaan sen paikan, joka sille kuuluu” (ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky 16.5.1918).
Sisällissodan taustasyitä on löydettävissä Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneesta teollistumisesta, taloudellisen toiminnan vapautumisesta ja väestönkasvusta. Ne muuttivat maassa vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Vaikuttavin muutos oli työväestön määrällinen kasvu ja itsetietoisuuden nousu sosialistisine aatteineen. Eduskuntauudistus vuonna 1906 ei vähentänyt jännitteitä Venäjän keisarin estäessä eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomen suuriruhtinaskunnassa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui muun muassa välttämättömien yhteiskunnallisten uudistusten puutteena. Poliittista painetta syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta.
Vuoden 1918 sodan taustalla oli niin ikään Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Merkittävin tekijä oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Venäjällä se johti sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat luonnollisesti Suomeenkin.
Yksi tärkeimmistä välittömistä sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolshevikit aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Venäjän vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, joka kuitenkin Venäjän keisarikunnan osana oli välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten jokseenkin samanaikaisia ja samankaltaisia ja johtuivat pääosin samoista olosuhteista.
Venäjän lisäksi keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa jääkäriliikkeen ja Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmien vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa lähinnä ’aktivistit’ suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän alaisuudesta saksalaisten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti myötävaikuttaa Leninin ja muiden bolshevikkien siirtymiseen maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta.
Suomessa ryhdyttiin vuoden 1917 kesällä ja syksyllä perustamaan poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöhemmin suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöhemmin punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa vuoden 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa ja poliittista väkivaltaa sekä muutti valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talvella 1917–1918 niin porvariston (ei-sosialistien) kuin työväenliikkeenkin puolella päätösvaltaa siirtyi pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Pohjanmaan ja Etelä-Suomen ’aseistetut linnoitukset’). Seurauksena oli lopulta sisäisen konfliktin syttyminen.
Sodan kulku
Vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten sotatoimien osalta 27. tammikuuta kello 23 ja valkoisten toimien osalta 28. tammikuuta kello 03.00. Sotaa lähentelevää toimintaa oli kuitenkin esiintynyt jo aikaisemmin, erityisesti Karjalassa.
Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen maalaispataljoona kohti Viipuria, missä se seuraavana päivänä miehitti Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona ryhtyi taisteluun vielä 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, missä se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24. ja 25. tammikuuta.
Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan mainitun asejunan pääsyä Suomeen. Punakaartien johto määräsikin kaksi päivää myöhemmin Pietari–Helsinki -rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan.
Satakunnassa, Kiikassa, kehkeytyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartien ja venäläisten sotilaiden välille Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja, jääkäri Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: ”Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa.”
Valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918.
Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen ’virallisen’ alkamisen merkiksi jo 26. tammikuuta kello 23. Punakaarti sai Helsingin valvontaansa aamulla 28.1. Muutamat senaattorit pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkustikin sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin saksalaisten saapumiseen saakka.
Työmiehessä ilmestyi 29. tammikuuta 1918 seuraava julistus:
”Olemme tänään päättäneet ehdottaa Suomen työväelle, että kun kansan vihan ansainnut senaatti on kukistunut, asetetaan maan vallankumoushallitukseksi Suomen Kansanvaltuuskunta sekä Työväen Pääneuvosto sen toimintaa valvomaan ja yhdessä sen kanssa maan hallitusasioita toistaiseksi hoitamaan, kunnes Suomen työtätekevä kansa toisin päättää. Vallankumoushallituksen tulee olla sosialidemokraattinen. Sen jäsenten lopullinen määrääminen tulisi jättää Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. Kunnes Pääneuvosto kokoontuu, kehotamme työväkeä hyväksymään Suomen kansanvaltuuskunnan, jonka jäseninä ovat seuraavat toverit: puheenjohtajana toimittaja Kullervo Manner, ulkoasiainvaltuutettuna toimittaja Yrjö Sirola, sisäasiain valtuutettuina Suomen Sahatyöväenliiton asiamies Eero Haapalainen ja viilaaja Adolf Taimi, oikeusasiain valtuutettuina toimittaja Lauri Letonmäki ja puuseppä Antti Kiviranta, valistusasiain valtuutettuina toimittaja Otto Vilhelm Kuusinen, raha-asiain valtuutettuna toimittaja Jalo Kohonen, työasiain valtuutettuna Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Johan Erik Lumivuokko, maatalousasiain valtuutettuna toimittaja Evert Eloranta, elintarvikeasiain valtuutettuna Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Oskari Tokoi, liikenneasiain valtuutettuna veturinkuljettaja Konstantin Lindqvist, posti- ja tiedotusasiain valtuutettuna toimittaja Emil Elo, prokuraattorina puoluesihteeri Matti Turkia.”
Julistus painettiin myöhemmin Suomen asetuskokoelmaan (1918) numerolla 10.
Kansanvaltuuskunnan julistus 29. tammikuuta 1918 kuului seuraavasti:
”Suomen työmiehet, kansalaiset!
Jos teidän tahtonne on se, että meidän on yhdessä muodostettavan Työväen Pääneuvoston kanssa astuttava tällä kohtalokkaalla hetkellä täyttämään maan vallankumoushallituksen tehtäviä, niin tahdomme ne tehtävät horjumatta täyttää voimaimme mukaan. Kun köyhälistön hätä on niin hirveä, että työläistoveri siitä pelastuakseen nostaa kiväärin olalleen, ja kun hänessä yhteiskunnallisen vapauden jano on niin valtava, että hän sen takia astuu vaikka päin kuolemaa, niin tällöin on meidän jokaisen työväenliikkeenmiehen pyhä velvollisuus, missä toimessa vain tarvitaan, ponnistaa kaikki voimamme työväenluokan vapautuksen auttamiseksi niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta ja heti on jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte.
Me olemme sosialidemokraatteja. Tiedätte siis, mikä on toimintaohjelmamme. Se on sosialistinen ohjelma.
Me uskomme, että Suomen työväki voittaa vihollisensa nykyisessä vallankumoustaistelussa, olkootpa sitten vielä edessä olevat ottelut kuinka vaikeita tahansa. Ja tällöin on joka tapauksessa paljon voitettu, niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien hyväksi. Ei ainoastaan ole torjuttu synkkiä vaaroja, vaan myös vallattu elämän kohoamisen tärkeät perusehdot.
Meidän mielestämme on nyt Suomessa pyrittävä rohkein, harkituin ottein muuttamaan koko valtiojärjestystä. Virkavalta on nyt niin murrettava, ettei se enää myöhemminkään voi kansan herraksi päästä. Tuomioistuintenkin itsevaltiudesta on tehtävä kertakaikkiaan loppu. Koko valtiosääntö perustettava taatusti työväen etujen mukaisen kansanvallan pohjalla. Veroja ja rasituksia on siirrettävä vähävaraisten hartioilta riistäjäin kannettavaksi.
Vanhain ja työkyvyttömäin vakuutus alettava käytännössä jo ennen kuin varsinainen vakuutuslaki ehtii tulla säädetyksi. Kansanvalistusasiain johdosta on hävitettävä taantumuksellisuus. Torpparit ja mäkitupalaiset heti vapautettava kokonaan isäntiensä vallasta. Ja vieläkin syvemmältä on käytävä kapitalismin riistojärjestelmään käsiksi. Pankkipääoma alistettava yhteiskunnan valvontavaltaan ja sen kautta päästävä mahdollisimman pian pitämään kurissa teollisuus- ja kauppapääomaa. Vähävaraisten omaisuuteen ei ole kajottava, mutta millä alalla kansan yhteinen hätä jo selvästi vaatii suurten riistäjäin tuotantolaitostenkin ottamista yhteiskunnan haltuun, väistyköön heidän omistusoikeutensa.
Tällä tavoin on päivä päivältä, viikko viikolta astuttava herkeämättä eteenpäin sosialistisen kumouksen tietä. Se voi kumousaikana tapahtua ainoastaan vallankumouksellisten säännösten kautta, joita vallankumouksen valtaelimet antavat ja joiden toimeenpanosta pääasiassa vallankumouksellinen kansa itse, omine järjestöineen huolen pitää.
Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisen valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan, yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen.
Porvarit tahtoivat ’lujaa järjestysvaltaa’, tahtoivat sitä omien pyyteittensä pönkäksi. Nyt tulkoon tähän maahan luja järjestysvalta, mutta köyhälistön turvaksi, sorrettujen avuksi!
Tämä on meidän kantamme. Ainoastaan tekomme saattavat osoittaa, mitä aikaansaadaan. Me emme ole enempää kuin tekään, lähteneet vallankumoukseen leikin vuoksi, vaan syvästä vakaumuksesta, että ainoastaan siinä on Suomen työtätekevän kansan pelastus, ja että sen eteen on uhrattava mitä ikinä vaaditaan.
Mutta sanokaamme samalla suoraan: teistä itsestänne, vallankumoukselliset työläistoverit, riippuu nyt kaikkein enimmin, kuinka isoja tuloksia aikaansaadaan. Ei mikään valtuuskunta voi omin päin todellista olojen kumousta tehdä. Siihen kykenee vain kansa itse suurten järjestöjensä avulla.
Voimaa ja yksimielisyyttä nyt kysytään! Suuria uhrauksia ja uupumattomuutta! Niistä riippuu nyt Suomen työväenluokan voitto.”
Mannerheimin julistus 30. tammikuuta 1918:
”Kaikissa Suomen kaupungeissa venäläisille garnisoonikomiteoille ilmoitettavaksi
Jäljennös Senaatin puheenjohtajalle, kaikille hallintovirastoille ja suojeluskuntien päälliköille
Venäjän urhoolliset soturit.
Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta, sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaani- ja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta. Vaikkakin monasti ovat vakuuttaneet tulevansa olemaan täysin puolueettomia maassamme vallitseviin puoluetaisteluihin nähden, ovat aseelliset, vastuuttomat matruusi- ja sotilasjoukot etelä-Suomen kaupungeissa julkisesti avustaneet ryöväreitä, ja maanpettureita, sotineet ase kädessä alaisiani suojeluskuntia vastaan, tappaneet rauhallisia asukkaita ja harjoittaneet mitä julkeinta väkivaltaa. Aluekomiteassa pidetyssä neuvottelussa Tammikuun 26 p:nä, ilmoitti venäläinen komissario Senaatin puheenjohtajalle, että koska yhteiskunnallinen vallankumous Suomessa jo on alkanut, niin hän katsoo maahamme sijoitettujen venäläisten joukkojen velvollisuudeksi toiminnallaan avustaa punakaarteja s.t.s. maanpettureita ja kapinoitsijoita.
Edellä mainitut seikat ovat pakottaneet minut, yksinomaan suojelustarkoituksessa, ryhtymään ainoaan mahdolliseen ja tehokkaaseen varmuustoimenpiteeseen puolueettomuuden säilyttämiseksi, nimittäin vaatimaan pohjois-Suomessa majailevilta joukoilta aseiden luovuttamista. Jos tätä ehtoa noudatetaan, takaan minä heille täyden turvallisuuden hengen puolesta sekä vapaan paluun kotimaahan, sen jälkeen kun asiasta on Venäjän hallituksen kanssa sovittu. Mitä aseisiin tulee, menetellään niiden kanssa sen mukaan, mitä erityinen sopimus Venäjän hallituksen kanssa niistä tulee määräämään.
Venäläiset soturit! Tarpeeksi on jo vuodatettu verta. Annettakoon suomalaisten – sekä talonpoikain että työläisten – itse ratkaista kohtalonsa! Kansanjoukkojen suuttumus kasvaa nopeasti, vapautta rakastavat talonpojat eivät tule sallimaan väkivaltaisuuksia eikä kansalaisliike asetu, ennen kuin kansa saa olla rauhassa kaikelta laittomalta sekaantumiselta maan sisäisiin asioihin.
Suomen tasavallan hallituksen joukkojen ylipäällikkö
Kenraali Mannerheim.”
Senaatin julistus 1. helmikuuta 1918:
”Suomen Senaatti on, Talousosaston Kanslian esittelyssä, antanut seuraavan julistuksen Suomen kansalle ja kaikille viranomaisille.
Hetkenä, jolloin Suomi pitkän, vaikean taistelun jälkeen on täysin riippumattomana valtakuntana ja ulkovaltojen tunnustamana astunut vapaitten valtioitten joukkoon, on Suomen vasta saavutettu itsenäisyys laajan valtiopetosyrityksen kautta joutunut mitä uhkaavimman vaaran alaiseksi.
Jo kauan salaa toimineet anarkistiset ainekset ovat järjettömässä rikoksellisuudessa katsoneet ajankohdan sopivaksi ase kädessä nousta laillista yhteiskuntajärjestystä ja korkeinta valtaa pitävää kansan eduskuntaa vastaan.
Helsingissä on sosialidemokraattisen puolueen johto anarkististen punakaartilaisjärjestöjen avulla ryhtynyt mitä rikollisimpiin toimiin. Aseellisella väkivallalla on Suomen Eduskunta ja sen asettama hallitus estetty toimimasta. Väkivaltaista vallankaappausta yritetään. Kansakunnan itsemääräämisoikeus uhataan hävittää. Tämä teko suoritetaan maahamme sijoitetun venäläisen sotaväen avulla. Huolimatta yhä uudistetuista lupauksistaan lähteä maastamme ja olla sekaantumatta Suomen asioihin, on tämä kuriton sotaväki päinvastoin ryhtynyt Suomen itsenäisyyttä syvästi loukkaaviin rikollisiin tekoihin.
Kansamme elämää uhataan. Tulevaisuutemme kansakuntana on vaarassa.
Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehotamme täten kaikkia maan virkamiehiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin, joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.
Suomen kaikkien puolustusvoimien Korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan, uskonut Kenraali Gustaf Mannerheimille. Hänen käskyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava, niin kauan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.
Kansalliset suojeluskunnat, jotka muutaman päivän kuluessa ovat jalon isänmaallisen hengen elähyttäminä puhdistaneet suuren osan maata venäläisestä sotaväestä, tarkoittavat kansamme vapauden lopullista saavuttamista, kotien rauhan turvaamista sekä laillisen järjestyksen ja Eduskunnan oikeuksien entiselleen palauttamista.
Käskemme täten kaikkia viranomaisia tukemaan ja auttamaan näitä järjestöjä ja kehotamme kaikkia isänmaataan ja sen vapautta rakastavia kansalaisia tekemään kaiken voitavansa suojeluskuntien, tämän vapaaehtoisen kansallisen puolustuslaitoksen työn helpottamiseksi.
Kaikki aseistetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.
Samalla kun Hallitus täten kutsuu kaikkia Suomen kansalaisia jaloon, uhrautuvaan taisteluun maamme ja kansamme vapauden puolesta, vakuutetaan jokaiselle lain kuuliaiselle kansalaiselle säätyyn tai puolueeseen katsomatta täysi lain turva.
Vaasassa 1 päivänä helmikuuta 1918
Suomen Senaatti:
Heikki Renvall. Juhani Arajärvi. Alexander Frey. E.Y. Pehkonen. H.J.Boström.”
Valkoisen ja punaisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa linjalle Pori – Ikaalinen – Kuru – Vilppula – Länkipohja – Padasjoki – Lusi (Heinola) – Mäntyharju – Savitaipale – Lappeenranta – Antrea – Rautu. Sota oli rautatiesotaa, koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Sen vuoksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (kuten Haapamäki, Kouvola, Tampere ja Viipuri). Sekä valkokaartien että punakaartien sodanaikainen vahvuus oli 50 000 – 80 000 sotilasta.
Punakaartilaisista noin 50 prosenttia oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000 – 13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta (1918) valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin naiskomppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset lapsisotilaat, joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä.
Sisällissodan ensimmäinen vaihe
Suomen sisällissota on jaettavissa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27.1.–14.3.1918, aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti olivat Suomen punaisella kaartilla. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseerien puute (harvalukuisia venäläisiä upseereja lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esimerkiksi Hugo Salmela), mutta tämä ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun ohessa Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29.4.1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen.
Venäläisten koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta varsin vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta (1918) Suomessa 60 000 – 80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Ainoastaan noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) toimi aktiivisesti Suomen sisällissodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua. Eri puolilla rintamia taisteli 1000–2500 sotilasta 100–500 miehen osastoina. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Tuolloin venäläissotilaat siirrettiin suojaamaan Pietaria. Sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua.
Sisällissodan toinen vaihe
Suomen sisällissodan toisessa vaiheessa, joka alkoi 15. maaliskuuta, aloite siirtyi ja säilyi valkoisella armeijalla. Sotilaallinen koulutus valkoisessa armeijassa ei ollut rivimiesten osalta paljonkaan parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena.
Valkoisen rintaman takana tehtiin kriittisinä helmikuun viikkoina ankarasti työtä. Mannerheim käsitti, että taistelun ratkaisu tapahtuisi Tampereella. Tuo kaupunki olisi ehdottomasti vallattava. Mannerheimille oli erityisen tärkeää, että voitto saavutettaisiin sodan lakeja tiukasti kunnioittaen. Sen vuoksi hän antoi hyökkäysjoukoille 26. maaliskuuta 1918 seuraavan käskyn:
”Tampereen valloituksessa on tarkasti katsottava, että vihollista, joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta. Tampereella on nykyään satoja henkilöitä eri lähetystöistä Pietarissa, jotka saavat itse nähdä, miten meidän nuoret joukkomme taistelevat ja joiden kertomuksista suuresti riippuu maamme maine sivistyskansana.”
Ratkaisu Tampereella: Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta (15.3.–6.4.1918). Tuossa taistelussa valkokaarti lopulta valtasi tämän punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (muun ohessa uusia jääkärirykmenttejä). Kalevankankaan taistelussa, verisenä kiirastorstaina 28.3.1918, mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 prosentin tappiot. Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1000–2000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista muun muassa Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin.
Pyhäjärven ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli suomalaisten välistä sisällissotaa ’puhtaimmillaan’. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan.
Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta. Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon toukokuun 5. päivänä.
Sodan kolmas vaihe
Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä, alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta. Lisäksi Loviisassa neljä päivää myöhemmin nousi maihin saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13.4., Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22.4. ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta.
Punaisten ylin johto, Kansanvaltuuskunta, siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (Edvard Gylling) lukuun ottamatta edelleen Pietariin 25.4. Suomen sisällissota päättyi 14. toukokuuta, kun venäläiset sotilaat luopuivat Inon linnoituksesta Karjalan kannaksella. Sodan voittajat juhlivat saavutustaan Helsingissä järjestetyssä paraatissa toukokuun 16. päivänä.
Toukokuun 16. päivänä Mannerheim marssi valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin, luovutti vallan Suomen lailliselle hallitukselle ja otti vastaan joukkojensa ohimarssin. Voitonparaati oli Mannerheimilta harkittu ele. Helsingin vallanneet saksalaiset olivat päässeet pääkaupunkilaisten suosioon. Mannerheim esitteli pääkaupunkilaisille nyt sen armeijan, joka oli kokenut raskaimmat taistelut ja ratkaissut sodan voiton.
Mannerheimin ura Suomen armeijan ylipäällikkönä päättyi lyhyeen. Kaksi viikkoa voitonparaatin jälkeen senaatti ilmoitti Mannerheimille, että maan armeija olisi järjestettävä saksalaisten määräysvallassa. Mannerheimin oli tosin määrä pysyä nimellisesti ylipäällikkönä. Tämä oli Mannerheimille liikaa:
”Kukaan ei kai saattanut kuvitella että minä, poljettuani maasta armeijan ja johdettuani miltei kouluttamattomat, puutteellisesti aseistetut joukot voittoon – kiitos suomalaisen sotilaan taistelumielen ja upseerien taitavuuden ja alttiuden – nyt alistuisin nimikirjoituksellani vahvistamaan ne käskyt, jotka saksalainen sotilaskomissio katsoisi tarpeellisiksi.”
Mannerheim esitti muodollisen eronpyyntönsä 20.5. ja uudisti sen viikkoa myöhemmin. Kriisi puhkesi 30.5., jolloin Mannerheim umpikujaan ajautuneiden neuvottelujen päätteeksi marssi ulos ja ilmoitti matkustavansa välittömästi ulkomaille. Senaatti myönsi Mannerheimille eron armeijan ylipäällikkyydestä 31.5.1918 lukien (ks. Ylipäällikön päiväkäsky 31.5.1918 n:o 66). Valkoinen kenraali matkusti ilman seremonioita yksityiskansalaisena Tukholmaan kesäkuun 1. päivänä 1918.
Svinhufvudin senaatilla ei näyttänyt olevan mitään Mannerheimin eroa vastaan. Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman. Jo loppukesällä vuonna 1918 Suomen armeija oli saksalaisten komennossa. Svinhufvud ja Saksan edustaja aloittivat neuvottelut sotilasliiton solmimisesta.
Terrori
Sisällissodalle oli luonteenomaista poliittinen terrori. Terroriin saatiin ehkä mallia aiemmista vallankumouksista ja poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista. Vaikka terrorissa olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja, ainakin noin kolmanneksen punaisesta terrorista arvioidaan olleen ylempänä punakaartin johdossa suunniteltua ja organisoitua toimintaa. Pääosan valkoisesta terrorista on katsottu olleen sodanjohdon ylätasolla suunniteltua ja harkittua sodankäyntiä taisteluissa vallattujen alueiden lopullisen haltuunoton yhteydessä.
Punakaartien merkittävimpiä terroritekoja olivat Suinulan verilöyly 31.1.1918 Kangasalla, jossa surmattiin 17 valkoisiin kuulunutta henkilöä, ja 30 valkoisen vangin teloitus Viipurin lääninvankilassa 27. huhtikuuta. Punaiset teloittivat hallitsemillaan alueilla noin 1650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli runsaasti (noin 700) tammikuun lopusta helmikuun loppuun 1918 ulottuvalla jaksolla. Maaliskuussa ne vähenivät (noin 200). Terrorin uusi nousu tapahtui huhtikuussa, ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa (noin 700).
Terrorin motiivi oli vastapuolen valtarakenteiden ja johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen sekä myös henkilökohtaisempi aggressio ja luokkaviha. Pääosa teloitetuista oli suojeluskunta-aktiiveja, kartanon isäntiä, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Punaisessa terrorissa teloitettiin myös kirkon papistoa osin aatteellisistakin syistä; erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää.
Valkoisessa terrorissa tuhottiin kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä: 7000–9000 uhriin. Terrori jakaantui ajallisesti eri tavoin kuin punainen terrori. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 teloitettuja oli noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1800, toukokuussa noin 4600 ja kesäkuussa 1918 noin 300.
Valkoisen terrorin synkimpiä tapahtumia oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin kaikkiaan noin 200 punaista. Lahden Hennalassa puolestaan surmattiin toukokuun aikana mielivaltaisesti yli 200 naista. Kyseessä on Suomen itsenäisyyden ajan suurin naisten joukkosurma. Ennen teloittamista monet uhreista raiskattiin. Nuorimmat uhreista olivat vain 14-vuotiaita.
Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä ja surmattuja oli noin 2500.
Urho Kekkonen kuului Haminaan lähetettyjen Kajaanin sissien kantajoukkoon ja johti yhdeksän punaista ampunutta teloitusryhmää:
”Kun sota oli päättynyt, – – Haminan tyhjähköllä torilla – – näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. – – Taskinen [sotilaiden johtaja, komppanian päällikkö, jääkäri Taskinen] komensi minut miesryhmään. – – Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin – – oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. – – ’Poskelle, laukaise’, taisivat olla komentosanani. – – Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, – -” (Urho Kekkonen).
”Haminassa hän [= Kekkonen] oli joutunut itsekin todistamaan vastapuolella toimineiden teloitusta, jopa antamaan ampumiskäskyn! Tästä tapahtumasta on Kekkosen muistiinpanoissa päivien 25.–26.5.1918 kohdalla lyhyt, pikapikaa raapustettu maininta: ’Yöllä ammuttiin 9 pääpunaista. Olin johtamassa ryhmää, joka sen toimitti'” (Ari Uino).
Näyte terroripropagandasta:
”Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä ’keisarinleikkaus’ – kirurgimme olkoon kansan tuomio” (kirjailija Ilmari Kianto Keskisuomalaisessa 12.4.1918).
Sodan päätyttyä
Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918 mutta sodan akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin saman vuoden loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolten välisestä kuilusta, vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin, joista toinen kannatti kavennettua demokratiaa, Saksan merkittävää vaikutusta maassa (eli kavennettua itsenäisyyttä) ja monarkian luomista Suomeen. Toinen osa ei-sosialisteista kannatti maltillisempaa linjaa, joka korosti tasavaltaista demokratiaa ja kansallisia arvoja sekä Suomen vahvaa itsenäisyyttä. Sota pirstoi myös työväenliikkeen, osin jo vuoden 1918 tammikuussa syntyneen sisäisen jaon pohjalta, maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolshevikkien tukemina.
Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18.5.1918 valittu Svinhufvud, Paasikiven porvarillinen senaatti, tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja keisarillinen Saksa. Senaatilla oli sodan päätyttyä useita keskeisiä huolenaiheita. Suomen talous oli pohjalukemissa: vienti ja tuonti olivat romahtaneet vuonna 1917. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Tilanne palautui normaaliksi vasta vuonna 1920. Vuonna 1917 kärsittiin elintarvikepulasta. Varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Sisällissota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen, muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.
Suomen senaatin edustajien (Edvard Hjelt ja Rafael Erich) 7.3.1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioihin liittyvä salainen noottien vaihto (joka tehtiin senaatin tietämättä) sitoivat Suomen Saksaan kaventaen maan itsenäisyyttä. Toukokuussa 1918 Suomen armeijan organisointiin saksalaisten avulla liittyneet kiistat johtivat kenraali Mannerheimin eroon saman kuun 27. päivänä. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä eduskunta hyväksyi lopulta lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta ja Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta.
Historian tragiikkaa oli, että Suomen kansan sisäinen hajaannus johti lopulta sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18.2.1918). Lopputuloksena oli, että samat miehet, porvarit ja sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, vetivät keskinäisellä sodallaan maahan Saksan. Siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista, vaan maailmansodan ratkaisusta.
Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi: kuninkaat saivat kokea, millaista oli seistä yksin sodassa ilman tukea. Niin kävi Saksassakin ja lopulta tavalliset saksalaiset ihmiset ratkaisivat kumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon. Saksan keisarikunta romahti 11. marraskuuta 1918, ja Suomen 6. joulukuuta 1917 julistettu itsenäisyys palautui voimaan täysimääräisenä.
Vasemmiston suhteen sisällissodan aiheuttama sisäinen jako säilyi pidemmälle tulevaisuuteen, mutta ei-sosialistien puolella Saksan sisäinen mullistus marraskuussa 1918 aiheutti vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen linjaksi tuli tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin. Linjan symboliksi nousi kesällä 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K.J. Ståhlberg. Sosialidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan. Puolue nousi suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä sodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa 3. maaliskuuta 1919.
Vankiongelma
Sodan päätyttyä valkoisten ja punaisten välillä 5. toukokuuta 1918 voittajien käsiin jäi noin 80 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun 1918 alussa vapautettiin välittömästi tai kuulustelujen jälkeen muutamia tuhansia vankeja, mutta vankeja myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000 punavankia. Heidän kohdaltaan päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen. Lisäksi heidät oli määrä pitää vangittuina tuomioon saakka. Tämä päätös, yhdessä vuoden 1918 sodan vuoksi Suomeen syntyneen vakavan elintarvikepulan kanssa, johti katastrofiin, inhimilliseen tragediaan, jollaista Suomen historiassa ei ollut ennen koettu. Kysymys oli vankeihin kohdistetusta harkitusta ’rankaisemisesta’ ja välinpitämättömyydestä, joiden merkitys korostui kesän 1918 alkupuolella.
Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8700 vankia), Riihimäki (8500 vankia) ja Tampere (7700 vankia). Kesän alkaessa osa vangeista oli ollut ruokapulan vaivaamissa leireissä jo kaksi kuukautta. Eduskunta sääti 29.5.1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osin puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan repressiojärjestelmää.
Nälkä ja erilaiset taudit aiheuttivat osaltaan suuren määrän vankileirikuolemia. Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2900 vankia. Heinäkuussa uhreja oli noin 4900. Elokuussa luvut olivat alenemassa, mutta edelleen korkeat (2150 henkeä), ja vielä syyskuussa uhreja oli noin 1000. Syinä laskuun lienee ollut sekä hallituksen herääminen katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että vaarattomiksi katsottuja vankeja alettiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000 – 13 000 suomalaista. Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä, lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä taso oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5–15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset suolisto- ja kuumesairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa.
Vankileirien kauhut kokeneiden ja sieltä hengissä selvinneiden (samoin kuin heidän omaistensa) sieluihin jäi pysyvä haava. Vankileirit saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja (useat ulkovallat pitivät vankileirejä sodankäynnin sääntöjen ja Genèven sopimusten vastaisina), jotka osaltaan hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista.
Valtiorikosoikeudet ja sodan uhrit
Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 68 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä. Kuolemantuomioista puolet pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Valtaosa vapausrangaistuksista oli lieviä, ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa noin 6000. Lisäksi 60 000 Suomen kansalaiselta vietiin kansalaisluottamus määräajaksi.
Vuoden 1918 sota oli toisen maailmansodan ja 1860-luvun suurten nälkävuosien ohella suurimpia katastrofeja Suomen historiassa. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä. Merkittävää on, että vähäisempi määrä, vajaat 10 000 henkeä, menehtyi sodan taisteluissa. Valtaosa uhreista kuoli valkoisessa ja punaisessa terrorissa sekä korkean vankileirikuolleisuuden takia. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa.
Sodan uhrit: Suomen sisällissodassa kuolleita punaisia oli yhteensä 27 038, valkoisia 5179 sekä muita 4423. Teloitettuja, ammuttuja ja murhattuja oli punaisten puolella 7370, valkoisten puolella 1424, kun taas muiden osuus oli 926. Vankileireillä kuolleita punaisia oli 11 652, valkoisia 4 ja muita 1 790. Vankileireiltä vapauduttuaan kuolleiden määrä oli punaisella puolella 607; muiden osuus oli 6. Kadonneita punaisia oli 1767, valkoisia 46 ja muita 380. Muiden kuolinsyiden ryhmässä punaisia oli 443, valkoisia 291 ja muita 531. Sisällissodan pääasiallisen uhrin antoivat siten punaiset.
Jälkiarvio
Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa aiheuttaen katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien eli valkoisten totuus, hävinneiden eli punaisten totuuden jäädessä taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmottaminen sodasta kesti 40–75 vuotta.
Sanan sisällissota asemesta valkoisella puolella on usein käytetty käsitettä vapaussota. Tällöin on haluttu viitata sotaan itsenäisyyden varmistajana. Valkoisten puoleltahan sotaan liittyi myös venäläisten joukkojen karkottaminen maasta. Vapaussota-käsitteen käyttäjät unohtavat kuitenkin sen tosiseikan, että Vaasan senaatin Saksan kanssa tekemät sopimukset sitoivat Suomen Saksaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Siten vuoden 1918 sota ei sinänsä varmistanut tai laajentanut Suomen itsenäisyyttä (esimerkiksi tammikuuhun 1918 verrattuna). Vasta Saksan keisarikunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa ja Neuvosto-Venäjän heikkous todella ’vapauttivat’ Suomen.
Leninin johtama Neuvosto-Venäjä myönsi Suomelle itsenäisyyden ensimmäisenä ulkovaltana neuvostohallituksen marraskuun alussa 1917 antaman kansojen itsemääräämisoikeuden julistuksen mukaisesti. Itsenäisyyttä on myös pidetty Leninin kiitoksena Suomelle, olivathan suomalaiset pitäneet Leniniä turvassa maassaan tsaarin Venäjän poliiseilta.
Luokkasota-nimityksellä on haluttu kertoa, että sodan osapuolet edustivat eri yhteiskuntaluokkia. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että valkoiset taistelivat porvarien ja maanomistajien johdolla ja punaisen armeijan selkärangan muodostivat teollisuustyöläiset ja maatyöläiset. Toisaalta valkoisessa armeijassa oli myös työväestöä. Lisäksi punaisia vastaan taistelleen Saksan armeijan joukoissa oli runsaasti työväestöön kuuluneita rivimiehiä. Toisaalta punaisella puolella taisteli joitakin säätyläistaustaisia Venäjän armeijan upseereita. Luokkasota-nimeä käytti vasemmisto, ennen kaikkea äärivasemmisto.
Onko Suomen vuoden 1918 sisällissotaa jo puitu riittävästi? Voidaanko tuo sota unohtaa? Eipä tietenkään. Tavallisilla kansalaisilla on oikeus tietää, mitä heidän omassa maassaan on tapahtunut ja mitä on tehty. Ja kansalaisilla on oikeus tietää, kenen toimesta on tehty se mitä on tehty. Selvitystyö olisi syytä tehdä kuntakohtaisesti, koska vasta riittävän yksityiskohtainen tutkimus paljastaisi tragedian valtavuuden.
Esimerkkinä mainittakoon Jämsä. Ainutlaatuiseksi Jämsän tekevät verilöylyn kesto ja ’hitaus’: ihmisiä surmattiin viikkojen, jopa kuukausien ajan. Huomion arvoista on sekin, että murhat tapahtuivat kirkonmäellä, jopa kirkon tiloissa. Jämsästä kansalaiset tietävät ehkä riittävästi, mutta tietävätkö he tarpeeksi kaikista muista kunnista?
Lukemattomat murhat ovat jääneet selvittämättä. Syyllisiä ei ole koskaan saatettu edesvastuuseen. Yksistään Jämsän tapaus osoittaa, miten suuresta selvittämättömien henkirikosten ongelmasta on kysymys koko maan mittasuhteissa. Sisällissota onkin lyönyt lähtemättömät jälkensä suomalaiseen sieluun. Haavat eivät ole arpeutuneet. Eikä siinä ole todellakaan mitään ihmettelemistä.
Totuus on pyritty kätkemään: Vuonna 1928 julkaistiin teos Suomen luokkasota. Tuota kirjaa on Suomesta varsin vaikeaa löytää. Syynä on kirjan kaltoin kohtelu ’valkoisten’ taholta. Vain harvat ovat saaneet lukea esimerkiksi seuraavaa:
”Suomen metsät ja sorakuopat tietävät kertoa mitä kylmäverisimmistä joukkoteloituksista. Ei riittänyt, että työläisiä olisi keväällä ja kesällä 1918 tapettu yksitellen. Ei, niitä raahattiin teloituspaikalle joukoittain. Pantiinpa vangitut työläiset ensin kaivamaan omat hautansa ja sen jälkeen asettumaan seisomaan haudan partaalle ollakseen valmiina kaatumaan hautaan saatuaan kuulan rintaansa lahtarien kivääreistä” (m.t., s. 336).
”Teloituksia koskevat tilastot yksistään puhuvat kaameata kieltä. Ne synnyttävät koko työväenluokassa inhoa, vihaa ja syvää halveksumista porvaristoa kohtaan. – – Leskien kyyneleet ovat vuotaneet, orpojen itku on muuttunut nyyhkytykseksi, mutta muistot eivät lakkaa kirvelemästä. Vuoden 1918 hirveät teloitusnäytelmät palautuvat vielä vuosikymmenien takaa silmiemme eteen. Olkoot ne porvaristolle lakkaamattomana painajaisena! Vaivatkoot ne loppumattomasti sen mielenrauhaa!” (m.t., s. 338).
”Ennen tappamista joutuivat vangit usein mitä petomaisimman rääkkäyksen alaiseksi. Varsin pöyristyttäviä ovat kertomukset tapettavaksi määrättyjen naisvankien kohtelusta. Eversti M[****]n Vienan-Karjalaan tekemältä retkeltä kerrotaan, miten lahtarit – – erään kerran tappoivat muutaman karjalaisista kokoonpannun joukkueen kokonaan. Ennen tappamista oli eräiltä tapetuilta – – käännetty silmä poskelle ja eräältä oli leikattu kieli elävänä sekä naulattu kielenpää vieressä olevaan puuhun. Tällaista tapahtui kotimaassakin paljon. Sukupuolielimet ja muut ruumiin heikommat osat olivat aina erityisen pahoinpitelyn esineenä” (m.t., s. 350).
”Varsinkin siellä, missä edellisenä kesänä oli ollut maatyöväen lakkoja, siellä raivosivat suurtilalliset erityisen murhanhimoisina. – – Kaupungit eivät suinkaan antaneet missään suhteessa perään näille kartanonherrojen järjestämille teurastuksille. – – Ei ikä eikä sukupuoli tullut siinä kysymykseen. Tiedetään ammutuksi 12-vuotisia poikia ja 70-vuotisia ukkoja. Tappamisissa oli usein niin kiire, ettei joudettu aina odottamaan edes niin kauan kuin uhri olisi kuollut. – – haudan peittäminen täytyi joskus keskeyttää sen tähden että upseeri pääsi antamaan ’armonlaukauksia’ itsepäisesti haudasta käsiänsä kurottavalle uhrille” (m.t., s. 351).
”Erityisen kuuluisaksi tuli nimismies T[**]berg vankileireillä toimittamistaan rääkkäyksistä. Siinä tarkoituksessa hän kulki leiriltä leirille. – – oli varsinkin Hämeenlinnan leirillä naisten väkivaltainen raiskaaminen hyvin yleistä” (m.t., s. 354).
”Tähän samaan metsään ammuttiin eräänä toukokuun alkupäivänä 152 naista. Naiset olivat riisutut alasti – useimmat olivat olleet miesten puvuissa – ja raiskauksien ja rääkkäyksien jälkeen heidät ammuttiin yhdeksi lihaläjäksi. Heidät silvottiin kuularuiskuilla ja kuopattiin paikalla olevaan suohon” (m.t., s. 389).
”Samoin aikaisemmin keväällä, kun kävin ruumisliiterissä kasarmi 52 luona, laskin siellä olevan 124 alastonta, kauhean näköistä ruumista, joista toiset olivat kamalasti silvottuja. Eräiltä oli vatsat revitty auki ja sisälmykset viety pois” (m.t., s. 398).
”Kerrankin – – oli tohtorilla huoneessaan 12 ammutun työläisen päätä laatikkoihin pakattuna” (m.t., s. 399).
¤
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
¤
Lähteet
Holodkovski, Viktor: Suomen työväen vallankumous 1918. Suomentanut Kerttu Kyhälä-Juntunen. Edistys 1978.
Jägerskiöld, Stig: Mannerheim 1867–1951. Suomentanut Kalle Salo. Kolmas painos. Otava. Keuruu 1992.
Jägerskiöld, Stig: Mannerheim 1918. Suomentanut Sirkka Rapola. Otava. Helsinki 1967.
Karjalainen, Mikko: Ylipäällikön päiväkäskyt. Amanita 2015.
Kekkonen, Urho: Vuosisatani. 1. Otava 1981.
Kuosma, T.: Tuntematon Mannerheim. Nordbooks 2016.
Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1981.
Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1981.
Lappalainen, Jussi T., Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola: Yhden kortin varassa : suomalainen vallankumous 1918. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1989.
Lumme, Hanna | Yle (1.4.2016): Tutkimus: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista – nuorimmat 14-vuotiaita http://yle.fi/uutiset/3-8775599
Mannerheim : Suomen vapauttaja ja valtionhoitaja : mitä hän on sanonut ja mitä hänestä on sanottu. Toimittanut Yrjö Koskelainen. Otava. Helsinki 1919.
Mannerheim, C. G.: Muistelmat. Suomentanut Lauri Hakulinen avustajina Matti Sadeniemi, Eino Nivanka ja Maijaliisa Auterinen. Otava. Keuruu 2008.
Mannerheim, G.: Muistelmat. Ensimmäinen osa. Suomentanut Lauri Hakulinen avustajina Matti Sadeniemi, Eino Nivanka ja Maijaliisa Auterinen. Otava. Helsinki 1951.
Mannerheim, G.: Muistelmat. Toinen osa. Suomentanut Lauri Hakulinen avustajina Matti Sadeniemi ja Eino Nivanka. Otava. Helsinki 1952.
Mannerheim: puheet 1918–1947. Toimittanut Kari Selén. WS Bookwell Oy. Juva 2008.
Peltoniemi, Pentti (toim.): Ruokolainen, Kunto: Mäntän sankarit : vuoden 1918 sodan, talvisodan ja jatkosodan mänttäläiset sankarivainajat. Helsinki 1996.
Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1986.
Rislakki, Jukka: Kauhun aika : neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa. 2. painos. Vastapaino. Tampere 1995.
Suomen luokkasota : historiaa ja muistelmia. Toimittanut A. Halonen. Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto 1928.
Tolmunen, Tapio: ”Suomen uljaat sotilaat!” : ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyt vuosina 1939–1944. Kustantaja Laaksonen. Hämeenlinna 2012.
Uino, Ari: Nuori Urho Kekkonen : poliittisen ja yhteiskunnallisen kasvun vuodet (1900–1936). Kirjayhtymä 1985.
Vesikansa, Jyrki: Pääkirjoitus: Valtiolla voisi olla kanta vuoteen 1918. http://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/201705022200116449_pk.shtml
Vlasov, Leonid ja Marina: C. G. E. Mannerheim : Pietarin vuodet 1887–1917. Suomentanut Veikko Koivumäki. Minerva Kustannus Oy. Hämeenlinna 2007.
Ylikangas, Heikki: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House. Riika 2015.
Tärkeää tietoa. Totuus on tuotava esiin olkoon se kuinka epämiellyttävä tahansa.
Vain niin estetään tai ainakin voidaan yrittää estää saman virheen toistaminen. Jos vaietaan niin saman tuhoisan järjettömyyden toistamisen vaara jää olemaan.
Kiitos Tapiolle jälleen kerran hyvästä ja asioiden ytimeen porautuvasta artikkelista jolle toivoisi laajaa lukijakuntaa.
Valtiolla tulisi olla kanta, mutta sillä ei ole…
Kun sitä ei tähän päivään tultuakaan ole esiintynyt, niin ei sitä tule tulevaisuudessakaan….
Kansallisvaltothan tulevat katoamaan…, näinhän samaa asiaa on viime aikoina lobattu…
Suomen valtio on kaikkien kansalaistensa yhteiseksi hyväksi tarkoitettu organisaatio.
Jos se ei toimi, -kuten on tarkoitettu, niin sitten pitää toimia kansalaisten toimissa toisin, kuin on asuunniteltu. Näin tapahtui v- 1918.
Kysymys oli aslunperin varsin yksinkertaisista asioista.
Olen absoluuttisen vakuuttunut siitä, että kapinat alkoivat aikoinaan siitä, että joidenkin tahojen loputtomalla ahneudella ylitettiin nk. inhimilisyyden rajat.
Valtiolla tulisi olla kanta myös -90 luvun tapahtumiin… Mutta ei sillä ole…. Joskus puhutaan siitä, että Valtiolla tulisi olla kanta vuoden xxxx tapahtumiin , mutta ei sillä ole mitään kantaa silloinkaan.
Mikä tämä’n valtion perustarkoitus oikein tulee olemaan…?
Tästä puuttuu eräitä tärkeitä vaiheita. Sisällissotamme ei alkanut punaisten kapinasta vaan oikeisto suunnitteli vallankaappausta Saksan tuella jo paljon aiemmin. Sen tavoitteena oli vasemmiston lyöminen sodassa ja – maanpetos – luovuttaa Suomi Saksan alaisuuteen. Tässä ote heidän omasta agendastaan:
”Sotilaskomitean toiminnan tavoitteena oli Suomen irrottaminen Venäjästä vapaussodan kautta ja Saksan armeijan tuella. Sotilaskomitean toiminta oli pienimuotoista vuosina 1915-16, mutta vuosina 1917-18 Sotilaskomitea kohosi itsenäisyysaktivistisen toiminnan johtoon. Tukholmassa ja Berliinissä komitean jäsenet solmivat läheiset yhteydet Saksan sodanjohtoon, ja Suomessa komitea toimi syksystä 1917 lähtien läheisessä yhteistyössä senaatin kanssa. Syksyn 1917 aikana porvarilliset suojeluskunnat tulivat Sotilaskomitean alaisuuteen, ja tammikuussa 1918 komiteasta muodostettiin senaatin joukkojen esikunta.”
Sotilaskomitean muodostivat sukunimiltään saksalaiset ja ruotsalaiset oikeistolaiset militäärit ja heistä tehtiin Suomen virallinen armeija. Tämä oli valtava virhe. Vasemmisto ei uskonut sisällissotaan eikä osannut varustautua.
https://www.ellibs.com/fi/book/978-952-222-425-5/itsenaisen-suomen-puolesta-sotilaskomitea-1915-1918
Sotilaskomitea oli kutsunut saksalaiset maahamme jo kauan ennen punaisten aktivoitumista sillä Saksa valloitti Ahvenanmaan jo maaliskuun ensipäivinä 1918.
H. Ylikangas Saksan kutsumisesta sotimaan työväestöämme vastaan: Renvall kirjoitti (sanoin, joiden takaa erottuu Mannerheimin ääni): ”Ulkolainen apu tulee riistämään vapaustaistelultamme sen ylevän luonteen ja viemään luokkavihan kulon syvälle kansan sieluun kytemään. Vielä Renvall valitti, että pohjoismainen yhteys oli rikottu ja että saksalaisten kutsuminen leimattaisiin Skandinaviassa jopa maanpetokseksi.”
http://blogs.helsinki.fi/hylikang/2014/12/09/vaasa-1918-2/
Kuka sitten voitti sodan 1918 – eivät valkoiset eivätkä punaiset vaan Saksa. Se valtasi maamme Lahden tasalle saakka ja julisti Suomen omaksi protektoraatikseen ja menetimme itsenäisyytemme. Mannerheim pakeni Ruotsiin. Vasta Saksan häviö I maailmansodassa palautti maallemme itsenäisyyden. Tämän seikkailun takana oli Svinhufvudin senaatti ja sen Suojeluskunta.
Tulisi myös mainita, että Mannerheim heti Suojeluskunnan johtoon päästyään julisti sodan Pietaria vastaan ja hän lähetti sotilaita Kannakselle ja Itä-Karjalaan luomaan Suur-Suomen. Etenkin Kannaksella (mm. Rautu) vastassa oli venäläisiä Pietaria puolustavia sotilaita ja tästä oikeisto sai mahdollisuuden valheellisesti väittää, että venäläisiä taisteli punaisten puolella. Venäläisiä sotilaita ei sisällissotaan osallistunut muuta kuin tapauksissa, missä heidät pakotettiin ulos junista tai majapaikoista. Heillä oli määräys palata Venäjälle mutta matkustaminen oli vaikeata valkoisten suljettua rautatiet. Esimerkiksi Tampereella oli paljon venäläistä teknistä henkilöstöä tsaarin ajan tehtaissa ja heidät valkoiset vetivät sotaan väkisin.
Valkoisten ainoa merkittävä saavutus oli yhden maailman kehittyneimmän teollisuuskaupungin, Tampereen totaalinen tuhoaminen. Mannerheim syrjäytettiin joukkojen johdosta ja komennon otti saksalainen eversti Edvard Ausfeld, päällystössä oli saksalaisia ja sotilaina prikaati Ruotsista ja valkoisia. Tampereen työväestö oli huipputaitoista teknistä väkeä moderneissa tehtaissaan ja heillä oli hyvä palkka ja runsaasti erityisoikeuksia. Oikeisto muualla piti Tamperetta siis työväestölle pelottavana esimerkkinä ja halusi pitää työläiset vain orjinaan. Tampereen seutu (mm. Vesilahti) oli työväenliikkeen ja torpparikapinoiden syntyseutua. Tampereen tuhoaminen hävitti maastamme olennaisen osan modernia teollisuutta.
Kovin on erikoisia väitteitä kommentissasi!
”Vasemmisto ei uskonut sisällissotaan eikä osannut varustautua”
Väite on täytty hölyn pölyä!
”Sotilaskomitea oli kutsunut saksalaiset maahamme jo kauan ennen punaisten aktivoitumista sillä Saksa valloitti Ahvenanmaan jo maaliskuun ensipäivinä 1918.
Niin kutsu esitettiin 14. helmikuuta ja vasta maaliskuun puolella Svinhufvud Berliinissä jälkikäteen hyväksyi menettelyn.
Punaiset olivat aktivoituneet Venäjän tuella ja vallankumoukseen kehotettuina jo edellisen vuoden aikana(1917)
Asuessaan syyskuuhun 1917 saakka Helsingissä, Lenin yllytti Suomen sosialisteja vallankumoukseen luvaten Suomelle itsenäisyyden(vale)
Marraskuussa Helsinkiin saapui Leninin ”erityislähettiläänä” Stalin joka lupasi neuvostohallituksen tukevan Suomen vallankumousta.
Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punaisia kapinaan, luvaten venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen piti hänen mukaansa liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi.
Neukku historioitsijan V. M. Holodkovskin mukaan, Lenin oli monessa vaiheessa henkilökohtaisesti yllyttänyt suomalaisia aateveljiään vallankaappauksen suorittamiseen.
Hänen 11.11.1917 antamansa kehoitus oli 16.11.1917 esillä keskusneuvoston kokouksessa.
Sdp:een puoluekokous pidettiin 25-27.11.1917. Bolshevikkeja oli edustamassa Stalin, joka jälleen kerran kehoitti puoluetta ryhtymään vallankumouksen tielle vaikeuksia pelkäämättä.
”Jos te katsotte tarpeelliseksi meidän apumme”, hän sanoi, ”me annamme sitä teille ojentaen veljellisesti kätemme. Tästä voitte olla varmat.”
Hallitus antoi eduskunnalle 4.12.1917 itsenäisyysjulistuksen, jota eduskunnan enemmistö kuunteli seisaalleen nousten. Vasemmiston edustajat istuivat.
5.12.1917 jätettiin valtalaki äänimäärin 103-91 vahvistamatta, mutta samana päivänä sanoi Lenin Petrogradissa: ”Olemme juuri valloittamassa Suomea”. Itsenäisyyttä koskeva päätöslauselma hyväksyttiin eduskunnassa 6.12.1917 äänimäärin 100-88.
Sekä yllytys Venäjän taholta, punaisten aseistaminen Venäjän taholta ja Venäjän avunlupaukset punaisille johtivat lopulta siihen, että punaiset nousivat kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.
Samalla punaiset hylkäsivät demokraattisen vaikuttamisen ja lähtivät väkivallan ja sodan tielle.
Saksa oli muuten lähettänyt maaliskuussa bolsuhallinnolle nootin, koska Pietarista saapui koko ajan lisää joukkoja Suomen puolelle.
Saksalaisten painostuksen takia 1. huhtikuuta, Lenin kielsi Pietarin viranomaisia lähettämästä enempää miehiä punaisten tueksi Suomeen.
”Venäläisiä sotilaita ei sisällissotaan osallistunut muuta kuin tapauksissa, missä heidät pakotettiin ulos junista tai majapaikoista. Heillä oli määräys palata Venäjälle mutta matkustaminen oli vaikeata valkoisten suljettua rautatiet”
Tämäkin väite on hölyn pölyä.
Venäläiset ottivat usein paikoin osaa taisteluihin mm. Ruovedellä jossa 250 Venäläissotilasta hyökkäsi paikallisen suojeluskunnan kimppuun lopulta häviten taistelun.
Venäläisiä toimi myös eri rintamien komentajina.
Läntisen rintaman esikuntapäällikkönä toimi everstiluutnantti Bulatsel ja itäisen rintaman esikuntapäällikkönä kapteeni Vladimirov.
Kapinallisten Savon rintaman komentajana toimi venäläinen Aleksei Osipov, joka yritti miehineen edetä 11.3. alkaen radan itäpuolisten metsäkylien kautta.
Erityisesti mainittakoon, että eversti Mihail Stepanovits Svetsnikov taisteli Suomea vastaan nimenomaan Venäjän kommunistisen puolueen käskystä, ei vapaaehtoisena.
Haluaisin kysyä sinulta, mihin perustat tämän alla olevan väitteesi. Siis mihin lähteisiin vedoten näin tapahtui.
”Tulisi myös mainita, että Mannerheim heti Suojeluskunnan johtoon päästyään julisti sodan Pietaria vastaan ja hän lähetti sotilaita Kannakselle ja Itä-Karjalaan luomaan Suur-Suomen”
Kuosmalle kiitokset hyvästä artikkelista ja Punkarille hyvistä lisätiedoista. Aika vaikuttavaa. Historian kerrontaa on tähän saakka silitelty aika paljon. Minua kiinnosti se ensimmäinen itsenäisyys äänestys jossa 88 äänesti vastaan. Ihmettelin ja vilkaisin vähän eduskunnan historiaa. Sikäli kun oikeaa tietoa löysin, kaikki eivät äänestäneet itsenäisyyttä vastaan vaan tapaa millä hallinto olisi muodostettu. Svinhufvud halusi keskittää vallan senaatille ohi eduskunnan. Demokratian ei aikaisemminkaan haluttu juuri toimivan, vaan eduskunta hajoitettiin useita kertoja kun kansan äänestystulos ei miellyttänyt valtaapitäviä.
Tampereen teknisen ”korkeakulttuurin” tuhoaminen oli minulle uusi juttu. Samoin niiden hyvin toimeentulevien työläisten muutenkin kuin ampumalla. Sotien jälkeenhän teollisuus piti polkaista tyhjästä takaisin toimintaan sotakorvauksien maksamiseksi. Nyt se on taas melkein hävitetty/lahjoitettu.
Yhteyksiä tähän päivään näyttää olevan Suomen historiassa. Meininki on aikastalailla samanlaista. Oikeiston, pitäisikö sanoa vielä ”maltillisen” oikeiston, kohkaamiset ovat aiheuttaneet kansalle vain hävitystä ja kärsimystä koko satavuotisen itsenäisyytemme. Vai oliko välillä muutama hyväkin vuosi? Jos oli, niin homma taisi lähteä jonkun lapasesta.
No jos joitain tuo äänestystulos ei miellyttänyt, niin punaisia jotka rupesivat kapinaan hävittyään vaaleissa!
Niin, ja mitähän ne punaisten johtomiehet tekivät Tampereella?
Ryöstivät Tampereen pankista 17 miljoonaa markkaa tehdastyöläisten ja torppareiden varoja omaan käyttöönsä!
Myöhemmin näillä rahoilla juopottelu, huorissa käynti ja kaviaari maistui Pietarin Astoriassa, eikä minkään kaltaisesta ”punaisesta” vakaumuksesta ollut tietoakaan!
Sisällissodan päätyttyä 1918, tuhansia punakaartiin kuuluneita pakeni Venäjälle lähinnä Pietariin.
Venäjälle paenneen punakaartin johto alkoi viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa, olihan heillä mm. miljoonien markkojen arvosta Suomen Pankista varastettua ulkomaanvaluuttaa.
”Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomessa perustettiin useita järjestöjä, joiden tavoitteena oli Suomen itsenäistäminen tai ainakin autonomisen aseman palauttaminen. Sotilaskomitea (Militärkommittén, M.K.) oli ylioppilasaktivismin, so. jääkäriliikkeen, ohella merkittävin itsenäisyysaktivistinen järjestö Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sotilaskomitea oli Haminan kadettikoulua käyneiden upseereiden perustama järjestö, jonka tavoitteena oli luoda kansallinen armeija vapaussotaan venäläisiä joukkoja vastaan. Vapaussodan uskottiin onnistuvan ainoastaan Saksan armeijan tuella. Syksystä 1917 lähtien, yhteiskunnallisen tilanteen jatkuvasti kiristyessä, Sotilaskomitea joutui ottamaan suunnitelmissaan myös sisällissodan mahdollisuuden huomioon. Sotilaskomitean toiminta käynnistyi alkuvuonna 1915, jolloin se oli vielä erittäin pienimuotoista, ja aktivoitui merkittävästi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Tammikuussa 1918 Sotilaskomitea muodosti valkoisen armeijan, senaatin joukkojen, esikunnan. Haminan kadettien itsenäisyysaktivistinen toiminta ensimmäisen maailmansodan aikana oli aiemmin luultua laajempaa ja moniulotteisempaa. Sotilaskomitean toiminta jakautui toisaalta kotimaassa ja toisaalta Tukholmassa sekä Berliinissä tehtyihin vapaussodan valmisteluihin. Kotimaassa Sotilaskomitea osallistui Saksan hyväksi tehtävään tiedustelutoimintaan ja jääkärivärväyksen tukemiseen, sitten suojeluskuntajärjestön perustamiseen, järjestysvaltakysymyksen ratkaisemiseen ja lopulta senaatin joukkojen ylipäällikön valintaan. Sotilaskomitean jäsenet, erityisesti ratsumestari Hannes Ignatius, vaikuttivat merkittävästi itsenäisyysaktivistien valtakunnallisen toimintasuunnitelman luomiseen Tukholmassa toukokuussa 1917. Tämän suunnitelman kautta alkoi varsinaisen suojeluskuntajärjestön muotoutuminen. Sotilaskomitean osuus suojeluskuntien varsinaisessa perustamisessa oli aluksi vähäinen, mutta syksyllä 1917 Sotilaskomitea ryhtyi rahoittamaan suojeluskuntien toimintaa, nimitti useita entisiä upseereja suojeluskuntien päälliköiksi ja otti vähitellen koko suojeluskuntaliikkeen alaisuuteensa. Tukholmassa ja Berliinissä Sotilaskomitean edustajat olivat aktiivisesti yhteydessä sekä Saksan armeijan korkeimpaan johtoon että Ruotsin armeijan edustajiin. Sotilaskomitean edustajan eversti Nikolai Mexmontanin, ruotsalaisten yleisesikuntaupseereiden ja jääkäriupseereiden yhteistyönä Tukholmassa laadittiin erittäin laajoja ja yksityiskohtaisia suunnitelmia vapaussodan käynnistämiseksi. Mexmontanin johdolla käytiin myös vakavia neuvotteluja valtioliiton solmimiseksi Saksan kanssa. Sotilaskomitean Berliinin-asiamiehestä, everstiluutnantti Wilhelm Thesleffistä, tuli puolestaan Jääkäripataljoona 27:n komentaja. Sotilaskomitean vaikutusvalta ja merkitys entisestään korostuivat itsenäistyneessä ja yhteiskunnallisten ristiriitojen repimässä Suomessa. Sotilaskomiteasta tuli tammikuun 1918 alussa senaatin alainen komitea, jonka puheenjohtajuus käytännössä merkitsi ylipäällikkyyttä mahdollisesti syttyvässä sodassa. Sotilaskomitean puheenjohtajana toimi joulukuun 1917 puolivälistä lähtien kenraaliluutnantti Claes Charpentier, joka joutui tammikuun 1918 puolivälissä luovuttamaan paikkansa kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimille. Pian tämän jälkeen Mannerheim sai senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudilta tehtäväkseen järjestysvallan organisoinnin ja johdon. Tammikuussa 1918 Sotilaskomitean puheenjohtajasta tuli senaatin joukkojen ylipäällikkö ja Sotilaskomiteasta ylipäällikön esikunta. Sotilaskomitea oli muuttunut salaseurasta itsenäisen Suomen armeijan ensimmäiseksi esikunnaksi.”
(lähde: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/21809)
Suomen kohtaloiden (1918) ja Mannerheimin toiminnan ymmärtämistä helpottaa niin Leninin kuin Stalininkin elämän ja toimien huomioon ottaminen. Samaten kannattaa tutustua ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vuoden 1917 vallankumousten, Venäjän sisällissodan ja intervention historiaan.
Lenin
Lenin toimi maastakarkotuksensa aikana usein Suomesta käsin. Suomessa Leninillä oli tukijoita ja myös ystäviä. Lenin esitti ensimmäistä kertaa myötämielisyytensä Suomen itsenäisyydelle Tampereella 1905 ja 1906 pidetyissä kokouksissa. Kokoukset pidettiin samassa talossa, jossa Lenin ensimmäistä kertaa tapasi tulevan seuraajansa Josif Stalinin.
Stalin
Stalin valittiin Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen edustajaksi valtakunnalliseen neuvottelukokoukseen, joka kokoontui ensimmäisen kerran joulukuussa 1905 Tampereella. Niin sanotussa Tampereen konferenssissa hän tapasi ensimmäistä kertaa Leninin. Stalin käytti Tampereella salanimeä Ivanovitš. Kun hän oli matkalla Tukholmaan muiden venäläisten kokousedustajien kanssa huhtikuussa 1906, heitä kuljettanut laiva S/S Oihonna ajoi karille Hangon edustalla.
Mannerheimista
Mannerheim palveli Venäjän keisarikunnan (Росси́йская Импе́рия, Rossijskaja Imperija) armeijassa kaikkiaan lähes 30 vuotta. Tuo aika piti sisällään muun ohella palveluksen keisarinna Maria Fjodorovnan chevalierkaartin rykmentissä. Vuosina 1904 – 1905 Mannerheim osallistui sotaan Japania vastaan.
Mannerheim suoritti vuosina 1906 – 1908 erityistehtäviä Keski-Aasiassa ja Kiinassa. Hänet ylennettiin 26. helmikuuta 1911 kenraalimajuriksi.
Vuosina 1914 – 1917 Mannerheim osallistui sotaan muun ohella Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan.
Vuonna 1917 Mannerheim nimitettiin kenraaliluutnantiksi ja määrättiin komentamaan VI ratsuväkiarmeijakuntaa. Mannerheim saavutti Venäjän keisarikunnan armeijassa siis ylimmän sotilasarvoluokan, so. upseerien kenraalikunnan arvoluokan. Ja hänen aktiivipalveluksensa viimeinen komennus sanotussa armeijassa käsitti ratsuväkiarmeijakunnan komentajan tehtävät. Syyskuun 4. päivänä 1917 Mannerheim lomautettiin rintamalta, ja hän sai jättää komentotehtävät 21.9.1917. Odessan sotilaspiirin reserviin hänet siirrettiin 3. lokakuuta 1917.
”Kolmikymmenvuotinen palveluni keisarillisessa armeijassa oli päättynyt. Olin sen aloittanut suurin toivein avarassa, vieraassa Venäjän maassa, (…) toiveeni olivat täysin toteutuneet. Olin päässyt suurempiin oloihin, jotka olivat tarjonneet väljempiä näköaloja kuin mihin minulla 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä olisi ollut mahdollisuutta Suomessa. (…) minulla oli ollut onni kuulua, vieläpä komentajanakin, valiojoukkoihin, joissa oli hyvät upseerit ja oiva henki” (G. Mannerheim).
Vanäjä 1917 – 1922
Venäjän tasavallan hallituksena toiminut ’Venäjän väliaikainen hallitus’ syntyi ’helmikuun vallankumouksessa’ maaliskuussa 1917. Tuolloin Venäjän viimeiseksi keisariksi jäänyt keisari Nikolai II syöstiin vallasta, ja hänen veljensä suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš Romanov kieltäytyi vastaanottamasta keisariutta. Pietarissa toimivaa väliaikaista hallitusta johti aluksi ruhtinas Georgi Lvov (pääministerinä 15.3.1917 – 21.7.1917). Heinäkuussa hallituksen johtoon nousi sosialistivallankumouksellinen (”eserrä”) Aleksandr Kerenski (pääministerinä 21.7.1917 – 7.7.1917), joka hallitsi lopulta käytännössä diktaattorina.
Bolševikkien johtama Pietarin neuvoston sotilaskomitea miehitti pääkaupungin ja muut suurimmat kaupungit 7. marraskuuta 1917. Väliaikaisen hallituksen ministerit vangittiin työpaikallaan Talvipalatsissa, ainoastaan Kerenski onnistui pakenemaan (Yhdysvaltojen suurlähettilään autolla). Lenin asetti maan johtoon kansankomissaarien neuvoston.
Lokakuun (1917) vallankumous siirsi vallan väliaikaiselta hallitukselta Pietarin neuvostolle. Vallankumous tapahtui tuolloin Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 25.10.1917 (gregoriaanisen kalenterin mukaan 7.11.1917). Samaan aikaan Venäjä kävi sotaa Saksaa vastaan ensimmäisessä maailmansodassa.
Lokakuun vallankumous ja ensimmäinen maailmansota johtivat Venäjän sisällissotaan, jota kesti lopulta viisi vuotta (1917 – 1922). Sota käytiin pääasiassa bolsevikkien ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä, ja se päättyi bolsevikkien voittoon.
Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja 18 muuta maata (niiden joukossa Saksa ja Suomi) tukivat lokakuun vallankumouksessa syrjäytettyjä porvarillisia voimia (valkoiset). Hyökkäystä kutsuttiin interventioksi (1917 – 1923). Intervention arkkitehteihin kuului muun ohella Britannian varusteluministeriksi heinäkuussa 1917 (ja sotaministeriksi tammikuussa 1919) nimitetty Winston Churchill, joka tuli tunnetuksi verenhimoisesta julistuksestaan: ”Bolsevismi on kuristettava kehtoonsa.”
Lännen interventionistien sotatoimet suunnattiin kommunistista Venäjää (bolševikkien puna-armeija) vastaan, koska haluttiin palauttaa keisarivalta tai jokin muu keisarivallan kaltainen järjestelmä ja toisaalta jossain määrin pelättiin vallankumouksen leviävän muihin maihin etenkin, kun Saksassa nousi esille voimakas kommunistinen liike. Ympärysvallat vetäytyi Pohjois-Venäjältä ja Siperiasta vuonna 1920, Japani vuonna 1922.
Venäjän sisällissodan ensimmäiset taistelut bolsevikkien ja kasakkajoukkojen välillä käytiin jo joulukuussa 1917. Sota ei päättynyt aselepoon eikä rauhansopimukseen, joten sillä ei ole varsinaista päättymispäivää, mutta hajanaisia taisteluja käytiin Venäjän Kaukoidässä vielä syksyllä 1922. Puna-armeija valloitti Vladivostokin 25. lokakuuta mainittuna vuonna.
Ensimmäisen maailmansodan päätti itärintaman osalta Brest-Litovskin kaupungissa 3. maaliskuuta 1918 solmittu rauhansopimus yhtäältä keskusvaltojen eli Saksan, Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin sekä toisaalta ympärysvaltain puolella olleen Neuvosto-Venäjän välillä. Rauhansopimuksessa suuri osa Venäjän valtakunnan läntisistä alueista luovutettiin saksalaisille.
Brest-Litovskin rauhansopimus laadittiin neuvostovenäläisen Lev Trotskin, saksalaisen Richard von Kühlmannin ja itävaltalaisen Ottokar Czerninin johdolla. Neuvosto-Venäjä irtisanoi sopimuksen jo vuoden 1918 marraskuussa, kun Saksa oli allekirjoittanut aselevon muiden ympärysvaltain kanssa.
Mannerheimin paluu Helsinkiin 18.12.1917
Helsinkiin joulukuun 18. päivänä 1917 saapunut Mannerheim oli yksi niistä suomalaisupseereista, jotka Venäjän vallankumousten jälkeen olivat päättäneet virkansa Venäjällä ja siirtyneet itsenäistyneeseen Suomeen. Mannerheim oli Suomen itsenäistymisestä kuultuaan lähettänyt yleisesikunnalle kirjelmän, jossa hän katsoi, ettei hänellä enää itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen ollut edellytyksiä jatkaa Venäjän armeijassa:
”[J]ätin esikuntaan ilmoituksen, (…) että tarkoituksenani oli palata Suomeen saatuani tietää, että maani oli 6. joulukuuta julistautunut itsenäiseksi. Näin ollen minulla ei käsitykseni mukaan enää ollut edellytyksiä jäädä Venäjän armeijaan, jossa Suomen alamaisena olin palvellut lähes kolme vuosikymmentä” (G. Mannerheim).
Tammikuussa 1918 kenraaliluutnantti, vapaaherra Carl Custaf Mannerheim valittiin Suomen (itsenäisyysaktivistien) sotilaskomitean puheenjohtajaksi kenraaliluutnantti Claes Charpentierin tilalle. (Charpentier pyysi eroa 14. tammikuuta ja ilmoitti seuraavana päivänä senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhuvudille tehtäviensä siirtyneen Mannerheimille.) Lähes välittömästi tämän jälkeen Mannerheimista tuli Suomen armeijan ylipäällikkö.
Maaliskuun vallankumous (1917), sortokauden päättyminen ja Tokoin senaatti
(Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917, joka tapahtui gregoriaanisen kalenterin mukaan maaliskuussa.)
Venäjän keisari Nikolai II luopui vallasta Pihkovassa maaliskuun 15. päivänä 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen niin kutsuttuun maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen itsehallinto (autonomia) palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosialidemokraatti Oskari Tokoi. Jäseninä oli kuusi ei-sosialistia ja kuusi sosialistia.
Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset kansanvallan laajentamiseen. Tämä tarkoitti eduskunnan vallan kohottamista ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamista. Tavoitteena oli myös kunnallisen demokratian ja työolojen kehittäminen (muun muassa sosiaalivakuutus ja työaikalait) sekä uskonnonvapauslain ja oppivelvollisuuslain säätäminen.
Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli varsin nopeaa ja toi mukanaan myönteisiä näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarivallan kaatumiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta kehitys oli työväenliikkeen kannalta vielä mullistavampi.
Sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet ’tsaristiset’ säädökset kaatuivat (muun ohella lakkokielto sekä painovapauden ja sananvapauden). Työväestöllä näytti olevan mahdollisuus saavuttaa sille kuuluva asema yhteiskunnassa. Työväen ja porvariston välillä vallitsi yksimielisyys Suomen valtiollista itenäisyyttä tarkoittavasta tavoitteesta.
Myönteiset kehitysnäkymät jäivät lyhytaikaisiksi. Kesä–heinäkuuhun (1917) mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Muutoksen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää valta-asemiaan. Työväenliikkeen kannalta kehitys oli liian hidasta.
Talouden osalta työväestön ja teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914 – 1916 Suomen talouselämässä positiivisen ’sotabuumin’, joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen muun ohella työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja loi pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille.
Ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin päinvastainen. Siitä muodostui erityisesti keskeisten ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät porvarit tai sosialidemokraatitkaan olleet mukana hallituksessa täysipainoisesti. Porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan ainoastaan väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla.
Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeästi elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Suomeen säädettiin 2.6.1917 elintarvikelaki. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puuttuessa laki jäi puolitehoiseksi ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat. Osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.
Elintarvikepula oli lähinnä viljapulaa ja merkitsi hintakriisiä työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15 – 20 prosenttia tavallisen perheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehittyi työväestön ja tuottajien välille tunteita herättänyt poliittinen kysymys. Maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana. Kaupunkien työväestöä katkeroittivat elintarvikkeiden vientikauppa (muun muassa Pietariin), kallis salakauppa ja käsitys pulan tahallisuudesta.
Valtalaki
Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta toteuttaminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoitteena maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta.
Sosialidemokraatit pyrkivät laajentamaan Suomen itsenäisyyttä ja kasvattamaan sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi itsenäisyyden laajentamiselle tukea venäläisiltä puolueilta mutta sai sitä vain bolshevikeilta. Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti sen vuoksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa.
Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa: yhtäältä lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys ja toisaalta porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo. Jälkimmäisen mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää sotilasasioissa ja ulkopolitiikassa.
Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle. Lakia ajoi varsinkin eduskunnassa tuolloin enemmistöä hallussaan pitänyt Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja se sai tukea niistä porvarillisista puolueista, jotka uskoivat lain edistävän Suomen itsenäisyyttä. Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut Venäjän väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Tämä lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917.
Valtalakiesityksen yhtenä kulmakivenä oli toive väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Toiminnan pohjaksi otettiin valtalaki, joka hyväksyttiin eduskunnassa sosialistien sekä osaksi maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta.
Valtalain tärkeä kulmakivi petti, kun bolshevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16. – 18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31.7.1917, määräsi järjestettäviksi ennenaikaiset eduskuntavaalit ja vahvisti Suomessa olevia sotajoukkoja. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13. – 17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattorien (Ailio, Tokoi, Voionmaa, Wuolijoki) senaatista eroamiseen.
SDP:n vaalitappio lokakuussa 1917
SDP kärsi lokakuussa (1. – 2.10.) 1917 pidetyissä eduskuntavaaleissa vaalitappion ja jäi oppositioon.
Valtalain epäonnistumisen seurauksia
Valtalain epäonnistumisella oli useita kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvarien välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi.
Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät niin porvarit kuin sosialistitkin hävisivät valtalakiselkkauksessa. Suomeen syntyi parlamentaarinen valtatyhjiö, joka ulottui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet tehokkaasti puuttua jatkuvasti huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Vuosien 1917 – 1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa elokuussa 1917.
Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko
Venäjän lokakuun vallankumous (oikeastaan: 7.11.1917; Venäjä käytti tuolloin edelleen juliaanista kalenteria, jonka mukaan vallankumous alkoi lokakuun 25. päivänä), jossa bolshevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen, osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1.11.1917 ja hyväksyi 9.11. valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman ’Me vaadimme’-ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia.
Pietarin bolshevikit painostivat voimakkaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse, mikäli SDP:stä ei siihen olisi.
Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolshevikkien Eino ja Jukka Rahja sekä Adolf Taimi merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen vastahakoiset vallankumoukselliset eivät kumoukseen kuitenkaan lähteneet, koska he saivat tietoja bolshevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa.
Marraskuun 8. päivänä perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12.11. äänin 18 – 8 vallanottoa vastaan.
Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat maahan suurlakon 14. marraskuuta.
Kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen (16.11.1917) kello 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti äänin 14 – 11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen.
Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja. Lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä kello 19 äänin 13 – 12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19.11.1917 kello 24.
Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja johti suomalaisen työväenliikkeen jakautumiseen kahteen osaan: vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto niiden välillä ei ollut ehdoton. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.
Suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (muun muassa kolme työväen järjestyskaartilaista ja yhdeksän suojeluskuntalaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli täyttynyt. Suomi oli ajautunut ja viime kädessä tietoisesti ajettu sisäisen valtataistelun tielle.
Itsenäistyminen: Lokakuun vallankumous muutti Suomen itsenäistymiseen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli heille valta- ja sisäpoliittisesti edullista.
Marraskuun 15. päivänä 1917 Suomen eduskunta otti haltuunsa ylimmän valtiovallan. Maahan muodostettiin 27.11. Svinhufvudin johtama senaatti, joka 4. joulukuuta antoi eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Suomen eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6. päivänä joulukuuta 1917. Itsenäisen Suomen syntymistä voidaan pitää tuloksena 1800-luvun alussa alkaneista yhteiskunnallisista ja taloudellisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa.
Yhtäältä sosialistit ja toisaalta ei-sosialistit eivät kyenneet yksinään hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman vastakkaisen ryhmän tukea. Itsenäisyysjulistus vaati tuekseen ulkovaltojen hyväksynnän. Sitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä, mikäli Pietari julistuksen hyväksyisi. Tuon hyväksynnän hankkimiseen Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Neuvosto-Venäjän hyväksyntä itsenäisyydelle saatiin lopulta ripeästi eli vuoden 1917 viimeisenä päivänä.
Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin santarmi- ja poliisiorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen yhteydessä, johti aluksi aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 muodostettiin Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien muodostelmat. Huhtikuusta alkaen Suomeen organisoitiin myös työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä.
Kesän 1917 aikana aktiivisten porvarien ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata: niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250 – 300. Perustamisen vaikuttimena oli edelleen yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama epävarmuus ja katkeruus. Lounais-Suomessa maatyöväestön ja talollisten väliset ristiriidat olivat merkittävä syy suojeluskuntien perustamiselle. Sen sijaan Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20.000 ja tammikuussa 1918 noin 40.000 miestä (suojeluskuntien määrä oli 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Viipurista ja Pietarista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä.
Sosialidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai jopa kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi muun ohella suhtautumisessa 12. toukokuuta (1917) Helsingissä pidettyyn Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset Viaporin kapinaan (1905 – 1906) osallistuneet kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen muutti puolueen suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta, minkä jälkeen kaarteja syntyi nopeasti. (Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu muun ohella Helsinkiin.)
Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja ammattiliitoista ja työväenyhdistyksistä. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen toimintalinja: parlamentarismin noudattaminen tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen lokakuun 20. päivää (1917) erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen syyt vaihtelivat paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti alkoi kiihtyä. Niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30.000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä.
Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli keväällä 1917 pelännyt. Osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivatkin vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Mutta tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit, muun ohessa Helsingin, Kotkan ja Turun kaartit, haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien.
Sisällissotaan johtanut eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien. Valkoisen ja punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin ollut enää löydettävissä. Kummankin osapuolen sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet ”lujan järjestysvallan” luomiseksi, mikä vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Mannerheim, ja senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet.
Punakaartit olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26. – 27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta punaisten vallankumousneuvoston toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle tammikuun 27. päivänä (1918). Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin käskystä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta, yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.
#Mannerheimille kysymys oli yhtäältä Punakaartin valtiokaappauksesta (coup d’État) ja kapinasta sekä toisaalta hallituksen joukkojen (Valkoinen armeija) käymästä vapautussodasta (vapaussota).
Mannerheimin vapaussota
”Helsingin tapahtumat osoittivat, kuinka oikein olin tilannetta arvostellut. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnassa olivat äärimmäisyysmiehet onnistuneet pääsemään voitolle ja sitten 25. tammikuuta perustaneet ’toimeenpanevan komitean’. Se sai vallan päättää keinoista, joilla luokkataistelu oli vietävä voittoon. Tämä komitea ei siekaillut ryhtyessään suoranaisiin kapinanvalmisteluihin. Punakaartilaiset saivat käskyn aloittaa liikekannallepanon 26. tammikuuta kello 12 yöllä. Ohjeisiin, jotka toimeenpaneva komitea antoi kaartien johdolle (…) sisältyi senaatintalon, keskusvirastojen ja pankkien miehitys, minkä lisäksi ’erikoisessa luettelossa mainittavat henkilöt’ oli vangittava. Tammikuun 28. päivän vastaisena yönä, samana jolloin me ryhdyimme hyökkäykseemme, Helsingin punakaartin pataljoonat kokoontuivat. Niitä oli kymmenen ja aseet ne olivat edellisinä öinä saaneet venäläisiltä. Varhain seuraavana aamuna oli valtiokaappaus jo tapahtunut tosiasia ja senaatti ja eduskunta poissa pelistä. Edellisenä yönä punaiset olivat miehittäneet Tampereen, Kuopion ym. paikkakuntia. Venäläinen sotaväki toimi yhdessä kapinallisten kanssa.
Viimeisenä toimenpiteenään ennen vallankaappausta senaatti oli antanut kansalle julistuksen – se oli päivätty 28. tammikuuta – jossa tiedotettiin, että minut oli nimitetty ylipäälliköksi, ja ilmoitettiin, että suojeluskunnat olivat laillisen hallituksen joukkoja. Julistus kuului näin: ’Kenraali Mannerheimille ja Suomen Kansalle. – Muutamien vallanhimoisten henkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansalaisista noussut, vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten, kapinaan Suomen Eduskuntaa ja sen asettamaa laillista Hallitusta vastaan, ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaranalaiseksi. Maan Hallitus on nähnyt olevansa pakotettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka Eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään, alistetut yhteisen johdon alaisiksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden päälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojansa kaikella sillä, minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi.
Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot, että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistellessa isänmaan vapauden puolesta maan pettureita vastaan.’
Aloittamani sotatoimet kohdistuivat niitä venäläisiä sotavoimia vastaan, jotka olivat jääneet Suomeen siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli tunnustanut maan itsenäisyyden. Puhjennut sota oli siten vapautussotaa, vapaussotaa. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että sotatoimet pian jouduttiin kohdistamaan sekä venäläisiä että omia kapinallisia vastaan, eivätkä siihen olleet syypäitä laillinen hallitus enempää kuin armeijakaan. Syyllisiä olivat kapinan johtajat” (G. Mannerheim).
Kansanvaltuuskunnan julistus 29. tammikuuta 1918:
”Suomen työmiehet, kansalaiset!
Jos teidän tahtonne on se, että meidän on yhdessä muodostettavan Työväen Pääneuvoston kanssa astuttava tällä kohtalokkaalla hetkellä täyttämään maan vallankumoushallituksen tehtäviä, niin tahdomme ne tehtävät horjumatta täyttää voimaimme mukaan. Kun köyhälistön hätä on niin hirveä, että työläistoveri siitä pelastuakseen nostaa kiväärin olalleen, ja kun hänessä yhteiskunnallisen vapauden jano on niin valtava, että hän sen takia astuu vaikka päin kuolemaa, niin tällöin on meidän jokaisen työväenliikkeenmiehen pyhä velvollisuus, missä toimessa vain tarvitaan, ponnistaa kaikki voimamme työväenluokan vapautuksen auttamiseksi niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta ja heti on jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte.
Me olemme sosialidemokraatteja. Tiedätte siis, mikä on toimintaohjelmamme. Se on sosialistinen ohjelma.
Me uskomme, että Suomen työväki voittaa vihollisensa nykyisessä vallankumoustaistelussa, olkootpa sitten vielä edessä olevat ottelut kuinka vaikeita tahansa. Ja tällöin on joka tapauksessa paljon voitettu, niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien hyväksi. Ei ainoastaan ole torjuttu synkkiä vaaroja, vaan myös vallattu elämän kohoamisen tärkeät perusehdot.
Meidän mielestämme on nyt Suomessa pyrittävä rohkein, harkituin ottein muuttamaan koko valtiojärjestystä. Virkavalta on nyt niin murrettava, ettei se enää myöhemminkään voi kansan herraksi päästä. Tuomioistuintenkin itsevaltiudesta on tehtävä kertakaikkiaan loppu. Koko valtiosääntö perustettava taatusti työväen etujen mukaisen kansanvallan pohjalla. Veroja ja rasituksia on siirrettävä vähävaraisten hartioilta riistäjäin kannettavaksi.
Vanhain ja työkyvyttömäin vakuutus alettava käytännössä jo ennen kuin varsinainen vakuutuslaki ehtii tulla säädetyksi. Kansanvalistusasiain johdosta on hävitettävä taantumuksellisuus. Torpparit ja mäkitupalaiset heti vapautettava kokonaan isäntiensä vallasta. Ja vieläkin syvemmältä on käytävä kapitalismin riistojärjestelmään käsiksi. Pankkipääoma alistettava yhteiskunnan valvontavaltaan ja sen kautta päästävä mahdollisimman pian pitämään kurissa teollisuus- ja kauppapääomaa. Vähävaraisten omaisuuteen ei ole kajottava, mutta millä alalla kansan yhteinen hätä jo selvästi vaatii suurten riistäjäin tuotantolaitostenkin ottamista yhteiskunnan haltuun, väistyköön heidän omistusoikeutensa.
Tällä tavoin on päivä päivältä, viikko viikolta astuttava herkeämättä eteenpäin sosialistisen kumouksen tietä. Se voi kumousaikana tapahtua ainoastaan vallankumouksellisten säännösten kautta, joita vallankumouksen valtaelimet antavat ja joiden toimeenpanosta pääasiassa vallankumouksellinen kansa itse, omine järjestöineen huolen pitää.
Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisen valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan, yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen.
Porvarit tahtoivat ’lujaa järjestysvaltaa’, tahtoivat sitä omien pyyteittensä pönkäksi. Nyt tulkoon tähän maahan luja järjestysvalta, mutta köyhälistön turvaksi, sorrettujen avuksi!
Tämä on meidän kantamme. Ainoastaan tekomme saattavat osoittaa, mitä aikaansaadaan. Me emme ole enempää kuin tekään, lähteneet vallankumoukseen leikin vuoksi, vaan syvästä vakaumuksesta, että ainoastaan siinä on Suomen työtätekevän kansan pelastus, ja että sen eteen on uhrattava mitä ikinä vaaditaan.
Mutta sanokaamme samalla suoraan: teistä itsestänne, vallankumoukselliset työläistoverit, riippuu nyt kaikkein enimmin, kuinka isoja tuloksia aikaansaadaan. Ei mikään valtuuskunta voi omin päin todellista olojen kumousta tehdä. Siihen kykenee vain kansa itse suurten järjestöjensä avulla.
Voimaa ja yksimielisyyttä nyt kysytään! Suuria uhrauksia ja uupumattomuutta! Niistä riippuu nyt Suomen työväenluokan voitto.”
¤
Mannerheim halusi Suomen turvaavan itsenäisyytensä yksinomaan omin voimin.
Mannerheim edellytti nimenomaan ettei avuksi pyydetä saksalaisia joukkoja. Hän sai vaatimukselleen senaatin puheenjohtajan hyväksynnän. Siitä huolimatta senaatti kutsui saksalaiset joukot maahan. Mutta päämäärätietoinen Mannerheim ehti kääntää vuoden 1918 sodan kulun Valkoisen armeijan eduksi ja saattoi pitää Helsingissä armeijansa voitonparaatin.
#
’Ruotsalaisryssästä’ Valkoiseksi kenraaliksi
Vapaustaistelua valmistelleiden itsenäisyysaktivistien ei ollut helppo hyväksyä johtajakseen tsaarin kenraalia. Kiihkosuomalaisten mielestä hän oli peräti ’ruotsalaisryssä’. Venäjältä palatessaan Mannerheim oli Suomessa varsin tuntematon, erityisesti tavallisen kansan keskuudessa. Hän oli kuitenkin ollut kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa, vieraillut Suomessa usein, lukenut maan sanomalehtiä ja tavannut maamiehiään matkoillaan. Niinpä esimerkiksi sotilaskomiteassa ja muuallakin oli monta, jotka tunsivat Mannerheimin entuudestaan ja luottivat häneen. Tiedettiin toisaalta että hänellä oli erilainen käsitys Suomen asemasta käynnissä olevassa maailmansodassa kuin Saksaan suuntautuneilla aktivisteilla.
Mannerheim oli heti sotilaskomitean puheenjohtajaksi tullessaan tehnyt selväksi vastustavansa ulkomaisten joukkojen kutsumista Suomeen. Hän koki ottaneensa ylipäällikkyyden vastaan tietyin poliittisin ehdoin. Senaatin ilmoitettua Mannerheimille maaliskuun alussa (1918) että se ottaisi Saksan avun vastaan ja että saksalaisia joukkoja saapuisi Suomeen, hän uhkasi erota tehtävästään. Lopulta Mannerheim taipui hyväksymään saksalaisten väliintulon mutta asetti ehdoksi saksalaisjoukkojen alistamisen hänen käskyvaltaansa. Mannerheimin aseman korostamiseksi senaatti ylensi hänet ratsuväenkenraaliksi.
¤
Mannerheimille vuoden 1918 sodassa oli kysymys vapaussodasta. Hänen ylipäällikkyytensä päättyi toukokuun lopussa 1918. Hänen syykseen ei voida sälyttää niitä rikoksia tai kärsimyksiä, joita valkoinen terrori kesäkuusta 1918 lähtien ’punaisiin’ kohdisti.
Mannerheimin asenne vastustajiin vuoden 1918 sodassa ilmenee hänen käskyistään ja päiväkäskyistään. Tampereen valtausta koskevassa ylipäällikön käskyssä hyökkäysjoukoille (26. maaliskuuta 1918) todettiin muun ohella seuraavaa: ”Tampereen valloituksessa on tarkasti katsottava, että vihollista, joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta.”
Kun Senaatti oli päättänyt että kaikki punavangit oli alistettava oikeudenkäyntimenettelyyn, Mannerheim inhimillisistä syistä ehdotti että ”vain ne, jotka olivat syyllistyneet törkeihin rikoksiin, asetettaisiin oikeuden eteen, kun taas harhaanjohdettujen suuret joukot, nekin, jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin.”
Mannerheimin suhtautumisesta punaisiin ja punavankeihin on antanut arvokkaan todistuksen suomalainen kamariherra, varatuomari ja suurmaanomistaja Hjalmar Linder, joka ei voinut hyväksyä vuoden 1918 sodan jälkeisiä oloja. Käytyään Suomenlinnan vankileirillä Linder kirjoitti 28. toukokuuta Hufvudstadsbladetiin artikkelin otsikolla ”Nog med blodbad!” [Jo riittää verilöyly!]:
”Hirmuteot jatkuvat maassamme, Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori.”
Linder arvosteli kirjoituksessaan valkoisten perustamien vankileirien oloja, kertoen niissä kuolevan ihmisiä kuin kärpäsiä. Lisäksi hän varoitti tulossa olevasta ”kansankatastrofista”. Linder oli onnistunut saamaan selville punavankien lukumäärän, joka oli noin 80 000. Hufvudstadsbladet vastasi Linderille väittäen tämän tietoja virheellisiksi ja piti punakaartilaisten kohtelua oikeutettuna kostona.
Kirjoituksen jälkeen Linder leimattiin maanpetturiksi ja hän sai useita tappouhkauksia. Linder joutui myymään omaisuutensa Suomessa ja muuttamaan maanpakoon Ruotsiin.
¤
Vuoden 1918 sodan päätyttyä (muun ohessa ’kuningasseikkailu’)
Sisällissota päättyi 14. toukokuuta 1918 mutta sodan akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin saman vuoden loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolten välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin, joista toinen kannatti kavennettua demokratiaa, Saksan merkittävää vaikutusta maassa (eli kavennettua itsenäisyyttä) ja monarkian luomista Suomeen. Toinen osa ei-sosialisteista kannatti maltillisempaa linjaa, joka korosti tasavaltaista demokratiaa ja kansallisia arvoja sekä Suomen vahvaa itsenäisyyttä. Sota pirstoi myös työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäisen jaon pohjalta, maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolshevikkien tukemina.
Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18.5.1918 valittu Svinhufvud, Paasikiven porvarillinen senaatti, tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja keisarillinen Saksa. Senaatilla oli sodan päätyttyä useita keskeisiä huolenaiheita. Suomen talous oli pohjalukemissa: vienti ja tuonti olivat romahtaneet vuonna 1917. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Tilanne palautui normaaliksi vasta vuonna 1920. Vuonna 1917 kärsittiin elintarvikepulasta. Varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Sisällissota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen, muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.
Suomen senaatin edustajien (Edvard Hjelt ja Rafael Erich) 7.3.1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioihin liittyvä salainen noottien vaihto (tehtiin senaatin tietämättä) sitoivat Suomen Saksaan kaventaen maan itsenäisyyttä. Toukokuussa 1918 Suomen armeijan organisointiin saksalaisten avulla liittyneet kiistat johtivat kenraali Mannerheimin eroon saman kuun 27. päivänä.
Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä eduskunta hyväksyi lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta ja Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta (1918).
Historian tragiikkaa oli, että Suomen kansan sisäinen hajaannus johti lopulta sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18.2.1918). Lopputuloksena oli että samat miehet, porvarit ja sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, vetivät keskinäisellä sodallaan maahan Saksan. Siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan maailmansodan ratkaisusta.
Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi: kuninkaat saivat kokea, millaista oli seistä yksin sodassa ilman tukea. Niin kävi Saksassakin ja lopulta tavalliset saksalaiset ihmiset ratkaisivat kumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon.
Saksan keisarikunta romahti 11. marraskuuta 1918, ja Suomen 6. joulukuuta 1917 julistettu itsenäisyys palautui voimaan täysimääräisenä.
Vasemmiston suhteen sisällissodan aiheuttama sisäinen jako säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta ei-sosialistien puolella Saksan sisäinen mullistus marraskuussa 1918 aiheutti vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen linjaksi tuli tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin. Linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K.J. Ståhlberg. Sosialidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan. Puolue nousi suurimmaksi puolueeksi ensimmäisissä sodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa 3. maaliskuuta 1919.
Jälkikirjoitus: Tarkkaavainen lukija muistanee, että hallitus myönsi Mannerheimille eron armeijan ylipäällikkyydestä 31.5.1918. Pian Mannerheimia tarvittiin uudelleen ja jo 12. joulukuuta 1918 hänet kutsuttiin Suomen valtionhoitajaksi. Saman kuukauden 30. päivänä Mannerheim otti uudelleen haltuunsa armeijan ylipäällikkyyden.
Mannerheim sai ’itsenäisyystaistelunsa’ lopullisesti päätökseen heinäkuussa 1919. Tuon kuukauden 19. päivänä hän vahvisti valtionhoitajana Suomen Hallitusmuodon (94/1919). Heinäkuun 30. päivänä Mannerheim erosi valtionhoitajan tehtävästä luopuen samalla tasavallan asevoimien ylipäällikkyydestä.
Mannerheimin vahvistaman hallitusmuodon johdanto kuuluu seuraavasti:
”Koska, sen jälkeen kuin Suomi on tullut riippumattomaksi, täysivaltaiseksi valtioksi, on käynyt tarpeelliseksi kehittää ja vakaannuttaa sen valtiosääntöä uusilla perustuslain säännöksillä, jotka, samalla kuin ne takaavat valtiovallalle tarpeellisen lujuuden, laajentavat kansaneduskunnan oikeuksia ja turvaavat kansalaisten oikeutta ja lainalaista vapautta, vahvistetaan täten, Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä heinäkuuta 1906 annetun Valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä tavalla, seuraava hallitusmuoto Suomelle.”
Ero nykyiseen järjestelmään on selvä.
Mannerheimin jäljiltä Suomi todettiin ”riippumattomaksi, täysivaltaiseksi valtioksi”.
Voimassa olevassa perustuslaissa (731/1999) todetaan:
”Suomi on täysivaltainen tasavalta” (1. pykälän 1. momentti).
”Suomi on Euroopan unionin jäsen” (1. pykälän 3. momentin [toinen virke]).
¤
”Hän [Mannerheim] hoiti Suomen ulkopolitiikan suuret kriisit (…) niin että kaksi kertaa sekä saksalainen että itäinen vaikutus pysyivät kohtuuden rajoissa, (…). – (…) Mannerheim, jonka merkitys sekä Suomen että Neuvostoliiton intressit ja turvallisuuden huomioon ottavana ajattelijana oli ratkaiseva sille että maa säilytti itsenäisyyteensä ja saattoi sodan jälkeen sen pohjalta rakentaa erityisen asemansa” (Paavo Haavikko).
Kiitokset Tapiolle tästä artikkelista ja kommenteista joissa paljon aiheeseen liittyvää informaatiota!
Täytyy lukaista nämä kaikki pitkät kommenttisi oikein ajan kanssa.
Tuure Lehen oli sitä mieltä (kirja Punaisten ja valkoisten sota) että sota ratkesi saksalaisten panokseen. Luin kirjan 4 vuotta sitten, joten en muista kaikkia perusteluja. Muistaakseni Lehen teki selkoa punaisten miesvahvuuksista, joka ei Tampereen valtauksenkaan jälkeen ollut mitätön. Pian olisi valkoisen sotajoukon ollut pakko hajaantua kotikonnuille kevään peltotöihin, ja punaiset olisivat päässeet tekemään samoin. Lehenin mukaan valkoiset – muistaakseni Mannerheimia myöten – halusivat saksalaiset ratkaisemaan sodan heti äkkiä. Lehen oli luottavainen, että jos Saksa ei olisi sekaantunut, sota olisi peltotöiden vuoksi jatkunut merkittävästi vasta myöhemmin samana vuonna, jolloin punaisilla olisi ollut mahdollisuuksia.
Lehen oli Suomen/Neuvostosuomalaisten korkeimpia kommareita (taisi kuulua Terijoen hallitukseenkin), joten hänen sympatiansa oli tietenkin punaisten puolella. Toisaalta korkean asemansa takia hänellä saattoi olla hyvät tiedot 1918 vaiheista ja älykkyyttä myös. Itse olen ajatellut, että monet työväkiset olivat tuolloin liian viisaita – näkivät liian selvästi, että maailma oli todella epäoikeudenmukainen eivätkä malttaneet olla taistelematta.
Se että Suomi oli itsenäinen tasavalta vuoteen 1995 saakka, ei todellakaan näytä olevan Suomen ”maltillisen” oikeiston syy. Kun se pääsi hallitukseen 1987, itsenäisyytemme menetettiin vain seitsemässä vuodessa. Siitä alkaen on itsenäisyytemme ja kansallisomaisuutemme tuhoaminen jatkunut. Käytännössä ei meillä omaisuutta enää ole. Se on ”yhtiöitetty” ja yksityistetty, mutta ei nähdä siinä mörköjä, sanoi Sipilä. Lainsäädäntömmekin tulee jo melkein kokonaan ulkomailta. Eihän maltillinen oikeisto omaansa anna koskaan, vaan ”yhteistä”.
Terveydenhoito ja kulkuväylät vielä odottavat yhtiöittämistä ja yksityistämistä. Sitten ei taida olla enää juuri mitään jäljellä, jolla olisi rahastusarvoa. Vesi, koulutus? Yksityistäkää, (yhtiöittäkää) niin saatte parempaa palvelua halvemmalla, toistaa maltillinen oikeisto papukaijana. Kyllä. Esimerkkejähän meillä on. Posti ei toimi enää ollenkaan ja tiet ovat kuin perunapeltoa. Teiden hoitoon tarkoitetut määrärahat eivät taida saavuttaa enää tienpintaa. Jäävät matkalle. Juttelin männä viikolla miehen kanssa joka oli alan töissä. Kun tielaitos oli valtion, tiet pidettiin kunnossa, enää ei, hän sanoi. Ruotsissa tielaitos on otettu takaisin valtiolle, kun se meni yksityistämisen jälkeen ns. viduiksi, hän kertoi.
Muistaakseni Ylikangas on kirjoittanut, että Suomen virkamieskunnalle Venäjän vallan aikainen autonomia oli lottovoitto, Ruotsin vallan jälkeen. Varmasti. Tsaari antoi virkamieskunnan johtaa melko itsenäisesti, mutta suurempaa selkää ovat aina tarvinneet, jonka taakse mennä. En minä, mutta kun… Tsaarin kukistuminen oli varmasti shokki Suomen ”johtajille”. Hätäpäissään haettiin jo kuningastakin. No ei tullut ei. Kuosman kertomien vaiheiden jälkeen päädyttiin lopulta itsenäiseen tasavaltaan, joka on nyt mennyttä. Tämän päivän ”johtajille” suuri selkä on EU, USA ja Nato. Itsenäisen tasavallan johtajiksi ei heistä ole. Muuten ollaan kyllä erittäin isänmaallisia. Vain Lepikon torpasta on kasvanut yksi ja ainoa, joka on kyennyt johtamaan itsenäistä Suomea. Niin kummallista se on tämä ”hallitseminen”.
Yksi juttu vielä. Oli lakko tai kapina, mikä nimi milloinkin annetaan, sen synnylle on aina jokin syy. Syiden pohtiminen jätetään yleensä vähemmälle, syyllistämistä harrastetaan sitäkin enemmän. Syy löydetään enimmäkseen kapinan aloittajista, syntyjen syvien pohdinta jätetään vähemmälle.
Hallinnossa nähdään tuskin koskaan vikaa, ei niin johtamisessa. Syyllisiä ovat aina hallinnon alamaiset. Tämä on sääntö ilman poikkeuksia. Televisiossa taitaa mennä nyt ”Täällä pohjan tähden alla”, Timo Koivusalon ohjaama versio. Se on mielestäni kansalliseepokseen verrattava teos, joka kertoo vähän esimakakua siitä, mikä oli alamaisten tilanne ennen ”kapinaa”. Kaikkia törkeyksiä ei sekään kuvaa. Minulla on ollut tilaisuus kuulla niitä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet. On pannut miettimään.
Kiitän keskustelijoita. On tärkeää, että kaikista kansallisista traumoista voidaan keskustella ja keskustellaan. Tärkeää on tietää totuus tai ainakin pyrkiä totuuteen. Selvittämättömät traumat piinaavat ihmismieliä hamaan ikuisuuteen. Seuraavassa pyrkimystä perustella totuuden selvittämisen tärkeyttä.
#
“The right to the truth is both an individual and a collective right. Each victim has the right to know the truth about violations against them, but the truth also has to be told more widely as a safeguard to prevent violations from happening again.” (UN Secretary-General Ban Ki-moon)
#
Kansainvälinen vuosipäivä on jonkin asian huomioimiseksi kansainvälisesti vietettävä vuosipäivä. Etenkin Yhdistyneet kansakunnat (YK) on valinnut useita päiviä kansainvälisiksi merkki- ja teemapäiviksi tai -viikoiksi, joita se suosittelee vietettävän jäsenvaltioissaan.
#
24. maaliskuuta – Kansainvälinen päivä omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle (YK)
YK:n pääsihteerin viesti (24.3.2011) kansainvälisenä päivänä uhrien oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista:
VIESTI KANSAINVÄLISENÄ PÄIVÄNÄ UHRIEN OIKEUDELLE TOTUUTEEN JULMISTA IHMISOIKEUSLOUKKAUKSISTA
24. maaliskuuta 2011
”Täsmälleen 31 vuotta sitten Óscar Arnulfo Romero, elsalvadorilainen ihmisoikeuksien edistäjä ja puolustaja, murhattiin kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Tarkoitus oli selvä: hiljentää sorron kiihkeä vastustaja.
Tänään, ensimmäisenä kansainvälisenä päivänä, joka on omistettu uhrien oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja heidän ihmisarvolleen, me kunnioitamme herra Romeron työtä, sekä kaikkien ihmisoikeuspuolustajien työtä ympäri maailmaa.
Julmien ihmisoikeusloukkausten uhrit ja heidän perheensä ansaitsevat totuuden niistä olosuhteista, joissa loukkaukset tapahtuivat, niiden syistä ja loukkausten tekijöiden henkilöllisyydestä.
Oikeus totuuteen taataan nyt selkeästi joulukuussa 2010 voimaan astuneessa yleissopimuksessa, joka kieltää pakotetut tai tahdonvastaiset katoamiset. Myös monet muut kansainväliset työkalut, kansalliset lait, oikeuskäytäntö ja kansainvälisten elinten päätöslauselmat, tunnistavat tämän oikeuden.
Totuuden tietäminen antaa yksittäisille uhreille ja heidän sukulaisilleen tavan päästä asiassa päätökseen, palauttaa uhrin ihmisarvo ja saada ainakin jonkinlaista apua menetyksen kestämiseen.
Totuuden paljastaminen auttaa kokonaisia yhteiskuntia asettamaan ihmisoikeusloukkauksien tekijät vastuuseen.
Tiedon etsiminen ja uhrien ja syyllisten julkiset lausunnot edeltävät usein totuuden paljastumista. Tämä prosessi voi antaa mahdollisuuden katarsiksen syntymiseen ja se voi auttaa yhteisen historian luomisessa, mikä helpottaa parantumista ja sovinnon löytämistä.
Kun me juhlimme tätä uutta kansainvälistä päivää ensimmäisen kerran, tunnistakaamme totuuden korvaamaton rooli ihmisoikeuksien puolustamisessa – ja sitoutukaamme puolustamaan oikeutta totuuteen kun teemme globaalia työtämme ihmisoikeuksien puolesta.”
¤
Totuuskomissiosta
Totuuskomissio (Truth and Reconciliation Commission, TRC; Totuus- ja sovintokomissio) oli Etelä-Afrikassa toiminut oikeusistuimen kaltainen elin, jonka perusti maan kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuonna 1995 selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Totuuskomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan. Totuuskomissiolla oli keskeinen asema Etelä-Afrikan muutoksessa demokraattiseksi valtioksi ja totuuskomissiota, joistakin puutteista huolimatta, pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa. Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.
¤
Loppukommentti: Jokainen voi tykönään miettiä, ovatko meillä Hallitus ja Eduskunta pyrkineet edistämään oikeutta totuuteen kansallisten traumojen osalta.
Kuinka moni kansanedustaja ja ministeri tiennee, että 24. maaliskuuta on ’Kansainvälinen päivä omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle’?
Tosiasia on, ettei Suomessa liputeta 24. maaliskuuta eli Kansainvälisenä päivänä, joka on omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle. Jotakin se kertoo päättäjiemme YK-arvostuksesta?
Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on täällä tänään 6. toukokuuta. Vuodesta on jäljellä 239 päivää. Vielä olisi aikaa jäljittää totuutta vuoden 1918 sodankin suhteen. Aikaa olisi jopa totuuskomission perustamiselle. Yhä vielä on niitä, jotka muistavat.
Julkisen vallan toimenpiteitä odotellessa voimme ainakin muistaa seuraavan:
Kuluvana vuotena vietetään Kaatuneitten muistopäivää 21. toukokuuta (toukokuun kolmas sunnuntai). Olisiko silloin odotettavissa jotakin erityistä ottaen huomioon muun ohella sen tosiseikan, että Mannerheim oivalsi jo vuonna 1940 ”kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten” muiston vaalimisen tärkeyden.
Kaatuneitten muistopäivän viettäminen sai alkunsa huhtikuussa 1940 pidetystä piispainkokouksesta, jossa oli ehdotettu suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodan sankarivainajien muistoksi sunnuntaina 19. toukokuuta 1940. Suunnitelman tietoonsa saanut puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim käski välittömästi, ettei vapaussodan päättymisen muistopäivänä ja armeijan lippujuhlan päivänä 16. toukokuuta järjestetä liputuksia ja paraateja. Samalla hän kansakunnan yhtenäisyyttä korostaakseen määräsi, että lippujuhlan sijasta toukokuun kolmatta sunnuntaita oli vietettävä ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Mannerheimin käsky koski vain puolustusvoimia, mutta sitä alettiin noudattaa myös puolustusvoimien ulkopuolella.
(http://www.veteraaniperinne.fi/kaatuneitten_muistopaiva)
Kaatuneitten muistopäivän liputus ei kuitenkaan voi korvata edellä tarkoitettua totuuteen pyrkimistä eikä julkiselle vallalle kuuluvaa velvollisuutta edistää jokaiselle kuuluvan oikeuden, oikeus totuuteen, toteutumista.
Sama syyhän toi lienee,mikä nykyään on menossa.Eli ei tarvi tutkia vanhoja vaan lukea viimeaikaisia uutisia ja niitäkin muualta kuin valtamediasta.
Kiitos Tapio Kuosmalle erittäin hyvästä, kiihkottomasta ja asiantuntevasta artikkelista. vastavalkeen sivuilla yleensä on vähän kaikenlaista, mutta hienoa, että tänne saadaan myös välillä ihan faktapohjaista asiaakin ja vielä hyvin kirjoitettuna.
oma käsitykseni sodan syistä ja synnystä on lähes identtinen. punakaartin radikalisoituminen on hyvä esimerkki siitä, mitä äänekäs vähemmistö voi saada aikaan, jos olosuhteet ovat oikeat (eli väärät). kun lukee esimerkiksi lehtisen punainen turku kirjan, niin ilman sellaisia agitaattoreita kuin tuomas hyrskymurto oli, niin lopputulos olisi voinut olla kovin toinen. mun käsitys SDP’stä tuona aikana oli se, että se oli ”saksalaismallinen” työväen puolue, joka toki uskoi sosialismiin, mutta bolshevikien toimintamallit olivat sille kovin vieraita… isossa kuvassa kehitys tämä kaikki menee vuosien 1914 – 1918 pyörteisiin. ne on mielestäni listattu hyvin edellä.
vaikka vuosi 1918 oli traumaattinen, niin lopulta kuitenkin työväestö sai (onneksi) mitä halusi ja tannerin vähemmistöhallitus alle 10 – sodan päättymisestä on osoitus tästä. tähän varmasti vaikutti suomalainen kunnallispolitiikka – yhteisistä asioista oli pystyttävä päättämään kuntatasolla jo paljon aiemmin. tämä mielestäni keskeisesti esti sen, että suomi ei ajautunut oikeisto (tai muuhun) diktatuuriin 30 – luvulla vaikka monet samaan aikaan euroopassa syntyneet valtiot ajautuivat. lopun yhtenäisyydestä sinetöi kolmekymmenluvun suotuisa talouskasvu ja cajanderin III hallitus vuonna 1937 toimineen. oltiin sen takia sitten valmiina marraskuun 39 tapahtumiin aika yhtenäisenä kansana.