Punaisten teloitusta kuvaava juhlaraha toi jälleen mieleeni oman vaarini Viktor Lindellin kohtalon. Ja jälleen kerran sydämeni särkyi ihmisten julmuuden ja empatiakyvyn puutteen edessä. Näitä katkeria kokemuksia on varmaan lukemattomilla muillakin, jotka asioita ovat selvittäneet.
Tällaiset historialliset tragediat noudattavat tutkimusten mukaan kaavaa, jonka mukaan ensimmäinen sukupolvi kokee, toinen vaikenee sekä pelosta että häpeästä, ja kolmas selvittää, jos selvittää. Vasta sitten voi alkaa surutyö. Minä en siihen kykene. Minä tunnen vain loputonta tuskaa. Kykenen ainoastaan tekemään sen, mitä minun on tehtävä. Minun on kerrottava, kerrottava ja kerrottava. Nämä ihmiset, jotka antoivat henkensä aatteensa puolesta, ovat sen ansainneet. Heidän muistoaan minä kunnioitan. Heidän ansiotaan on Suomen itsenäisyys, torppareiden vapauttaminen ja työväen etujen ajaminen.
Oheinen kuva on Sammatin historiankirjan kansipaperin liepeestä. Siinä vaarini Viktor Lindell on nostettu kirjailija Eeva Joenpellon pöydälle. Kuva oli meillä kotona piirongin päällä juuri tuollaisena muistokuvana. Kun täytin viisi, opin lukemaan, ja siitä pitäen tavasin tuota kuvaan liitettyä tekstiä, vaikka en sitä heti edes ymmärtänyt: ”Vihtori Lindell, Sammatti, Valkoisen vihan uhri, teloitettu, murhattu 6.5.1918.” Siitä alkoi minun Via Dolorosani.
Surutyön minun osaltani tekevät poikani ja hänen kolme lastaan, joille olen kertonut sukuni tarinan. Yhdessä olemme käyneet uhrien haudoilla ja muilla historiallisilla paikoilla, myös vaarini teloituspaikalla turvesuon laidalla, minne vainajat sotkettiin ennen kuin omaiset saivat heidät haudatuiksi metsäkummulle. Siunattuun kirkkomaahan näitä uskovia ihmisiä ei päästetty.
Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen omalle kotipihalleen ja vaimolle sanottiin:
Katto nyt Iitu Vihtoriis. Ny sää näät sen viimesen kerran.
Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa Ylitalon navetassa, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui haavoittuneena kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja sotkettiin suohon.
Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen Peter Handken romaanista Moravalainen yö tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui kuin olisi itsestäni kirjoitettu. Estetiikan ja filosofian professori Markus Lammenranta onkin sanonut, että romaanit ovat ihmisten sienikirjoja.
Niin kuin Handken kuvailema tyttö olen minäkin yhä uudelleen ja uudelleen palannut paikoille, missä kaikki tapahtui. Olen etsinyt kivisestä kallioseinästä luodinjälkiä ja tuijottanut vetiseen altaaseen, mistä turpeet on nostettu. Mielessäni olen toistellut tarinaa unettomina öinä ja usein päivisinkin. Uniinikin nuo hirvittävät tapahtumat ovat tulleet.
”Jos hän pystyi omana aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme, tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla mielikuvansa ilmaan.… Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta; hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään. Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut, eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä, lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja. Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana, ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta kaukaisuudestaan.”
(Valitettavasti Veikko Kallion Sammatin historian kirjaan on tullut virhe. Siinä Enäjärven rannassa sijaitsevassa Ruokoparman luolassa kolmesta kiinniotetusta miehestä vaarini tilalla on väärä henkilö. Toiseen painokseen asia on korjattu. Tapahtumat ovat oikein myös Tauno Tukkisen tutkimuksissa.)
¤
Sodan uhrit
¤
Luettavaa
Peter Handke, Moravalainen yö. Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013
Heimo, Anne | ELORE (2010) Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia
http://www.elore.fi/arkisto/2_10/heimo_2_10.pdf
Kotikuusesta III (30.4.2017): Hyvää vappua!
http://kotikuusestaiii.blogspot.fi/2015/04/hyvaa-vappua.html
Kaija, koskettavaa ja riipaisevaa! Hyvä että olet jaksanut kertoa Viktor Lindellin järkyttävästä kohtalosta.
¤
“The right to the truth is both an individual and a collective right. Each victim has the right to know the truth about violations against them, but the truth also has to be told more widely as a safeguard to prevent violations from happening again.” (UN Secretary-General Ban Ki-moon)
#
Kansainvälinen vuosipäivä on jonkin asian huomioimiseksi kansainvälisesti vietettävä vuosipäivä. Etenkin Yhdistyneet kansakunnat (YK) on valinnut useita päiviä kansainvälisiksi merkki- ja teemapäiviksi tai -viikoiksi, joita se suosittelee vietettävän jäsenvaltioissaan.
#
24. maaliskuuta – Kansainvälinen päivä omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle (YK)
YK:n pääsihteerin viesti (24.3.2011) kansainvälisenä päivänä uhrien oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista:
VIESTI KANSAINVÄLISENÄ PÄIVÄNÄ UHRIEN OIKEUDELLE TOTUUTEEN JULMISTA IHMISOIKEUSLOUKKAUKSISTA
24. maaliskuuta 2011
”Täsmälleen 31 vuotta sitten Óscar Arnulfo Romero, elsalvadorilainen ihmisoikeuksien edistäjä ja puolustaja, murhattiin kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Tarkoitus oli selvä: hiljentää sorron kiihkeä vastustaja.
Tänään, ensimmäisenä kansainvälisenä päivänä, joka on omistettu uhrien oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja heidän ihmisarvolleen, me kunnioitamme herra Romeron työtä, sekä kaikkien ihmisoikeuspuolustajien työtä ympäri maailmaa.
Julmien ihmisoikeusloukkausten uhrit ja heidän perheensä ansaitsevat totuuden niistä olosuhteista, joissa loukkaukset tapahtuivat, niiden syistä ja loukkausten tekijöiden henkilöllisyydestä.
Oikeus totuuteen taataan nyt selkeästi joulukuussa 2010 voimaan astuneessa yleissopimuksessa, joka kieltää pakotetut tai tahdonvastaiset katoamiset. Myös monet muut kansainväliset työkalut, kansalliset lait, oikeuskäytäntö ja kansainvälisten elinten päätöslauselmat, tunnistavat tämän oikeuden.
Totuuden tietäminen antaa yksittäisille uhreille ja heidän sukulaisilleen tavan päästä asiassa päätökseen, palauttaa uhrin ihmisarvo ja saada ainakin jonkinlaista apua menetyksen kestämiseen.
Totuuden paljastaminen auttaa kokonaisia yhteiskuntia asettamaan ihmisoikeusloukkauksien tekijät vastuuseen.
Tiedon etsiminen ja uhrien ja syyllisten julkiset lausunnot edeltävät usein totuuden paljastumista. Tämä prosessi voi antaa mahdollisuuden katarsiksen syntymiseen ja se voi auttaa yhteisen historian luomisessa, mikä helpottaa parantumista ja sovinnon löytämistä.
Kun me juhlimme tätä uutta kansainvälistä päivää ensimmäisen kerran, tunnistakaamme totuuden korvaamaton rooli ihmisoikeuksien puolustamisessa – ja sitoutukaamme puolustamaan oikeutta totuuteen kun teemme globaalia työtämme ihmisoikeuksien puolesta.”
¤
Totuuskomissiosta
Totuuskomissio (Truth and Reconciliation Commission, TRC; Totuus- ja sovintokomissio) oli Etelä-Afrikassa toiminut oikeusistuimen kaltainen elin, jonka perusti maan kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuonna 1995 selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Totuuskomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan. Totuuskomissiolla oli keskeinen asema Etelä-Afrikan muutoksessa demokraattiseksi valtioksi ja totuuskomissiota, joistakin puutteista huolimatta, pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa. Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.
¤
Loppukommentti: Jokainen voi tykönään miettiä, ovatko meillä Hallitus ja Eduskunta pyrkineet edistämään oikeutta totuuteen kansallisten traumojen osalta.
Kuinka moni kansanedustaja ja ministeri tiennee, että 24. maaliskuuta on ’Kansainvälinen päivä omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle’?
Tosiasia on, ettei Suomessa liputeta 24. maaliskuuta eli Kansainvälisenä päivänä, joka on omistettu oikeudelle totuuteen julmista ihmisoikeusloukkauksista ja uhrien ihmisarvolle. Jotakin se kertoo päättäjiemme YK-arvostuksesta?
Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on täällä tänään 6. toukokuuta. Vuodesta on jäljellä 239 päivää. Vielä olisi aikaa jäljittää totuutta vuoden 1918 sodankin suhteen. Aikaa olisi jopa totuuskomission perustamiselle. Yhä vielä on niitä, jotka muistavat.
No sota on aina julmaa ja aina myös viattomat saavat kärsimyksistä liiankin suuren osansa.
Olen monesti miettinyt miten Suomen kehitys olisi edennyt jos sisällissodan sijaan ”punaiset voimat” olisivat keskittyneet demokraattiseen vaikuttamiseen(lakot ym. keinot)
Käsittääkseni Suomi on ainoa Skandinavian maa jossa on käyty sisällissota eri poliittisten tahojen välillä 1900-luvulla.
Miksi muualla tuo demokratian kehitys onnistui ilman sotaa?
Oliko muka todella niin, että sota oli ainut vaihtoehto Suomessa 1918, enpä usko!
Skandinaviassa on ollut enemmän ja vähemmän sotia. Suomessa vasta 1900-luvulla oltiin valmiit itsenäistymään ja vain Venäjän tsaarien koulutuksen jälkeen Suomi oli yhteiskuntana valmis. Autonomian aikana olimme oppineet ja luoneet yhteiskunnan, joka oli jotain muuta kuin emämaan siirtokunta ja verotuksen kohde.
Se että olisiko Suomen pitänyt kyetä ilman sisällissotaa kehittyä demokraattiseksi maaksi, niin ei. Suomi oli menossa kohti siirtomaa asemaa vielä sisällissodan aikana. Vasta sisällissota ja Saksan sotatappio herätti oikeiston ymmärtämään demokratian ja vastuun heikommista. Tätä vastuun jakoa on Suomessa tuhottu ja olemme palaamassa taakseppäin unohtaen miksi Suomi tunnetaan Talvisodan ihmeestä, joka syntyi demokratiasta ja siitä ettei heikkoakaan jätetty.
Diabolik, itse olisin sen sanan -kehittyminen- ilmaissut jatkuvana ”rappeutumisena”, ottaen myöskin huomioon tämänpäiväiset häirinnät ulkomaalaisten tunkeutuessa suomen korpitaipaleelle. Senaikainen ylimistö sai ”vettä myllyynsä” varakkailta sijoittajilta Ural vuorille asti. Siitä on selvänä todisteena ”Suur-Suomen kartta”, joka
roikkui kotini seinällä kuin ukkospilvi taivaan rannalla, eikä mitenkään hyväksytyksi, vaan hulluuden huippuna.
Siihen yllytykseen tarvittiin joukko isokenkäisiä johtajia,joilta oli jo silloin järki valunut kalsareihin. Turpiin tuli, ja roimasti. Uppiniskaiset sotahullut eivät halunneet tyytyä, rauhanomaiseen rinnakkaiseloon naapurin seurassa. Hangon niemen sekä Ahvenanmaan väliaikainen miehitys naapurille olisi säästänyt valtavan menetyksen. Salaiset todisteet puhuvat puolestaan, mutta niihin ei ole lupa koskea häpeän pelossa.