Istua siinä bussin takaosassa lukemassa kirjaa, kaikessa rauhassa, viimeisen oven vieressä. Kommunistiakvaario on jäänyt Koskipuiston pysäkille ottamaan kyytiin Härmälän suuntaan halavia. Teos kertoo prosenttiporukoista – miehistä, joiden harteille kollektiivisesti media yrittää asettaa järjestäytyneen rikollisuuden viittaa. Prosenttilaiset eivät ole riippuvaisia ”kunnon ihmisten” etikettioppaista. Teos kertoo myös kunnon ihmisistä: heistä, jotka järkyttyvät, panikoituvat ja pelkäävät epävarmuudessaan, kun joku radikaali tuossa kävelee punaisia päin, vaikka autoja ei tule.
Tämä tositarinakin kertoo kunnon ihmisistä: raivonhallintaongelmaisesta bussikuskista, pummimummista ja pelokkaasta silminnäkijästä. Tarkemmin vielä tämä tarina kertoo siitä, miten kunnon ihmiset ottavat vastuun kunnon teoistaan – ja miten eivät. Istua siis siinä, pari penkkiriviä selän takana. Vauhdilla ja ryminällä ohitse ryntää nuori mies ilmeisen emotionaalisessa tilassa ja laskeutuu keskelle viittä viimeistä. Sekunti, kaksi nuoren miehen perässä paikalle raivokkaasti – likimain hysteerisenä – jytistää perussiisti bussikuski umpiasialliset kasvot tulipunaisina.
Pettämäisillään olevalla äänellä bussikuski huutaa – kirkuu – nuorelle miehelle: ”Uloooos! Mene ulos täältä!” Katsella siinä, joltisenkin yllätettynä, paikalle pölähtänyttä näytelmää. Nuori mies istuu haastavassa asennossa takarivin keskellä. Asiat tapahtuvat nopeasti sekunnin seuratessa toistaan, bussikuskin karjunta yltyy. Tilanteen vauhdikkuudesta huolimatta toisella puolella käytävää istuva nuori nainen ehtii tehdä nopeita, rohkeita päätöksiä: kassiaan puristaen tämä kaikkien täydelleen ignooraama pelokas silminnäkijä livahtaa pois paikalta, suojaan bussin etuosaan – ettei nyt vaan sattus mitään.
Istua siinä. Ajatella, että nyt kuski vähän ylireagoi ilmaismatkustamiseen. Paitsi, että ei: nuori mies huutaa kuskille, ettei ole menossa mihinkään, on maksanut matkansa: ”Painu vittuun!” Bussikuski tärisee, huutaa vastaan ja – varastaen tässä kohden täydellisen huomioni – kumartuu nappaamaan kiinni edelleen istuvan, kolme kertaa itseään pienikokoisemman nuoren miehen niskaan. ”Ulos tästä bussista!” kirkuu kuski. Kaikessa epäkunnollisuudessaan sitä ei aina muista, ettei auktoriteettia sovi kyseenalaistaa. Kaikessa epäkunnollisuudessaan siinä tulee sitten kajautetuksi kuskille: ”Voisitteko ys-tä-väl-li-ses-ti selittää, miksi hyökkäätte fyysisesti kaverin kimppuun?!”
”Toi lähtee ulos täältä NYT!” huutaa bussikuski, väliintulon yllättämänä ja hämmentämänä – joskaan ei aiempaa vähempää raivokkaana – nyt minua silmiin tuijottaen, irroittaen otteensa nuoren miehen niskasta. ”Miksi, jos on matkanut matkansa?” sitä kysyy raivosta värisevältä kunnon ihmiseltä. ”Se haistatteli mulle”, tulee kunnon ihmisen suusta kuin ala-asteen pihavalvojan kuulustellessa nujakkaan syyllistyneitä. Ei sitä voi kuin tuijottaa ja miettiä, että kuulikohan sitä nyt ihan oikein. Alaleuka tipahtaa puolisentoista senttiä alemmas. Jaa että kun kundi haistatteli, on oikeus fyysiseen hyökkäykseen? Ah, aikoja, ah kunnon ihmisten tapoja.
Silminnähtävästä halustaan huolimatta raivokas bussikuski ymmärtää olla kajoamatta enää nuoreen mieheen. Sen sijaan kuskin käteen ilmestyy puhelin – timanttisen päättelynsä tuloksena tämä itsekin univormuun pukeutunut herrasmies katsoo asiaan kuuluvaksi uhkailla retuuttamaansa nuorta miestä virkavallalla. ”Mä soitan poliisit, ihan justiinsa, soittaa jo”, bussikuski ulahtelee ja heiluttelee puhelinta perääntyessään bussikäytävää pitkin työpisteelleen. Myös hivenen aggressiiviseen tilaan kiihottunut nuori mies huutaa kuskin perään ”Senkus soitat, soita vaan!” ja jatkaa: ”Soita! Mä nostan pahoinpitelysyytteen. Täällä on silminnäkijöitä!” Silminnäkijä kunnon ihmisten karusellissa.
Karusellin vauhti kiihtyy, kun bussin avoimesta takaovesta kantautuu iäkkäämmän rouvashenkilön vihainen taivastelu, ja oviaukkoon ilmestyykin kurttuiset, pöyristyneet kasvot. Aluksi kadulla seisten tämä siististi pukeutunut, hiuksensa jämptiin järjestykseen ajellut matami jakelee tuomarillisia ohjeita nuorelle miehelle: ”Olisit kyllä voinut mennä seuraavalla bussilla, niin!” Koska ei tunne saavansa ääntänsä kuuluviin – tai säästääkseen bussilipun verran – jeesusteluaan tauotta jatkava rouvashenkilö astuu bussin sisäpuolelle – takaovesta – likimain samalla hetkellä, kun ovi alkaa sulkeutua.
Sitä vain tuijottaa, kun kunnon ihminen, vakavamielinen moraalinvartija litistyy hetkeksi bussin automaattioven musertamana. Ovi aukeaa, kun ei pääse sulkeutumaan, mutta sulkeutuu saman tien uudestaan – musertaen taas kunnon ihmisen otteeseensa. Ovi aukeaa taas. Ovi sulkeutuu taas. Kunnon ihminen räpiköi automaation kourissa – näky on kuin Jim Carrey -komediasta. ”Karma is a bitch”, sitä tulee mieleen eikä sitä voi estää itseään purskahtamasta nauruun. Siinä sitä istuu nauraen – bussissa ainoana, jota tilanne huvittaa: hämmentyneen tuomitsevat katseet ympäriltä viestittävät, ettei kunnon ihmisille pidä nauraa.
Pummimummi sätkyttelee itsensä irti piinallisesta tilanteesta, nousee bussiin vaatetustaan ojennellen – ja jeesustelun volyymia ja äänenpainojaan vahvistaen. Nuori mies saa päällensä sekalaisen ryöpytyksen paheksuntaa, syytöksiä ja huomautuksen kielenkäytöstä, kun paikalla on ”pieniä ihmisiä” – ilmeisesti tarkoittaen lapsia, joita bussissa ei liiemmin edes ole, takaosassa ainakaan. Pöyristynyt pummimummi ei sanallakaan soimaa bussikuskin väkivaltaista vastausta sanalliseen herjaan. Sitä miettii myös, että ihan syyttäkö tuo kunnon ihmisten mielestä olomuodoltaan ”raggarista” käyvä nuori mies kuskille haistatteli.
Hissukseen takaperin hiipien pummimummi siirtyy takaovelta – mistä oli maksamatta noussut kyytiin – bussin keskivaiheille muiden kunnollisten – tosin maksaneiden – matkustajien joukkoon. Bussikäytävällä kaikuu viimeisenä pummimummin timanttisen päättelyn tulos, bonussyyte nuorelle miehelle: ”Sinun takiasi meinasin jäädä bussin ovien väliin!” Sitä miettii, että mistä asti bussiin ollaan noustu takaovesta, mutta ehkä pöyristyttävän haistattelun hämmentämällä kunnon ihmisellä on erityisiä etuoikeuksia – tai sitten vain kunnon ihmisen ulkomuodolla on helpompi matkustaa pummilla.
Sitä jatkaa lukemista päätään pudistellen, pohtien kunnon ihmisten kunniaa. Kunnoton ja kunniaton – retku ja rotta – ajatellaan kunnon ihmisten maailmassa synonyymeiksi. Mutta kuinka usein kunnottoman kunnia antaa myöten käyttää väkivaltaa pienempäänsä vastaan? Kuinka usein kunnoton hylkää kunniansa varoakseen mainettaan? Kuinka usein kunnon ihmiset kunniattomuuteen törmätessään katsovat muualle, puristavat laukkuaan ja luottavat oikeuden toteutuvan muiden kunnon ihmisten toimesta? Kuinka usein kunnon ihmiset säilyttävät mieluummin maineensa kunnon ihmisinä kuin kunniansa?
Sitä ymmärtää, miksi nuori mies jälkinäytöksenä poistuu bussin etuoven kautta päästäkseen kertomaan kuskille äänekkään mielipiteensä saamastaan asiakaspalvelusta. Sitä ymmärtää turhautuneen potkun kuminan bussin kyljessä, kun kunnon bussikuski kiljuu nuoren miehen perään henkilökohtaista porttikieltoa hänen vuoroilleen – hänen auktoriteetillaan.
Virkavalta ei koskaan saavu paikalle.
¤
Kirjoitin vuonna 2008 muistiin oman Pysäkki-kokemukseni (alla).
Kauan kauan sitten ja seitsemän metsän takana, kun vielä turvauduin toisinaan vapaa-aikana alkoholin mieltä hierovaan vaikutukseen, olin lähes koko yön juhlimassa työkaverin syntymäpäivää. Työskentelin silloin ravintolakokkina.
Lähdin töihin aamulla, vieläkin hivenen hömppäkunnossa. Vaihdettuani ylleni kokin vaatteet, haahuilin salin puolelle hakemaan ison lasillisen kapitalistista sokerihapatusta jäillä.
Ja ryntäsin takaisin keittiön turviin esiliina lepattaen, silmät palaen kuin kävynsyöjällä. -Mitä helvettiä, salihan on täynnä kääpiöitä, huohotin perässäni laukkaavalle tarjoilijalle, satoja kääpiöitä! Onko joku eilen pannut jotain drinkkiini, mitä!
-Sinäkö et tiennyt? Eikö teille keittiössä ole ilmoitettu? Helsingissä on lyhytkasvuisten kansainvälinen konferenssi. Hotelli on aivan täynnä. Kaikki hotellit ovat. Koko eilisen päivän kannoimme pullokoreja huoneisiin, että he yltäisivät ripustamaan vaatteensa komeroihin.
-Jessus! Minä jo luulin näkeväni näkyjä. Tarkoitan, että eihän sitä odota näkevänsä satoja kääpiöitä heti ensimmäiseksi aamulla työpaikallaan.
Seuraavana aamuna, matkalla töihin, aloin pohtia miltä maailma näyttää lyhytkasvuisen silmin. Ei siitä selkoa tullut pelkällä ajattelulla, olenhan itse naiseksi varsin pitkä. Kyykistyin siis bussipysäkillä ja aloin tutkia asiaa ihan konkreettisesti.
Itsekseni höpisten ”Joo-o, kyllä se tosiaan näyttää erilaiselta maailma. Entäs jos pitäisi päästä esimerkiksi istumaan tuohon penkille? Kokeillaanpa. Hitto mutta on vaikeaa. Ei meinaa millään ylettyä. Ja jos mä oisin näin tosi lyhyt, äh, ei taivu enää polvet, täytyy istua maahan. Oikeestaan aika hienon näköistä täältä alhaalta. En ole ennen huomannutkaan että tuossa on sammalta…Lapset varmaan huomaa kans kaikkea tällaista. Tässä HAISEEKIN erilaiselta! Jännää.” testailin eri pituuksista maailman muotoa.
Sitten alkoi tulla tuntu, että minua tuijotetaan. Vilkaisin keskittyneestä toiminnastani taakseni ja huomasin pysäkin alkaneen täyttyä muistakin bussia odottavista työmatkalaisista. Yhteistä heille oli se, että kaikki heistä yrittivät olla niin kuin minua ei olisikaan.
Tilannetta selventääkseni ja tunnelmaa parantaakseni sanoin hilpeästi kaikille yhteisesti -Mä vaan halusin tietää, miltä tuntuis olla lyhytkasvuinen ihminen!
Tunnelma ei parantunut. Kukaan ei katsonut minua suoraan. Bussi tuli.
Poikkeuksena normaaliin aamuryntäykseen muut matkustajat odottivat, kunnes minä olin astunut ensimmäisenä bussiin, nähdäkseen minne minä istun. Ja istuivat sitten mahdollisimman kauas minusta.
Sen tajutessani minua alkoi hillittömästi naurattaa. Purskahdin ulvovaan nauruun, hihitin, käkätin, tirskuin. En saanut sitä loppumaan kuin hetkittäin. Sitten vilkaisin taas kanssani pysäkillä seisoneita ja nauru vyöryi ulos minusta täysin suitsimattomana.
Mikä tämän tarinan opetus on? En tiedä muista ihmisistä, mutta itse opin kokeilemaan sen sijaan että tyytyisin pelkkään teoreettiseen tietoon, jonka joku muu minua varten on kerännyt. Opin asettumaan toisen asemaan. Opin myös, että ihmiset usein kääntävät katseensa pois heille oudosta ja tuntemattomasta, koska siihen tutustumisesta on vaivaa. Tai se pelottaa. Hermostuttaa.
Ja senkin opin, että rohkea asenne omaan olemukseensa ja omaan tekemiseensä on aina suositeltava vaihtoehto.
Oppiiko tarinastani jotain muutakin? Vastuu siirtyy kuulijalle, kuten täällä Savossa sanotaan.
🙌 …kiitos iltahihityksistä… tämän vain niin pystyi kuvittelemaan silmissään … 😂
’…että ihmiset usein kääntävät katseensa pois heille oudosta ja tuntemattomasta, koska siihen tutustumisesta on vaivaa. Tai se pelottaa. Hermostuttaa…’
Noin se yleensä on.
Mielihyväperiaate (sieltä yli missä aita on matalin) ohjaa ihmistä pääsääntöisesti ja se merkitsee juuri tuota, pelon ja ahdistuksen karttamista. Mutta karttaminen on samalla tie joka pitää ihmisen henkisesti heikkona ja kapealla polulla.
Yleensä vain tuska ja vaiva kehittävät ja kriisit opettavat ja lujittavat läpikäytyinä. Ihan järkeen käypäähän se on kun ajatellaan ettei fyysinen kuntokaan kohene ilman rasitusta. Lihas kasvaa vain kun sitä kuormitetaan. Kuinka sitten henkinen voisi toimia eri periaatteella?
Mitä opimme? Yksi asia voisi olla että kannattaa lukea vaihtoehtomediaa ja kestää hermostumatta sitä tuskaa mitä uusi tieto aina tuo.
”Seuraavana aamuna, matkalla töihin, aloin pohtia miltä maailma näyttää lyhytkasvuisen silmin.”
Nyt seuraavana aamuna kun menet töihin, -pohdi Riikkaa hyvä sitä, miltä maailma näyttää henkisesti lyhytkasvuisen silmin.
”Valaistuksen hetkellä”, jonka kaiketi olet jo kokenutkin, -joku muukin voi kokea sen kun se kerrotaan esimerkin valossa, -miltä näyttää, jos hän osaa positioida itsensä oikein.
Muuan Yrjö Kallinen kirjoitti joskus aikoinaan kirjan, ”Elämmekö Unessa”. Eräs merkittävimpiä asioita ko. kirjassa on luonnehdinta siitä mitä esim. Zen tarkoittaa. Jostain syystä tämä kirja on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle suomalaisessa kulttuurikirjallisuudessa, ja Zenistä jauhetaan milloin mitäkin joillekin tasoille yltäneiden mammonaa paapovien kulttifilosofien puheenvuoroissa, oli aihe sitten mikä hyvänsä.
Vuosikymmeniä myöhemmin muuan Paavo Lipponen, joka kirjainydistelmiä tulkiten oli Yrjö Kallisen aateveli, kirjoitti kirjan ”Järki Voittaa”, mutta asenteet reaalipolitiikassa olivat aivan toisenlaiset, mutta sen Järjen riiemuvoittoa ei ole vieläkään näköpiirissä. Mutta pakko on sanoa, että Lipponen muine aateveljineen ei vielä ole päätynyt vankilaan. Sisältyykö tähän jokin syvällisempi oivallus,..? Mene ja tiedä.
Tältähän se josus näyttää
https://www.youtube.com/results?search_query=jackass+dwarf+bar+fight
”Kuinka usein kunnon ihmiset kunniattomuuteen törmätessään katsovat muualle, puristavat laukkuaan ja luottavat oikeuden toteutuvan muiden kunnon ihmisten toimesta? Kuinka usein kunnon ihmiset säilyttävät mieluummin maineensa kunnon ihmisinä kuin kunniansa?”+
Kunnon ihminen käy kuntosalilla. Hän punnertaa siellä fyysisen suorituskykynsä äärirajoilla kuntosali-opastajan ohjeiden mukaisesti, ja hikoilee etikanhajuisia hikiä siinä toivossa, että endorfiinien tuoksu tuntuisi nokassa.
Kunnon ihminen tekee työtään myös henkisellä saralla, siellä hän hikoilee erilaisia attribuutteja adjektiiveja, ja muita kielellisiä ilmaisuja, ja toimittaa hevon kuuseen ne pummit ja siivelläeläjät, jotka tekevät jotain vain silloin kun tietävät mihin ovat menossa, -kukin tietysti omien lahjojensa ja resurssiensa puitteissa.
Nyt Johanna täytyy kysyä, että oliko tämä bussikuski ”maahanmuuttajataustainen” vai ”lokaaliabo”. Kummallakin suunnalla varmaan on omat syynsä tapahtumien kehitykseen.
Kaikki tarinassani esiintyneet hahmot vaikuttivat ainakin ulkoisen habituksensa osalta kantasuomalaisilta.
No niinpä tietenkin… Jotainhan se tarina muutakin kertoo, kun vain sen mitä tapahtui.
Nykykielellä kunnon ihminen sanotaan tolkun ihminen. Minkälainen se tolkun ihminen sitten on, ei tarkemmin kerrota. Jos jotain voi päätellä, se on sellainen, joka syö hampurilaisia, juo cocacolaa, katsoo teeveestä kaupallisia kanavia ja tekee työnsä kuin zombi työajoista ja palkasta välittämättä ja valittamatta.
Kaupallisia kanaviahan teeveestä löytyy muutama sata. Hömppää tulee tuutin täydeltä, asiaa vähemmän. YLE pitäisi olla asiakanava, mutta ei ole. Eilenkin oli kaksi satusetää, Sipilä ja Soini. Kumpikin sai höpötellä omiaan toimittajan juuri häiritsemättä. Tärkeää on, tehdäänkö ”uudistuksia” vai ei. Toimittaja ei varmaan saa kysyä, mitä se semmoset uudistukset oikein ovat. Niitä ei saa tarkemmin esiin tuoda. Kyllä kansa sitten näkee kun uudistetaan.
Jos tolkun ihmisiä ei enää tahdo löytyä ja niitä maanitellaan oikein valtiovallan ylemmältä taholta esiin, johtajien olisi kai syytä mennä joskus itseensä. Jos kansaa puristetaan yhteen muottiin ja viedään oman elämän hallinta, taloudellinen varsinkin, jostain päin se alkaa räjähtelemään. Tosin vielä aika vaisusti ja paikallisesti.
Näytttää siltä, että politiikan tarkoitus on nostaa ihmiset toisiansa vastaan. Duunarit maajusseja, maajussit duunareita, työlliset työttömiä, työlliset eläkeläisiä jne. Lista on pitkä. Media komppaa. Ole siinä sitten tolkun ihminen ja ymmärrä, että vika on johdossa.
’…Näytttää siltä, että politiikan tarkoitus on nostaa ihmiset toisiansa vastaan. ..’
Ilman muuta on. Keskenään riiteleviä kun on helpompi hallita.
Tekniikan miehenä minua on huvittanut koneiden ja laitteiden elinkaaren hallinta. Se perustuu osittain ”ympäristönormeihin” lakeihin ja asetuksiin ja siihen, että kone kävisi huolettomasti koko elinkaarensa. Ihmisille tällaisia lakeja ja normeja ei saada aikaiseksi ei sitten millään. Tai kyllä lait ja normit ovat olemassa, mutta niitä ei tarvitse noudattaa eikä noudateta. Otetaan enemmän julistuksena. Elinkaarenhallinta jätetään jo noin miljoonalla ihmisellä vapaaehtoisen avun varaan, eikä loppusijoituskaan näytä aina toimivan. Se on ”yhtiöitetty ja yksityistetty” ja on helvetin kallista nykyisin.
Miten tuon miljoonan ihmisen pitäisi olla tolkun ihmisiä. Hallituksen neuvoja kaivatttaisiin.
Tai minä en kyllä kaipaa, en. Olen mieltä että parempi kun Sipilä viimein kävelisi sinne pressan luokse ja pyytäisi eroa, joka hänelle myönnettäköön. Eikä sekaantuisi enää yhtään mihinkään, vaan jättäisi asiat ihan oikeasti paikallisesti sovittavaksi. Sinne missä asiat parhaiten osataan. Enkä tarkoita vain palkkoja. Duunareilla on (vielä) perustuslaillinen oikeus yhdistyä etujensa valvomiseen. Hallituksen ammattiliittojen murskajaiset vaativat perustuslain muutoksen. Esimerkiksi näin: Kaikilla muilla paitsi palkansaajilla on oikeus yhdistyä etujensa val…
”Tekniikan miehenä minua on huvittanut koneiden ja laitteiden elinkaaren hallinta. Se perustuu osittain ”ympäristönormeihin” lakeihin ja asetuksiin ja siihen, että kone kävisi huolettomasti koko elinkaarensa. Ihmisille tällaisia lakeja ja normeja ei saada aikaiseksi ei sitten millään. Tai kyllä lait ja normit ovat olemassa, mutta niitä ei tarvitse noudattaa eikä noudateta.”
Suomi on taas uusimassa hävittäjäkalustoaan. Miltähän kuulostaisi termi hankintakaaren hallinta… Viimeksi tehty hankinta ainakin meni yli ”kaikkien kaarien”. Pentti Sainion ansiokkaan kirjan ”Hukatut Miljardit” perusteella, Kyllä elinkaaret hallitaan kun kuvitellaan, että on olemassa loputon lähde josta rahaa pulppuaa, ja jos ei pulppua, velastakin tuleekin talouskasvua.
Pahemmin ei voi hankintamenettelyissä toimia, kuin siinä toimittiin. Mikään ei ollut hallinnassa, -eivät edes alkuperäiset tavoitteet…
Eräät valtionhallintoon kuöuvat organisaatiot tuottavat ulosteita, joista sitten laaditaan tulosteita, jotka eivät täytä minkäänlaisia standardeja. Ne ovat mitä hyvänsä. Hyvänä esimerkkinä Suomen oikeuslaitos ja sen toiminta alkaen -90 luvulta lainsäädäntöneuvoksineen ja ministereineen.
Kunnon hyvä ihmiset ajavat kyllä vielä opistaiseksi autoakin, vaikka paine on kova, ja ajavat jopa saastuttaviakin autoja.
Todin jos rahaa on vaihtavat hybridiin, autokeksintöön, joka on vasta puolivalmis ja saastuttaa ”vain” puolet siitä, mitä bensa- ja diselauto.
Mutta kaasuautoja hyvät ihmiset eivät osta kun kaasu tulee Venäjältä ja Venäjähän on ”sellainen”.
Kunnon hyvän ihmisen tunnistaa liikenteessä siitä, että hän ajaa 80 km:n nopeusrajoitusalueella 65-70 km/h ja kun nopeusrajoitus vaihtuu pienemmäksi, kunnon hyvä ihminen alkaa jarruttaa jo 400 m aikaisemmn ja näyttävästi, jotta kaikki ymmärtävät kuinka hyvä kunnon tottelevainen sääntöjä ja määräyksiä kunnioittava ihminen hän on.
Autoiluhan on Suomessa lievää törkeämpään ympäristörikokseen verrattava teko. Valitettavasti tässä ympäristössä auto on vielä aika välttämätön, päästäkseen vaikkapa töihin. Polkupyörällä ei jaksa ajaa sataa kilometriäkään ja julkisilla ei aina pääse. Jos sanoo että tulen töihin heti kun linja-autolla pääsee, sanotaan että ei tarvitse tulla.
Auto ei ole koskaan ollut Suomessa ihmisten matkantekoa helpottava kulkuneuvo, vaan väline valtion budjettivajeen paikkaamiseen. Ja sitähän vajetta on riittänyt. Nykyisin yritetään paikata budjettivajetta vielä sakottamalla autolla liikkujia enemmän (malli Sipilä). Se ei siis ole sekään enää kriminaalipolitiikkaa vaan valtion talouspolitiikkaa. Pakkohan hallituksen on yrittää paikata budjettivajetta jollakin keinoin, kun toisella kädellä annetaan mahdollisuuksia veronkiertoon niille joille hallitus ja eduskunta mahdollisuuden antaa. Pääministeri itse on näyttänyt esimerkkiä. Ei ole sattunut ainakaan duunariin. Puhumattakaan mittavista valtion maksamista ”yritystuista, jotka usein sattuvat somasti sukulaisiin. Eikä yksin pääministerillä. Tukea tarvitsevia löytyy hyväveliverkosta.
Yritystukien (nelisen miljardia) leikkauksista hallitus tuli äskettäin tulokseen, että niitä ei voi ”juuri nyt” leikata, kun orastava kasvu on ihan nurkan takana. Milloin se oikea aika mahtaa koittaa? Tuo orastava kasvu on antanut odottaa itseään jo kymmenisen vuotta, mutta kohtapuoliin hyppää varmaan ihan silmille. Ettei nuo ”yritystuet” itsessään sitäkin jarruttaisi? Veroistahan nekin maksellaan.
Jos jonkinsortin talouskasvu Suomen joskus saavuttaa, se tapahtuu kyllä hallituksen toimista huolimatta. Tapahtuu siksi, että jossainpäin maailmaa tehdään oikeaa talouspolitiikkaa ja kansalaisille tulee ostovoimaa. Suomessahan tehdään juuri päinvastoin. Jos se talouskasvu euroalueelta tulee, se tulee kyllä vahingossa, politikot eivät ehdi sitä torjumaan.