Mitä me emme tiedä? Nöyryyttä tulevaisuuden visiointiin

Mitä minä en tiedä?

Nuorena plikkana oli helppoa, kun maailma oli tässä ja nyt. Aurinko paistoi ja maantie oli kuuma. Moottoripyörän tarakalla kiljuttiin ja mentiin lujaa.

Vähän vanhempana alkoivat selvitä maailman rakenteet. Palikat olivat hyvässä järjestyksessä: alkuyhteiskunta, orjuus, feodalismi, kapitalismi, sosialismi ja kommunismi. Eespäin, eespäin tiellä taistojen… 70-luvulla kokemusta tuli hankituksi Moskovasta ja Itä-Saksasta ja jo silloin tiesin, että sosialismi tulee romahtamaan. Itä-Berliinin jälkeen pakenin paimeneksi korpeen, missä kului 15 vuotta. Ja loppu on ollut jatkuvaa muutosta ja historiaa. Tietysti.

Vuonna 2010 joulukuussa luin Mika Mannermaan kirjan Matka, jossa hän pohtii muun muassa tietoyhteiskunnan muuttumista bioyhteiskunnaksi seuraavien kymmenen, ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kirja ilmestyi vuonna 2002. Aiheesta hän esittää kaksi skenaariota: Menestyjät ja luuserit ja Hyvien ihmisten juhla.

Ensimmäisessä skenaariossa, Menestyjät ja luuserit, yhteiskunnan moraalikoodin sanelisivat dollari, jeni ja euro sekä ahneus ja röyhkeys. Mannermaan ennustuksessa pieni eliitti

”maksimoisi kaikki bioteknologian ihanuudet omalla kohdallaan. Kauneuden, urheilullisuuden, geneettisesti huippuunsa viritetyt aivot, sataanviiteenkymmeneen kipuavan älykkyysosamäärän, ylimääräistä neurologista muistikapasiteettia gigojen potenseissa. Luomuaivoilla ei olisi sanomista”.

Eliitin lisäksi tarvittaisiin tavallisia tolvanoita, jotka toimisivat lähinnä palvelevissa tehtävissä. Koneiden kilpailijoita ihmisistä ei kannattaisi jalostaa ainakaan voimassa ja vahvuudessa. Tolvanoiden elinikää ei kannattaisi pidentää, vaan pikemminkin ”hiukan lyhentää, jotta eivät ruikuttaisi ja kuluttaisi resursseja vanhetessaan vaan tekisivät töitä ja kuolisivat sitten pian pois”. Heille sopiva elinikä olisi ehkä keskimäärin 60 vuotta.

Toisessa skenaariossa, Hyvien ihmisten juhlassa, ”keskeiset moraalikoodit asetettaisiin kansalaisten valitsemissa yhteiskunnallisissa elimissä kaikilla tasoilla”. Yhteiskunnassa sovellettaisiin geeniteknologiaa kaikilla mahdollisilla alueilla, myös ruuan tuotannossa kaikkein köyhimmillä alueilla. Hyvien ihmisten maailmassa ei enää kuoltaisi joukkomitassa nälkään.

”Ihmisen eliniän pidentyminen keskimäärin 100 vuoteen ja sen ylikin merkitsisi huomattavaa muutosta ihmisten yhteisöllisissä suhteissa. Nyt ihminen tulee tuntemaan vanhempansa ja isovanhempansa ja toisaalta lapsensa ja lapsenlapsensa. Uudessa maailmassa heidän elämäänsä vaikuttavat lisäksi isoisovanhemmat ja lapsenlapsenlapset. Huikeasti kasvanut ihmissuhdeverkosto.”

”Hyvien Ihmisten skenaariossa käytäisiin loppumatonta habermasilaista keskustelua siitä, mikä on sallittua ja miten pitkälle voidaan mennä. Totuus eläisi ajassa jatkuvasti, mutta sillä olisi selvä suunta: eteenpäin. Peruslogiikka olisi, että bioteknologioiden eri alueiden synnyttämiä uusia innovaatioita nopeimmat kannattavat välittömästi, monet ensin vastustavat ja sitten hyväksyvät, ja aina jää pieni joukko, joka on uskossaan vankka eikä hyväksy minkäänlaista ´Jumalan, Jahven tai Allahin töiden´ näpelöintiä. He saavat ilmaista ja pitää kantansa Hyvien Ihmisten skenaariossa, mutta eivät kykene estämään kehitystä.”

Kaiken tämän nykyisen kaaoksen keskellä tuntuu siltä, että molemmat skenaariot etenevät kilvan. Paluuta entiseen ei varmaankaan ole, vaikka jo kokoomuspoliitikko eduskunnassa avuttomuuteensa tunnustaen huutaa entisen markkinakapitalismin perään.

Jos minun pitäisi tämän päivän järjellä sanoa, millainen maailma on kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin olisi pakko vastata: Minä en tiedä.

Missä nyt mennään?

Kun toissapäivänä (13.6.) luin professori Alf Rehnin maaliskuussa 2017 eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle antaman lausunnon ”Liiketalouden tulevaisuuksista – vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat”, muistin blogikirjoitukseni ”Mitä minä en tiedä” joulukuulta 2010.

Lausunnossaan Rehn lähtee siitä, että ihmiset tietävät tulevaisuudesta vain yhden asian:

”Mitä tahansa kuvittelemme siitä, juuri se tuskin tapahtuu. Raportit tulevaisuudesta ovat nimittäin ennen kaikkea raportteja siitä mitä tapahtuu nykypäivässä, ja myös ihmisyyden ylimielisyyden peilejä. Jos historia on opettanut meille jotain, niin ainakin sen että ihminen on aina hellyyttävän varma siitä että juuri hän on kykenevä nähdä [sic] tulevaisuuteen, vaikka kaikki sukupolvet ennen häntä on tässä epäonnistunut.”

Tästä syystä Rehnin mielestä on kiinnostavampaa tutkia tulevaisuutta negaatioiden kautta. Pitäisi nähdä, että kaikki väittämät ovat usein ainakin osittain sekä niitä ideoineiden markkinavoimien että käsitteiden politiikan vääristämiä. Tämä taas johtuu siitä, että ihminen etsii turvallisuutta, jonka nykyisyys antaa:

”Ei niin että olettaisimme että suositut tulevaisuuskuvat olisivat aina vääriä, eikä niin että olettaisimme niiden vastakohdan olevan sen oikeampi, vaan niin että myös harkitsemme mitä kieroutumia näihin mahtuu. Miten ihmisen tahto tuntea turvallisuutta, eli toivoa että hänen nyky-ymmärryksensä kelpaisi myös tulevaisuudessa, vaikuttaa tapaamme puhua? Miten alitajuinen pelko (tai ihastus) vaikuttaa tulevaisuuskuviin? Miten luonnollinen halumme juhlistaa uutta ja jännittävää sokaisee meidät asioille jotka eivät ehkä ole juuri tätä?”

Ihmisten taipumuksena on siis johtaa tulevaisuus nykyisyydestä, ja vain siitä, mitään varsinaisesti uutta keksimättä.

Yhtenä esimerkkinä Rehn mainitsee digitalisaation, joka on kuin taikasana. Se ratkaisee lähes kaikki ongelmat, kuten olemme kuulleet ja nähneet. Digitalisaatiosta jauhavat ainakin kaikki he, joiden ura ja tienestit ovat riippuvaisia digitalisaation menestyksestä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että se edustaa hyvin samanlaista kehityskäyrää kuin sähkö aikoinaan. Rehn kirjoittaa:

”Mullistava, omalla tavallaan, mutta ennen kaikkea tavalla jossa kaikki on tulevaisuudessa digitalisoitu luonnostaan, ja että digitalisaatio edustaa yksinkertaista oletusarvoa, sellaista joka on kilpailuvalttina merkityksetön miltei kaikille firmoille. Digitalisaation arkipäiväistyminen ei ehkä vielä ole täydessä kukoistuksessa, mutta tänään näemme paljon saman tapaista yli-innostusta jota vallitsi kun sähkö oli uusi ja ihmeellinen teknologia.”

Samanlaista hypetystä Rehn näkee mm. tekoälyssä, vaikka kyseessä ei olisi mitään aitoon tekoälyyn ja syväoppimiseen viittaavaakaan.

”Onkin täysin mahdollista sanoa että monen monta niistä asioista joita tänään kuvaillaan käsitteillä kuten juuri digitalisaatio ja tekoäly ovat oikeastaan varsin vanhoja teknologioita jotka ovat saaneet uuden ja ehomman brändin…”

Yhteiskunnan ”harmaantumisessa” Alf Rehn näkee vakavasti otettavan taloudellisen kehittymisen ja bisneksen mahdollisuuden. Kaiken järjen mukaan tämä vaihtoehto kuitenkin edellyttäisi, että eläkevaroja pullistelevat kassat käytettäisiin eläkkeiden maksamiseen, niin että jokaisen eläkeläisen tulot ylittäisivät edes EU:n määrittelemän virallisen köyhyysrajan. Ilman maksukykyä ei nimittäin ole toimivia markkinoitakaan.

Kysyen kylän löytää. Hakien talon.

Miettiessään Suomen yritysmaailman tulevaisuutta Alf Rehn esittää joukon kysymyksiä vastauksien asemesta:

”Olemmeko panostamassa kehitykseen joka tuo kilpailuvaltteja, tai kehitykseen joka tulee olemaan yhtä itsestäänselviä kuin pistorasiat?

Olemmeko varmoja että ymmärrämme kehittyvän teknologian potentiaaliset rajoitukset, ja tavat jolla sen kehitys voi taittua tai tulla mahdottomaksi?

Onko käsitteistömme puhua kyseisestä tulevaisuudesta oikea, tai olemmeko kielemme vankeja? […]

Katsommeko oikeita tulevaisuuksia, tai jätämmekö huomioimatta sellaisia jotka eivät meistä symboloi uutuutta ja uusiutumista?

Keskitymmekö liikaa helposti käsiteltäviin tulevaisuuksiin, jättäen suuremmat ja monimutkaisemmat mietintöjemme ulkopuolelle?

Kuvittelemmeko liikaa jo nähtyjen ratkaisujen kyvystä vaikuttaa tuleviin haasteisiin? […]

Mitkä teollisuuden haarat, ammattikunnat ja ilmiöt ovat jääneet harkinnan ulkopuolelle?

Mitkä ovat ne mekanismit jolla valitsemme ne ilmiöt joita katsomme, ja miten pitkälle voimme luottaa näihin? […]

Mitkä olisivat Suomen liiketalouden pahimmat painajaiset, ja mitkä valmiudet meillä on jos nämä toteutuvat?

Mitkä ovat ne tulevaisuudet joista emme puhu koska ne ovat liian kauhistuttavia ja täten liian raskaita harkita?”

Yhteenvetona Rehn esittää, että talouden edellytyksiä tulisi edistää yleisesti eikä vain muodissa olevia aloja. Politiikan pitäisi keskittyä enemmän esteiden raivaamiseen kuin talouden ohjaamiseen tukia suuntaamalla.

Poliitikkojen pitäisi pystyä luomaan rakenteet, jotka keskittyisivät enemmän yritysmaailman kriisien hoitamiseen kuin toivottujen mahdollisuuksien esiin manaamiseen. Keskeistä tässä on toimiva koulutus- ja tutkimuspolitikka ja aktiivinen kauppapolitikka. ”Hyvän tulevaisuuspolitiikan tunnistaa enemmin siitä josko se kykenee reagoimaan tehokkaasti yllätyksiin, ei siitä josko se aina välillä kykenee ennustamaan oikein”, kirjoittaa Rehn.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen. Vielä vaikeampaa on luoda uutta tulevaisuutta varten. Jalat pysyvät tiukasti maassa kun muistamme, että kaikki tämän päivän modernin yhteiskunnan tukipylväät kuten kybernetiikka, automaatio, robotiikka, digitalisaatio ja geenibiologia juontavat hamalle 1970-luvulle – tosin sillä poikkeuksella, että poliittinen taikausko voi jäädyttää tärkeitä taloudellisia löytöjä jopa kymmeniä vuosia geeniteknologian tapaan.

Ja hyväksi lopuksi Rehn kehottaa kaikessa nöyryyteen, vaikka vähän häpeillen, koska professorit eivät ole tulleet kovin tunnetuiksi nöyryydestään. Nöyryyttä on sen tunnustaminen, miten vähän tulevaisuutta voidaan ennustaa. Alf Rehnin päätöslause kuuluu:

”Tämä nöyryys on se mikä pystyy ainakin osittain hälventämään ja vähentämään niitä vääristymiä, kieroutumia, ja sokeita kohtia joita liiketalouden tulevaisuusajattelu on pullollaan.”
¤

Lähteet

Rehn, Alf (11.3.2017): Liiketalouden tulevaisuuksista — vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat” https://medium.com/@alfrehn/liiketalouden-tulevaisuuksista-v%C3%A4%C3%A4ristym%C3%A4t-kieroutumat-ja-sokeat-kohdat-50f8b0381edb

Mannermaa, Mika: Matka. WSOY 2002.
¤