Sieppari ruispellossa

Heinäkuun 16. päivä 1951 on tärkeä merkkipäivä. Silloin julkaistiin yhdysvaltalaisen kirjailijan J. D. Salingerin (1.1.1919 Manhattan, New York – 27.1.2010 Cornish, New Hampshire) mestariteos, romaani The Catcher in the Rye, suomeksi ”Sieppari ruispellossa”.

Kesti kymmenen vuotta ennen kuin Salingerin kulttikirja saavutti Suomen. Kulttuuriteosta vastasivat Kustannusosakeyhtiö Tammi ja Salingerin ainoan romaanin taiturimainen suomentaja, runoilija Pentti Saarikoski (2.9.1937 Impilahti – 24.8.1983 Joensuu).

Rakastan Yhdysvaltojen tasavaltaa ja vihaan Yhdysvaltojen imperiumia

”I Love the US Republic,
and I Hate the US Empire”

– Johan Galtung
(norjalainen sosiologi, matemaatikko, rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskeinen perustaja)

Minulla on ollut etuoikeus elää sotiin henkilökohtaisesti osallistumatta. Kuitenkin varhaislapsuuteni oli sodan merkitsemä. Jäin oikeastaan ainoastaan sattuman kautta henkiin Helsingin pommituksissa vuoden 1944 helmikuussa. Lapsuudenkotini koki melkoista tuhoa, mutta pääasia oli, että henki säilyi. (Tosin koen itseni jollakin tavoin lähes ’syntymässä säikähtäneeksi’.)

Vasta Helsingin lyseossa (”Ressu”) ryhdyin – kymmenvuotiaasta isättömänä – miettimään aikuisten maailman outouksia. Muistan keväisen aurinkopäivän, kun silmäilin lyseon luokkahuoneen ikkunasta katuvilinää ja ihmettelin elämän ja aikuisten maailman tarkoitusta. Olin pahasti eksyksissä.

Neuvottomuutta kesti lähes ainekirjoituksen preliminääreihin saakka, jolloin sain luetuksi Salingerin omalla tavallaan vallankumouksellisen romaanin Saarikosken innoittavasti suomentamana. Romaani, kuten moni lukijoista muistanee, käsittelee kuusitoistavuotiaan kapinahenkisen koululaisen Holden Caulfieldin seikkailuja New Yorkissa sekä hänen mietteitään elämästä ja maailmasta.

Teoksella oli nuoreen lukijaan järisyttävä vaikutus. Välähdyksenomaisesti tajusin, etten ollutkaan yksin ajatuksineni vaan että elämä ja aikuisten maailma olivat epäilemättä monen muunkin nuoren ihmisen mielestä hämmentäviä ja usein jopa käsittämättömiä. Salingerin mestariteoksesta laatimani aine sattui luokkatoverieni ällistykseksi sekä omaksi hämmästyksekseni miellyttämään pelonsekaista kunnioitusta nauttivaa rehtoriamme jopa siinä määrin, että pääsin lukemaan sepustukseni ääneen poikaluokkamme ”kovanaamojen” eteen – eräänlainen tähtihetki tämäkin.

Paradoksaalista kyllä samainen rehtori oli aiemmin opettanut Helsingin normaalilyseossa (”Ressun” kilpailija ”Norssi”) Saarikoskea ja tokaissut, ettei tästä milloinkaan tulisi runoilijaa. Rehti rehtorimme oli toki myöhemmin reilusti myöntänyt tehneensä virheellisen arvion. Tuula-Liina Varis, joka oli Pentti Saarikosken kanssa avioliitossa vuosina 1967–75, on anekdootin paikkansa pitävyyden minulle myöhemmin vahvistanut.

Salingerin nerokas romaani avasi lopullisesti ihastukseni kirjalliseen maailmaan, johon tosin olin saanut lapsuudenkodissani opastusta jo lähes kehdosta lähtien. Viimeistään viisivuotiaana osasin jo ulkoa tärkeimmät runot Vänrikki Stoolin tarinoista. ”Sieppari” avasi silmiä aikuisten maailman tekopyhyydelle, mutta tarjosi samalla myös pelastautumiskeinon: pakotien fantasiaan ja unelmaan.

Vasta paljon myöhemmin tajusin, että Salinger oli muutoinkin ”erilainen” aikuinen. Hän oli toisen maailmansodan rajuimmissa taisteluissa nähnyt ja kokenut ihmisen raadollisuuden ja rauhan palattua varsin pian kääntänyt selkänsä yhteiskunnan valheelliselle ja brutaalille keskinkertaisuudelle.

Salingerin kulttiteoksen lukeminen merkitsi puhtaan ja viattoman maailmankuvan särkymistä. Maailma ei ollutkaan sellainen paratiisi kuin haaveissa saattoi kuvitella. Mutta ”Sieppari” ei ollut lopultakaan toivoton. Talttumattoman Holden Caulfieldin uhmakas taisteluhuuto

Nukkukaa hyvin, s**tanan k*sipäät!

oli lopultakin varsin vapauttava. Tuo huuto ilmaisi kapinoitsija Salingerin äärimmilleen artikuloidun testamentin maailmantilasta vastuussa oleville, niille ”aikuisille”, jotka olivat ja ovat syypäitä epäinhimillisen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan.

Salinger, Caulfield, Saarikoski ja ”Ressun” ymmärtäväinen rehtori Lauri Nukari – he opettivat minua ajattelemaan, erittelemään ja kirjoittamaan. He olivat minun varhainen matkasauvani. Olen vieläkin iloinen, että sain kohdata heidät.

Kauan eläköön kapinointi!

Sitä muuten taitaa olla ilmassa tänäänkin: ainoa supervalta, ”Iso”-Britannia (Brexit ja parlamenttivaalit), Catalunya¹ ja niin edelleen…

Mikäli kuuntelee tarkasti, saattanee aistia Holden Caulfieldin yhtyvän lauluun?

¤

1Katalonian puheenjohtaja Carles Puigdemont ilmoitti järjestävänsä kansanäänestyksen itsenäistymisestä 1. lokakuuta 2017. Espanjan hallitus pitää kansanäänestystä laittomana, ja Espanjan sisäministerin mukaan hallitus aikoo estää äänestyksen kaikin keinoin. Katalonia taas ilmoitti julistautuvansa itsenäiseksi yksipuolisesti, jos kansanäänestystä ei pystytä järjestämään. Jälkikirjoitus: Kenties pieni pohjoinen kansakunta saa vielä joskus hallituksen, jolla on rohkeutta ottaa oma perustuslakimme vakavasti ja järjestää kaikille kansalaisille, myös tämän päivän kurjalistolle, säälliset olosuhteet, jotta he voivat yhdenvertaisina muiden kanssa nauttia jokaiselle kuuluvasta oikeudesta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Sitä ihmettä(?) odotellessa kehotan niitä, joilla on sydän paikallaan, kuuntelemaan herkällä korvalla kaikkien aikojen ’vapauslaulua’, katalonialaisen Lluís Llach’in säveltämää laulua L’Estaca (sanat yllä englanniksi).

---

¤
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
¤

 

 

SaveSave

SaveSave

SaveSave

SaveSave