Ihmisyksilö, valtio ja demokratia, osa 10

Supervallan käsitteellä viitataan globaalisti vaikutusvaltaiseen johtavaan suurvaltaan, joka kykenee pakottamaan tahtoonsa jokaisen muun valtion. Kuluvan vuosituhannen ’ainoassa supervallassa’ (de facto hypervallassa) ylintä toimeenpanovaltaa käytti 20.1.2001 – 20.1.2009 teksasilainen republikaani, jonka hallinto aloitti kansainvälisen oikeuden vastaisesti kaksi sotaa. Mainittu kahdeksan vuoden ajanjakso tuotti suunnatonta kärsimystä laajalle joukolle maapallon ihmisiä. Tuo jakso (terrorivaltion kausi) merkitsi kuolemaa, kidutusta ja muuta epäinhimillistä kohtelua lukemattomille viattomille ihmisyksilöille.

Seuraavassa esityksessä tehdään selkoa siitä, mitä hypervallan korkeimman virkamiehen hallintokaudella todella tapahtui. Pyrkimyksenä on tarkastella tosiseikkojen lisäksi niiden taustalta löytyviä ajatuksia ja periaatteita. Miksi mainitunlainen tarkoitusperä on oikeutettu? Vastaus löytyy Nobel-palkitun kirjailijan Harold Pinterin seuraavista sanoista:

”(…) uskon, että meillä kaikilla on velvollisuus taipumattomaan, horjumattomaan, hurjaan älylliseen päättäväisyyteen määritellä elämämme ja yhteiskuntiemme todellinen totuus. Se on itse asiassa kansalaispakko. – Ellei poliittiseen näkemykseemme kuulu tällainen päättäväisyys, meillä ei ole toivoa säilyttää sitä, minkä olemme menettämäisillämme – ihmisen arvokkuutta.” ^[1]
¤

Terrorismin vastainen sota

”Terrorismin vastaisen sodan” käsitteellä (War on Terrorism, War on Terror, Global War on Terrorism) viitataan tavallisesti USA:n 43. presidentin George W. Bushin (presidenttinä 20.1.2001 – 20.1.2009) hallinnon ja joidenkin sen liittolaisten toteuttamaan aggressiiviseen voimankäyttökampanjaan, joka käynnistettiin Bushin hallinnon toimesta ”vastauksena” (kuten Bushin hallinto väitti) ”syyskuun 11:nnen terrori-iskuihin”. Kysymys ei täsmällisesti ottaen ollut sota- tai poikkeustilasta, koska mainittuun ”sotaan” osallistuneet valtiot eivät expressis verbis ole juridisesti olleet sotatilassa.^[2]

”Terrorismin vastaisen sodan” kampanja käynnistettiin heti 11.9.2001 tehtyjen iskujen jälkeen, ja kampanjasta tuli keskeinen osa Bushin hallinnon sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Vahvaksi ”terrorismin vastaisen sodan” kannattajaksi osoittautui Bushin liittolainen, Britannian pääministeri Tony Blair. ”Terrorismin vastaisen sodan” retoriikan taustalla oli Blairin tulkinnan mukaan se seikka, että ”syyskuun 11:nnen terroristit” pyrkivät luomaan muslimien ja lännen välillä vihan, joka johtaisi maailmanlaajuiseen pyhään sotaan ja toisi tullessaan Harmageddonin.

Bushin hallinnon toimien kriitikoiden mukaan mitään maailmanlaajuista länsimaiden vastaista kampanjaa ei ollut olemassa. Sotaretoriikan uskottiin heikentävän eri uskontokuntien välejä ja niiden keskinäistä luottamusta. Bushin vuoden 2004 vaalien vastaehdokkaan John Kerryn mukaan ”terrorismin vastaisten toimien” olisi tullut muistuttaa normaalia lainvalvontaa.

USA noudatti Bushin presidenttikaudella ”terrorismin vastaisessa strategiassaan” muun ohella seuraavia periaatteita: (1) terroristien koulutukseen ja varustamiseen soveltuvien suoja-paikkojen etsintä; (2) terroristiryhmien rahoituksen rajoittaminen; (3) terroristiverkkojen tuhoaminen ottamalla kiinni eriasteiset johtajat tai eliminoimalla heidät; (4) terroristiepäiltyjen vangitseminen; (5) muita terroristeja, koulutuspaikkoja, menetelmiä ja rahoitusta koskevan tiedon hankkiminen kiinniotetuilta terroristeilta käyttämällä useita eri menetelmiä (kuulustelu, kidutus jne.); (6) tiedustelukyvyn tehokkuuden sekä ulkoisten ja sisäisten toimintatapojen laajentaminen ja parantaminen.

Lokakuun 7. päivänä 2001 USA hyökkäsi Taliban-liikkeen hallitsemaan Afganistaniin, jossa iskujen päätekijäksi kerrotun Osama bin Ladenin väitettiin oleskelevan. Myöhemmin pääasialliseksi vastustajaksi nimettiin useissa yhteyksissä ”militantti ääri-islamilainen terroristijärjestö” al-Qaida. Varsinaiset sodan syyt olivat monimutkaisemmat. ”Terrorismin vastaisen sodan” nimikettä käytettiin operaatiosta, jonka tavoitteeksi ilmoitettiin Osama bin Ladenin ja muiden ”terroristien” tuhoaminen.

”Terrorismin vastainen sota” ei rajoittunut pelkästään Afganistaniin hyökkäämiseen, vaan siihen liittyviä toimia ryhdyttiin toteuttamaan ympäri maailmaa. Muun ohella lentoliikenteen turvatarkastusten ja -määräysten tiukentaminen muodosti osan ”terrorismin vastaista sotaa”. Bushin hallitus laajensi ”terrorismin vastaiseen sotaan” vedoten viranomaisten toimintavaltuuksia ja kavensi kansalaisten yksityisyyttä Patriot Act -lailla. Myös Euroopan unionin jäsenvaltiot, mukaan lukien Suomi, ryhtyivät kiristämään ”terrorisminvastaista lainsäädäntöään” Bushin hallinnon kampanjaan liittyen.

Bushin hallinto katsoi myös Irakin sodan osaksi ”terrorismin vastaista sotaa”. Ennen sotaa Bushin hallinto pyrki luomaan kuvaa siitä, että Irakin johtajilla oli yhteyksiä islamilaisiin terroristeihin.

Bushin hallinnon muotoileman näkemyksen mukaan USA ei ollut velvollinen soveltamaan vangittujen ”terroristien” kohtelussa Genèven sopimusta. Toisaalta myöskään USA:n kansallisen lainsäädännön ei katsottu koskevan ”terrorismin vastaisessa sodassa” vangittuja ulkomaalaisia ”terroristeja” tai sellaisiksi epäiltyjä. USA perusti Bushin presidenttikaudella erillisiä vankileirejä, joissa ”terroristeiksi” epäiltyjä voitiin kuulustella ja pitää vangittuina ilman oikeudenkäyntiä. Tunnetuimmaksi sanotuista surullisenkuuluisista vankileireistä on muodostunut Kuuban rannikolla sijaitseva Guantánamon laivastotukikohta. Sen lisäksi ”terrorismista” epäiltyjä on kuulusteltu ja pidetty vangittuina muun ohella Bagramin tukikohdassa Afganistanissa ja Diego Garcian saarella sijaitsevassa USA:n sotilastukikohdassa.

Irakin sota (20.3.2003 – 15.12.2011)

Irakin sodalla^[3] tarkoitetaan tässä yhteydessä Bushin hallinnon 20.3.2003 aloittamaa aseellista konfliktia Irakissa, jossa USA:n (ja Britannian) johtama kansainvälinen ”koalitio” (liittouma) syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon vuonna 2003. USA:n johtama liittouma aloitti maahyökkäyksen Irakiin 20.3. (1) ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta ja (2) sotaa virallisesti julistamatta. Nopean etenemisen myötä koalition joukot valtasivat Basran 6. päivänä huhtikuuta ja Bagdadin 9. huhtikuuta (2003). USA:n tukemat kurdien Peshmerga-joukot valtasivat Kirkukin 10.4. (2003). Viimeisenä merkittävänä kaupunkina USA:n joukot miehittivät Tikritin huhtikuun 15. päivänä (2003). Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen konflikti jatkui liittouman vastaisen sissisodan muodossa sekä osin sisällissotana. (Yksi selkkauksen muodoista oli Irakin etnisten ja uskonnollisten ryhmien välinen sisällissota.)

Vuoden 2003 valloituksen ja sitä seuranneen Saddam Husseinin hallinnon kaatamisen suorittivat ns. halukkaiden koalitio (”Coalition of the Willing”), jota johtivat (Bushin) USA ja (Blairin) Britannia. Liittoumaan osallistui 49 valtiota, joista sotilasoperaatioihin kuusi valtiota. Pohjoisessa taisteluun liittyi myös yli 50 000 Irakin kurdia.

Toukokuun 1. päivänä 2003 Bush julisti suuret taistelut päättyneiksi, minkä ymmärrettiin tarkoittavan sodan päättymistä ja miehitysvallan alkamista. L. Paul Bremer luovutti hallinnon USA:n tukemalle Irakin väliaikaiselle hallitukselle 28.6.2004, jolloin USA:n johtaman ”halukkaiden koalition” suorittama miehitys muodollisesti päättyi. (Lewis Paul Bremer III toimi Irakin jälleenrakennus- ja humanitaarisen avun viraston johtajana Irakin sodan ”suurten taistelujen” päätyttyä, 6. toukokuuta 2003 alkaen. Toimessaan koalition väliaikaisen sotilashallinnon päämiehenä 11.5.2003 alkaen hän oli vastuussa USA:n puolustusministerille, kunnes Irakille palautettiin rajoitettu suvereniteetti 28.6.2004.) USA:n ja muiden koalitioon kuuluvien maiden sotilaita oli kuitenkin edelleen maassa ja he olivat aktiivisesti osallisina konfliktissa.

Barack Obaman tultua valituksi USA:n presidentiksi Irakin tilannetta ryhdyttiin arvioimaan uudelleen. Obama oli luvannut lopettaa sodan Irakissa ja myöhemmin myös Afganistanissa. Elokuun 31. päivänä 2010 Obama ilmoitti USA:n sotatoimien olevan ohi Irakissa. Maahan jäi kuitenkin vielä 50 000 yhdysvaltalaissotilasta muun ohessa koulutustehtäviin. Britannian joukot vetäytyivät Irakista 22.5.2011. USA puolestaan veti viimeisetkin sotilaansa pois joulukuussa 2011.

Irakin sodassa kuoli vuoteen 2011 mennessä noin 4500 USA:n sotilasta ja haavoittui kymmeniä tuhansia. Kuolleiden irakilaissotilaiden määrää ei tiedetä. Sota vaati ainakin 80 000 – 100 000 siviiliuhria. Sodassa kuolleiden irakilaissiviilien määristä on tosin esitetty varsin ristiriitaisia tietoja.

Kidutusta Abu Ghraibin vankilassa

Bushin hallinnon toimenpiteistä alkunsa saanut Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali^[4] paljastui suurelle yleisölle televisiolähetyksessä huhtikuussa 2004. Tuolloin 60 Minutes II -ohjelma julkisti yhdysvaltalaisten sotilasvanginvartijoiden ottamia valokuvia vankien pahoinpitelyistä ja kidutuksista irakilaisvankilassa. Vankilaan teljettyjä ihmisiä oli kidutettu esimiesten määräyksestä tai oma-aloitteisesti. Tapahtumista levisi valokuvia internetiin, mikä aiheutti maailmanlaajuisen kohun.

Tammikuussa 2004 USA:n armeijan sotilaspoliisi, kersantti Joseph Darby sai haltuunsa CD-rom-levyn, jolle oli tallennettu valokuvia vankien kidutuksesta. Hän ilmoitti kuvista esimiehilleen, jolloin liittouman komentaja, kenraaliluutnatti Ricardo Sanchez määräsi asiasta tutkinnan. Kenraalimajuri Antonio Taguba luovutti 4. huhtikuuta (2004) tutkinnasta laaditun 53-sivuisen raportin, joka määrättiin salaiseksi.

Taguban raportin valmistuttua 17 sotilasta, mukaan lukien laitoksen aiempi johtaja, prikaatinkenraali Janis Karpinski, vapautettiin palveluksesta. Taguba nimesi myös muita sotilaita, mutta skandaalin tultua julki osa nimetyistä sotilaista oli edelleen työssä vankilassa.

Sotilaita on syytetty ja tuomittu lyhytmittaisiin vankeusrangaistuksiin vankien pahoinpitelystä, kiduttamisesta ja nöyryyttämisestä. Vankeja oli muun muassa pakotettu syömään ruokansa wc-pöntöstä ja riisumaan kaikki vaatteensa, peloteltu sotilaskoirilla, uhattu ampumisella sekä lyöty ja potkittu. Lisäksi islaminuskoisia vankeja oli pakotettu juomaan alkoholia ja syömään sianlihaa. Julkisuudessa on liikkunut tietoja myös USA:n tiedusteluelinten suorittamista kirjaamattomista pidätyksistä ja vartijoille annetuista kidutusta koskevista ohjeista.

Bushin hallinnon puolustusministerin Donald Rumsfeldin mukaan kidutuksista on olemassa lisätodisteita, joita ei ole näytetty yleisölle. The New Yorkerin tutkiva journalisti Seymour Hersh on väittänyt miesvankeja pakotetun homoseksuaaliseen seksiin. Bushin hallinto ei julkaissut kysymyksessä olevia videonauhoja.

Guantánamo Bay Detention Camp

Guantánamo Bay (GTMO tai Gitmo) on 116 neliökilometrin kokoinen USA:n laivastotukikohta Kuubassa Guantánamon lahden rannalla, lähellä Guantánamon kaupunkia.^[5]

Tammikuusta 2002 lukien Guantánamon tukikohdassa on säilytetty yhteensä 775 vangittua henkilöä, jotka ovat edustaneet 42 eri kansalaisuutta. Suurin osa vangeista oli vangittu Afganistanissa, mutta joukossa on ollut myös muun ohella Bosniassa ja Pakistanissa vangittuja. Guantánamon vankileirille tuotiin ensimmäiset vangit tammikuun 10. päivänä 2002 Afganistanista.

Ensimmäinen erä vankeja vapautettiin Guantánamon vankileiriltä lokakuussa 2002. Syyskuussa 2007 Guantánamon vankileirillä oli jäljellä 340 vankia ja vuoden 2008 toukokuussa 270 vankia. Tammikuussa 2016 leirillä pidettiin vielä 105 vankia. (Elokuussa 2016 vankien määrä oli pudonnut 61:een.)

Amnesty International on vaatinut leirin sulkemista. Lisäksi se on vaatinut lisäksi joko puolueettoman oikeudenkäynnin järjestämistä leirillä vangittuina pidetyille tai heidän vapauttamistaan.

Bushin hallinto luokitteli Guantánamon vankileirillä pidetyt vangit ”laittomiksi taistelijoiksi”, jottei heillä olisi lailliselle taistelijalle kuuluvaa sotavangin asemaa, mikä olisi taannut heille Genèven sopimuksen mukaiset oikeudet. ’Laittoman taistelijan’ käsitettä ei ole aikaisemmin ollut olemassa. Järjestelyllä pyrittiin luomaan oikeustila, jonka vallitessa ei olisi välttämätöntä noudattaa kiinni otettujen osalta minkään maan lakia tai kansainvälistä sopimusta. Ensimmäisinä viitenä vuotena vain kymmenen vankia sai rikossyytteen.

Yhdistyneiden kansakuntien (YK) teettämässä vankileiriraportissa päädyttiin suosittamaan Guantánamon vankileirin sulkemista. Myös Euroopan unioni on päätynyt samalla kannalle.

Passitus Guantánamo Bayn tukikohdan pidätyskeskukseen on Amnesty Internationalin vuonna 2006 julkistetun raportin mukaan merkinnyt tuomiota elinikäiseen kärsimykseen, tuskaan ja häpeään. Osa Guantánamossa pidettävien vankien omaisista ei ole tiennyt, missä heidän omaisensa olivat tai olivatko he edes elossa. Joidenkin vankien omaiset olivat tienneet, että USA piti tai oli pitänyt heidän sukulaisiaan vangittuina, mutta he olivat kuulleet vain vähän (tai eivät mitään) Guantánamon vankileiriltä.

Amnesty Internationalin raportin mukaan useat vangit olivat yrittäneet Guantánamossa itsemurhaa, koska he eivät kestäneet kidutusta, vankilan olosuhteita ja tilanteen epämääräisyyttä.

”Terrorismin vastaisen sodan” ihmisoikeusloukkaukset

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on tuominnut jyrkästi kaikki siviileihin kohdistuvat väkivallanteot, kuten terrori-iskut, ja pitää terrorismin torjuntaa tärkeänä siviilien turvallisuuden takaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hallitusten tiukat toimet terrorismia vastaan ovat kuitenkin johtaneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Bushin hallinnon käymä ”terrorismin vastainen sota” on rappeuttanut kansainvälisten ihmisoikeusnormien kunnioittamista.

Vuoden 2001 syyskuussa tapahtuneiden ”terrori-iskujen” jälkeen Bushin hallinto käynnisti kansainvälisen ”terrorismin vastaisen sodan”, jossa käytetyt keinot johtivat vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ympäri maailmaa. Ihmisoikeuksia loukattiin ja kansalaisvapauksista tingittiin ”kansallisen turvallisuuden” nimissä.

Kidutuksen kielto on yksi niistä ehdottomista ja perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista, joita Bushin hallinnon määräyksiin perustuvilla ”terrorismin vastaisilla toimilla” räikeästi loukattiin. Useista CIA:n pidätyskeskuksista on saatu luotettavia tietoja vankien kidutuksesta. Noiden pidätyskeskusten joukossa ovat olleet Abu Ghraibin vankila Irakissa ja Guantánamo Bayn sotilastukikohta.

Amnesty Internationalin mukaan Bushin hallinto syyllistyi ”terrorismin vastaisissa toimissaan” vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. ”Terrorismin vastaisten toimien” yhteydessä epäiltyjä henkilöitä on siepattu ja siirretty laittomasti USA:n ylläpitämiin salaisiin pidätyskeskuksiin.

Satoja ihmisiä vangittiin laittomasti Guantánamon vankileirille, jossa heitä on pidetty julmissa, epäinhimillisissä ja halventavissa olosuhteissa. Bushin hallinto myönsi kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun sekä pidätti itselleen oikeuden harjoittaa kidutusta myös vastaisuudessa.

Ihmisoikeusloukkausten tultua julki Bushin hallinto ei tehnyt riittävästi niiden lopettamiseksi. Syytöksiä ei tutkittu eikä syyllisiä saatettu oikeuden eteen. Pahimmillaan Bushin hallinto edesauttoi kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneiden henkilöiden rankaisemattomuutta. Syyskuun 11. päivän iskut eivät Amnesty Internationalin mukaan oikeuttaneet Bushin hallintoa ihmisoikeusloukkauksiin.

Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC) mukaan vankien kohtelua USA:n keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisissa vankiloissa ympäri maailman oli pidettävä kidutuksena.

ICRC:n salaisen selonteon (vuodelta 2007) mukaan CIA:n kuulustelijat olivat käyttäneet vankiloissa julmaa, epäinhimillistä ja alentavaa kohtelua, mikä rikkoi kansainvälistä oikeutta. Selonteon olivat laatineet ICRC:n edustajat, jotka olivat saaneet luvan tavata neljätoista CIA:n salaisissa vankiloissa säilytettyä vankia. Heidät oli vuonna 2006 siirretty Guantánamon vankileirille.

Kritiikistä Bushin hallintoa kohtaan

Ihmisoikeusjuristit ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Bushin hallintoa lukemattomista rikoksista ja oikeudenloukkauksista. Näistä mainittakoon ainoastaan kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan vastaiset hyökkäyssodat (hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin) sekä pidätettyjen ja vangittujen henkilöiden järjestelmällinen kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on syyttänyt Bushin hallintoa kidutuksesta ja etenkin vesikidutuksen käytöstä.

Rauhan- ja konfliktintutkija Johan Galtung: Galtungin mielestä George W. Bush tulisi nähdä kansainvälisessä tuomioistuimessa. Kannanottonsa tueksi Galtung on viitannut siihen tosiseikkaan, että Bush johti maailman sotaan valheiden avulla.

Nobel-palkittu Harold Pinter: Ehkäpä ’kaunopuheisin’ ja samalla hurjin julkistettu kritiikki George W. Bushia kohtaan on esitetty kirjailija Harold Pinterin Nobel-esitelmässä (7.12.2005), jossa hän totesi muun ohella seuraavaa:

”(…) Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhetta? […] – Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennentoista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. – Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää. – Mutta ennen kuin jatkan tässä hetkessä, haluaisin tarkastella lähimenneisyyttä, jolla tarkoitan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen. […] Väitän […], että […] USA:n rikokset on viety muistiin ylimalkaisesti, niitä ei ole lainkaan dokumentoitu, puhumattakaan [siitä, että ne olisi] tunnistettu, puhumattakaan [siitä, että ne olisi] myönnetty rikoksiksi. […] – Ajatelkaa Guantánamo Baytä. Satoja ihmisiä vangittuina yli kolme vuotta ilman syytettä, ilman asianajajaa tai oikeudenkäyntiä, ikuisesti pidätettyinä. Tällaista täysin epäoikeutettua järjestystä pidetään yllä Genèven sopimuksen vastaisesti. […] Tähän rikolliseen loukkaukseen syyllistyy valtio, joka on julistanut itsensä ’vapaan maailman johtajaksi’. – Mietimmekö Guantánamo Bayn asukkeja? Mitä media sanoo heistä? (…) Tällä hetkellä monet heistä ovat nälkälakossa, pakkoruokinnassa, myös Isossa-Britanniassa vakituisesti asuvat. Pakkoruokinnassa ei kursailla. Ei rauhoittavia eikä puudutusaineita. Putki vain nenästä kurkkuun. Siinä oksentaa verta. Se on kidutusta. Mutta mitä Ison-Britannian ulkoministeri on sanonut tästä? Ei mitään. Entä pääministeri? Ei mitään. – Miksei? Koska Yhdysvallat on sanonut: Guantánamo Bayn toimien arvosteleminen on epäystävällisyyden osoitus. Olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Niinpä Blair pitää suunsa kiinni. – Irakin miehitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kansainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi – viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin. – Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraania, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuolemaa ja kutsuneet sitä ’vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään’. – Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. […]”^[6]
¤

Bushin hallinnon ulkopolitiikan taustaideologiasta

Zbigniew Brzezinski: Brzezinski on valtiotieteilijä, joka toimi aluksi demokraattisen presidentin Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana (1977–1981). Brzezinski säilytti arvovaltaisen asemansa myös republikaanisten presidenttien kaudella. Brzezinskin oppikirjaksi kirjoitettu teos, vuonna 1997 julkaistu The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives (1997), on vaikuttanut USA:ssa uuskonservatiiviseen ulkopoliittiseen ajatteluun.

Kirjan mukaan USA:n tulisi pureutua Persianlahdelle ja Keski-Aasiaan öljynsaannin varmistamiseksi ennen kuin Venäjä saavuttaa entisen suurvaltastatuksensa ja palaa voimatekijäksi itsenäistyneisiin entisiin neuvostotasavaltoihin, ja ennen kuin voimistuva Kiina ehtii pureutumaan alueelle. Brzezinski on verrannut Keski-Aasiaa 1900-luvun Jugoslaviaan levottomuuksien ja epävakauden lähteenä.^[7] Brzezinskin käsitteistössä geostrategialla tarkoitetaan ”geopoliittisten intressien hallintaa”.

The Grand Chessboard -kirjan mukaan USA oli vuonna 1997 shakkilaudan kuningas eli kansainvälisen järjestelmän hegemoninen valtio. Mutta kaikki tämä saattaisi muuttua, jos Euraasiasta löytyisi vastapuolen kuningas eli tarpeeksi voimakas valtio tai valtioliitto, joka kykenisi haastamaan USA:n. USA:lla on Brzezinskin mukaan poikkeava asema suhteessa Euraasian valtioihin, koska se ei ole osa niitä. Mahdollisten kilpailijoiden tunnistamiseksi USA:n tuli kirjan mukaan analysoida Euraasian valtioiden toimintaa, jotta se löytäisi sellaiset aktiiviset ja dynaamiset valtiot, jotka saattaisivat aiheuttaa suoranaista haittaa USA:lle, samoin kuin sellaiset passiiviset valtiot, jotka voisivat toimia katalyytteinä aktiivisten valtioiden muutoksille. Geostrategiassa hegemoniselle valtiolle on Brzezinskin mukaan tärkeää, että (1) vasallit eivät ryhdy sotimaan toisiaan vastaan, että (2) verovelvolliset tuntevat itsensä suojatuiksi ja että (3) barbaarit eivät pääse muodostamaan liittoa keskenään.

Brzezinski ennusti vuonna 1997, että radikaalit islamin edustajat tulisivat olemaan ongelma USA:lle, koska he omasivat uskonnollisen vihan yhdysvaltalaista elämäntyyliä kohtaan. Mikäli he vielä osaisivat hyödyntää Israelin ja palestiinalaisten välistä konfliktia, he saattaisivat aiheuttaa vakavan vaaran USA:n alueellisille intresseille erityisesti Keski-Aasian ja Persianlahden alueilla. Radikaalin islamin edustajat voisivat hyödyntää terrorismia agendansa ajamiseksi. Brzezinski huomautti, että koska radikaalin islamin edustajilla ei ollut omaa yhtenäistä valtiotaan, he ilmaisivat vihansa erinäisin väkivaltaisin menetelmin. Brzezinski korosti, että Keski-Aasian kriisissä USA:n tulisi käyttää ensi sijassa ”pehmeitä menetelmiä” ja turvautua voimatoimiin vasta, jos jokin toinen valtio pyrkisi hegemoniaan tai olisi vajoamassa anarkiaan.

Bill Clintonin hallinnon aikana Persianlahden ja Keski-Aasian tilanteen kriisiytymistä pyrittiin ehkäisemään ”pehmein menetelmin”, diplomatiaa ja kansainvälisiä järjestöjä käyttäen, ja ainoastaan viime kädessä turvauduttiin sotilaalliseen voimankäyttöön. Jälkimmäisen menetelmän käyttö sen sijaan lisääntyi radikaalisti Bushin hallinnon kaudella 11.9.2001-iskujen jälkeen niin Afganistanin kuin Irakin sotien myötä.

Yhtenä Brzezinskin doktriinin (opin) tuloksena voidaan pitää Bushin päätöstä hyökätä Afganistaniin ja aloittaa Irakin sota maaliskuussa 2003. Vapaaehtoisten koalitiota koottaessa annettiin ymmärtää, etteivät Saddam Husseinin tekemät sitoumukset öljykentistä ole enää voimassa sen jälkeen, kun USA on poistanut Saddam Husseinin vallasta. Tämä olisi koskenut YK:n kauppasaarron mahdollisesti päättyessä ranskalaista TotalFinaElf:iä, venäläistä Lukoilia sekä kiinalaista China National Petroleum Companya. Käytännön seurauksena USA:n vahvasta läsnäolosta Irakissa on seurannut, että Kiina on joutunut hakeutumaan pienten öljyntuottajien pariin varmistaakseen teollistumisensa edellyttämän lisäöljyn saatavuuden.

Bushin hallinnon voitaneen perustellusti väittää käyttäneen – tietoisesti tai tiedostamatta – Brzezinskin oppia geostrategiasta ulkopolitiikkansa ja ainakin Irakin sodan perustana.

Brzezinskin oppi näytti langenneen otolliseen maaperään vuonna 1977 perustetussa uuskonservatiivisessa ajatushautomossa Project for the New American Century, PNAC, joka saavutti nopeasti varsin vaikutusvaltaisen aseman USA:ssa. PNAC:in jäsenten ajatukset Irakista ja Saddam Husseinista ilmenevät keskitetysti heidän 26.1.1998 päivätystä avoimesta kirjeestään presidentti Bill Clintonille.^[8]

Avoimessa kirjeessään presidentti Clintonille PNAC:in mainitut jäsenet määrittelivät yhdeksi USA:n uuden ulkopolitiikan päätehtäväksi Irakin presidentin Saddam Husseinin vallasta suistamisen. Saddamin jääminen valtaan ”vaarantaisi amerikkalaisten joukkojen sekä Israelin että maltillisten arabimaiden turvallisuuden alueella, ja merkittävä osuus maailman öljyn tarjonnasta olisi vaarassa”. Avoimessa kirjeessä arvioitiin, että USA:n politiikkaa tultaisiin arvostelemaan, mutta ”harhaanjohtava vaatimus yksimielisyydestä YK:n turvallisuusneuvostossa ei voi enää rampauttaa Amerikan politiikkaa”.

PNAC ajoi etenkin USA:n maailmanlaajuisen sotilaallisen, taloudellisen, poliittisen ja moraalisen johtajuuden asiaa.^[9] (Toimintansa sittemmin lopettaneen) PNAC:n jäseninä ehtivät toimia muiden muassa George W. Bushin veli ja Floridan kuvernööri Jeb Bush, varapresidentti Dick Cheney, puolustusministeri Donald Rumsfeld, USA:n YK-suurlähettiläs John Bolton sekä Maailmanpankin pääjohtaja Paul Wolfowitz. Ryhmällä oli siis vahvat siteet presidentti Bushin hallintoon. PNAC kannatti voimakkaasti USA:n hyökkäystä Irakiin.

Project for the New American Centuryn ajatukset perustuivat kolmeen perusväittämään: (1) ”Amerikan johtoasema on hyväksi sekä Amerikalle että maailmalle.” (2) ”Sellainen johtoasema vaatii sotilaallista voimaa, diplomaattista tarmoa ja sitoutumista moraalisiin periaatteisiin.” (3) ”Liian harvat poliittiset johtajat puhuvat nykyään globaalin johtoaseman puolesta.”

PNAC ajoi ”sotilaallisen voiman ja moraalisen kirkkauden politiikkaa”, johon sisältyivät: (1) merkittävä lisäys USA:n sotilasmenoihin; (2) läheisemmät suhteet USA:n liittolaisiin sekä USA:n arvoille ja eduille vihamielisten hallitusten haastaminen; (3) poliittisen ja taloudellisen vapauden edistäminen USA:n ulkopuolella; (4) USA:n turvallisuudelle, vauraudelle ja periaatteille ystävällisen kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen ja laajentaminen.

PNAC vaati USA:ta sanoutumaan irti vuonna 1972 USA:n ja Neuvostoliiton välillä solmitusta ABM-sopimuksesta. Vuonna 2002 presidentti Bushin hallitus toimikin vaatimuksen mukaisesti. PNAC kannatti USA:n asevoimien kuudennen puolustushaaran, avaruusvoimien (U.S. Space Forces), perustamista, tavoitteena avaruuden sotilaallinen hallinta.

Syyskuussa 2000 PNAC julkaisi 90-sivuisen raportin nimeltä Rebuilding America’s Defenses: Strategies, Forces, and Resources For A New Century, jossa PNAC esitteli ajatuksiaan USA:n globaalista johtajuudesta.^[10] Raportti esitti, että mikäli diplomatian ja pakotteiden avulla ei saavutettu tuloksia, USA:n oli oltava valmis käyttämään sotilaallista voimaa. USA:n sotavoimat tuli sijoittaa uudelleen, sillä kylmän sodan loputtua tilanne oli muuttunut. Uusia pysyviä sotilastukikohtia tuli perustaa Kaakkois-Eurooppaan ja Kaakkois-Aasiaan, mikä mahdollistaisi ilmatukialusten vähentämisen ja säästäisi resursseja.

Rebuilding America’s Defences -raportissa annettiin ymmärtää, että ilman ”katastrofaalista ja katalyyttistä tapahtumaa – kuten uutta Pearl Harboria” muutos USA:n globaalin hallinnan suuntaan tapahtuisi hitaasti. Eräät tarkkailijat ovat pitäneet tätä osoituksena siitä, että Bushin hallinto oli 11.9.2001-iskujen takana tai että Bushin hallinto salli kyseiset iskut päästäkseen tavoitteisiinsa, kuten Talibanin ja Saddam Husseinin eliminointi sekä Afganistanin ja Irakin miehitys.

Bushin hallinnon keskeisiä toimijoita: PNAC:in edellä mainitun presidentti Bill Clintonille osoitetun avoimen kirjeen (26.1.1998) 18 allekirjoittajasta 11 nimitettiin huomattaviin asemiin Bushin hallinnossa. Bushin hallinto toteutti PNAC:in kirjeessä ja PNAC:in syyskuussa 2000 julkaistussa raportissa vaadittua ja viitoitettua politiikkaa. Bushin hallinnon kansainvälistä oikeutta räikeästi loukkaavan ulkopolitiikan keskeiset tekijät ja vaikuttajat ovat näin ollen varsin hyvin selvillä.

Kyseessä olevat yksitoista uuskonservatiivia muodostivat siis yhdessä (varapresidentti) Dick Cheneyn kanssa sen Bushin hallinnon ’virkamiestiimin’, joka Bushin hallinnossa ohjaili tapahtumia PNAC:in osoittamaan ja haluamaan suuntaan.

---

¤
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.
¤

Viitteet

1. Harold Pinter: Art, Truth & Politics. Nobel Lecture; Harold Pinter: Taide, totuus ja politiikka. Nobel-puhe.

2. Terrorismin vastaisesta sodasta, Afganistanin sodasta ja Irakin sodasta sekä presidentti George W. Bushin hallinnon ulkopolitiikasta ja voimapolitiikasta ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös [2010].

3. Irakin sodasta ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös, s. 22–34.

4. Kidutuksesta Abu Ghraibin vankilassa ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös, s. 35–42.

5. Guantánamo Bay Detention Campista ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös, s. 43–49.

6. Harold Pinter: The Nobel Prize in Literature 2005; http://nobelprize.org/nobel_prizes/ literature/laureates/2005/pinter-lecture-e.html

7. George W.Bushin hallinnon ulkopolitiikan taustaideologiasta ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös, s. 115–122.

8. http://www.informationclearinghouse.info/article5527.htm

9. PNAC:sta ks. Kuosma: Terrorivaltion tilinpäätös, s.119–122.

10. Sanotusta raportista ks. Kuosma, m.t., s. 120–122.
¤

Lähteet

Harold Pinter: The Nobel Prize in Literature 2005. http://nobelprize.org/nobel_prizes/ literature/laureates/2005/pinter-lecture-e.html

Kuosma, Tapio: Terrorivaltion tilinpäätös. Helsinki 2010.

Pinter, Harold: Art, Truth & Politics. Nobel Lecture.
http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/2005/pinter-lecture-e.html

Pinter, Harold: Taide, totuus ja politiikka. Nobel-puhe.
http://voima.fi/blog/arkisto-voima/taide-totuus-ja-politiikka/

PNAC letters sent to President Bill Clinton
http://www.informationclearinghouse.info/article5527.htm

The Project for the New American Century
https://fi.wikipedia.org/wiki/Project_for_the_New_American_Century
http://www.informationclearinghouse.info/article1665.htm
¤

 

SaveSave