Meidän näkökulmastamme ja YK:n peruskirjan näkökulmasta se [Irakin sota] oli laiton. (From our point of view and the UN Charter point of view, it [the Iraq war] was illegal.) – YK:n pääsihteeri Kofi Annan syyskuussa 2004

Irakin sodan laittomuus

Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja lakimiehet varoittivat USA:ta ja Britanniaa toistuvasti siitä, että niiden hyökkäys Irakiin olisi kansainvälisen oikeuden mukaan laiton ja rikollinen teko, mikäli se tapahtuisi ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. YK:n turvallisuusneuvostolla on toimivalta antaa valtuutus voimankäyttöön ainoastaan YK:n peruskirjassa määrätyin edellytyksin. Nuo edellytykset eivät Irakin tapauksessa täyttyneet. Jos turvallisuusneuvosto poikkeaisi valtuutusta antaessaan peruskirjan määräämistä edellytyksistä, se itse syyllistyisi peruskirjan rikkomiseen.

Lontoolaisten lakimiesten Rabinder Singhin ja Charlotte Kilroyn mukaan hyökkäys Irakiin oli kansainvälisen oikeuden mukaan laiton. Public Interest Lawyers -järjestöä edustava Phil Shiner on todennut, että YK:n turvallisuusneuvoston marraskuussa 2002 hyväksymä päätöslauselma 1441 ei valtuuttanut sotilaallista interventiota.

Shiner on huomauttanut, että kun päätöslauselma 1441 esiteltiin turvallisuusneuvostolle, sekä USA että Britannia väittivät, ettei tekstissä ollut mitään salaisia sodan laukaisijoita.

Kansainvälinen oikeus ei tunne Bushin hallinnon tarkoittamaa ”ennaltaehkäisyä”. Kuusitoista Lontoon, Oxfordin, Cambridgen ja Pariisin korkeakoulujen kansainvälisen oikeuden professoria ja tohtoria julkaisi 7.3.2003 The Guardian -lehdessä kirjeen, jossa todettiin, että ”julkisesti saatavissa olevan tiedon perusteella sotilaallisen voiman käytölle Irakia vastaan ei ole kansainvälisen oikeuden mukaan mitään oikeutusta”.

”YK:n peruskirja kieltää voimankäytön vain kahdella poikkeuksella: yksilöllinen tai kollektiivinen itsepuolustus vastauksena aseelliseen hyökkäykseen ja turvallisuusneuvoston valtuuttama toiminta kollektiivisena vastauksena rauhaan kohdistuvalle uhalle, rauhan rikkomiselle tai hyökkäysteolle. Tällä hetkellä ei ole mitään perusteita väitteelle sellaisen voiman käytöstä itsepuolustukseksi.”

Kirjeessä puututtiin myös presidentti George W. Bushin hallinnon kehittämään oppiin ”ennaltaehkäisevästä sodasta”: ”Opilla ennaltaehkäisevästä itsepuolustuksesta sellaista hyökkäystä vastaan, joka saattaisi ilmetä jonain kuviteltavissa olevana tulevana aikana, ei ole mitään pohjaa kansainvälisessä oikeudessa.”

Kirjeessä kommentoitiin myös Britannian pääministerin Tony Blairin veto-oikeutta koskevaa tulkintaa:

”Ennen kuin sotilaalliseen toimintaan Irakia vastaan voidaan laillisesti ryhtyä, turvallisuusneuvoston on täytynyt osoittaa selvästi ilmaistu hyväksymisensä. Se ei ole vielä tehnyt niin. Veto-oikeudella torjuttu päätöslauselma ei voisi tarjota sellaista hyväksymistä. Pääministerin väitteellä, jonka mukaan tietyissä olosuhteissa vetosta tulee kohtuuton [unreasonable] ja se voidaan jättää huomioon ottamatta, ei ole mitään perustaa kansainvälisessä oikeudessa.”

Torontolaisen Yorkin yliopiston oikeustieteen professori Michael Mandel on lehtikirjoituksessaan Toronto Starissa[1] yhtynyt tunnetun rauhanaktivistin, pakistanilaissyntyisen journalistin Tariq Alin lausuntoon, jonka mukaan YK:n tukema sota Irakia vastaan olisi yhtä moraaliton ja epäoikeutettu kuin Pentagonin omin päin aloittama sotakin, koska kyse olisi samasta sodasta: ”Ali on oikeassa. Moraaliton ja epäoikeutettu sota ei ole vähemmän sellainen sen vuoksi, että turvallisuusneuvosto taipuu USA:n painostukseen ja valtuuttaa sen.” Mandelin mukaan tämä ei kuitenkaan merkitsisi, että turvallisuusneuvoston valtuutus olisi yhdentekevä. Moraaliton ja epäoikeutettu sota, jota käytäisiin YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksella, täyttäisi edelleen Nürnbergin oikeudenkäynnissä määritellyn ”suurimman kansainvälisen rikoksen” tunnusmerkit, mutta sellainen sota olisi siinä tapauksessa kiedottu väärän laillisuuden kaapuun, mikä sodalta muuten puuttuisi. YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus antaisi ihmisille väärän vaikutelman, että maailma olisi sodan takana ja jopa että sellainen sota olisi laillinen.

Mandel muistutti, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1441 esitti Irakille paljon vaatimuksia, joista monet olivat täysin kohtuuttomia. Mutta päätöslauselma ei sanonut tai edes vihjannut, että jokin valtio tai valtioryhmä voisi hyökätä maahan, joka ei ole kyennyt täyttämään noita vaatimuksia. Päätöslauselma sanoi ainoastaan, että turvallisuusneuvoston vastuulla oli päättää, oliko ja missä määrin vaatimuksia noudatettu ja mitä asian johdosta tulisi tehdä. Turvallisuusneuvosto saattoi toimia laillisesti vain, mikäli yhdeksän sen 15 jäsenestä äänestäisi puolesta, eikä yksikään viidestä pysyvästä jäsenestä käyttäisi veto-oikeuttaan.

USA:lla ei ollut Mandelin mukaan mitään laillista tai moraalista oikeutta aloittaa sotaa Irakia vastaan. Hän muistutti kuitenkin, että jos turvallisuusneuvosto antaisi sodan aloittamiseen valtuutuksen, sellainen valtuutus loukkaisi YK:n peruskirjaa niin karkeasti, että se merkitsisi turvallisuusneuvoston loppua arvovaltaisena elimenä.

Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen toteaa hyökkäyksestä Irakiin:

”Hyväksyttävä esimerkki veto-oikeuden käytöstä oli (…) Venäjän ja Ranskan käyttämä veto vuonna 2003 Yhdysvaltojen vaatiessa TN:n [turvallisuusneuvoston] valtuutusta hyökkäykselle Irakiin. Yhdysvaltojen ja Britannian perustelut hyökkäystarpeelle olivat oikeudellisesti riittämättömät ja osoittautuivat sitä paitsi myöhemmin valheellisiksi. Yhdysvaltojen johtaman länsimaisen koalition hyökkäys Irakiin oli näin ollen räikeässä ristiriidassa YK:n peruskirjan kanssa.”[2]

Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirjassa kielletään voimankäyttö kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Niistä ensimmäinen on YK:n turvallisuus-neuvoston voimatoimet oikeuttava päätöslauselma, joka voidaan hyväksyä rauhan rikkomisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon seurauksena (ks. YK:n peruskirjan 39, 41 ja 42 artikla). Mikään ennen Irakiin hyökkäämistä annettu Irakia koskeva päätöslauselma (päätöslauselma 1441 mukaan lukien) ei oikeuttanut USA:n (Bushin hallinnon) hyökkäystä Irakiin.

Toisen poikkeuksen muodostaa YK:n peruskirjan mukainen erillinen tai kollektiivinen itsepuolustus vastauksena aseelliseen hyökkäykseen.[3] Bushin hallinto esitti syyskuun 11:nnen iskujen (New Yorkin WTC-rakennuksiin ja Pentagoniin) muodostaneen sellaisen hyökkäyksen. Tällainen argumentti ei oikeuttanut niitä sotatoimia, joihin USA (presidentti George W. Bushin hallinto) ryhtyi, koska mikään tosiseikka ei osoittanut Irakin olleen kysymyksessä olevien tekojen takana (vaikka iskut olisi sinänsä määritelty aseelliseksi hyökkäykseksi, mikä kysymys oli itse asiassa varsin kiistanalainen).

Presidentti Bush kättelee amerikkalaissotilaita Al Asadin lentotukikohdassa Irakissa 3.9.2007. Kuva: Yhdysvaltain puolustusministeriö | kersantti D. Myles Cullen (CC0)

USA vetosi sotatoimiensa oikeutukseksi ”ennakoivaan itsepuolustukseen”. Tuon termin käytöllä sotatoimet pyrittiin esittämään välttämättömiksi, jotta vihollisen mahdollinen hyökkäys voitiin estää. Kiertämättömäksi ongelmaksi kuitenkin jäi se tosiasia, ettei kansainvälisestä oikeudesta löytynyt (eikä löydy) tukea sanotunlaisen ”ennakoivan itsepuolustuksen” käsitteelle. Mainittu käsite oli (ja on) toisin sanoen kansainvälisen oikeuden vastainen.

Summa summarum: USA:n (Bushin hallinnon) sotatoimet Irakia vastaan olivat vailla kansainvälisen oikeuden oikeutusta. USA:n (Bushin hallinnon) hyökkäys Irakiin oli siis laiton ja muodosti uhan kansainväliselle oikeusjärjestykselle.

Ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet saatettava vastuuseen

Chilen entisen diktaattorin, kenraali Augusto Pinochetin pidätyksestä tuli 16.10.2008 kuluneeksi kymmenen vuotta. Lukuisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneen, lähes kaksi vuosikymmentä Chileä hallinneen Pinochetin pidätyksellä oli suuri merkitys kansainvälisen rikosoikeuden kehittymisessä.

Amnesty International muistutti Pinochetin pidätyksen vuosipäivänä, että vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet entiset valtionpäämiehet tulisi saattaa vastuuseen teoistaan. Rankaisemattomuuden vuoksi tekijät saattaisivat jatkaa rikoksiaan ilman kiinnijäämisen pelkoa. Uhrit puolestaan eivät saisi oikeutta eivätkä korvauksia kärsimistään vahingoista, eikä totuus tapahtumista tulisi julki. Järjestö piti Pinochetin tapausta merkittävänä rankaisemattomuuden vastaiselle työlle.

Espanjalainen tuomari Baltasar Garzon määräsi Lontooseen matkustaneen Pinochetin pidätettäväksi kansainvälisellä pidätysmääräyksellä 16.10.1998. Pitkän lakiteknisen väittelyn jälkeen horjuvasta terveydestä kärsivä entinen diktaattori luovutettiin kuitenkin Espanjan sijasta Chileen. Chilessä Pinochetille luettiin syytteet vuonna 2004, mutta häntä ei koskaan ehditty tuomita. Entinen presidentti kuoli kotiarestissa vuonna 2006. Pinochetin tapauksen on katsottu vahvistavan universaaliperiaatetta,  jonka mukaan vakavista kansainvälisistä ihmisoikeusrikoksista epäillyt voidaan tuomita myös kotimaansa ulkopuolella.

Kiistaton tosiasia on, että ainakin George W. Bushin hallinnon yksitoista virkamiestä propagoi jo ennen Bushin presidenttikautta ja presidenttikauden aikana USA:n sotilaallista voimankäyttöä Irakia vastaan. Monet kansainvälisen oikeuden tutkijat ovat katsoneet, että USA:n (Bushin hallinnon) hyökkäys Irakiin maaliskuussa 2003 oli ”vailla kansainvälisen oikeuden oikeutusta”. Sota oli laiton ja uhkasi kansainvälistä oikeusjärjestystä.

Bushin hallinto on monien silminnäkijöiden ja muun todistusaineiston perusteella katsottavissa syylliseksi oikeudettomiin kuolemantapauksiin, laajamittaiseen kidutukseen ja muuhun epäinhimilliseen kohteluun.

On selvää, että Bush ja hänen hallintonsa rikkoivat räikeästi sodan oikeussääntöjä samoin kuin YK:n peruskirjan sääntöjä ja kansainvälisen oikeuden määräyksiä. Näin ollen George W. Bush ja hänen hallintonsa keskeiset virkamiehet olisi tullut ja tulisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen lainvastaisista teoistaan. Moraalisen tuomionsa suuri osa ihmiskuntaa lienee jo langettanut.

Yksi sivujuonne Bushin hallinnon toimissa oli vihapropaganda, joka kohdistui ”äärimuslimien” ohella muslimeihin ja myös arabeihin yleisesti. Vastaavanlaista vihapropagandaa on löydettävissä toisen maailmansodan historiasta. Sodan jälkeen eräs natsi-Saksan tunnetuimmista propagoijista, Julius Streicher, tuomittiin rangaistukseen (hirttotuomio) rikoksista ihmisyyttä vastaan. Voitaneen perustellusti kysyä: Eikö myös Bushin hallinnon lainvastaisten toimien tapauksessa ollut kysymys natsismin kaltaisen ideologian käytännön sovelluksista?

*  *  *

Jälkikirjoitus: virallinen Suomi ja USA:n hyökkäys Irakiin

Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan 20.3.2003 antaman lausunnon mukaan ”Suomi pitää valitettavana, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat ryhtyneet sotilaallisiin toimiin Irakia vastaan. Voimankäyttö ilman turvallisuusneuvoston nimenomaista valtuutusta ei ole hyväksyttävää”.

Ote tasavallan presidentti Tarja Halosen puheenvuorosta YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa New Yorkissa 21.9.2004:

”Tämän päivän globalisoituvassa maailmassa turvallisuus ja hyvinvointi ovat jakamattomia. – Kestävää rauhaa ei voi olla missään maailmassa, kun miljoonat ihmiset joutuvat joka päivä kohtaamaan riistoa, köyhyyttä, aseellisia konflikteja ja terrorismia. – Ei voida puhua ihmisarvosta, kun miljoonien ihmisten perusoikeuksia loukataan päivittäin. – Tasa-arvoa ei ole niin kauan kuin maailmassa syrjitään ihmisiä sukupuolen, rodun tai uskomusten perusteella. – Oikeudenmukaisuutta ei ole, kun kansainväliset ja kansalliset säännöt suosivat rikkaita ja voimakkaita ja sortavat köyhiä ja heikkoja. – Me, kansakuntien perhe, emme voi jäädä sivustaseuraajiksi. Voidaksemme vastata globalisoituvan maailman haasteisiin tarvitsemme monenkeskisiä työkaluja. – Meidän on kehitettävä ja parannettava yhteisiä monenvälisiä instituutioitamme. Tämä koskee erityisesti YK:ta, jonka asema rauhan ja turvallisuuden edistämisessä on ainutkertainen. – Jäsenvaltiot ovat antaneet turvallisuusneuvostolle ensisijaisen vastuun kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Turvallisuusneuvoston jäsenten – etenkin sen pysyvien jäsenten – tulee osoittaa yhteistä tahtoa ja tinkiä suppeasti määritellyistä kansallisista eduista. Toisaalta muiden maiden on osoitettava tukea turvallisuusneuvoston asemalle ja sen päätöksille.

Irakin sodan alla kansainvälinen yhteisö kuitenkin epäonnistui. Keskenään ristiriitaiset kansalliset edut ohittivat yhteisen tahdon. Ei sitouduttu riittävästi toimimaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmien mukaisesti. Osa jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia.

Nyt meidän on suunnattava katseemme ja energiamme tulevaan. Meidän tulee palauttaa Irakiin turvallisuus ja vakaus, jotta hyvinvoinnin ja demokratian rakentaminen voi toden teolla käynnistyä.”[4]

Kimmo Sasi (kok) laati Halosen puheen johdosta kirjallisen kysymyksen 837/2004 vp (10.11.2004) aiheesta ”Tasavallan presidentin velvollisuus johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”:

”Eduskunnan puhemiehelle

Tasavallan presidentti Tarja Halonen käytti YK:n yleiskokouksessa 21.9.2004 Suomen puheenvuoron, jossa hän esitti Suomen kantana, että ”osa (YK:n) jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia”. […] Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Valmisteltiinko tasavallan presidentin YK:lle pitämä puhe valtioneuvostossa eli osallistuiko ulkoasiainministeriö puheen valmisteluun, poikkesiko puhe ulkoasiainministeriön valmistelusta ja kuinka kattavasti osallistuminen tapahtui,

käsiteltiinkö presidentin puhetta valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa,

jos puhetta ei käsitelty valiokunnassa, neuvotteliko presidentti puheesta pääministerin kanssa ja saiko hän puheen sanamuodoille ja kannanotoille pääministerin hyväksynnän sekä

mitkä ovat ne yleiset menettelytavat, joilla presidentti on sidoksissa tärkeiden ulkopoliittisten puheidensa osalta valtioneuvoston yhteistoimintamyötävaikutukseen?”[5]

Pääministeri Matti Vanhanen vastasi Sasille 25.11.2004:

”[…] Tämä [Halosen puheessaan esittämä] kanta ei poikkea hallituksen aiemmin ottamasta kannasta. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta ja tasavallan presidentti käsittelivät asiaa yhteisessä kokouksessaan 7.3.2003 ja totesivat kantanaan, että ’mahdollinen sotilaallinen voimankäyttö edellyttää YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta, eikä voimankäyttö ilman sitä ole hyväksyttävää’. Asia oli esillä myös valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteisessä kokouksessa 20.3.2003 heti sodan alkamisen jälkeen. Suomen kannaksi määriteltiin, että ’Suomi pitää valitettavana, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat ryhtyneet sotilaallisiin toimiin Irakia vastaan. Voimankäyttö ilman turvallisuusneuvoston nimenomaista valtuutusta ei ole hyväksyttävää’.

Edustaja Sasi toteaa kirjallisessa kysymyksessään, että ’Presidentin kanta poikkeaa Suomen aiemmasta, hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa vahvistetusta kannasta, jossa liittouman hyökkäystä Irakiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta pidettiin valitettavana’. Kannanotot ja puhe pitää lukea kokonaisina. Asiallista eroa tasavallan presidentin puheessaan ilmaisemalla kannalla ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteisissä kokouksissa muotoillun kannan välillä ei ole.

Suomen ulkopolitiikan johtamisesta säädetään perustuslain 93 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Perustuslain tarkoituksena on varmistaa tasavallan presidentin ja valtioneuvoston tiivis yhteistoiminta ulkopolitiikassa. Tasavallan presidentillä ja valtioneuvostolla on yhteistoimintavelvoite, jonka tarkoituksena on taata Suomen ulkopolitiikan johdonmukaisuus ja yhtenäisyys. Presidentin esittelyssä presidentti tekee ulkopolitiikkaa koskevat määrämuotoiset päätökset valtioneuvoston valmistelusta ja ratkaisuehdotuksesta. Yhteistoiminta voi laajakantoisissa asioissa edellyttää presidentin ja koko valtioneuvoston välisiä muita keskusteluja, mutta toistaiseksi koko valtioneuvoston kanssa käytäville keskusteluille ei ole ollut tarvetta. Käytännössä ulkopolitiikan yhteistoiminta toteutuu tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan yhteisissä kokouksissa sekä pääministerin ja ulkoasiainministerin säännöllisellä yhteydenpidolla tasavallan presidentin kanssa.

Ulkoasiainministeriö osallistui keskeisellä tavalla tasavallan presidentin yleiskokouksessa pitämän puheen valmisteluun. Ulkoasiainministeri oli presidentin mukana myös yleiskokousvaltuuskunnassa New Yorkissa ja osallistui puheen viimeistelyyn. Puhetta ei käsitelty valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa. Ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteisissä kokouksissa käsitellään Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiallisia toimintalinjauksia ja kannanottoja, ei yksittäisiä puheita. Yleiskokouspuheesta ei käyty myöskään neuvotteluja pääministerin kanssa. Tasavallan presidentin YK:n yleiskokouksessa ilmaisema Irak-kanta oli aiemmin omaksutun linjauksen mukainen.

Sekä tasavallan presidentti että pääministeri informoivat toisiaan etukäteen merkittävistä puheenvuoroistaan saattamalla puheet ennakkoon toistensa tietoon. Hyväksyntää yksittäiselle puheelle ei tällä menettelyllä haeta.

YK:n yleiskokouksessa pidetty tasavallan presidentin puhe syntyi yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ulkoasiainministeriön kautta. Yhteistoiminta tasavallan presidentin ja valtioneuvoston välillä toteutuu valtioneuvoston mielestä asianmukaisella tavalla.”[6]


¤
Tapio Kuosma on tietokirjailija ja oikeustieteen lisensiaatti.

¤

Viitteet

1. ”The UN’s Crucial Role”. Toronto Star 10.3.2003.

2. Lauri Hannikainen: Kansainvälisen oikeuden käsikirja [2014], s. 44; ks. myös s. 94.

3. YK:n peruskirjan 51. artikla.

4. Tasavallan presidentin Tarja Halosen puheenvuoro YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa New Yorkissa 21.9.2004.

5. Kirjallinen kysymys 837/2004 vp (10.11.2004) – Kimmo Sasi /kok ; Tasavallan presidentin velvollisuus johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=kk+837/2004#

6. Ks. edellinen viite.
¤

Lähteet

Hannikainen, Lauri ja Timo Koivurova: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. tietosanoma. Tallinna 2014.

Kirjallinen kysymys 837/2004 vp. KK 837/2004 vp – Kimmo Sasi /kok. Eduskunta. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=kk+837/2004

Kuosma, Tapio: Terrorivaltion tilinpäätös. Helsinki 2010.

Tasavallan presidentin Tarja Halosen puheenvuoro YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa New Yorkissa 21.9.2004. http://finland.se/public/default.aspx?contentid=110749&contentlan=1&culture=fi-FI

”The UN’s Crucial Role”. Toronto Star 10.3.2003.

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja (26.6.1945)

 

(Artikkelikuva) Irakin sotaa vastustanut mielenosoitus Britannian parlamentin edustalla vuonna 2008: ljanderson977 (CC0) via Wikimedia Commons

 

 

6 KOMMENTTIA

  1. > George W. Bushin hallinnon kehittämään oppiin
    > ”ennaltaehkäisevästä sodasta”

    Sittemmin USA:ssa on käytetty ”sotaa” oikeutuksena perustuslain vastaisille toimille. Sota huumeita vastaan, sota käteistä rahaa vastaan, sota milloin mitäkin vastaan. Yhteistä näille sodille on se, että presidentin julistama sota oikeuttaa hallinnon ”sotatilalain mukaisiin toimenpiteisiin” omaa kansaa vastaan.

  2. Perässä tullaan ja kaukana perässä.
    Tuulen tuomaa ja tuulen viemää ovat totuus ja oikeus, vakuuttavat näytöt illuusiota, peruskirja persepaperia, kun presidentti George avoimesti halveksi totuutta jo vuonna 2003: ”Faktoilla ei ole merkitystä”.
    Vuonna 2017 valheen totuusarvo on suurimmillaan.
    Vastuuseen voit joutua ylinopeudesta, mutta miljoonien tappajat eivät joudu vastuuseen, ellet ole helvetin hyvä valehtelija.
    Totuuden kertominen on liikkistä. Kaikki taputtavat ja hymyilevät turhille sanoille.

  3. Huomattavin, oikeudenmukaisuudestaan on merkitty Raamatussa. Kuningas Salomon hallitsi kansaansa
    tasapuolisesti ilman poliittisia etuja. Salomon oli Yahwen suosiossa. Samaa tuskin voidaan mainita edes yhdestä hallitsijasta missään osissa maapalloa. Etiopiassa on vieläkin alkuperäisten Israelilaisten jälkeläisiä,
    DNA tutkimusten perusteella. Salomon oli hyvin tumma (musta), jota nyky-Israelilaisten on vaikeaa sulattaa.
    Valtaosa nykypäivän Israelilaisista ovat itäeuroopan Askenazien jälkeläisiä. He ovat jakaantuneet eri ryhmiin,
    kieltäen taikka myöntäen Jeesuksen, koskaan eläneen maan päällä. Vanhan ja uuden testamentin ero ?

JÄTÄ VASTAUS