Suomen ulkopolitiikan suuntauksella Saksaan oli jo vanhastaan kulttuuriperinteellinen perusta. Suuntaus sai lisää kannatusta I maailmansodan aikana vuonna 1915, kun Suomen porvaristo solmi sopimuksen jääkäripataljoonan kouluttamisesta Saksassa.

Suomen ja Saksan väliset suhteet

Marraskuun 14. päivänä, toisen suurlakon aikana, lähetettiin Suomesta Berliiniin neuvottelijaksi johtava aktivisti suurneuvos Edvard Hjelt. Hän itse kirjoittaa muistelmissaan lähdöstään seuraavaa:

”’Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen’, sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän ’hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa'”1

Vuoden 1918 alussa, kun Suomi oli saanut itsenäisyytensä, syntyi jälleen keskustelu Suomen julistamisesta puolueettomaksi. Tähän kiinnitti huomiota mm. Saksan yleisesikunnan poliittisen jaoston palveluksessa ollut kapteeni Ernst v. Hülsen.

Hänen mielestään tällainen teko ei olisi hyödyttänyt Suomea eikä Saksaa, koska – hänen myöhemmän arvionsa mukaan – puolueeton Suomi ”ei olisi saanut uhkaavaa punaisten hirmuvaltaa vastaan avukseen saksalaisia joukkoja, eikä Saksa olisi voinut odottaa Suomesta tukea, kun sen sotavoimat etenisivät Pietaria vastaan. Lisäksi Suomi olisi siihen aikaan ollut sotilaallisesti aivan liian heikko turvaamaan puolueettomuuttaan ja varsinkin estämään liittoutuneita kuljettamaan joukkojaan Suomen läpi”.2

Suomen ja Saksan väliset neuvottelut

Suomalaiset olivat olleet yhteydessä saksalaisiin jo ennen kansalaissodan puhkeamista. Esimerkiksi 19.1.1918 lähettivät Suomen hallituksen valtuutetut E. Hjelt, R. Erich ja S. Sario kirjelmän Saksan armeijan päämajoitusmestarille kenraali Ludendorffille. Kirjelmässä pyydettiin jääkäripataljoonan tuomista Suomeen. Lisäksi siinä pyydettiin, että Suomi saisi ostaa Saksalta aseita ja muita sotatarvikkeita.3

Kun kansalaissota 28.1.1918 puhkesi, käynnistyivät neuvottelut uudelta pohjalta. Jo 31.1. lähettivät Hjelt, Erich ja eversti W. Thesleff kirjelmän Saksan ulkoasiainministeri v. Kühlmannille. Kirjelmässä kuvattiin oloja Suomessa seuraavasti:

”Maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen aseväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. ’Suuressa hädässään’, sanottiin kirjelmässä, ’anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistumista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen'”4

Sodan ensi päivistä lähtien lähetettiin Suomesta avunhuutoja Saksaan. Hjelt mainitsee muistelmissaan erään, joka oli päivätty jo 31.1. Tukholmassa:

”Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksalaista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10 000–20 000 kivääriä, 50 konekivääriä ammuksineen – – sekä 100 jääkäriä.”5

Tammikuun 31. päivänä v. Kühlmann antoi suostumuksensa jääkäripataljoonan kuljettamisesta Suomeen jo aikaisemmin käytyjen neuvottelujen tuloksena. Ehtona kuljettamiselle oli kuitenkin se, että joukko oli kuljetettava ilman aseita ja varustuksia. Aseiden lähettäminen siirrettiin myöhempään ajankohtaan, joka olisi Saksalle edullisempi.

Helmikuun 8. päivänä allekirjoitti Hjelt aseiden hankintaa koskevan välikirjan yleisesikunnassa. Saksalaisten viranomaisten toivomuksesta ei aseita kuitenkaan ostanut Suomen valtio eikä myynyt Saksan sotaministeriö, vaan myyjäksi oli merkitty saksalainen toiminimi Mannersmann ja ostajana oli Mauritz Gripenberg. Hjelt kuitenkin todisti erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja maksaja.6

Saksa ei voinut aseiden toimittamisessa toimia avoimesti siksi, että se kävi juuri parhaillaan rauhan- ja aseleponeuvotteluja Venäjän kanssa Brest-Litovskissa. Saksalle olisi ollut edullista solmia rauha Venäjän kanssa, jotta se olisi paremmin voinut koota voimansa taisteluun lännessä. Jos Venäjä olisi saanut tietää sen Suomen-suunnitelmista, olisivat neuvottelut saattaneet vaikeutua.7

Kun neuvottelut Brest-Litovskissa katkesivat 11.2.1918 Venäjän ilmoitettua lopettavansa sodan, oli Saksalla tämän jälkeen taas vapaat kädet toimia.8 Saksalaiset olivat kyllä jonkin verran epätietoisia siitä, miten tämän jälkeen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Seitsemänpäiväisen aselevon kestäessä käytiin neuvotteluja. Ratkaisu tehtiin Bad Homburgissa 13.2.1918 kruununneuvoston kokouksessa.

Läsnä olivat keisari Wilhelm, ulkoministeri v. Kühlmann, valtakunnankansleri v. Hertling, varakansleri v. Payer sekä sotamarsalkka v. Hindenburg, kenraali Ludendorff ja amiraali Holtzendorff. Poliitikkojen ja sotilasjohtajien välillä oli aluksi erimielisyyttä siitä, pitäisikö enemmistä sotatoimista idässä pidättäytyä ja tyytyä saavutettuun status quohon vai olisiko heti aselevon kuluttua umpeen aloitettava voimakas hyökkäys. Jälkimmäinen kanta, jota edusti sotilaallinen johto, pääsi voitolle. Poliitikot, jotka eivät halunneet hyökkäystä, saivat myönnytyksenä lupauksen, että hyökkäykset naamioidaan aseelliseksi avunannoksi. Idea oli lähtöisin keisari Wilhelmiltä, v. Hinderburg täsmensi vielä: ”Avunhuutojen on oltava täällä helmikuun 18. päivään mennessä.”

Tuomo Polvisen mukaan ”kruununneuvosto päätti yksimielisesti julistaa 17.2.1918 aselevon päättyneeksi ja aloittaa sotatoimet seuraavana päivänä, jolloin poliittisista syistä oli oltava käytettävissä kaikilta kyseisiltä alueilta peräisin olevia ’avunhuutoja’. Näin myös tapahtui.”9

Helmikuun 14. päivänä kävi v. Hülsen ilmoittamassa Hjeltille Ludendorffilta saapuneesta sähkösanomasta, jossa pyydettiin Hjeltiä toimittamaan kiireellinen pyyntö Saksan avusta Suomelle. Hjelt ja Erich laativat pyynnön, ja se toimitettiin sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille vielä samana päivänä. Samoihin aikoihin lähetti valtioneuvos ministeri Gripenberg Tukholmasta Hjeltille sähkösanoman, jossa jälleen pyydettiin apua.

19. päivänä sai Hjelt kirjeen senaattori H. Renvallilta. Kirjeessä pyydettiin aseita, mutta mainittiin myös, että mitään suurempia joukkoja ei tarvittaisi, koska ”miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ymv. osastoja.”10

Helmikuun 20. päivänä 1918 kävi Hjelt tapaamassa Ludendorffia. Aluksi hän sai kuulla, että avunpyyntöön oli ”suostuttu” ja sen jälkeen Ludendorff esitti oman suunnitelmansa Suomen auttamiseksi: Ensiksi saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan ja perustaisivat sinne tukikohtansa. Sen jälkeen, kun jääolosuhteet sallisivat, laskettaisiin maihin 5–6 pataljoonaa Suomen länsirannikolle paikkaan, jonka Mannerheim saisi itse määrätä. Pataljoonat varustettaisiin kaikilla erikoisaseilla ja myös ratsuväki olisi hyvin edustettuna. Hevosia olisi pidettävä varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta kuitenkin niin, että se ei herättäisi huomiota. Rehuista olisi suomalaisten itse huolehdittava, mutta joukkojen muonituksesta vastaisi Saksa. Mannerheim saisi määrätä jonkun suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin, komentavan saksalaisen upseerin luo ja sitten ”yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotajoukkioiden karkoittamiseksi”.11

Hyökkäyksen tuli tapahtua rautatielinjoja pitkin. Vähän ennen maihinnousua Ahvenanmaalle annettaisiin tieto siitä Hjeltille, ja hänen olisi sitten toimitettava tieto Vaasan senaatille ja Mannerheimille, jonka tuli maihinnousun jälkeen alkaa yhteistyö saksalaisten kanssa.12

Ahvenanmaan kysymys

Saksan täytyi Ahvenanmaan miehityksessä toimia hyvin varovaisesti, sillä myös ruotsalaisilla oli omat pyrkimyksensä Ahvenanmaan miehittämiseksi ja sen liittämiseksi Ruotsiin. Nämä pyrkimykset olivat olleet saksalaisten tiedossa jo syksystä 1917 lähtien.13 Amiraali v. Holtzendorff ilmoitti 23.2. Hjeltille, että ruotsalaiset olivat laskeneet joukkojaan Ahvenanmaalle ja että koko hanke saksalaisten kannalta saattoi nyt epäonnistua.14

Saksan keisari Wilhelm puuttui nyt asiaan ja lähetti sähkeen Ruotsin saksalaissyntyiselle kuningattarelle Viktorialle. Sähkeessä hän vakuutti, että Saksalla ei ole mitään alueellisia pyrkimyksiä Ahvenanmaahan nähden, vaan että se ainoastaan haluaa auttaa Suomea ja tulee ottamaan huomioon myös Ruotsin intressit.

Tähän sähkeeseen vastasi Ruotsin kuningas Kustaa ilmoittaen tyytyväisyytensä siihen, että saksalaisilla ei ollut mitään alueellisia tavoitteita Ahvenanmaalla. Samalla hän ilmoitti, että ruotsalaiset ovat ottaneet tehtäväkseen evakuoida venäläiset joukot ja suojella Ahvenanmaan väestöä.

Muuten saksalaisia kehotettiin tyytymään mahdollisimman pieneen alueeseen tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.15 Vaikka tilanne vielä tämän jälkeenkin oli jännittynyt, saattoivat saksalaiset kuitenkin suorittaa maihinnousun.

Mannerheimin suhtautuminen saksalaisten apuun

Mannerheim vastusti aluksi saksalaisten sotilaallista apua siinä määrin, että kun hän kuuli saksalaisten kanssa käydyistä neuvotteluista, hän ajatteli pyytää eroa ylipäällikön tehtävästään. Myöhemmin hänen oli kuitenkin luovuttava tästä ajatuksesta, kun hän itse tuli siihen tulokseen, että saksalaisten apu oli välttämätön.16

Mannerheimin vastustuksen perustana oli palko hänen oman henkilökohtaisen arvovaltansa kärsimästä tappiosta, jos saksalaiset puuttuisivat Suomessa käytävään sotaan. Tästä ovat todisteena hänen omat muistelmansa, joissa hän kirjoittaa:

”Kun nyt kerran saksalaiset Suomen hallituksen pyynnöstä nousisivat maihin, niin jos minä en enää olisi armeijan johdossa, kuka silloin torjuisi vaaran, että sotaa kokeneen saksalaisen komentajan neuvoa kysyttäisiin kaikissa tärkeissä asioissa ja hänestä lopulta tulisi vapaussotamme johtaja? Seurauksena tulisi olemaan, että Suomen vapauttaisi Saksa ja että se toitotettaisiin koko maailman tiedoksi.”17

Saman asian puolesta puhuu myös se, että Mannerheim 15.3. lähetti sähkeen kenraali Ludendorffille: hän kiitti luvatusta avusta, mutta vaati myös saksalaisten joukkojen alistamista suomalaisen ylijohdon alaiseksi heti, kun ne olisivat saapuneet Suomen maaperälle.18

Oman arvovaltansa tukemiseksi halusi Mannerheim saavuttaa yhden kunnollisen voiton ennen saksalaisten tuloa. Siitä mikä oli Mannerheimin mielipide saksalaisten avusta sen jälkeen, kun Tampere oli vallattu, kertoo saksalainen lähettiläs von Brück, joka oli tapaamassa Mannerheimia valtauksen jälkeisenä päivänä:

”Mutta hän oli täydellisesti sitä mieltä, että Suomen armeija ei olisi sille asetettua tehtävää voinut ratkaista yksinään tai ei ainakaan niin lyhyessä ajassa kuin maan edun vuoksi oli tarpeellista, ja hän saattoi sen vuoksi lausua Saksan avun mitä syvimmin kiitollisena tervetulleeksi.”

Tampereen valtausta hän oli ”vastoin sotilaallisia epäilyksiä kiirehtinyt varmistaakseen Suomen armeijalle ensimmäisen suuren menestyksen. Sillä hän ei oikeastaan ollut vielä valmis ja hänen oli sen vuoksi täytynyt ostaa menestys suhteellisen suurilla uhreilla”.19

Saksalaisten käsitykset Mannerheimista

Mannerheimin vastustavaan asenteeseen kiinnitettiin myös Saksassa huomiota. Hjeltin mukaan tämä aiheutti jonkin verran vaikeuksia neuvotteluissa. Saksalaisten tietoon Mannerheimin asenne tuli Tukholmasta toimivan saksalaisen lähettilään H. Luciuksen kautta. Lucius oli lähettänyt keisarille raportin, jossa esitettiin kahden saksalaisen kirjeenvaihtajan, tohtorien Ulrichin ja Paquet’n arvioita Mannerheimista.

Mannerheim oli raportin mukaan lausunut ”suomalaisten olevan ylpeää kansaa ja haluavan vapauttaa itsensä omin voimin”. Lukiessaan raporttia oli keisari merkinnyt tähän kohtaan: ”Haben aber doch um Hilfe geschrien” (”Mutta ovat kuitenkin huutaneet apua”). Samassa raportissa oli Lucius maininnut myös siitä, että hän oli merkittävältä suomalaiselta sotilastaholta saanut tietää, että ”kenraali kreivi Mannerheim polttavan kunnianhimoisena, täysin häikäilemättömänä ja aivan itsekkäiden motiivien vaikutuksesta työskentelee ensi sijassa Suomen ja Venäjän välisen yhteistymmärryksen hyväksi. Kenraali on selvästi ruotsalais- ja saksalaisvastainen”.20

Saksalaisten epäilykset poistuivat kuitenkin, kun Hjelt kävi vakuuttamassa Ludendorffille, että Suomessa yhä edelleen tarvittiin Saksan apua ja kun hän vielä lähetti Saksan ulkoasiainministeriölle kirjelmän, joka sisälsi saman vakuutuksen.

Maaliskuun alussa saapui myös Vaasan hallituksen kiitossähkösanoma Saksan hallitukselle. Samoin teki ”hyvän vaikutuksen” myös jo edellä mainittu sähkösanoma, jonka Mannerheim lähetti Ludendorffille 15.3.1918. Tämän jälkeen eivät saksalaiset enää epäilleet sitä, etteikö Suomessa olisi toivottu saksalaisten apua.21

Saksalaisten aseman vaikeutuminen

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut olivat käynnistyneet uudelleen, ja Saksan ja Venäjän välillä oli solmittu rauhansopimus 3.3.1918. Nyt oli Hjeltin uudistettava sotilasapua koskeva pyyntö ja esitettävä avunpyynnölle uudet perustelut. Ei voitu enää esittää intervention perusteluksi venäläisten joukkojen siirtymistä punaisten puolelle. Neuvostohallitus vaati nyt, nojaten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, Saksaa noudattamaan Suomeen nähden molemminpuolista puuttumattomuuden periaatetta.22

Ludendorffin mielestä saksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen ei ollut ristiriidassa Brest-Litovskin sopimuksen kanssa, ”koska saksalaisten sotavoimien käyttäminen Suomessa ei ollut suunnattu ainoastaan venäläisiä joukkoja vastaan”.23

Saksan hallitus ja sotilaallinen johto tekivät kuitenkin 12.3. yksimielisen päätöksen, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen oli lykättävä myöhäisempään ajankohtaan, koska rauhansopimus ei ollut vielä ratifioitu ja avunanto tuollaisena ajankohtana olisi saattanut olla epäedullinen Saksalle.24

Tämän jälkeen alkoi Ludendorff kiirehtiä ratifioinnin suorittamista, koska sen avulla voitaisiin saada toimintavapaus Suomen retkikunnalle. Myös Saksan valtiopäivillä käsiteltiin maaliskuun lopulla Suomeen suoritettavaa interventiota. Silloin ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuutta kieltää sitä, koska senaatin edustaja oli jo Suomen valtion puolesta allekirjoittanut sitoumuksen sotilasretkikunnan kustannusten suorituksesta. Ainoastaan riippumattomat sosialistit esittivät vastalauseeen, jonka mukaan Saksan olisi vedettävä joukkonsa pois Ahvenanmaalta.25

Viimeiset avunhuudot Suomesta

Maaliskuun 22. päivänä toimitti lähetystösihteeri v. Lersner Ludendorffiolta saamansa sähkeen Saksan ulkoministeriöön. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Berliinissä olevan yleisesikunnan poliittisen jaoston Tukholmassa toimiva edustaja sähköttää maaliskuun 20. päivänä 1918: Juuri saapunut seuraava sähke Mannerheimilta: ’Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Thesleffille, että minä pidän hänen väistämttömänä velvollisuutenaan kiirehti saksalaisen retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokasta. Mannerheim.'”26

Ennen asian lopullista ratkeamista toimitettiin saksalaisille vielä kaksi avunpyyntöä. Ne saapuivat Saksaan 21.3. Toisen niistä lähetti sotilasattasea Tukholmasta. Ilmoituksessa kehotettiin apua lähettämään mahdollisimman pian, sillä ”hätä Etelä-Suomessa on suuri”.27 Toinen avunpyyntö tuli myös Tukholmasta, siellä olleelta johtaja Steinwachsilta. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Prokuraattori Svinhufvud pyytää hartaasti mahdollisimman paljon kiirehtimään retkikuntaa. Myös hän on kuullut huhuja, että Saksa tulisi luopumaan retkikunnasta tai rajoittamaan sen vähimmäismäärään. Hän niinkuin kaikki Suomen herrat olivat sitä mieltä, että näin tehden Saksa ei menetä merkitystään vain Suomessa vaan myös koko Itämerellä.”28

Molemmat tiedonannot toimitti von Lersner 23.3. Saksan ulkoministeriölle.29

Päätös retkikunnan rajoittamisesta korkeintaan 5000 miestä käsittäväksi oli todella tehty maaliskuun 12. päivänä edellämainituissa neuvotteluissa Saksan hallituksen ja sotilasjohdon välillä.30 Maaliskuun 25. päivänä von Lersner antoi tiedonannon ulkoministeriölle:

”Kenraali Ludendorff ilmoittaa minulle Hänen Majesteettinsa määränneen, että Suomeen tarkoitetun retkikunnan on lähdettävä liikkeelle niin pian kuin mahdollista.”31

Retkikunnan kustannuksista vastasi Suomi. Hjelt oli kirjallisesti ilmoittanut Suomen tähän suostumisesta Saksan ulkoministeriölle neuvoteltuaan ensin senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin kanssa.32

Saksalaisten sotilaallinen apu Suomelle

Ensimmäinen miehistöapu Saksasta valkoisille tuli tosiasiallisesti jo 25.2.1918, kun suomalaisten jääkäreiden pääjoukko saapui Vaasaan.33

Maaliskuun 15. päivänä saapuivat saksalaiset Ahvenanmaalle ja riisuivat ensitöikseen aseista saarella vielä olleet venäläiset varuskunnat. Ruotsalaiset joukot, jotka olivat olleet saarella, kutsuttiin takaisin ja niiden palauttaminen alkoi 14.3. Pienehkö joukko ruotsalaisia jäi toukokuun 25:nteen asti valvomaan venäläisten jättämiä sotilasvarastoja. Ruotsin päätös joukkojen poisvetämisestä perustui siihen, että se ei halunnut puolueettomuutensa joutuvan koetukselle. Se pelkäsi joutuvansa vedetyksi mukaan yhteiseen sotaan Saksan kanssa.34

Saksalaisten apuretkikunta, nk. Itämerendivisioona, saapui Hankoon huhtikuun 3. päivänä. Divisioonan komentajana toimi kenraali Rüdiger von der Goltz. Joukko-osaston suuruus oli yhteensä n. 9500 miestä. Maihinnousu Hankoon tapahtui 5.4. Kuudentena päivänä saksalaiset valtasivat Karjaan kaksi päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen. Vastarinta, jota tehtiin, tuli saksalaisille ilmeisenä yllätyksenä.

Saksalaiset joukot etenivät tämän jälkeen kohti Helsinkiä. Eteneminen kävi suhteellisen nopeasti, koska suurin osa punakaartien osastoista oli Hämeessä. Huhtikuun 14. päivänä oli Helsinki saksalaisten käsissä.

Huhtikuun 21.–22. päivinä miehittivät saksalaiset Riihimäen ja Hyvinkään. Loviisassa maihinnoussut eversti O. von Brandensteinin osasto alistettiin tässä vaiheessa von der Goltzin johdon alaiseksi.

Viipurin valtaus aloitettiin 28. päivänä valkoisten suomalaisten voimin, ja seuraavana päivänä oli tavoite saavutettu. Toukokuun 4. valkoiset miehittivät Kotkan. Toukokuun 16. he pitivät voitonparaatinsa.35

Intervention hinta

Valkoisen Suomen ja Saksan välillä oli solmittu 7. maaliskuuta rauhansopimus Berliinissä. Rauhansopimuksen yhteyteen kuului kauppa- ja merenkulkusopimus ja vielä salainen lisäsopimus.

Kauppa- ja merenkulkusopimuksen mukaan Saksa sai koko sodan ajaksi valvontaoikeuden Suomen ulkomaankauppaan. Sopimuksessa Suomi sitoutui laskemaan tullitariffinsa vuoden 1914 paljon alhaisemmalle tasolle. Saksa sen sijaan sai vapaat kädet omalle tullipolitiikalleen. Lisäksi sopimukseen kuului, että kummankin maan kansalaisilla oli oikeus elinkeinon harjoittamiseen toisessa maassa. Tämänkin pykälän merkitys oli saksalaisille varsin merkittävä, kun ottaa huomioon Saksan taloudellisen ekspansiokyvyn.36

Lisäsopimukseen kuului mm. kohta, jonka mukaan Suomen puunjalostusteollisuuden tuotteiden markkinointi edellytti Saksalta saatavaa suostumusta. Sopimuksen mukaan Suomi olisi muuttunut Saksan teollisuuden markkinointi- ja raaka-ainetuotantoalueeksi.37 Saksa olisi myös saanut oikeuden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahden, Pohjanlahden ja Jäämeren rannikoille sekä perustaa vartiointi- ja tiedotuskeskuksen Tornioon.38

Sopimusten mukaan Suomi olisi joutunut niin tiukasti sidotuksi Saksaan, että jopa porvarillisissa piireissä alettiin arvostella senaattia sopimuksen vuoksi.39

Näiden tosiasioiden valossa käy kiistattomasti selville se, että interventio ei tapahtunut aatteellisista ja humanitäärisistä syistä niinkuin on yritetty väittää. Täysin virheellisesti on esimerkiksi senaattori Onni Talas kirjoittanut kirjassaan ”Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat”:

”Saksa ei pienimmässäkään määrin yrittänyt harjoittaa pakotusta Suomeen nähden tai sekaantua sen sisäisiin asioihin – – Kun Saksa lähetti joukkoja meidän avuksemme, ei se asettanut minkäänlaisia ehtoja omaksi edukseen.”40

Saksalaisten tavoitteet ja tehtävät Suomessa

Saksalaiset eivät halunneet sekaantua Suomen sisäisiin asioihin pelkästään auttamisen halusta, niinkuin suomalaiset porvarilliset piirit uskoivat. Saksalla oli omat poliittiset ja taloudelliset tavoitteensa, jotka se aikoi toteuttaa tekemällä intervention Suomeen.41

Saksan Pohjoismaihin määrätty sotilasasiamies eversti von Giese oli laatinut 4.3.1918 promemorian, jossa hän selvitteli kysymystä Suomen sotilaallisesta merkityksestä Saksalle. Suomi, jonka hän toivoi kasvavan Pohjanlahdesta Laatokkaan ja Vienanmerelle, olisi ensiarvoisen tärkeä Saksalle. Ensinnäkin se olisi tärkeä siksi, että jos Suomi saataisiin riippuvaiseksi Saksasta, voisi Saksa Suomesta käsin olla uhkana sekä Ruotsille että Pietarille. Samalla Saksa pystyisi estämään Englannin pääsyn Kuolan niemimaalle ja siten myös erottamaan Englannin Venäjästä. Silloin ei toteutuisi suunnitelma Englannin alaisuuteen perustettavasta Arkangelin tasavallasta. Näin syntyisi keskieurooppalainen blokki, joka ulottuisi Jäämerestä Persianlahteen ja Saksa pystyisi hallitsemaan myös Itämerta ja Pohjanlahtea.

Edellytyksenä tälle kaikelle olisi kuitenkin se, että Ahvenanmaata ei luovutettaisi Ruotsille niinkuin oli suunniteltu, koska se vahingoittaisi Suomen suhteita Saksaan. Asia tulisi ratkaista nimenomaan Suomelle edullisesti. Toinen tärkeä edellytys oli se, että Suomen olisi hankittava armeija.

V. Giesen käsityksen mukaan olisi Suomeen heti pitänyt perustaa Saksan lähetystö, johon kuuluisi sotilasattasean virka. Näin menetellen Saksa pystyisi paremmin valvomaan etujansa Suomessa. Tämän asian merkitystä hän perusteli myös seuraavasti:

”Miten tärkeää myös sotilaallinen edustus nykyään on, osoittaa myös Mannerheimin kahtaalle suuntautuva asenne, hänen, joka tsaarin hovissa kasvaneena nyt niinkuin ennenkin kallistuu vanhan Venäjän puolelle.”42

Saksalaisten pelko Mannerheimin venäläisystävällisyyttä kohtaan selittyy sillä, että silloin vielä yleisesti uskottiin, että työväenvalta Venäjällä kaatuisi ja tämän jälkeen Mannerheim tulisi puoltamaan Suomen poliittista liittämistä Venäjään.43

v. Giesen käsitykseen Suomen merkityksestä yhtyi Kristianiassa (Oslossa) ollut Saksan keisarillinen lähettiläs von Hintze, joka tunsi olot Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa. Myös hän piti tärkeänä, että Suomi säilytettäisiin pohjoisena etuvartiona Venäjää vastaan.

Eriävän mielipiteen asiaan esitti Saksan Tukholman lähettiläs Lucius, joka piti Suomen merkitystä tärkeämpänä suhteiden säilymistä Ruotsiin.44

Maaliskuun 10. päivänä oli Ludendorff esittänyt perustelunsa Suomen retkikunnan tarpeellisuudesta lähetystösihteeri v. Lersnerille. Ludendorffin perustelut sisälsivät mm. seuraavia näkökohtia: Jos Saksa luopuisi Suomen liittolaisuudesta, ajautuisi Suomi Englannin yhteyteen. Suomen merkitys oli juuri Arkangelin ja Muurmannin radan takia ensiarvoisen tärkeä Englannille, mutta myös Saksalle. Suomea olisi voinut käyttää apuna myös silloin, jos Saksa joutuisi hyökkäämään Venäjälle. Jo 7.3.1918 oli Ludendorff keskustelussa todennut v. Lersnerille, ”miten tavattoman tärkeitä meille olivat Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkauksia oli mahdoton arvioida”.45

Ludendorffin kanta Suomen merkityksestä tuli näkyviin jo mainitusta sähkeestä maaliskuun 12. päivältä. Siinä hän totesi saksalaisten joukkojen tehtäväksi Suomessa mm. että niiden ”pitää pikemminkin myös palvella sitä tarkoitusta, että maahan palautettaisiin rauha ja järjestys, jota kaikenlaiset joukkiot ovat häirinneet, ja että Suomi siihen määrään sotilaallisesti vahvistuisi, että me siten saavuttaisimme idässä Venäjää vastaan sotilaallisen kevennyksen”.46

Saksalaisten pyrkimyksiä kuvaa myös kolmen saksalaisen, tavalla tai toisella interventiossa mukana olleen henkilön muistelmateoksissaan esittämät perustelut. Kenraali Ludendorffin mukaan ”joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen eikä Suomen etujen vuoksi”.47 Sotamarsalkka v. Hindenburg taas on esittänyt seuraavaa:

”Sitä paitsi toivoimme saamalla Suomen puolellemme mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arkangelissa ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Isolla-Venäjällä. Saimme myös samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeää, jos bolševistinen Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimainkäyttö – siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan – kannatti meille joka tapauksessa mitä parhaiten”.48

Kenraali v. Goltzin mielestä Saksa tarvitsi ”Suomea kulmakivenään Itämeren rannalla, englantilaisia vastaan Muurmannin radan varrella ja Neuvosto-Venäjää vastaan Pietarista käsin”.49

Saksan taloudelliset intressit

Saksan kapitalismin imperialistisesta kehitysvaiheesta johtuen myös saksalaiset kapitalistit puolsivat Suomeen suoritettavaa interventiota. He näkivät Suomessa uudet markkina- ja raaka-ainealueet. Esimerkiksi ruhrilaisen Thyssen-konsernin pääjohtaja August Thysen tuki valtakunnankansleria interventioajatuksessa.

Saksalaisia houkuttelivat Suomen puurikkaudet, samoin juuri alkuun lähtenyt Outokummun kuparikaivos.50 Thyssen korosti Suomen merkitystä myös siksi, että Suomesta saksalaiset voisivat paremmin valvoa Pohjois-Ruotsin malmien pysyttämistä saksalaisten käsissä.51

Saksan Oslo-lähetystö piti tärkeänä sitä seikkaa, että Saksa pystyisi Suomesta paremmin painostamaan Norjaa, joka tähän asti oli kokonaan suuntautunut ententeen ja oli siten jäänyt Saksan vaikutuspiirin ulkopuolelle.52

Suomalaisten senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin käydessä maaliskuun puolivälissä Berliinissä halusivat saksalaiset kapitalistit tavata heidät. Maaliskuun 14. päivänä tarjosi kaksi saksalaista liikemiestä heille päivällisen. Nämä liikemiehet olivat Hugo Stinnes, joka oli Saksan rautateiden suuromistaja, ja Albert Ballin, joka oli Hampuri-Amerikan laivalinjan pääjohtaja. Tapaamisesta kertoo Castrén:

”Heidän sormensa syyhysivät meidän rautateihimme, metsiimme ja koskiimme ja siinä mielessä pyrkivät he puheisiin meidän kanssamme.”53

Keskustelujen aikana ilmaisivat liikemiehet haluavansa perustaa saksalais-suomalaisen kauppayhtiön, joka ottaisi haltuunsa koko Suomen kaupan. Yhtiön perustava kokous piti pitää jo parin viikon kuluttua. Tähän he toivoivat myös Castrénin jäävän.54

Saksan poliittiset intressit

Tukahduttamalla Suomessa työväen vapaustaistelun uskoivat saksalaiset heikentävänsä vallankumousaallon, joka alettuaan Venäjältä oli vyörynyt läpi koko Euroopan ja uhkasi myös Saksaa. Pelko vallankumouksesta antoi aiheen koviin otteisiin myös Suomessa. Saksan sotilasattasea Tukholmassa totesi mm. seuraavaa:

”Etujemme mukaista ei ole ainoastaan se, että Suomen vapaussota johtaa päämäärään, vaan myös, että punaiselle aallolle – joka Suomesta uhkaa lähinnä Ruotsia ja Saksaa – asetetaan pato. Punaisten kaartien voitto Suomessa vahvistaa hajottavia elementtejä meillä. Suomen hallitseminen tarjoaa sen lisäedun, että me seisomme lähellä Pietarin portteja – lisäedun, joka tilaisuuden sattuessa tarjoaa suuria sotilaallisia etuisuuksia.”55

Kysymys venäläisistä joukoista Suomessa

Suomalaiset valkoiset esittivät julkisina perusteluinaan, että kysymyksessä vuonna 1918 oli vapaussota, jossa taisteltiin Suomen itsenäisyyden puolesta ja venäläisten joukkojen ajamiseksi Suomesta. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Suomen itsenäisyys oli vahvistettu jo 4.1.1918 ja Suomen tunnustaminen ulkovaltojen taholta oli jo aloitettu, kun kansalaissota puhkesi. Valkoisten mukaan myös saksalaiset joukot oli kutsuttu maahan ajamaan pois venäläisiä joukkoja.

Venäläisten joukkojen evakuoiminen oli alkanut lokakuussa 1917. Yleisesti venäläisistä sotilaista oli sanottava, että he olivat haluttomia taistelemaan ja että heistä suurin osa halusi lähteä mahdollisimman pian takaisin kotimaahansa. Tämä johtui lähinnä siitä, että venäläisten joukkojen kokoonpano oli hyvin sekava. Heidän joukossaan oli sosiaalivallankumouksellisia, menševikkejä ja bolševikkejä. Myötämielisyyttä punaisille osoittivat ainoastaan bolševikit – heidän joukossaan olivat myös ne, jotka vapaaehtoisina siirtyivät punaisten puolelle.56

Upseeristo – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta – oli kokonaan valkoista. Siitä, minkälainen tila Suomessa olleitten venäläisten keskuudessa yleensä vallitsi, antaa kuvan eversti Svetšnikovin selostus:

”Lomalle matkustivat kaikki, jotka halusivat, ottamatta huomioon neuvostojen ja komiteoiden vastaväitteitä – – Suomeen sijoitetut venäläiset joukot olivat hajoamistilassa eikä niillä ollut erikoista halua taistella valkokaartia vastaan.”57

Venäläisten joukkojen määrä helmikuun lopulla oli vähäinen ja ne olivat pieninä ryhminä hajallaan eri puolella punaisten rintamaa.

Suomalaisten valkoisten päämäärät

Todistuksen sille, että saksalaisia joukkoja ei kutsuttu maahan venäläisten pois ajamiseksi antaa myös Mannerheimin julistus, jonka hän antoi 30.1.1918 ”Venäjän urhoollisille sotilaille”. Eräissä sanomalehdissä, esim. Keskisuomalaisessa, 7.2.1918 julkaistu58 julistus sisälsi mm. seuraavaa:

”Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaaneja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta
– – Venäläiset soturit! Tarpeeksi on jo vuodatettu verta. Annettakoon suomalaisten – sekä talonpoikien että työläisten – itse ratkaista kohtalonsa! Kansanjoukkojen suuttumus kasvaa nopeasti, vapautta ja rauhaa rakastavat talonpojat eivät tule sallimaan väkivaltaisuuksia eikä kansanliike asetu ennenkuin kansa saa olla rauhassa kaikesta laittomasta sekaantumiselta Suomen sisäisiin asioihin.”

Kuten edellä on osoitettu olivat venäläiset joukot pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta hyvin halukkaita palaamaan koteihinsa. Mannerheimin toivomuksesta laadittiin kuitenkin erityisiä julistuksia, joita jaettiin Itämeren-divisioonalle saksankielisinä 30 000 kappaletta, ja mm. Rüdiger v. d. Goltzin lentäjien avulla niitä levitettiin suomen- ja ruotsinkielisinä, kumpiakin 50 000 kappaletta, eri puolille Etelä-Suomea. Julistus on sisällöltään seuraava:

”Suomen kansalle!

Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä teitä auttamaan teidän taistelussanne murhaajajoukkioita vastaan, jotka tuhoavat järjestyksen, oikeuden ja vapauden. Meitä kutsuu ihmisyyden ääni! Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palasta teidän kallista kotimaatanne, emmekä tule sekaantumaan teidän sisäisiin puolueriitoihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta!

Saksalaisten joukkojen johtaja Suomessa
Kenraalimajuri Kreivi Rüdiger von der Goltz
Maaliskuussa 1918.”59

On kuitenkin mainittava, ettei ainoastaan Mannerheim halunnut tällaisen selityksen antamista Suomen kansalle. Kun Hjelt kävi 21.2. Berliinissä neuvotteluja kenraali Ludendorffin kanssa, oli myös Ludendorff esittänyt Saksan armeijan ylijohdon toivomuksen, että ”väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueen anastussuunnitelmin vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolševikkien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, mikä oli Saksallekin erittäin tärkeää”.60

Suur-Suomi-unelmia

Vaasan senaatin ja valkoisen Suomen perimmäisiä pyrkimyksiä selittää osaltaan Hjeltin, Erichin ja Sarion lähettämä kirjelmä Saksan valtakunnankanslerille 1.2.1918. Kirjelmässään he olivat pyytäneet Saksaa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja sen lisäksi he olivat esittäneet, että Petsamo, Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa yhdistettäisiin Suomeen.61

Tällaisten pyrkimysten puolesta puhuu myös Mannerheimin 24.2.1918 antama julistus, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

”Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimissä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Luottaen oikeaan ja jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen. Mannerheim.”62

Suomen valkoiset johtajat siis elättelivät toiveita Suur-Suomen luomisesta saksalaisten joukkojen avulla. Saksalaisten joukkojen toinen tärkeä tehtävä Suomessa oli auttaa valkoisia kukistamaan oikeuksiensa puolesta taistelemaan nousseet työläiset.

Mitä saksalaiset sekaantumisellaan Suomen asioihin saavuttivat

Vastavallankumous varmistettiin jo sotavoimien lukumääräisellä enemmistöllä. Lisätekijänä oli se, että saksalaiset olivat vakinaiset armeijan hyvin aseistautuneita ja koulutettuja sotilaita, joiden sotilaallinen taso punakaartilaisiin verrattuna oli paljon korkeampi.

Toinen seuraus oli punakaartin sotilaallisen aseman voimakas vaikeutuminen intervention tapahduttua. Punaisten rintamalinja oli yli 400 kilometriä pitkä, ja nyt oli voimakas vihollisarmeija hyökännyt turvattomaan selustaan.

Kolmas seuraus oli moraalinen, ja sekin oli hyvin voimakas tekijä vähän sotilaskoulutusta saaneiden punakaartilaisten kysymyksessä ollessa. Aktivistien toimesta oli jo vuoden 1917 syksystä alkaen ylistetty saksalaisten sotilasmahtia ja näin saatu syntymään käsitys saksalaisten voittamattomuudesta.

Taistelurohkeuden aleneminen oli tosiasia, vaikkakin saksalaisiin kohdistunut pelko kuitenkin väheni ensimmäisten tulikosketusten jälkeen.63 Esimerkiksi Karjaalla ja Leppävaarassa käytiin kiivaita taisteluita heti saksalaisten noustua maihin. Tällöin saatiin huomata, että kuula pystyy myös saksalaisiin ja että ”Saksan kuuluisat sotilaat eivät olleet voittamattomia”.64

Edellä esitetyn valossa voidaan todeta, että säännöllisen saksalaisen sotavoiman väliintulo ratkaisi todellakin kansalaissodan lopputuloksen valkoisten hyväksi.65


¤

Lähdekirjallisuus

Enckell, Carl (1956): Poliittiset muistelmani II (suom. Heikki Impola). WSOY, Porvoo.

Hjelt, Edvard (1919): Vaiherikkailta vuosilta, muistelmia II – sotavuodet ja oleskelu Saksassa. Otava, Helsinki.

Juva, Einar ja Mikko (1967): Suomen kansan historia. Otava, Keuruu.

Lehén, Tuure (1967): Punaisten ja valkoisten sota. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, Kuopio.

Menget, Manfred (1965): Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918. Wissenshaftliche Zeitschrift der Ernst-Moritz-Arndt-Universität, Greifswald, Jahrgang XIV, Gesellschafts- und sprachwissenschaftliche Reihe Nr. 2/3.

Mannerheim, G. (1951): Muistelmat I. Otava, Helsinki.

Nurmio, Yrjö (1957): Suomen itsenäistyminen ja Saksa. WSOY, Porvoo.

Paasivirta, Juhani (1957): Suomi vuonna 1918. WSOY, Porvoo

Polvinen, Tuomo (1967): Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I – Helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY, Porvoo. Toinen painos.

Räikkönen, Erkki (1935): Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, piirteitä P.E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. Otava, Helsinki.

Soikkanen, Hannu (1969): Kansalaissota dokumentteina, valkoista ja punaista sanankäyttöä v. 1917–1918 II. Tammi, Helsinki.

Talas, Onni (1953): Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat. Arvi A. Karisto OY, Hämeenlinna.
¤

Viitteet

1
Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta II (sivu 61)

2
Nurmio: Suomen itsenäistyminen ja Saksa (sivu 61)

3
Nurmio (59)

4
Hjelt (92–93)

5
Hjelt (94–95)

6
Hjelt (95–96)

7
Paasivirta: Suomi vuonna 1918 (sivut 154–155)

8
Hjelt (99)

9
Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi (sivut 252–254)

10
Hjelt (99–101)

11
Hjelt (102)

12
Hjelt (102–103)

13
Nurmio (90–91)

14
Hjelt (107)

15
Nurmio (118–123)

16
Talas: Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat (sivu 10)

17
Mannerheim: Muistelmat I (sivu 298)

18
Nurmio (198–199)

19
Nurmio (208)

20
Nurmio (193–195)

21
Hjelt (109–110)

22
Paasivirta (158–159)

23
Nurmio (175)

24
Paasivirta (159)

25
Paasivirta (161–162)

26
Nurmio (176)

27
Nurmio (177)

28
Nurmio (178)

29
Nurmio (178)

30
Paasivirta (159)

31
Nurmio (178–179)

32
Nurmio (178–179)

33
Nurmio (132–134)

34
Nurmio (140)

35
Paasivirta (217–227)

36
Paasivirta (113–117)

37
Soikkanen: Kansalaissota dokumentteina (sivu 135)

38
Polvinen (257)

39
Paasivirta (117)

40
Talas (57)

41
Paasivirta (158)

42
Nurmio (165–168)

43
Nurmio (186)

44
Nurmio (170–171)

45
Nurmio (155–156)

46
Nurmio (175)

47
Nurmio (180)

48
Nurmio (180)

49
Nurmio (181)

50
Menge: Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918 (sivu 286)

51
Polvinen (256)

52
Polvinen (256–257)

53
Räikkönen: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti (sivut 425–426)

54
Räikkönen (425–426)

55
Menger (286)

56
Paasivirta (124–125)

57
Polvinen (215–216)

58
Soikkanen (72–73)

59
Nurmio (161–162)

60
Hjelt (103)

61
Nurmio (48–54)

62
Enckell: Poliittiset muistelmani II (sivu 108)

63
Menger (287)

64
Lehén: Punaisten ja valkoisten sota (sivut 229–243)

65
Lehén (253)

¤

Kuva: Internet Archive Book Images (no restrictions) via Wikimedia Commons
Kuvanmuokkaus: Johanna Lehtonen

17 KOMMENTTIA

  1. Mannerheimin suhtautuminen saksalaisiin 1915-1918 ja taas 1935-1945 ei johtunut saksalaisista vaan Mannerheimista itsestään.

    Mannerheim o,i patologinen egosti, joka pelkäsi, että Saksa vie Mannherheimilta vallan ja glorian niin kuin 1943-1945 sitten tapahtuikin.

  2. Suomi on läpi koko historiansa hakenut vapautta ulkomaisen avun turvin.

    Jo ennen itsenäisyyttä meidän kansanluonteemme odotti ulkomaisen vallan edistävän suomalaisuuden asiaa: Ensin Ruotsi. Sitten Venäjä.
    — Sitten tuli sisällissota: Saksan avulla voitamme.
    — Toinen maailmansota: Saksan avulla voitamme.
    — Nykyinen maailmankriisi: Tukeutukaamme Saksan johtamaan EU:hun ja selviämme voittajana.

    Joko nyt! Ulkomaisen sotavoiman avulla itsenäiseksi! Emme ymmärrä, että maahan kutsuttu miehitysjoukko ei voi tuoda itsenäisyyttä mukanaan. Se vaan ei ole mahdollista. — Emme osaa olla itsenäisiä.

  3. Ei tässä mitään uutta ja ihmeellistä ole, ainahan suurvallat tarjoavat ”apuaan” hyvinkin itsekkäistä syistä.
    Hyvä että Saksa kuitenkin auttoi!

  4. Olisi toivottavaa, että ihmiset esiintyisivät omilla nimillään, kun noinkin vahvoja mielipiteitä omaa. Vai eikö uskallus riitä?

    • Omalla nimellä esiintyminen ei muuta itse asiaa miksikään.
      Miksi siis vaivautuisin?
      Sitä paitsi, ei esiinny opponenttina oleva henkilökään.

    • Aina välillä kuulee korkea-arvoisiltakin tahoilta (ministereitä myöten), että yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen pitäisi tehdä omalla nimellään.

      Minäkään en ymmärrä, mitä hyvää omalla nimellä esiintyminen toisi tullessaan.
      OK – törkeyksiä voi huudella paremmin nimimerkin suojista, mutta antaa mahdollisten törkeyksien mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Näillä sivuilla en ole oikeastaan törkeyksiin edes törmännyt.

      Meillä täällä (ainakin toistaiseksi) vallitsee yhteiskunnallisten mielipiteiden vapaus ja myös mielipiteiden yksityisyyden vapaus. Vai pitäisikö vaalisalaisuuskin poistaa?

      Kaijalle kiitos laaaajasta jutusta.

    • Nimenomaan jos kysytään täysin selkärangattomilta, silmittömän röyhkeiltä, vääristeleviltä ja valehtelevilta NYKY-kommareilta. Talvisodan aikaiset kommaritkin olivat lähes kaikki täysin toista maata: taistelivat Suomen vapauden puolesta verisen tyrannin hallitsemaa diktatuuri-monsteria vastaan!

    • Tuota ’häviötä’ voi tarkastella muustakin näkökulmasta.
      Itsekin olen taipuvainen ajattelemaan että se oli lopulta enemmän häviö kuin voitto. Mehän hävisimme Karjalan ja jatkosodan vaikka itsenäisyys täpärästi säilyi meistä riippumattomista syistä kun NL keskitti joukkonsa Saksan rintamalle.
      Eikä voida sanoa mikä olisi ollut lopputulos jos olisimme pysyneet puolueettomina ja suostuneet Marskin ehdottamaan ja Erkon sekä maan hallituksen kumoamaan vuokrasopimukseen NL:n kanssa ennen Talvisotaa.
      Varsin todennäköistä on myös se että siitä olisi voinut seurata jotain parempaa.

    • Suomen itsenäisyytenä ”pysyminen” ei ollut natsi-Saksan ansiota. Päinvastoin, natsi-Saksa oli valmis uhraamaan Suomen kokonaan.

      Sodan hävinneen natsi-Suomen ”pysyminen” itsenäisenä oli Neuvostoliiton ja Stalinin ansiota.

      • Niin, eikös tilanne ollut se että oma puolustuksemm oli romahtamassa saksalaisten pommitusavusta huolimatta ja olisi ollut vain ajan kysymys kun rintama olisi murtunut kokonaan. Mutta NL päätti tehdä rauhan ja siirsi sodan painopisteen Saksan rintamalle.

  5. Jukka Tarkan sekaantuminen Nato-asiaan, huh – huh
    Järkyttävää ja ovelaa, erittäin ovelaa. Näinkin maatamme voi natottaa ovelasti kansaa avoimesti halveksimalla ja presidenttiä sekä valtaeliittiä syyttäen kansan edessä … mutta todellisuudessa tukemalla ja manipuloimalla tekemään natopäätöksen vastoin kansan tahtoa. Näin sen itse ymmärrän.
    Jukka Tarkka syyttää presidentti Sauli Niinistöä vastuun pakoilusta ja äänestäjien kosiskelusta
    http://www.iltalehti.fi/politiikka/201708142200325927_pi.shtml

    • Tarkka: Presidentillä on demokraattiset valtuudet, sillä hänet on valittu suoralla kansanäänestyksellä (kun Väyrynen oli pelattu pois ja vastaehdokkaaksi oli saatu mies jolla ei juurikaan kannatusta!) , myös kansanedustajilla on, ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. ( — entä kansan ???
      Tarkan mukaan siitä, että vain pieni osa äänestäjistä todella tietää ja tuntee äänestettävän asian, eli mistä esimerkiksi Natossa on kysymys. ( — törkeää kansan halveksuntaa!
      Juttua korjattu 14.8.2017 kello 20.52: tarkennettu, että Jukka Tarkka on aina ollut Nato-jäsenyden kannalla.

      Rajua propagandaa Iltalehdeltä, ei voi muuta sanoa.

  6. ”Valhemedia joutui muuttamaan vihaotsikointiaan Simo Häyhästä
    Joskus siis jopa valhemedia suostuu korjaamaan julkaisemansa vihapuheen

    MTV3 julkaisi tänä aamuna Simo Häyhää käsittelevän jutun, jonka otsikossa Häyhästä puhuttiin kuin sarjamurhaajasta, jolla on satoja “uhreja”, joiden surmaamisen hän “tunnustaa”.
    MTV3 :n Häyhää koskevan uutisen otsikon ensimmäinen versio…”

    Koko artikkeli: http://mvlehti.net/2017/08/14/valhemedia-joutui-muuttamaan-vihaotsikointiaan-simo-hayhasta/

  7. Kun itse kysyy ja itse vastaa, saa aina mieleisensä vastauksen. Diabolik. Melko skitso nimimerkkin sinulla.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here