Päivittäin useat ihmiset tekevät töitä monimutkaisten asioiden kanssa, jotka ovat suorasti tai epäsuorasti lisäämässä sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Päätökset ja toimet johtavat mm. köyhyyteen, tuhoavat ympäristöämme tai aiheuttavat jopa sotia.

Samat päätöksiä tekevät ja toimiin ryhtyvät ihmiset ovat toisaalta hyvin tietoisia ja huolissaan ympäristön tilasta ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta, jotka ovat lopulta heidän omien toimiensa ja päätöstensä seurausta.

Miten on mahdollista, että nykyaikuiset tekevät päätöksiä, jotka jopa vaarantavat heidän lapsiensa ja lastenlapsiensa elämän?

Vielä tärkeämpää lienee kysyä: Miten tämän kehityksen voisi kääntää? Ilmestyykö jostain vahva poliittinen kapteeni, joka kääntää laivan suunnan aavalle mahdollkisuuksien merelle? Voidaanko autoritäärinen valta kumota tämän päivän politiikalla? Onko jo liian myöhäistä?

¤

¤

---

Miksi ihmiset tekevät jatkuvasti päätöksiä ja tekoja, jotka kääntyvät heitä vastaan?

---

¤
Päivittäinen kuuliaisuus

Kuvittele: teet töitä pankissa ja esimiehesi odottaa, että myyt jokaiselle eläkeläiselle sijoitusosuuksia, jotka pahimmassa tapauksessa vaarantavat heidän kaikki säästönsä. Jos epäilet toimen moraalia, pomosi vastaa: ”Ei riskiä, ei voittoja!” Myisitkö vakuutuksia?

Milgramin mukaan 90 prosenttia ihmisistä tekisi työtä käskettyä. Yhteiskunnassamme on tullut normaaliksi, ellei suorastaan normiksi, tehdä epäeettisiä – itseä tai toisia vahingoittavia – tekoja. Virkamiehet tekevät päätöksiä, jotka heidän itsensäkin mielestään ovat epäoikeudenmukaisia – päätöksiä, joita eivät haluaisi tehtävän itselleen.

TE-toimiston virkailijat antavat tuomionsa hetkessä ja vievät muutenkin puutteenalaisilta ihmisiltä silmää räpäyttämättä loputkin – vaikka eivät toivoisi niin käyvän itselleen.

Lääkärit määräävät säteilyhoitoa, vaikka epäilevät, ettei potilas kestä hoitoa hengissä – vain koska ylilääkäri käskee: ”Tämä ei ole mikään lepokoti, vaan sairaala, jolla on tulosvastuu. Tehkää osanne niin saatte palkkanne!”

Joka puolella ympäristöämme löytyy esimerkkejä kuuliaisuudesta. Tämän pelottavan totuuden löysi Stanley Milgram jo vuonna 1973 kuuluisassa kokeessaan, jossa 90 prosenttia testihenkilöistä oli käskettäessä valmis antamaan toiselle ihmiselle kuolettavaksi luulemansa sähköiskun.

Kuuluisa ja tuntematon tutkimus

Milgramin tutkimus tulisi tuoda esiin kansalaistottelemattomuuden käsikirjana!

Milgramin tottelevaisuustutkimus sai maailman laajuisen huomion. 90 prosenttia kokeen testihenkilöistä oli valmis vahingoittamaan – jopa tappamaan – toisen henkilön yhdestä virheestä tai väärästä vastauksesta ”koulutustoimenpiteenä” auktoriteetin niin vaatiessa.

Opiskelijaa näytellyt henkilö istui viereisessä huoneessa ja huusi tuskaansa näyttääkseen, että sähkörangaistus oli kivulias. Huudosta huolimatta testin auktoriteetti (”rehtori”) käski testihenkilöä jatkamaan kidutusta. ”Jatka, jatka! Tutkimus vaatii sinua jatkamaan!”

Vain kymmenen prosenttia testin ”opettajiksi” asetetuista testihenkilöistä lopetti vedoten epäinhimillisyyteen. 90 prosenttia jatkoi kidutusta oletettuun kuolemaan asti. Jopa nähdessään uhrinsa melkein 20 prosenttia henkilöistä kidutti uhriaan tajuttomuuteen asti. Ongelmamme nyky-yhteiskunnassa on, että yhteiskunta jakautuu kuten kokeessa – enemmistö ihmisistä vahingoittaisi toista vahvan auktoriteetin käskemänä.

Suurin osa ihmisistä ei omaa valtaa, joka johtaisi suoraan esim. ympäristötuhoon tai murhiin, mutta osa meistä on tällaisiin ainakin epäsuorasti osallinen. Suurin osa ihmisistä omaa valtaa ”pienempiin sähköshokkeihin”, jotka vaikuttavat epäinhimillisesti toisten ihmisten elämään ja pitkässä juoksussa voivat osua omalle kohdalle.

Mielenkiintoisinta Milgramin tutkimuksessa ei kuitenkaan ole 90 prosentin sokea kuuliaisuus, jolle ihmiset ovat valmiita uhraamaan vakaumuksensa ja arvonsa, jos auktoriteetti käskee. Mielenkiintoista on, että tutkimus paljastaa, miten kuuliaisuus luodaan ja miten se kehittyy jopa sairaalloiseksi luokiteltaviin mittoihin.

Tämä paljastus on tärkeä, sillä se kertoo vastavuoroisesti, miten kansalaistottelemattomuus syntyy. Tämä tieto on ihmiskunnalle kultaakin arvokkaampi, vaikka yhteiskunnan valta yrittääkin nostaa ”ihmisen julmuuden” tämän tiedon päälle ja perustella sillä sekä omia käskyjään että ihmisten toimia itseään vastaan.

Hermoston kuuliaisuusjäänne

Alkujaan Milgram halusi todistaa, ettei pahuus ihmisessä ole riippuvainen rodusta, sukupuolesta tai jostain muusta vastaavasta jakokriteeristä. Pahuus on universaalia eikä riippuvainen aatteesta, kuten niin muodikkaasti tänä päivänä esitetään. Koehenkilöt eivät tienneet, että heitä voitaisiin verrata historian pahimpien pahojen kanssa, vaan tekivät tieteellistä koetta etukäteen maksetusta palkasta.

Testihenkilöille kerrottiin, ettei kokeen keskeyttäminen vaikuta heidän elämäänsä mitenkään. Heitä ei uhattu väkivallalla, esimerkiksi aseella uhaten, tekemään koetta. Silti he tottelivat sokeasti kehotusta jatkaa koetta koehenkilön tuskista huolimatta toimien vaistojaan vastaan.

Milgram todisti, että kaikissa yhteiskuntaluokissa on ihmisiä, jotka melko helposti omaksuvat, että alistumisesta saa palkinnon. Hänen mielestään tämä todistaa, että aikojen saatossa ihmiselle on kehittynyt sosiaalinen vaisto, joka odottaa palkintoa tottelemisesta.

Toisaalta sama vaisto odottaa rangaistusta olemassa olevan järjestyksen tai alistussuhteen rikkomisesta. Moni meistä tuntee tämän jo pelkästään suuressa väkijoukossa puhumisen vaikeutena. Puheen pitäminen rikkoo totutut sosiaaliset rajat ja vaisto yrittää estää tätä tapahtumasta.

Kuvittele meneväsi kesken presidentin tiedotustilaisuuden taputtamaan häntä olalle ja kysyväsi kuuluvasti: ”Miten menee, Sauli?” Voisin löydä vetoa, että jo pelkkä ajatus saa ruoansulatussysteemisi kehittämään käsittämättömän pelkotilacocktailin, vaikka tilanne ei ole henkeä uhkaava. Tämä pelkococktail on pitänyt ihmisiä elossa vuosi tuhansia.

Jokainen auktoriteetti tai sosiaalinen yhteisö luo pohjan ilmiölle, jota Milgram kutsuu kuuliaisuudeksi:

Kuuliaisuus on psykologinen mekanismi,
joka sitoo yksittäisen päätöksen teon poliittisiin syihin.

Valitettavasti hierarkkiset yhteiskuntarakenteet ovat olleet yleensä ainoa (järjellisesti) toimiva muoto yhteiskunnalle. Ilman hierarkiaa (sosiaaliset, rakenteelliset) systeemimme eivät toimisi kovinkaan tehokkaasti. Puutteelliseksi luokiteltavat hierarkiatkin voivat toimia inhimillisesti, jos toimijoilla on riittävän suuret mahdollisuudet toimia omia arvojaan ja periaatteitaan kunnioittaen ja näin tehdä työnsä hyvin ja oikeudenmukaisesti.

Käärme pääsee paratiisiin, kun auktoriteettien luomat säännöt ja niiden motiivit törmäävät yksittäisen toimijan omien sääntöjen ja arvojen kanssa.

Tunteiden sota

Toinen rintama muodostuu omista arvoista ja empatialla kullatuista tunteista, toisen rintaman täyttää emotionaalinen sidos sosiaaliseen olemiseen (ryhmäpaine).

Viimeksi mainittu rintama pyrkii stressicocktalillaan estämään sosiaalisen sidoksen katkeamisen, kun samaan aikaan empatia rummuttaa tunteiden puolesta.

Milgram löysi tutkimuksessaan, että ihmiset kantavat aina kahta vastakkaista tunnetta mukanaan: näistä tunteista ainakin toinen on melkein aina empatialla kuorrutettu.

Spontaanisti kysyttynä useimmat ihmiset vierastavat väkivaltaa ja kannattavat rauhaa, keskustelua ja yhteisymmärrystä. Eräässä kokeessa Milgram antoi henkilöiden itse määritellä sähkövirran voimakkuuden. Kaikki valitsivat miedoimman mahdollisen rangaistuksen. Ilman auktoriteettien vaikutusta empatia ”oppimatonta opiskelijaa” kohtaan voitti.

Tässä kokeessa Milgramin mielestä merkittävää on se, miten auktoriteettitilanne muutti testihenkilöiden käytöksen vastoin heidän vapaata tahtoaan ja sytytti tunteiden sodan:

Tämä kertoo sen, ettei patologisesti tunnesokeita ja kylmäverisiä ole juurikaan olemassa.

Kuitenkin, jos sosiaalinen paine nousee riittävän suureksi, moni on valmis hylkäämään empatian ihmiselle vahingollisena. Tämä aiheuttaa suuria konflikteja jokaisessa ihmisessä – siis jokaisessa, kuten Milgram on tutkimuksessaan todentanut. Testissä kaikki, jotka jatkoivat kuolemaan johtaviin sähkömääriin asti, olivat äärettömän jännittyneitä sisäisen konfliktin takia.

Uskomatonta, että juuri Milgram – jota pidetään ihmisen pahuuden löytäjänä – löysikin toisesta perspektiivistä katsottuna sen aidon ihmisen hyvyyden, joka ei päästä tekemään pahaa ilman itse synnytettyä rangaistusta.

Vaikka Milgramin tutkimusta pidetään pahuuden todisteena, se ei ole totta – pahinkin rikollinen joutuu jakamaan tunteensa. Tätä ”jääkylmyyttä” esiintyy joskus, ja sitä pitäisi tutkia lähempää. Jos tämä kyky erottaa tunteita voitaisiin tunnistaa, olisi maailma huomattavasti parempi paikka.

Vastuun pakoilu

Maailma ei ole
ajatusten lopputulos
vaan tekojen summa.

Kukaan Milgramin testihenkilöistä ei toteuttanut auktoriteetin määräämiä rangaistuksia tunteitta. Kaikki joutuivat ”tunteiden sotaan” ja enemmän tai vähemmän selvittämään sodan jälkiä omassa päässään.

Heti annettuaan sähköiskun toiselle testihenkilöt pyrkivät suojaamaan itseään ja siirtämään vastuun pois itseltään – mihin on olemassa lukuisia keinoja:

Vastuunsiirto ylös

Kaikki testihenkilöt Milgramin testissä siirsivät vastuunsa auktoriteetin kannettavaksi. ”Minä olisin tehnyt toisin, mutta te sanoitte, että jatketaan. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Minä tottelin käskyjä.”

Tämä selitys ei toimi suojana tekijälle kuin hetken.

Vastuunsiirto uhrille

Toinen testissä esiin noussut keino irrottaa vastuu omilta olkapäiltä oli vastuunsiirtäminen uhrille. Uhri oli omilla teoillaan saanut tilanteen aikaan: ”Hän oli tiennyt, mihin itsensä laittoi.” ja ”En voi sille mitään, että hän käyttäytyi niin.” olivat usein esiintyneitä selityksiä omalle toiminnalle.

Edelliset kaksi verbaalista esimerkkiä ovat vain kevyt versio uhrin syyllistämistä – pahin muoto lienee uhrin näkeminen vastustajana tai jopa ali-ihmisenä. Näitä keinoja käytetään hyväksi tämän päivän yhteiskunnissa erittäin tehokkaasti.

Vastuun väheksyminen

Jotkut testihenkilöt yrittivät kutistaa syyllisyyttään pieneksi tai puhua sitä kokonaan pois. ”Hän näyttelee.” ”Ei tuska voi olla noin kova.” ”Minä en antanut kuin pieniä määriä sähköä.” Nämäkin selitykset on helppo siirtää tämän päivän yhteiskuntiin ja niissä toimivien huulille.

”Kolmansien maiden köyhyys? Sitä on ollut aina!” ”Markkinoiden kaappaaminen? Jos me emme tee sitä joku muu tekee!” Ei ole väliä, onko argumentti oikea vai väärä – ne täyttävät niille asetetun tavoitteen siirtäessään vastuun pois omilta olkapäiltä.

Rangaistuksen oikeutus

Yksi tapa siirtää vastuuta on keskustelun pitäminen teknisellä tasolla – jotain, mistä Milgram varoitti jo vuonna 1973. Varoitus, joka on ajankohtaisempi nyt, jos koskaan:

Milgram sanoi testihenkilöille: ”Kuka haluaa kuulla, joutuu tuntemaan” tai ”Tämä metodi on humaani, sillä ’opiskelija’ voi määrittää sähköntason itse”.

Tämän päivän korkeapalkkaiset poliitikot käyvät sotansa ”inhimillisellä” tavalla ja samalla tekevät omalletunnolleen pakokäytävän ahdistuksesta.

Pois nauraminen

Milgram huomasi erään testihenkilön – joka käytti lopulta suurinta volttimäärää – nauravan mielipuolisesti jokaisen antamansa sähköiskun jälkeen. Nauru yltyi virranvoimakkuuden kasvaessa. Milgramin mielestä tämä yritys on emotionaalinen yritys pysäyttää ”tunteiden sota”.

Tämä käytös on tuttua niin SS- kuin U.S.-sotilailta, mutta myös epäsuora tekijä voi käyttää kyynisyyttä vastuun pakoiluun. Minä nauran mielelläni, mutten mielelläni toisten kustannuksella – ja se tulkitaan joskus ”ilonpilaamiseksi”.

Nämä omituiset ja osittain absurdit reaktiot, jotka ihmisissä syntyvät, eivät synny pitkästymisestä tai koska ihmiset olisivat ”sydämettömiä”.

Nämä reaktiot syntyvät koettaessa inhimillisiä, empaattisia tunteita samalla, kun joutuu oleskelemaan sosiaalisessa ympäristössä, joka opettaa myötätunnon olevan naivia, tyhmää ja heikkouden merkki – siis kehottaa kääntämään tunnekompassin ylösalaisin.

Kuuliaisuus ei ole passiivinen prosessi!

Tämän hetkinen yhteiskunta on rakennettu kuuliaisuuden ja alistumisen varaan.

”Tunteiden sotatila” on muuttunut normaaliksi (status quo). Milgramin kirjan tavattuani olen kiinnittänyt huomiota ihmisiin ja tarkkaillut, mihin kategoriaan he kuuluvat ja minkä impulssin kanssa he ovat painivat kullakin hetkellä – ja millä aseilla.

Ihmiset, jotka haukkuvat toisia, eivät ole vielä löytäneet omaa keinoa tulla eripuran kanssa toimeen. Myös joka sortin oikeutukset ovat mielenkiintoisia: oikeutuksen hakeminen on merkki, ettei sisäinen ihmisyys ole kuollut, vaikka ulkoinen peto seuraa – usein tietämättään tai tiedostamatta – jotain dogmaa.

Kannattaa tarkkailla omia, usein toistuvia monologejaan ja esittää muutama kysymys itselleen:

Miksi toistan tätä dogmaa, ideaa tai ajatusta?

Mitä osaa ”tunteiden sodan” rintamasta yritän pakottaa rauhaan?

Mitä pelkoja ja epäilyksiä yritän haudata?

Milgramin kirjan lukeneet voivat arvioida, kuinka vaarallisia ovat yleistykset. Tässä yhteiskuntamme mediat, poliitikot ja kadun miehet ovat kunnostautuneet erityisesti. Tätä psykologisen sodankäynnin hermomyrkkyä levittävät kaikki ja sille altistuu kaikkialla.

Emme Sinä ja Minä, ei lehdistö tai televisio, ole kuin käynnistysmoottori koko polttoprosessissa, mutta silti osasyyllinen aikaansaatuun liikkeeseen.

”Onko islam/natsit/antifa vaarallista?”

…on muotoilu, joka sisältää itsessään oikeutuksen tekijälle, joka valmistautuu luopumaan osasta empatiaa. Myös ”Tässä auttaa vain lisäpaine” ja ”Aseellinen väliintulo ainoa vaihtoehto” ovat malliesimerkkejä poliittisesta kuuliaisuudesta. Näissä tapauksissa – kuten useimmiten yhteiskunnassamme – joku on jo antanut vastuun ”sinne ylös niille, jotka tietävät mikä on meille hyväksi”.

Kuuliaisuus ja alamaisuus pitäisi kyseenalaistaa päivittäin!

Yhteiskuntamme äänimaailma on täynnä oikeutusmonologeja, jotka palvelevat vain yhteiskuntaa pysymään pystyssä, vaikka se olisi (onkin, toim.huom.) vain katastrofaalinen kuva – kulissi – siitä, mitä sen pitäisi olla.

Kuuliaisuus tekee sairaaksi!

Pidemmälle analysoituaan Milgram sai selville, että kuuliaisimmat ja alistuvimmat koehenkilöistä saivat helpommin ruoansulatushäiriöitä. Henkilöt, jotka nostivat sähkövirran voimakkuutta käskettäessä, eivät taistelleet pelkästään ”tunteiden sotaa” vaan sairastuivat fyysisesti. Heillä todettiin noussutta verenpainetta, päänsärkyä ja muita stressin oireita – nämä seurasivat väistämättä heidän taistellessa empatiaa vastaan.

On sama oletko kuuliainen vai et
– konflikti on päällä ja auktoriteetti kiusaa sinua!

U.S.-sotilaiden suuret itsemurhaluvut Irakin ja Afganistanin operaatioiden jälkeen todistavat ”tunteiden sodan” jatkumisesta myös fyysisen sodan jäätyä taakse. Ne sotilaat, jotka esittivät ”jääkylmää” fyysisessä sodassa, eivät olleetkaan niin kylmiä ja voimakkaita ”tunteiden sodassa”. Sama kaava jatkuu TE-toimiston virkailijoissa, jotka jakavat karensseja; pankkivirkailijoissa, jotka ajavat ihmisiä velkaloukkuun sekä jopa epäinhimillisiin työolosuhteisiin työntekijänsä pakottavissa työnantajissa.

Kaikki tietävät lopulta toimineensa väärin ja kokemaansa empatiaa vastaan ja elävät loputtomassa ”tunteiden sodassa”, jonka pommien höyryt tekevät lopulta sairaaksi.

Ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja – siksi me kestämme meitä fyysisesti ja emotionaalisesti kuormittavia olosuhteita. Kestävyys tulee kenties parhaiten esiin synnytyksessä, jolla on olemassaolon kautta suurempikin merkitys.

Auktorisoidut rakenteet perustuvat näille sosiaalisille reflekseille, jotka ylikuormittavat ihmisien fyysisiä ja psyykkisiä rajoja, joille auktoriteetti ei anna vaihtoehtoja. Seuraus tästä vaihtoehdottomuudesta on mielen ”elintasosairaudet”, jotka lisääntyvät vauhdilla.

---

Mitä tapahtuu ihmiselle,
joka huomaa toimivansa itseään vastaan?

---

¤
Tie pelon läpi

Milgramin mukaan kokeen keskeyttäneitä yhdisti auktoriteetin pelon sietokyky ja sen pitkällisen paineen aiheuttaman stressin sietokyky. Tätä voisi kai kuvata rohkeudeksi.

Milgramin kokeessa kymmenen prosenttia nousi ylös ja sanoi: ”Tämä riittää! Tämä koe on perverssi! Minä en osallistu moiseen. Ottakaa rahanne takaisin!”

Milgram kykeni mittaamaan laitteillaan, miten tämä vastarinta syntyi. Koehenkilöt kärsivät nousevista stressioireista ja toimivat vastoin auktoriteetin käskyä aina, kun tämän ”silmä vältti” ja lopulta keskeyttivät kokeen.

Rohkeus on pelon voittamista, mutta samalla on kyettävä kieltämään omia ajatuksia ja impulsseja luomasta lisää pelkoa.

Pelkkä ajatus auktoriteetin vastustamisesta sai aikaan pelko-oireiden hyökkäyksen, sydämen tykytystä, hikoilua ja täriseviä käsiä.

Oireita voi painaa alas ja huutaa hieman kovempaa: ”Oppilas on tyhmä. Hän uskoo vain sähköiskuja”. Hän, joka huutaa suurimpaan ääneen, omaa yleensä syvimmässä kasvavan empatian taimen, jossa vastustus (autoritääristä julmuutta kohtaan) kasvaa.

Milgramin kirjan luettuaan ymmärtää, että tämän kaltaiset ylimaalliset pelko-oireet ovat erittäin tärkeä signaali: Ne näyttävät meille, että olemme keskellä ”tunteiden sotaa”. Nämä oireet pyrkivät herättämään kysymyksiä:

Mitä minä oikeastaan haluan?
Miksi teen jotain vain, koska minulta sitä odotetaan?

Hetket, jolloin nokkakolari sosiaalisen paineen ja auktoriteetin odotusten kanssa on väistämätön, ovat pelon kipupisteitä korkeimmillaan. Ihminen voi opetella tarkastelemaan näitä tilanteita ja oppia sulkemaan omia pelkojaan oikeassa tilanteessa.

Tottelemattomuus johtaa vastuuseen ja tervehtymiseen

Milrgamin tutkimuksen positiivista antia on se, että vain tottelemattomat jättivät tutkimustilat rauhallisina ilman ”tunteiden sotaa” sisällään. He toimivat tottelemattomasti ja ”ostivat” näin itselleen rauhan. He ratkaisivat sisäiset ”tunteiden sodat” – luomalla rauhan kieltäytymällä.

Jotkut tottelemattomista epäilivät itseään ja ajattelivat, etteivät olleet tehneet annettua tehtävää tyydyttävästi. Kuitenkin tämän kokeen psykologiset tulokset tottelemattomilla olivat vakuuttavat: kuuliaisten vielä taistellessa tunteidensa kanssa tottelemattomille asia oli loppuun käsitelty heidän painaessa oven perässään kiinni.

Milgram tutki myös, mitkä faktorit altistavat tottelemattomuudelle tai jopa ohjaavat siihen. Tutkimusryhmä selvitti, etteivät moraaliset arvot (eli moralisointi, toim.huom.) suojaa kuuliaiselta brutaalilta käytösmallilta: moraalisesti aktiiviset, moraalisina pidettyjä arvoja kannattavat eivät olleet sen ”hellempiä” kuin vastakkaisen ajatusmaailman omaavat.

Yhteys ylempään portaaseen

Testin jälkeen suoritetussa haastattelussa Milgram sai selville, että tottelemattomat vastustivat auktoriteettia joko vahvasta henkilökohtaisesta vakaumuksesta tai maailmankuvan vaikutuksesta – useimmilla liittyen uskontoon (vastaava reaktio on nähtävissä myös vahvojen poliittisien, kulttuurillisten, perinteiden tai perheyhteisöjen sitomien sosiaalisten verkostojen parissa).

Vakaumukselliset tottelemattomat näkivät, ettei ole maallista auktoriteettia, joka voisi asettua jumalaisen auktoriteetin ylle. He näkivät ideologisen sosiaalisen yhteisönsä suojana eivätkä katsoneet tarvitsevansa muiden sosiaalisten verkostojen kontrollia.

Mitä yksinäisempi yksilö on sitä suurempi riski tämän on joutua kuuliaisten joukkoon marssimaan auktoriteetin rummun tahtiin.

Henkilökohtaisen vastuun tunnustaminen

Toinen tottelemattomuuteen läheisesti liittyvä ominaisuus oli henkilökohtaisen vastuun tunnustaminen omien tekojen seurauksista. Tämä ominaisuus korostui ihmisillä, joiden elämäntilanne – joko yksityisesti tai työssä – vaati itsenäisiä päätöksiä. Nämä ihmiset olivat paremmin suojattuja ”sokealta” kuuliaisuudelta.

Mitä vahvemmin kyseenalaistan tekemisiäni ja käyn läpi konflikteja sosiaalisen ympäristön ja auktoriteettien kanssa, sitä enemmän palautan vastuuta itselleni.

Tämä lienee se ainut tie muuttaa kaikki sosiaaliset kestokonfliktit lopullisesti. Tällä ei tarkoiteta, että kaikki alistuminen olisi epätervettä ja epäterveellistä. Kuten jo sanottu, ilman sosiaalisia rakenteita mikään ei voisi toimia.

Milgramin testi näyttää kuitenkin, että jokainen, joka kantaa vastuun omista toimistaan, eikä anna sitä sosiaalisten rakenteiden kannettavaksi, pysyy terveempänä ja parantaa samalla ympäristöään muidenkin eduksi.

Kuvittele, että yhteiskunnassamme jokainen kantaisi vastuun omista tekemisistään? Kuinka monta epäkohtaa poistuisi?

Kiiltävän poliittisen johtajan sijaan yhteiskuntamme tarvitsee nyt rohkeaa kansalaistottelemattomuutta.

Mitä on rohkeus?

Rohkeutta on nousta seisomaan ja rikkoa sosiaalisen korrektiuden lasikatto.

Rohkeutta ei ole esimerkiksi jonkun yhtenäisen ryhmän mielenosoituksen vastainen toisen yhtenäisen ryhmän mielenosoitus. Tämä on pelkkä yhteiskunnan oire ja molemmat ryhmät ovat sosiaalisia rakenteita, joissa oleskelevilta vaaditaan erittäin vähän, jos lainkaan omaa vastuuta.

Vastaavasti sama yksilötasolla toimien on esimerkiksi hakeutua vastakkaisen ajatusmaailman omaavan henkilön kanssa keskinäiseen ajatuksen vaihtoon, joka saattaa aiheuttaa pelkoja, mutta toisaalta myös pelot voittavaa rohkeutta.

Joku seisoo mielenosoituksissa ja/tai kulttuuritapahtumissa ”heikompien puolesta”, mutta kun näkee esimerkiksi työelämässä puolustamiaan henkilöitä käytettävän hyväksi ei pomon pelossa sano sanaakaan. Mitä hänen tulisi ajatella itsestään? Näkemykset eivät muuta mitään. Näkemykset korkeintaan asettavat konsensuksen kyseenalaiseksi ja ne voivat myös luoda uusia viholliskuvia.

Oli viholliskuva sitten Venäjä, muslimit, ”natsit” tai antifa, se imee kuuliaisia sisäänsä ja ruokkii heitä vihalla, kunnes käsityskyky on lopullisesti sumentunut – kunnes juhliin astuu sisään rohkea ”ilonpilaajaa”, joka asettaa kaiken kyseenalaiseksi.

Rohkeutta on myös ”tyhmien kysymyksien” asettelu ”kaikkitietävälle sosiaalisille rakenteille”. Rohkeutta on kyseenalaistaa auktoriteetit ääneen ja vaatia perusteluita lääkäreiltä, virkamiehiltä, poliitikoilta jne.

Rohkeuden pelikenttä on paljon suurempi kuin oletamme. Jokaista, joka asettaa odotukset kyseenalaiseksi, ei uhkaa irtisanominen tai poliittinen jahti. Sosiaalisen rakenteen perustukset alkavat paljon alempaa.

Missä voisin käyttää rohkeuttani?

Jokainen löytää elämästään epävarmoja tilanteita, joissa pelon lepakot lentelevät. Näissä tilanteissa piilee yhteiskuntamme perustusten halkeamia, joissa lepakot asuvat. Jokainen voi omalta osaltaan täyttää halkeamia – vaikka se tuntuisi mitättömältä työltä, on jonkun se sekin tehtävä.

Ole rohkea! Älä tottele sokeasti vastoin omia periaatteitasi!

Yhteiskuntamme tarvitsee rohkeutesi.
¤

---

¤

Lähde

Milgram, Stanley (1974): Obedience to Authority: An Experimental View. Harper & Row, USA. https://en.wikipedia.org/wiki/Obedience_to_Authority:_An_Experimental_View
¤