Mitä on aito inhimillinen hyvinvointi?

Me elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa luvattoman monet voivat luvattoman huonosti. Tästä ovat viime päivinä kertoneet erityisesti monet kauhistuttavat tarinat vanhustenhoitomme piloille kilpailutetusta tilasta. Miten ihmeessä olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen? Tämä sai minut pohtimaan laajemminkin inhimillisen hyvinvoinnin tämänhetkistä tilannetta, sen taustoja sekä mahdollisuuksiamme parantaa tilannetta. Onko todellinen ja syvä muutos mahdollinen?

Inhimillisellä yhteiskunnalla on kolme keskeistä toiminta-aluetta: Talous, hallinto ja kulttuuri. Taloutta tarvitaan, jotta voimme tuottaa kaikkea sitä mitä tarvitsemme fyysisen hyvinvointimme ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Hallintoa tarvitaan, jotta voimme taata kaikille yhteiskuntamme jäsenille tasa-arvoiset lähtökohdat ja olosuhteet kehittää itseään ja yhteistä todellisuuttamme. Ja kulttuuri kaikkineen on olemassa antaakseen uusia, luovia näkökulmia ja kokemuksia meille ihmisille, jotta voisimme vapaasti kehittää niin itseämme kuin maailmaammekin sellaiseksi, että se tarjoaa meille kaikille todellista inhimillistä hyvinvointia.

Nykyisen inhimillisen todellisuutemme ja sen demokraattisesti hallitun yhteiskuntamallin taustalla on Ranskan vallankumouksen iskulause ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Viimeisten reilun 200 vuoden aikana olemme huudelleet sitä ja koettaneet parhaamme mukaan toteuttaa sitä myös maailmassamme. Miten olemme onnistuneet?

Vapautemme on kasvanut vapaudeksi käyttää hyväksemme toinen toisiamme ja koko elävää planeettamme kaikin mahdollisin keinoin voidaksemme siten saada mahdollisimman suuren taloudellisen tuloksen eli voiton. Veljeytemme on kohdannut vakavan haaksirikon kommunismin eli yhteisöllisyyteen perustuvan yhteiskuntamallin kariuduttua 1990-luvun alussa, minkä jälkeen siirryimme vähitellen aikaan, jossa kaikki kilpailevat yksin ja erillisinä toisiaan vastaan kunnes kaikki häviävät, vaikka vahvin luuleekin voittavansa. Ja tasa-arvo on kärjistynyt miesten ja naisten väliseksi nahisteluksi siitä, kumman sukupuolen edustajat saavat käyttää vapaasti markkinoilla voitettua valtaa muiden ihmisten ja koko luomakunnan hyväksikäyttämiseksi.

Jokin tässä kaikessa mättää, vaan mikä? Miksi me ulkoisten ja materiaalisten mahdollisuuksien mitalla maailman onnellisimmat ihmiset Suomessa emme todellakaan tunne tuon nimityksen koskevan meitä? Miksi hyvinvointiyhteiskuntamme kumisee sisukkaasti peitettyä ahdistusta ja epätoivoa? Miksi kaikki ne kulttuuriset arvot, joiden varaan yhteiskuntamme on rakentunut, ollaan valmiita myymään tai ainakin heittämään roskakoriin?

Miksi emme enää yhteisönä piittaa toisistamme emmekä enää oikein jouda piittaamaan edes omista lapsistamme tai vanhuksistamme? Miksi olemme valmiit myymään itsemme, lapsemme, vanhuksemme ja koko elävän maammekin korkeimman tarjouksen esittäjälle? Mikä meitä oikein vaivaa?

Me olemme päissämme! Me olemme ylikansallisten suuryritysten hallitseman loputtoman kilpailun ja voitontavoittelun lumoissa. Me uskomme materiaaliseen unelmaan hyvinvoinnista, joka kasvaa yhä vain hienommasta ruuasta, vaatteista ja kaikesta kamasta, jota voimme lainarahoillamme hankkia. Me toivomme, että huolimatta kaikesta arkipäivän stressistä ja hampaiden kiristyksestä meille luvattu hyvinvointi ja rauha koittaa jonain päivänä, joskus. Ja me rakastamme vain itseämme, omia unelmiamme, toiveitamme ja alitajuisia pelkojamme, joiden varassa me kaikki luomme omaa itsenäistä ja itse asiassa myös kovin yksinäistä tulevaisuuttamme. Me olemme niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin satsanneet kaikkemme tämän mallin ja unelman vuoksi. Perhana, täytyyhän sen toimia!

Viime aikojen kauhistunut kuhina vanhusten hoidon katastrofaaliseksi kilpailutetusta todellisuudesta on vain jäävuoren akuutisti tulehtunut huippu, jonka alla samat kylmän laskelmoivat talousperiaatteet ovat trimmaamassa yhteiskuntaamme niin kovaan kilpailukuntoon, että totaalinen romahdus ja burnout on jo aivan nurkan takana.

Olemmeko jo valmiit tajuamaan, että olemme erehtyneet, että nykyinen yleiseen ja yhtäläiseen vapaaseen kaiken elävän hyväksikäyttöön perustuva yhteiskuntamallimme on tullut tiensä päähän? Että yhteisestä uskostamme huolimatta rahan keisari on kaikista koreista vaatteistaan huolimatta tyhjää täynnä. Ja että alaston totuus on se, että me olemme erehtyneet. Me kaikki, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.

Luin juuri muutama päivä sitten mainion kirjan Winners Take All, jossa itsekin aiemmin ”voittajien” piiriin kuulunut toimittaja Anand Giriharadas Yhdysvalloista kuvaa miten tuo Suomenkin lopulta tavoittanut talousliberalismi ainoana mahdollisen yhteiskunnallisen toiminnan mittarina sai alkunsa Reaganin ja Thatcherin liikkeelle panemasta huhusta, jonka mukaan yhteiskunnan kannattaa edistää rikkaiden rikastumista, sillä sitä kautta vauraus leviää myös muillekin. Nyt sitä on yhdessä testattu viimeiset 30–40 vuotta ja lopulta lienee selvää, että tuo oletus ei pidä paikkaansa.

Rikkaat ovat kyllä rikastuneet, mutta heidän rikkautensa muruset eivät ole tavoittaneet kuin pienen osan muista kansalaisista. Esim. USA:ssa työtätekevien palkat eivät tuona aikana ole olennaisesti nousseet, ja aina vain pienempi joukko ihmisiä omistaa aina vain suuremman osan koko maailmamme vauraudesta. Ja samalla kun yhteiskunnat kaikkialla maailmassa ovat ulkoistaneet omia toimintojaan yksityisille voittoa tavoitteleville yrityksille, yhteiskuntien ja niitä ohjaavien poliitikkojen oma painoarvo ja mahdollisuus vaikuttaa maailman menoon on pienentynyt markkinoiden paineessa. On toteltava yhä tiukemmin markkinavoimien kaikkivoipia ja kaiken nieleviä kuiskauksia…Vai onko?

Erehdyksen tunnustaminen on ainoa mahdollisuus kokemuksesta kasvamiseen, suunnan muuttamiseen ja uuden luomiseen. Niin on silloin kun autoni hetken herpaantumisen vuoksi alkaa ajautua vastaantulevien kaistalle pimeällä maantiellä tai silloin kun yhteiskunta on erehtynyt omasta suunnastaan. Erehdyksen havaitseminen on uuden luomisen ainoa mahdollisuus.

Ja minulla, monesti erehtyneellä, on ehdotus uudenlaisesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä, jota voisimme yhdessä alkaa rakentaa, jotta emme ajautuisi päin vastaamme kiitävää köyhyys- ja ympäristökatastrofia. Tuo uusi järjestys voi kasvaa vain yksilön oman uudistumisen kautta. Meidän kaikkien, sinun ja minun, on kohdattava omat varjomme, kuvitelmamme ja pelkomme, ja käännyttävä lopultakin sisäänpäin kohti Elämän ydintä meissä joka ainoassa. Me olemme kaikki elossa riippumatta iästä, sukupuolesta, rodusta, uskonnosta tai kansalaisuudesta. Meitä kaikkia kantaa niin tieteelle kuin uskonnollekin tavoittamaton Elämän ihme, jokin mittaamattoman suuri, joka sykittää meidän kaikkien sydämiä samalla kun se kieputtaa joitakuita tähtiä ja galakseja avaruuden äärettömyydessäkin.

Kun tunnistat tuon Elämän suuruuden omassa olennossasi, silmäsi aukeavat näkemään saman suuruuden myös kaikkialla ympärilläsi, noissa toisissa ihmisissä, tuossa kissassa ja koirassa, kukassa ja mehiläisessäkin. Mikään ei enää ole sinun ulkopuolellasi, kaikki on osa samaa Elämää, sinua itseäsi. Tästä luonnostaan iloisesta ja hyvinvoivasta mielentilasta, jonka olet varmasti lapsena kokenut ja lapsissasi tai lapsenlapsissasi havainnut, voit toisten kaltaistesi kanssa alkaa rakentaa myös uutta ulkoista järjestystä, joka voisi olla seuraavanlainen Ranskan vallankumouksen kolmen periaatteen – vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus – mukaisesti.

Vapaus kuuluu kaikille ihmisille luovina ja kehittyvinä olentoina. Vapauden piiriin kuuluu kasvatus, koulutus ja kulttuuri kaikilla mahdollisilla tasoilla. Vapaus perustuu tietoon siitä, että kaikissa kasvavissa olennoissa on sama ihmeellinen elämä kuin minussakin ja että kaikkien ihmisten elämä pyrkii omaan ainutlaatuiseen kukoistukseensa omien edellytystensä mukaisesti. Tätä vapautta on tuettava ja sille on annettava rakastava ja viisas syli, missä se voi kehittyä. Kukaan ei voi tietää mitä toisen on kehityksellään saavutettava, mutta me voimme tukea toinen toisiamme, nuoria ja vanhoja, jotta voimme kaikki kukkia niin kuin on hyväksi yhteiselle Elämälle meissä itsessämme. Vapaa kulttuurielämä antaa kehittäviä ja luovia impulsseja kahdelle muulle yhteiskunnan osa-alueelle eli talouden ja hallinnon alueille.

Veljeys on taloudellisen toiminnan luonnollinen periaate, joka poljettiin lokaan väkivaltaisen pakkokommunismin avulla. Veljeys tarkoittaa yhteistä ja jaettua vastuuta kaikkien omaan ihmisryhmäämme ja lopulta koko ihmiskuntaan kuuluvien kaltaistemme ja vertaistemme olentojen hyvinvoinnista. Veljeys kasvaa vain siitä, että minä tunnistan ensin elämän ihmeen kipinän itsessäni. Vasta sen koettuani voin nähdä kaikki toiset ihmiset veljinäni ja sisarinani riippumatta heidän ulkoisista avuistaan ja muodoistaan. Veljeys on kaiken elävän yhteisessä piirissä toimimista, jolle on mahdotonta nähdä toisia vihollisina tai hyväksikäytettävinä. Veljelle tai sisarelle kaikki ovat yhtä ja talouskin on yhteisen hyvän parasta mahdollista toteuttamista eli kaikkien ihmisten perimmäisten tarpeiden ravinnon, vaatteiden, asunnon, yhteisöllisyyden ja luovan kehittymisen turvaamista. Veljellinen talouselämä mahdollistaa niin kulttuurin kuin hallinnonkin alueen kasvun ja kehittymisen.

Tasa-arvo toteutuu kaikessa lainkäytössä, hallinnossa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Kukaan ei ole ylempänä tai alempana toista, ja kaikki käyttävät asemansa antamia mahdollisuuksia yhteisen hyvän kehittämiseksi. Yhteiskunnan rakenteet ovat olemassa palvellakseen ja tukeakseen yksittäisten ihmisten kasvua täyteen inhimilliseen kukoistukseensa. Yhteiskunta on ihmisen luomus, joka on olemassa ihmistä, kaikkia ihmisiä varten. Yhteiskunta ei kanna eikä holhoa jäseniään, sillä se on rakentunut kunnioittamaan kunkin yksilön kykyä ottaa vastuu omasta elämästään ja toimistaan. Yhteiskunta ei myöskään alista jäseniään, sillä se on joka tapauksessa vain rakenne ja kone, jonka tarkoituksena ja tehtävänä on kaiken elävän hyvinvoinnin varmistaminen niin ihmisessä kuin muullakin luomakunnassa. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa lait ja muut yhteiskunnalliset muodot ovat olemassa yhteisön ja sitä kantavan elämän hallitun ja suotuisan kehityksen turvaamiseksi niin talouden kuin kulttuurinkin alueella.

Vapaa kulttuurielämä, veljellinen talous ja tasa-arvoinen hallinto toimivat kukin itsenäisesti yhteisen kokonaisuuden eduksi. Mikään niistä ei ole ylempänä tai alempana toista, vaan kaikkia tarvitaan yhteiskunnan kokonaisedun turvaamiseksi. Tämä on mahdollista kun riittävän moni yksilö on tykönään ensin saanut tarpeekseen nykyisen hyvinvointimallin ahdistusta ja pahoinvointia tuottavasta ulkoisen ohjauksen todellisuudesta ja on siksi kuin pakotettu kääntymään kohti omaa sisäisyyttään. Siellä odottavat ensin kunkin omat demonit eli kielletyt tunteet, joiden kohtaamisen kautta Elämän ihmeelle sisällämme avautuu väylä ensin omaan tietoisuuteemme, minkä kautta ne voivat kehittyä yksilöllisiksi teoiksi ja toimiksi maailmassamme. Kaikki tämä on mahdollista kaikille erehtyväisille ihmisille ja yhteiskunnille, niin sinulle kuin minullekin.

Klaus Rahikainen on Karkussa Tampereen seudulla asuva kirjailija ja elämäntutkija.

Kuva: Pixabay