Sydänmaa elää, sillä historia ei loppunutkaan

Francis Fukuyama esitti 1990-luvun alussa kuuluisan teesinsä historian lopusta. Hänen mukaansa ”kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon.”^[1] Aikamoinen väite! Mutta sen valossa mitä maailmassa on tapahtunut, erityisesti viimeisten viiden vuoden aikana, lienee selvää että ”inhimillisen historian kannalta merkittävää” tekemistä riittää edelleenkin. Historia ei siis loppunut. Sen sijaan pinnanalaiset jännitteet ovat nyt pulpahtaneet pintaan uudenlaisena vastakkainasetteluna.

Koska tämä vastakkainasettelu nähtiin vielä Fukuyaman aikaan lähinnä kahden erilaisen poliittisen ja taloudellisen ideologian välisenä taisteluna, sosialismi vs. kapitalismi, itä vs. länsi, niin Neuvostoliiton romahdettua tehtiin virheellinen johtopäätös, että historia on loppunut kapitalismin voittoon. Mutta aidot rintamalinjat ovat kuitenkin olleet koko ajan jossain muualla, ja geopolitiikan tapa kuvata niitä merivalta vs. maavalta(sydänmaa) -asetelmana on mielestäni tarkempi ja kiinnostavampi kuin Fukuyaman teesi.

Geopolitiikka on siinä mielessä jännä juttu että se on muiden tieteen alojen taholta usein tyrmätty pseudotieteenä ja puhtaana teoretisointina. Silti juuri geopoliittinen lähestymistapa on ohjannut suurvaltojen strategioita hyvin suuressa määrin. Vaikka Yhdysvaltain ulkopolitiikka on tällä hetkellä niin kaoottista, että on vaikea nähdä mihin se perustuu, niin silti yksi sen kulmakivistä oli vielä Obamaan asti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Zbigniew Brzezinskin geopoliittinen tutkielma The Grand Chessboard.^[2] Se taas pohjautuu Halford Mackinderin kuuluisaan Heartland-teoriaan^[3], kaiken geopoliittisen ajattelun isään ja äitiin. Tämän teorian ydinajatus on se, että maailmassa on kaksi toisilleen vastakkaista valtaa, merivalta ja maavalta, ja että nämä kaksi ovat keskenään loputtomassa, yhteensovittamattomassa konfliktissa.

Venäläisen Alexander Duginin mukaan Mackinder yritti teoriassaan käsitteellistää brittiläisen imperiumin strategiset perusperiaatteet merivallan keskuksena.^[4] Heartland-teorian syntyaikoina, 1900-luvun alussa, keisarillinen Venäjä oli varteenotettavin uhka brittien maailmanvallalle, ja niinpä äiti-Venäjä, keskellä Euraasian maamassoja lepäävä sydänmaitten sydänmaa, käsitteellistyikin maavallan keskukseksi. Ja ironista kyllä, siten Mackinder antoi geopoliittisen identiteetin Venäjälle.

On huomattava, että Venäjän uhka nähtiin geopolitiikan valossa yli kaiken maantieteellisenä sijaintina (Mackinder oli maantieteilijä). Niihin aikoihin vahvasti kehittyvä rautatieverkosto mahdollisti nopeat ja suorat juna-yhteydet Aasiasta Eurooppaan, uhaten siten merireittien kannattavuutta. Tästä taas olisi voinut seurata koko brittiläisen imperiumin romahdus. Venäjä sijoitti siis itsensä väärään paikkaan. Ja koska äiti-Venäjä edelleenkin itsepintaisesti lepää siellä missä lepää, niin ilmeisesti tuo uhka ei ole vieläkään väistynyt? Aika paljonhan olemme viime vuosina saaneet kuulla tästä ”Venäjän uhasta.”

1900-luvun vanhetessa näytti siltä että lentoliikenteen nopea läpimurto tekisi tyhjäksi koko ajatuksen junareiteistä, ja Heartland-teoria hylättiin monelta taholta aikansa eläneenä. Mutta Kiinan silkkitie-hankkeen myötä se on palannut parrasvaloihin. Kiina rakentaa parhaillaan Euraasian läpi kulkevia nopeita junayhteyksiä, jotka ovat halvempia kuin lentorahti ja toisaalta nopeampia kuin merikuljetukset. Ja sitä myötä merivallan ja maavallan taistelu näyttäytyy edelleenkin, ainakin päällisin puolin, taisteluna maailmankaupan ja energiavarojen herruudesta. Ylläolevan valossa myös Venezuelan konflikti on pohjimmiltaan geopoliittinen, koska Yhdysvalloilla, Kiinalla ja Venäjällä on maassa vahvoja kaupallisia ja energiapoliittisia intressejä.

Kyse on silti muustakin kuin kaupan ja energiavarojen hallinnasta. Mackinderin ajettelun pohjalta lähteneen eurasianismin^[4] mukaan meri- ja maavalta ovat olennaisesti erilaisia myös arvoiltaan ja maailmankuvaltaan. Ja siksi se, mitä olemme pitäneet vain kahden erilaisen taloudellisen ja poliittisen ideologian taisteluna maailmanherruudesta, onkin pohjimmiltaan kahden erilaisen sivilisaation yhteentörmäys. Siinä missä merivalta näyttäytyy tänään ultraliberaalina, niin maavalta perustuu traditionalismiin, jota ei ole syytä pitää konservatismina.

Konservatismi ei ole oikeastaan muuta kuin merivallan arvojen historiallinen jäänne, kun taas traditionalismi edustaa jotain täysin uutta. Siinä missä konservatismi on ollut vain siirtymä kohti merivallan ajamaa liberaalia maailmanjärjestystä, muuttuva kuvio sen arvojen kaleidoskoopissa, niin traditionalismi etsii sitä mikä on pysyvää. Ja siinä missä liberaali maailmanjärjestys edustaa eräänlaista synkretismiä, pyrkimystä sulattaa ja liudentaa kaikki alkuperäinen joksikin muuksi, niin maavallan kohdalla voitaisiin puhua geopoliittisesta strukturalismista. Ainakin Wikipedian mukaan strukturalismi merkitsee esimerkiksi arkkitehtuurissa sitä, että alkuperäiset rakenteet jäävät näkyville, olennaiseksi osaksi rakennuksen kokonaisilmettä.^[5] Siten eurasianistien ajamassa moninapaisessa maailmassa myös kansallisvaltiot säilyttäisivät oman perusluonteensa, ollen kaikkine vajavaisuuksineenkin osa kokonaisuutta. Toisin sanoen kyseessä olisi aito monikulttuurinen maailma, jossa erilaisuudelle olisi tilaa. Täydellinen vastakohta liberaalien ajamalle valheelliselle, synkreettiselle maailmalle, jossa kaikki alkuperäinen hävitetään ja tilalle luodaan keinotekoinen, dystopinen painajainen.

Tässä mielessä sydänmaa ei ole maantieteellinen tai edes geopoliittinen (esim. strateginen kumppanuus) sijainti. Sydänmaa on uusi sivilisaatiomalli, sijaitsi se sitten missä tahansa. Ja vain moninapainen maailma voi mahdollistaa sen esiinnousun.

Lähteet