Diplomaatteja on joskus luonnehdittu ”virallisiksi valehtelijoiksi”. Jos oman maan hallitus syyllistyy vääryyksiin, diplomaattien tehtävä on kaunistella asioita. Jos asemamaan hallitus syyllistyy raakuuksiin, diplomaattien on pysyttävä vaiti. Joskus tapahtumat kuitenkin ravistelevat diplomaattejakin.
Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973 järkytti miljoonia ihmisiä kaikkialla maailmassa. Vallankaappauksen järkyttävä todellisuus kolkutti kirjaimellisesti ovelle, kun Suomen Chilessä ollut asiainhoitaja Tapani Brotherus avasi asuntonsa oven varmaa kuolemaa pakeneville kansalaisille. Tyly diplomaattinen käyttäytyminen oli Brotherukselle mahdotonta. Hän myös edusti nuorempaa diplomaattipolvea, jonka asenteet kuvastivat vapaampaan suuntaan 60-luvulla muuttunutta maailmaa.
Tapani Brotheruksen henkeä salpaava tarina vainottujen chileläisten auttamisesta on kertomisen arvoinen ja Heikki Hiilamo suoriutuu tehtävästä kunnialla. Hän on paneutunut huolella tapahtumien kulkuun ja kertoo tarinan sujuvasti. Lukijan mielenkiinto ei herpaannu.
Eniten ajatuksia ja kysymyksiä minussa herättivät Hiilamon kommentit Salvador Allenden politiikasta. Hiilamo kirjoittaa: ”Allenden sosialismin tiekartta ei avautunut kuin vasemmistoälymystölle – jos edes sillekään. Eurooppalainen intoilu demokraattisesta tiestä sosialismiin oli enemmänkin romantiikkaa kuin realismia. Allenden kokeilu oli päättynyt umpikujaan jo paljon ennen vallankaappausta.” (s. 321)
Hiilamo lainaa ruotsalaista ekonomistia Stefan de Vylderiä, joka kysyy olisiko toisenlainen politiikka voinut onnistua Chilessä vuosina 1970–1973. De Vylder toteaa, että ”ainoastaan se voidaan todeta varmuudella, että Unidad Popularin politiikka oli tuomittu epäonnistumaan”. (s. 322) Hiilamon oma kommentti kuuluu: ”Allenden kohtalona oli jäädä kiirastuleen. Unidad Popular sai käsiinsä vain toimeenpanovallan. Muut valtakeskukset – kongressi, tuomioistuimet, armeija – jäivät sen vastustajien hallintaan.” (s. 321)
Hiilamo käy läpi talouden vaikeudet ja Allenden talouspolitiikan ristiriitaisuudet. Hän käy läpi myös Yhdysvaltain salaista poliittista ja taloudellista vehkeilyä Allenden kukistamiseksi. Näin Allendesta tuli voimakas symboli Yhdysvaltain ulkopolitiikan arvostelijoille. Allenden politiikka innosti monia poliittisia aktivisteja, joiden pettymykseksi vuoden 1968 tapahtumat eivät johtaneetkaan uudenlaisen maailman syntyyn. Nyt monista tuntui, että oli avautumassa uusi mahdollisuus maailman muuttamiseen.
TAPAHTUMIEN parhaimmat analyytikot eivät olleet haihattelijoita. Yhden parhaimmista – ja realistisimmista – analyyseistä laati Belgiasta Britanniaan muuttanut yhteiskuntatieteilijä Ralph Miliband (1924–1994). Hänen artikkelinsa ”The Coup in Chile” ilmestyi heti vallankaappauksen jälkeen Socialist Register -vuosikirjassa. Nyt, useita vuosikymmeniä myöhemmin, Milibandin analyysi on edelleen lukemisen arvoinen.
Hiilamon tavoin Miliband piti liioitteluna Allenden ohjelman luonnehtimista rauhanomaiseksi siirtymiseksi sosialismiin. Miliband ei kuitenkaan pitänyt Allenden talouspoliittisia virheitä kovin merkityksellisinä. Miliband piti pikemminkin ongelmana presidentin uppiniskaista maltillisuutta, joka esti reagoimisen alati muuttuviin olosuhteisiin.
Mikä tärkeintä, Allenden kohtalo osoitti, mitä voi tapahtua, kun hallitus pyrkii yhteiskuntajärjestelmän vakavaan muuttamiseen, olivatpa keinot miten perustuslaillisia ja asteittaisia hyvänsä. Miliband nojaa Allenden neuvonantajan Juan Garcesin arvioon, jonka mukaan konservatiiviset tahot alkoivat vakavasti harkita vallankaappausta sen jälkeen kun hallituskoalitio kasvatti vuoden 1973 maaliskuun vaaleissa kannatuksensa 44 prosenttiin. Allende piti kiinni parlamentaarisesta demokratiasta, kun taas konservatiiveille se ei ollut itseisarvo.
ALLENDE USKOI viimeiseen asti sovittelupolitiikkaan. Sen onnistuminen olisi kuitenkin Milibandin mielestä edellyttänyt oppositiolta jonkinasteista yhteistyötä. Tähän oppositio ei kuitenkaan suostunut. Näin ollen mitä sovittelevampi Allende oli, sitä aggressiivisemmaksi oppositio tuli. Allenden hallitus ei valmistautunut millään tavalla alati uhanneeseen väkivaltaiseen vastareaktioon. Vallankumouksellinen vasemmistoliike MIR tiesi, mitä oli tulossa, mutta senkin ajatukset aseellisesta vastarinnasta kuvastivat enemmänkin epätoivoa kuin realistista politiikkaa. Milibandin mielestä Allenden hallituksen olisi pitänyt heti valtaantulonsa jälkeen ryhtyä luomaan rauhanomaisen vastarinnan pesäkkeitä sotilasvallankaappauksen varalle.
Salvador Allenden epäonnistumisella saattaa olla merkitystä omalle ajallemmekin. Nykyiset talousjärjestelmät ovat hitaasti (tai kenties pian nopeutuen) ajautumassa lopulliseen umpikujaan. Katumielenosoituksista on ajan mittaan edettävä hahmottamaan liikettä, joka ajaa irrottautumista syvään kriisiin ajautuneen pääoman otteesta. Nykyisen menon ikuisuuteen uskoneet poliittiset puolueet joutuvat miettimään yhteiskunnan muuttamista tavalla, jota ne eivät ole odottaneet.
Jos kehittyneissä teollisuusmaissa leviää radikaalia uudistusliikettä, vastarintakin alkaa järjestäytyä. Sotilasvallankaappauksen vaara Euroopassa ja Yhdysvalloissa lienee vähäinen, joskin mellakkapoliisien käyttäytyminen monissa maissa on ollut levottomuutta herättävän väkivaltaista. Yhdysvalloissa korkea-arvoisten upseerien kasvava poliittinen vaikutusvalta on myös pantu merkille. Yhdysvaltain silmitön militaristinen ulkopolitiikka voi saada rinnalleen kotimaista repressiota. Oli miten oli, poliittiset intohimot alkavat todennäköisesti lähitulevaisuudessa ravistella ihmisiä monissa maissa tavalla, jota ei ole koettu pitkään aikaan.
Vasemmisto on hukannut paljon aikaa luovuttuaan vaihtoehtoisen yhteiskunnan vakavasta pohtimisesta, yhteiskunnan, jossa ihmiset kollektiivisesti ja yksilöllisesti voisivat hakea mielekkään elämän muotoja ja jossa ihmisten todelliset tarpeet antaisivat muodon tasa-arvoon perustuvalle tuotannolliselle toiminnalle. Osoittaisiko Hiilamon kirjan innostunut vastaanotto paitsi kiinnostusta Tapani Brotheruksen kokemuksia kohtaan myös nostalgiaa jonkinlaista aatteellisuutta kohtaan? Kirjaa voinee lukea tulevaisuuttakin ajatellen, olkoonkin, että olosuhteet ovat perin erilaiset kuin Chilessä 70-luvun alussa.
Ks. myös
| Pinochet – kylmän sodan kenraali? Hannu Reime | YLE/Ajantasa, 14.12.2006 |
| Allenden lesken haastattelu Hannu Reime, Tapani Lausti | YLEn Elävä arkisto 1974 |
| Sotilasvallankaappaus Chilessä Tapani Lausti, Hannu Reime, Kerstin Hanf, Ossi Kervinen | YLEn Elävä arkisto 1973 |
Vieraile Tapani Laustin arkistossa: Latinalainen Amerikka, Yhteiskunnallinen ajattelu, Hannu Reime
Invisible Heroes -sarja TV 1:ssä alkaen sunnuntaina 21.4. klo 21.05 ja Yle Areenassa
Kirjoitus on uudelleenjulkaisu Tapani Laustin blogissa julkaistusta kirjoituksesta.
Artikkelikuva Pinochetin hallinnon uhreista: Carlos Teixidor Cadenas (CC BY-SA 4.0)
Eräitä kommentteja Suomen tämänhetkiseen tilaan suhteutettuna:
”Allende piti kiinni parlamentaarisesta demokratiasta, kun taas konservatiiveille se ei ollut itseisarvo.”
Entä Suomessa? Nk. Euroopan yhteisöön liittyminen todistetusti on tapahtunut perustuslain vastaisesti. Asiaa ei voida poliittisesti käsitellä, ei konservatiivien-, eikä missään muissakaan piireissä.
Entä Suomen Nato-kumppanuusohjelma isäntämaasopimuksineen?
Ensimmäinen asiaan liittyvä asiakirja on silloisen ministerin Heikki Haaviston oma tahdonilmaus, jolla ei ole valtiosopimuksellista ulottuvuutta. Loppu on pelkkää hallintomenettelyjen vastaista juoksutusta.
”Salvador Allenden epäonnistumisella saattaa olla merkitystä omalle ajallemmekin. Nykyiset talousjärjestelmät ovat hitaasti (tai kenties pian nopeutuen) ajautumassa lopulliseen umpikujaan.”
Tämä on kehityksen suunta.
Suomessa siihen ei olla poliittisesti valmistauduttu, ja tuskin tullaan valmistautumaankaan muulla tavoin, kuin lisäämällä nk. ”valvontaa” ja pakkokeino-organisaatioiden resursseja ja toimivaltaa, josta on jo havaintoja konkreettisista toimenpiteistä.
Suomessa Valmistaudutaan odotettavissa oleviin seuraamuksiin sen sijasta, että valmistauduttaisiin muutoksen edellyttämään sopeutumiseen.
”Katumielenosoituksista on ajan mittaan edettävä hahmottamaan liikettä, joka ajaa irrottautumista syvään kriisiin ajautuneen pääoman otteesta.”
Näin pitää tapahtua, mutta pääoma ei luovu nykyisestä vallastaan, ennenkuin sillä on toinen korvaava kehys intressiensä ajamiseksi, ja asioiden palauttamiseen urilleen tullaan käyttämään väkivaltaa.
”Nykyisen menon ikuisuuteen uskoneet poliittiset puolueet joutuvat miettimään yhteiskunnan muuttamista tavalla, jota ne eivät ole odottaneet.”
Tähänastiset muutostarpeet ovat osoittaneet, että ”ikuisuuteen” uskovat poliittiset puolueet eivät siihen kykene.
Siitä ovat esimerkkeinä mm. ikuinen jauhaminen ”työpaikoista”, ja siihen liittyen pakottaminen ”työn” perässä liikkumiseen ja muuttamiseen, joka itsessään lisää energian kulutussa eri muodoissaan, samaan aikaan kuin suu vaahdossa kailotetaan ilmaston muuttumisesta.
Kuitenkaan kysymys ei lähtökohtaisesti ole työpaikoista, vaan työtilaisuuksista, joihin nykykehyksissä ei ole näköpiirissä parannuksia, josta hyvänä esimerkkinä on Vastavalkeassa oleva Liiaksen kirjoitus Euron kuolemansuudelmasta.
Toinen esimerkki voisi koskea vaikka Sitran uusinta veropolitiikkka käsittelevää selvitystä, jssa siinäkin ilmastotematiikka on etualalla.
Eivät olosuhteet muutu paremmaksi jonkun osa-alueen mutterreita tai ruuveja kiertelemällä, jos näkemykset puuttuvat siitä mitä kansankunnan hyvinvoinniksi on ylipäätänsä tehtävä ja millä tavoin, suhteessa olemassaolevaan fyysiseen taloudelliseen ja poliittiseen ympäristöön.
”Vasemmisto on hukannut paljon aikaa luovuttuaan vaihtoehtoisen yhteiskunnan vakavasta pohtimisesta, yhteiskunnan, jossa ihmiset kollektiivisesti ja yksilöllisesti voisivat hakea mielekkään elämän muotoja ja jossa ihmisten todelliset tarpeet antaisivat muodon tasa-arvoon perustuvalle tuotannolliselle toiminnalle.”
Kapitalismi on voittanut vasemmiston yo. kaltaiset ponnistelut, koska nykyisessä rahan, hallitsemassa yhteiskunnassa lähes jokainen on rahan lainaajien ja koronkiskureiden pihdeissä muodossa tai toisessa.
Vasemmisto on niissä kehyksissä menettänyt ominaisuutensa potentiaalisena vaihtoehtoliikkeenä, eikä vihrellä liikkeellä ole asioiden oikomiseen tarvittavaa kollektiivista substanssia.
Jorma Jaakkola kirjoitti aik. artikelissa: ”Miksi ihmeessä kritisoisin EU:ta siitä, että Suomen oma korkea valtiojohto on tehnyt valtiopetoksen, rikoksen, joka ei koskaan vanhene!”
Kysyin: Eikö ole olemassa tai jos on niin mikä on se tie joka mahdollistaa maamme eron EU:sta ja valtiojohdon asettamisen vastuuseen petoksesta?
Voiko eduskunta nostaa syytteen ja voiko hallitus jättää erokirjeen vedoten esittämiisi faktoihin?
Onko kyse nyt vain siitä että tätä ei haluta tehdä ja totuus pimitetään kansalta jottei se ryhtyisi tekemään aloitetta asiassa?
—— ei vastausta.
Nyt kiistatta näyttää siltä että läntinen koaliitio jossa olemme mukana ajautuu perikatoon eikä valtaeliittimme tätä halua tunnustaa vaan pitää kiinni ja roikkuu itse valitsemallaan tiellä loppuun asti.
[Kuten yllä on: ”Nykyisen menon ikuisuuteen uskoneet poliittiset puolueet joutuvat miettimään yhteiskunnan muuttamista tavalla, jota ne eivät ole odottaneet.”
Tähänastiset muutostarpeet ovat osoittaneet, että ”ikuisuuteen” uskovat poliittiset puolueet eivät siihen kykene.]
Kansa siis maksaa taas laskun kun lopullinen romahdus tulee. Eliitti ei tee mitään muuttaakseen kurssia vaan pysyy sitkeästi Venäjä-vihan tiellä josta jo nyt on maksettu kova hinta.
Olisi todella tärkeää että kansa saisi nyt oikeaa tietoa asioista ja mikäli mahdollista maamme päättäisi irtaantua EU-kahleista koska muuta tietä pelastumiselle ei ole.
Jos kerran liittyminen EU:hun perustuu perustuslain rikokseen ja valtiopetokeen joka ei vanhene niin oma järkeni sanoo että se on mahdollista kumota.
Hmm..olenkohan nyt täysin väärässä kun tulkitsin niin, että muuan Milton Friedman – ja tämän taloudelliset oppiaatteet- sivuutettiin artikkelissa täysin? Ne ovat mielestäni hyvin olennainen osa tätä tarinaa. Kirjan kyllä voisin lukaista, eli kiitokset artikkelista.
Truth_hunter 21.4.2019 at 14:15 kommenttiin liittyen
Poliittisen mafian luoma ”arvopohja” ja laittomien vaalien jälkipyykkiä
Markku Juutinen
”SDP voitti niukasti perussuomalaiset, joka olisi ollut vieläkin vahvempi puolue, mikäli se ei olisi joutunut salakavalan vallankaappauksen uhriksi vuonna 2017, minkä johdosta perussuomalaiset jakaantui kahtia. Vallankaappauksen toteuttivat muiden muassa Timo Soini, Juha Sipilä, Petteri Urpo ja kuvioissa pyöri myös Sauli Niinistö.1
Tällä salaliitolla murskattiin perussuomalaisten puolue, ettei siitä kehittyisi negatiivisen globalisaation ja multikulttuurin tehokasta vastustajaa. Luultavasti muillekin potentiaalisille eduskunnan ulkopuolisille puolueille ja liikkeille, kuten esimerkiksi Itsenäisyyspuolueelle kävisi samoin, jos se pääsisi vahvistumaan.
…. Onko perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho koskaan ottanut esille sitä, että hänellä olisi vilpitön tarkoitus muuttaa nykyistä negatiiviseen globalisaatioon perustuvaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmää?
Erikoisesti huomioiden, onko hän ilmaissut halunsa tavoitella vapautumista riistoon ja ryöstöön perustuvasta kansainvälisistä rahoitusmarkkinoista?
Tästä on ilmeisen vaikeaa saada näyttöä, joka puoltaisi H-ahon tahtoa ponnistella haitallisen globalisaation otteista vapauttaakseen Suomen itsenäiseksi toimijaksi.
Päinvastoin. H-aho on suorastaan kilvoitellut pyrkimyksessään viedä Suomen alati syvemmälle ylikansallisten suurpääomien ja yleismaailmallisten laillistettujen pankkirosvojen otteisiin. Kannattihan H-aho maailmanlaajuista sekä kansallisvaltioiden säätelyä purkavaa TTIP-sopimusta.
H-aho luulee tai luuli olevansa keskivertoa paremmin perillä TTIP-sopimuksen luonteesta. Hyvin säälittävää on Jussin maininta siitä, kuinka hän on ”kuunnellut ja lukenut vuoden ajan hartaasti asiaan liittyviä eturyhmiä- ja asiantuntijapuheenvuoroja”.
Luoja paratkoon! H-ahon pitäisi tietää niin kutsutuista asiantuntijoista, että he ovat varmasti viimeisimpiä, joihin olisi kannattanut luottaa.
TTIP-sopimus oli niin salainen, että siihen on tutustunut hyvin harva parlamentaarikko. Kyseisiin asiakirjoihin on voinut tutustua erillisessä lukuhuoneessa, jossa TTIP-dokumentteja vieläkin ilmeisesti säilytetään. Huone on vartioitu, eikä niistä saa ottaa kopioita, eikä niitä saa rangaistuksen uhalla siteerata.
Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on sanonut, että:
Asiakirjoista ymmärtää sen, mitä ne ongelmat sopimuksessa ovat ja se näkökulma, millä tällaisia sopimuksia kirjoitetaan, on bisnesintressi, joka ei yksinkertaisesti ole järkevä.2
Pietikäisen mukaan TTIP-sopimus polkee muun muassa kuluttajasuojaa ja ympäristösäädöksiä. Virallinen liturgia sanoo neuvottelupäämääräksi toista, kuin mistä virallinen taho neuvottelee.2
H-ahon pitäisi huomata, että massiivisten bisneksen lobbausjärjestöjen toimesta on julkisuuteen syötetty ajatusta, jonka mukaan TTIP tulee hyödyntämään ainoastaan pieniä ja keskisuuria yrityksiä Euroopassa. Kuitenkin suljettujen ovien takana he neuvottelevat aivan toista.2
Kummankohan etua Halla-aho luuli TTIP-sopimuksen palvelevan; Unionin valtioiden kansalaisten vai harvainvallan suurpääomien etua?
Olen vakuuttunut siitä, että H-aho ei ole saanut oikeaa ja totuudenmukaista tietoa eturyhmiltä ja asiantuntijoilta, joita hän on kuullut, ja joiden selontekoja sekä tutkimuksia hän on lukenut. No, nyt TTIP on jäässä, mutta TISA vyörytetään päälle.
Halla-ahon pitäisi vielä huomioida sekin, että juuri näitä negatiivisia globaaleja voimia palvelee Brysselin lobbauspolitiikka, ja tälle vääryydelle vispaavat häntäänsä Suomen poliittiset villakoirat. Tämä globaali raadollisuus inspiroi myös väestönsiirtoja Eurooppaan eli maahanmuuttoja, joita H-ahokin on kritisoinut.
Perussuomalaisten suhtautuminen Suomen eroamiseen Unionista ja eurosta luopumiseen
Halla-aho ei pidä Unionista eroamista realistisena:
–Vuonna 2015 olin itse EU:n kehityksen suhteen paljon pessimistisempi kuin tänä päivänä, koska silloin EU:ssa oli selkeästi ainoastaan yksi koulukunta. Se oli se, joka meni kohti syvempää integraatiota, Halla-aho sanoi radio-ohjelmassa.
Lisäksi hän mainitsi, että:
–Nyt meillä on syntynyt selkeä kriittinen koulukunta myös sinne EU:n sisälle. Tämä antaisi myös Suomelle muitakin mahdollisuuksia edistää kansallista etuaan kuin erota EU:sta, joka ei ole realistinen vaihtoehto.
Tässä H-aho puhui täyttä puutaheinää: Brysselin hegemonian keskiössä työskentelee 30 000 lobbaria. Kutakin europarlamentaarikkoa kohden on kuusi karaistunutta ammattilaista, jotka pyrkivät vaikuttamaan päätöksiin.
Suomella, eikä muillakaan pienillä valtioilla ole edellytyksiä edistää kansallista etuaan, sillä EU-poliitikot kuuntelevat mieluummin lobbauskoneistoa kuin puolueettomia asiantuntijoita. Brysselin lobbarien vaikutus yksittäisten valtioiden päättäjiin on musertava.2
Perussuomalaiset eivät ole virallisesti esittäneen tahtoaan erota Unionista.
Perussuomalaisten Suomen Nato-jäsenyys, ja tavoitteista lipsuminen
Lisäksi Halla-aho painottaa, että voisi halutessaan pystyä eroamaan eurosta.
Siten todellisuudessa H-aholla ei näytä olevan vakavia pyrkimyksiä erota eurosta.”
http://www.magneettimedia.com/poliittisen-mafian-luoma-arvopohja-ja-laittomien-vaalien-jalkipyykkia/
Tuo viimeinen lause on erityisen paha koska se sitoo maamme perikatoon johon ’läntinen arvoyhteisö’ väistämättä on ajautumassa tai jo ajautunut.
Kyllähän persujen agenda on melkoisen selvää, ainakin vaalipuheiden perusteella, ”valeoppositio”. Natosta-irti puheet loistavat poissaolollaan, todellinen vastavoimamentaliteetti puuttuu kokonaan. Luoja tietää, mitä tapahtuisi, jos kaikki äänensä persuille äänensä antaneet olisivat kääntyneet todellisten vastavoimien puoleen.
Juutisen kuvaama H-ahon (Persujen) kyvyttömyys nähdä mihin maailma menee ei voi olla muuta kuin kohtalokas maallemme.
Nyt pitäisi kiireesti ja kylmästi panna hanat kiinni kaikenlaisille Nato-hankkeille ja tehdä pesäero kahlitsevaan EU:hun, ymmärtää että koko EU-hanke on ollut alusta asti pelkkää kusetusta ja vain pienen eliitin herkkua.
Jatkossa olisi keskityttävä vain maan itsenäisyyden takaisin saamiseen ja jättää kaikenlainen Europarlamenttiin kohdistuva lapsellinen toiveajattelu.
Sinnehän persuilla nyt näyttäisi olevan hinkua, kumma kyllä, vaikka kotona olisi työtä tehtävä eikä Suomella, eikä muillakaan pienillä valtioilla ole edellytyksiä edistää kansallista etuaan, sillä EU-poliitikot kuuntelevat mieluummin lobbauskoneistoa kuin puolueettomia asiantuntijoita. Brysselin lobbarien vaikutus yksittäisten valtioiden päättäjiin on musertava.2.
Jospa omassa maassa hoitaisivat asiat kuntoon ensiksi, niin ei kait sitten muuta aikaa riittäisikään mennä toiselle puolelle maapalloa opettamaan valtiollisia asioita vaikka omat ovat ”retuperällä”. Suomen itsenäisyyden saaminen olisi aiheellinen keskustelu.
GiletsJaunes Pariisin kaduilla, 23. kerta – ja myös muualla Ranskassa. Suomessa uutisoidaan kyllä Notre Dame – kirkon palosta, mutta Ylen Ranskan kirjeenvaihtaja on ollut ihmeen vaitelias keltaliiveistä raportoinnin suhteen. Johtavan EU -maan pääkaupungissa kuukausikaupalla jatkuvia protesteja, tyytymättömyyden ilmausta vallitsevaan yhteiskuntatilanteeseen, globalisaation vastaisuutta ja presidentin arvostelua. Ylen kanta on ainakin tullut selväksi, kummallle puolelle se asettuu – ja me kustannamme verovaroilla tätä vaikenemista ihmisten ongelmista Euroopan Unioinissa.
Toistuuko tässä vielä sotilasvoimien käyttö kansan hiljentämiseksi entistä rajummin vai onko Rotschild -pankkiiri Macron valmis vuoropuheluun ? Uusliberalismi vastaan kansa – kuten Chilessä.
https://www.youtube.com/watch?v=qodhEvU2cCo
Tuo ylläoleva kuva ja sen esittämä VIDEO muistuttaa hyvin vanhan kansan sanontaa, ”se on kuin SIKAA kerittsisi, paljon ÄÄNTÄ ja vähän villoja”. Pelkkää kansanjoukon huminaa jossa kokoontujat kehuvat toisiaan, miten tärkeätä on kokoontua kaduilla osoittamassa mieltään hallitustaan vastaan. Kumma kun ei yksikään hallituksen politikko osallistu oman kansansa ”rientoihin”? Yksikään omaa ylevyyttään nauttiva hallituksen jäsen ei tuhlaa aikaansa edes seurata suuremmalla kiinnostuksella tuota menoa, onhan heillä maan armeija takanaan tarpeen tullen.French APERITIF aikataulua ei häiritse mikään.
Nyt kun ensimäinen osa ko. dokumenttielokuvaakin on tullut esitetyksi YLE:n kanavalla, mukaanlukien ao. henkilöiden haastattelut, -niin pitää pitä mielessä, että tämän päivän Suomella, ja sen ajan Suomella edustajineen, on moraalisesti ero kuin yöllä ja päivällä.
Vastaavanlaisiin toimiin tämänpäivän Suomesta ei löytyisi ainoatakaan persoonaa mistään viranomaiskehyksistä. Vastaavanlaista henkistä moraalia, oikeudentuntoa, ja selkärankaa toimiensa käyttövoimaksi ei enää Suomesta kehyksineen löydy.
Joidenkin mielestä näin on hyvä.
Se oli eri Suomi silloin. Kriminaali on edelleenkin täysin sama. Mieti sitä!
On pakko miettiä sitäkin, että onko Ylen eisittämän !/6 sarjan motivaatio yrittää selittää, että Suomen moraalinen selkäranka on kuten on kuvattu.
Mikään tänäpäivänä, -tai sanokaamme 90- luvulta alkaneet tapahtumat, joissa pääasiassa demaripoliitikot ovat olleet avainasemassa, eivät tue tällaista ajatuskehystä.